Kolme erilaista yläköysiankkuria kalliokiipeilyyn

Kiipeily on mielestäni turvallista silloin, kun kiipeilijä osaa toimia turvallisesti tai kiipeilyssä on mukana ohjaaja, joka tietää mitä tehdä. Kallio- ja seinäkiipeily aloitetaan usein yläköydellä kiipeilemisellä, sillä yläköydellä kiivettäessä ei ole niin sanotusti tippumisen vaaraa niin kuin liidikiipeilyssä. Kalliolle mennään usein siten, että kiipeilijöillä on omat ankkurin rakentamiseen tarkoitetut välineet mukana ja köysi. Näiden avulla pitäisi siis rakentaa ankkurit itse, kun taas esimerkiksi suurimmassa osassa sisäkiipeilyhalleja yläköydet ovat valmiina ja kiipeilijöiden täytyy osata vain sitoa itsensä oikeanlaisessa solmulla sekä varmistaa toista kiipeilijää.

Kalliokiipeilykausi on Suomessa ihan kohta täällä ja tämän artikkelin tarkoitus on kerrata, millaisia erilaisia tapoja on tehdä yläköysiankkuri, kun kalliossa on pultattu ankkuri valmiina. HUOM! Muistathan, että turvalliseen kiipeilyyn kannattaa aina käydä kalliokiipeilykurssi tai tehdä kiipeilyä kokeneen ohjaajan seurassa. Tämän artikkeli vain antaa idean, millaisia ankkureita on olemassa.

Nämä seuraavaksi esiteltävät yläköysiankkurit kalliokiipeilyyn ovat sellaisia ankkureita, joiden rakentamiseen tarvitaan kallioon valmiiksi kiinnitetty ankkuri, jossa on pultit ja ketjua niiden välissä. Tämän lisäksi rakentamiseen tarvitaan HMS-sulkurenkaita ja slingiä eli nauhalenkkiä.

Sliding X -ankkuri

Yksi ankkurimalli yläköydelle on niin sanottu sliding x -ankkuri, jossa kallioon pultattuun ankkuriin rakennetaan kolmen HMS-sulkurenkaan ja 120 cm pitkän slingin avulla ankkuri. Slingiin laitetaan leivonpääsolmu varmistamaan ankkuria ja slingin toinen pääty laitetaan sulkurenkaalla kiinni ankkuriin. Sen jälkeen slingiin laitetaan kaksi kasisolmua ja solmujen välissä slingin toinen nauha käännetään, jolloin itse ankkuriin muodostuu x-kirjaimen mallinen muodostelma. Tämä toimii siis varmistuksena, jos jotain sattuisi ja toisaalta ankkuri mahdollistaa pienen sivuttaissuuntaisen liikkeen. Ankkuriin laitetaan päätyyn myös aina kaksi sulkurengasta, josta sitten itse kiipeilyköysi menee läpi. Kuvassa nämä sulkurenkaat ovat oranssilla lukolla.

Sliding X -ankkuri yläköysiankkuri kalliokiipeilyyn.

Sliding X -ankkuri

Master Point -ankkuri

Master point -ankkurissa tarvitsee käyttöön yhden 120 cm pitkän slingin ja kolme HMS-sulkurengasta. Master point -ankkurissa slingi kiinnitetään pultatun ankkurin molempiin reunoihin, toiseen puoleen sulkurenkaalla ja toiseen puoleen leivonpääsolmulla. Sen jälkeen slingiin tehdään 8-solmu. Solmun päähän jää slingiin lenkki ja siihen kiinnitetään kaksi HMS-sulkurengasta, johon sitten taas itse kiipeilyköysi menee. On tärkeää muistaa, että slingin ommel ei saisi mennä solmun sisälle vaan ommel kannattaa asettaa siten, että se ei jää solmun sisälle.

Master point -yläköysiankkuri kalliokiipeilyyn

Master point -ankkuri

Tasapainotettu ankkuri slingeillä

Tasapainotettu ankkuri slingeillä on melko simppeli rakentaa, sillä tätä varten tarvitaan kaksi samanpituista slingiä ja kaksi HMS-sulkurengasta. Slingit sidotaan leivonpääsolmulla ankkuriin siten, että ne ovat yhtä pitkät. Tämä voi vaatia tosiaan slingiin solmun tekemistä tai muuten tasapainottamista. Tämän jälkeen slingin toiseen päähän pujotetaan kaksi HMS-sulkurengasta siten, että sulkurenkaat menevät molempien slingien läpi.

Tasapainotettu slingi -ankkuri yläköysikiipeilyyn kalliolle.

Tasapainotettu slingi -ankkuri

Nämä kolme erilaista ankkuria sopivat yläköysikiipeilyyn kalliolla. Näiden lisäksi on myös mahdollista rakentaa ankkureita esimerkiksi puihin ja siinä kohtaa saattaa tarvita muitakin tarvikkeita kuin slingejä ja sulkurenkaita. Tosi tärkeää on muistaa, että ankkuria rakentaessa pitää aina olla varmistettuna siten, että mitään putoamisvaaraa ei ankkurilta alas synny. On myös tärkeää, että ankkuri on oikein rakennettuna suhteessa kallion reunaan eli köysi tai metalliset tavarat eivät saa hangata kallion reunamaa vastaan. 

Ankkureiden rakentamista voi harjoitella kotona ja niin minäkin olen tehnyt. Kivaa iltapuuhaa rakentaa erilaisia ankkureita pöydän jalkoihin ja niin olen itse kerrannut erilaisten ankkureiden tai railopelastamisten tekemistä. Suosittelen kuitenkin tekemään ankkureita myös jonkun kokeneemman kiipeilijän kanssa, sillä silloin tulee varmuus, että rakentamisen menevät varmasti myös oikein.

 

Baru – julkkiskoira Nepalista

Hyvää sunnuntaita blogin lukijat!

Kirjoitin jo aiemmin vuoristokoira Barusta ja koko jutun löydät täältä. Tuon artikkelin jälkeen Baru rikkoi myös kansainvälisen uutiskynnyksen ja koirasta sekä sen upeasta tarinasta on kirjoitettu useaan eri kansainvälisesti isoonkin mediaan. Juttuja löytyy täältä  ja esimerkiksi BBC kirjoitti Barusta tässä artikkelissaan.

Baru, tuo rohkea sankaritar

Tänään MTV Uutiset julkaisi jutun, jossa haastateltiin minua ja kerroin heille Barun tarinan. Tässä linkki vielä Barun tarinaan. Olen niin iloinen, että tarina leviää ja olen saanut ehdotuksia, että tästähän täytyy tehdä elokuva. Laitoin juuri viestiä Barun adoptoineelle Kajille, että olisi minun mahdollista tulla moikkaamaan häntä ja Barua nyt huhtikuussa, kun palaan Nepaliin.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Kyllä koiraihmisen sydän sulaa ja ikäväkin tuota lempeää seikkailijakoiraa on! Toivottavasti näemme uudestaan.

Mikä on parasta vuorikiipeilyssä?

Minua haastateltiin erääseen lehtijuttuun tällä viikolla ja haastattelija kysyi, mikä on mielestäni parasta vuorikiipeilyssä. Tämä kysymys on yksi yleisempiä kysyttyjä kysymyksiä ja sen vuoksi haluan vielä myös teille lukijoille avata, miksi vuorikiipeily on mielestäni maailman paras harrastus sekä intohimon kohde. Mitkä asiat sytyttävät minua vuorikiipeilijänä?

Läsnäolon voima vuorilla

Läsnäolon voima on yksi tärkeimpiä syitä, miksi pidän vuorikiipeilystä. Pääsen vuorilla nopeasti flow-tilaan, jossa päivässä saattaa monta tuntia mennä vain kävellessä kohti seuraavaa leiriä. Läsnäolon taito nykyajan hektisessä ja välillä aika stressaavassakin maailmassa on yksi hienoimpia asioita, joissa vuorilla pääsee kehittymään.

Vuorilla ei ole notifikaatioita tai sähköposteja tai muistutuksia kalenterissa. Päivä täyttyy omasta ajasta, omista ajatuksista, keskusteluista ihmisten kanssa ja maisemien ihmettelystä. Tärkeintä on vain olla läsnä siinä hetkessä ja nauttia ilman ajatuksista seuraavasta sähköpostista tai keskeytyksestä työpöydän ääressä.

Parasta vuorikiipeilyssä: inspiroivat maisemat

Parasta vuorikiipeilyssä: inspiroivat maisemat

Olen joutunut myös opettelemaan olemaan läsnä sekä arjessa että vuorilla. Ensimmäiset hetket reissussa tuntuu stressaavalta ja ajatukset viesteistä ja Instagram-postauksista käy vähän väliä mielessä. Jossain kohti kuitenkin mieli alkaa rentoutumaan ja notifikaatioiden poissaoloa ei edes huomaa tai puhelimen olemassaololla ei ole enää oikeastaan mitään muuta kuin kameran virka Jokainen keskustelu käydään retkikuntakavereiden kanssa hetkessä ja kiirettä oikeastaan ei juuri ole. Lähinnä vain aikaa ja aikaa nauttia.

Itsensä haastaminen kokonaisvaltaisesti

Vuorikiipeily on vahvasti itsensä haastamista. Kyse on pitkälti ensinnäkin projektinhallinnasta, sillä reissut alkavat usein suunnittelulla, sen jälkeen seuraa pitkiäkin selvittelyajanjaksoja ja lopulta päätös reissuun lähtemisestä. Sitten alkaa pähkäily varusteista, eväistä, rokotuksista, lääkkeistä ja muista käytännönasioista kuten viisumista.

Täytyy hallita haastavaakin projektia ja haasteet jatkuvat sitten itse matkalla. Täytyy osata ja oppia sietämään tiettyä epämukavuutta ja etenkin hyväksymään, että tilanteet saattavat muuttua nopeallakin aikataululla. Kiipeily ja erityisesti vuorikiipeily opettaa sietämään myös epävarmuutta.

Parasta vuorikiipeilyssä: uuden opettelu

Parasta vuorikiipeilyssä: uuden opettelu

Mielestäni parasta kiipeilyssä on myös se, kuinka harrastus haastaa sekä henkisesti että fyysisesti usealla eri tasolla ja tavalla. Henkisesti pitkät reissut haastavat monella tapaa: täytyy selviytyä koti-ikävästä, erilaisista haasteista omien fiilisten kanssa ja jaksaa tsempata myös erittäin vaikeinakin hetkinä. Toisaalta fyysisesti reissut haastavat, sillä pitkään korkealla oleminen on jo itsessään raskasta, ajattelemattakaan sitten pitkiä huiputuspäiviä.

Arvostan entistä enemmän luontoa

Vuorikiipeily on tuonut elämääni arvostamisen tunteen monelle eri osa-alueelle, mutta luontoa olen oppinut arvostamaan entistä enemmän kiipeilyharrastuksen avulla. Olen oppinut, että olkoon minulla minkälainen suunnitelma tahansa, voi luontoäiti päättää aivan toista ja siinä kohtaa minun tärkein tehtävä on ymmärtää luonnon realiteetit ja hyväksyä sääolosuhteet.

Myrsky, sateet, tuuli, kova auringonpaiste, helle, hiekkapöly ja viiman kaikki eri muodot on koettu vuorilla ja ainoa vaihtoehto on ollut vain sopeutua vallitseviin oloihin. Olen oppinut arvostamaan myös sitä, mitä keli tarjoaa. Vaikka välillä on vuorilla huonot sääolosuhteet harmittanut ja ärsyttänyt, niin silti arvostus kaikkia sateen olomuotoja ja tuulensuuntia kohtaan on kasvanut.

Parasta vuorikiipeilyssä - itsensä haastaminen henkisesti

Parasta vuorikiipeilyssä – itsensä haastaminen henkisesti

Eniten olen fiilistellyt erilaisia auringonnousuja ja -laskuja vuorilla. Ne ovat olleet niin kauniita, että on useasti itkettänyt luonnon kauneus. Kilimanjarolla on ollut upein auringonnousu, mitä olen tähänastisen elämäni aikana nähnyt. Coloradossa kanjonin reunalla auringonlasku on ollut yksi kauneimmista asioita, jonka olen kokenut. Monen monta muutakin niin upeaa hetkeä, joista on jäänyt muistoja kiikkustuoliin saakka.

Inspiroiva ympäristö

Sanotaan, että luovuus kasvaa inspiroivassa ympäristössä. Vuoristo ja vuoret ovat minulle yksi elämäni suurin inspiraation lähde. Olette ehkä lukijat huomanneet, mutta minun on todella helppo kertoa vuorista, sillä olen täysin hullaantunut niihin ja ihan humaltunut vuorimatkailusta.

Minulla tapahtuu usein niin, että vuorilla aivot pääsevät lepäämään työstä ja luovuus alkaa pulppuamaan. Ideoita omasta tulevaisuudesta ja omaan tulevaisuuteen alkaa syntyä ja suuntaviivoja, miten voisin kehittää tätä blogin liiketoimintaa ja kehittyä omassa työssäni entisestään.

parasta vuorikiipeilyssä

Parasta vuorikiipeilyssä: itsensä haastaminen fyysisesti

Olen aina niin innoissani matkoista ja niin tälläkin kertaa: odotan Nepaliin pääsyä ja sitten tämän vuoden päätavoitetta kohti Alaskaan Denalille. Tulevaa reissukevättä siis odotellessa, sillä vuorikiipeilyssä parasta on myös sen kokonaisvaltaisuus ja millaisia lämpimiä fiiliksiä se minussa aiheuttaa.

 

Railopelastaminen ja sen harjoittelu

Jäätiköllä, joilla vuorilla liikutaan, voi vaania näkymättömiä tai näkyviä vaaroja eli railoja. Railot ovat jäähän muodostuvia erikokoisia halkeamia ja ne voivat olla todella syviäkin. Alueella, jossa on vaara railoille, liikutaan köysistössä ja mieluiten kolmen tai neljän hengen tiimeissä. Köysistö on turvallisuustekijä ja pelastaa jopa ihmishengen siinä vaiheessa jos railo pääsee yllättämään.

Jos kaveri tippuu railoon, on tärkeää että köysistö osaa toimia tehokkaasti ja pelastaa railoon tippuneen jäsenen. Tätä varten on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa: joko railoon tippunut niin sanotusti prusikoi itsensä railosta ylös tai köysistön muut jäsenet pelastavat railoon tippuneen ja rakentaa niin sanotun taljan, joka vähentää railoon tippuneen painoa ja helpottaa pelastamista.

Denalin retkikuntaan yksi pääsyvaatimus oli, että kiipeilijä on käynyt jonkun jäätikkökurssin ja pystyy osoittamaan onnistuneita kiipeilyjä alueilla, joissa liikutaan jäätiköllä. Viime viikolla muistutusmeilissäkin oli mainittu, että Alpine Ascents toivoo kaikkien vielä kertaavan erityisesti railopelastuksen periaatteet ennen kuin näemme Alaskassa.

Varmistuspistettä rakentamassa

Olen railopelastusta harjoitellut ensimmäisen kerran 2013 Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssilla Olhavalla, sen jälkeen Nepalissa 2014 Island Peakin reissulla, sitten 2018 Mt. Rainierin reissulla ja kesällä 2018 Norjassa. Eli useaan kertaa ja olen joutunut kertaamaan taljoja myös monesti reissujen välissä.

Olimme eilen Paloheinässä harjoittelemassa ja leikkimässä keväisessä talvisäässä vuorikiipeilyä. Otimme kaikki vermeet köydestä, jääraudoista ja hakuista mukaan ja menimme Paloheinän mäkeen etsimään mahdollisimman jyrkkää kohtaa, jossa pääsimme sitten testaamaan erilaisia jäätiköllä tarvittavia taitoja.

Mäessä meni lähes koko päivä ja olipahan ihan mahtava päivä. Kertasimme ensin köysistön muodostamisen, sitten kuljimme mäessä köysistössä, teimme erilaisia taljoja ja kylmyyden yllättäessä laitoimme köysistön uudestaan kasaan ja kuljimme mäkeä köysistössä. Aurinko paistoi ja lämmitti siten, että untuvatakki pysyi repussa koko päivän.

Railot vuorilla

Railopelastamista harjoittelemassa

Oli erittäin hyvä kerrata erilaiset taljat, nimittäin niiden tekeminen näyttää paperilla niin helpolta. Minulle kuitenkin taljojen opettelu on perustunut siihen, että opettelen tietynlaiset muistilistat, miten taljat rakennetaan. En siis omaa mitään kauheen hyvää hahmotuskykyä, vaan muistan vain vaiheita, mikä tulee minkäkin jälkeen. Sitten olen opetellut eri skenaariot eli olenko köysistön ensimmäinen, toinen, kolmas vai viimeinen. Hahmotuskykykin on sitten parantunut muistilistojen avulla ja nykyään hahmottaminen on hiukan helpompaa.

Taljojen tekeminen ja railopelastaminen ei ole rakettitiedettä, mutta ainakin itse olen huomannut, että taljat vaativat kertaamista ja aktiivisesti niiden tekemistä. Kertaus on opintojen äiti ja kaikkein paras tapa oppia on vain tehdä railopelastamista mahdollisimman usein.

Seuraavaksi haluaisin opiskella vielä lisää kahden hengen köysistössä liikkumista ja pelastamista siinä tilanteessa, jossa köysistössä onkin vain kaksi henkilöä. Näitä taitoja olisi kiva oppia tulevaisuuden retkiä ja seikkailuja varten. Testasimme eilen pelastamista myös kahden henkilön köysistössä, mutta pelastettava olisi kyllä ehtinyt kylmettymään oikeassa railossa. Sen verran kauan jouduttiin miettimään, että mikä ankkuri ja mikä sulkurengas tulee mihinkin. Eli sujuvuutta kaipaisin tähän tulevaisuutta varten.

Kiipeilemässä lumikökköä

Löysimme mäestä myös muutaman ison lumikökkäriin, joista teimme köysistön ”kolmannen” jäsenen. Ruuvasimme jääruuvin kökköön kiinni ja rakensimme pelastustaljat jääkökön pelastamiseksi railosta. Löysimme myös niin ison kökön, että pääsimme hiukan kiipeilemään ja leikkimään hakkujen kanssa.

Päivä lisäsi varmuutta jäätikkötouhuihin ja oli erityisen kivaa, joten tämänkaltaisiä päiviä täytyy ottaa useamminkin. Pääsi ihan yllättävän nopeasti ihan vuorifiiliksiin vain sillä, että kaivoi kaikki oikeat tavarat mukaan ja puki valjaat sekä kaikki muut tavarat. Onnistunut treenipäivä siis takana.

 

Denalille valmistautuminen: miten sujuu?

Havahduin eilen saadessani Alpine Ascentsilta meiliä, että Denalin matka lähestyy kovaa vauhtia. Kevät on ollut kiireinen tähän mennessä, mutta treenirutiinit on pysynyt hyvänä alkuvuodesta saakka. Pääpaino on ollut perusasioissa: peruskestävyyden ja perusvoiman kasvattamisessa, jotta tulevat reissut sujuvat mahdollisimman mutkitta.

En ole treeneistä viime aikoina kovin paljon kirjoitellut, sillä tekeminen on tuntunut sellaiselta “perusjaksolta”, että suuria ylä- tai alamäkiä siihen ei ole kuulunut. Kovasti treenitunteja kuitenkin viikottain on kertynyt ja lisääntynyt arkiliikunta on lisännyt mukavasti aktiivisuutta ihan jokaiseen päivään.

Treenien intensiteetissä ollaan valmentaja-Jussin kanssa haettu sopivaa tasoa ja sen pohjalta ohjelmointia on muutettu ja viilattu paremmin tavoitteisiin sopivaksi. Muutoksia ovat vauhdittaneet palautumiseen liittyvä data, jota ollaan kerätty Firstbeat-laitteen avulla. Urheilu ja valmistautuminen on sellaisen jatkuvan sopivanlaisen tasapainon etsimistä ja tällä hetkellä esimerkiksi työt vaikuttavat tasapainon löytämiseen melko paljon. Tärkeintä onkin minun mielestä ollut se, että muutoksia on ollut mahdollista ylipäätään tehdä ja edistymistä seurataan aktiivisesti.

Fyysiset vaatimukset Denalille

Sain eilen tosiaan kirjeen retkikuntaoperaattorilta, jossa vielä painokkaasti kehotettiin harjoittelemaan fyysisesti ennen matkaa. Tähän on muutama syy: Donin mukaan yksi isoimpia syitä epäonnistumiselle on huono kunto tai kunnon loppuminen kesken ja Alpine Ascents painottaa, että valmistautuminen on tärkeää sekä yksilön että koko retkikunnan kannalta.

Operaattori suosittelee, että harjoitusmääriä kannattaisi olla viitenä päivänä viikossa ja vähintään kolme kertaa kuukaudessa kannattaisi tehdä vähintäänkin kolmen tunnin treenisessio. Vauhti reissussa pitäisi olla 300 vertikaalimetriä tunnissa, joka tarkoittaa korkeassa ilmanalassa melko nopeaa tahtia vaikka liikkumisnopeus hidastuu merenpinnan tasolla tapahtuvaa liikkumiseen.

Valmistautuminen Denalin kiipeämiseen Alaskassa

Valmistautuminen Denalille on sisältänyt paljon hiihtolenkkejä

Tämän lisäksi suositellaan, että ylipainoa ei olisi mahdottomasti, mutta liian laihakaan ei saa olla. Hassua oli ohjeissa mielestäni se, että verrataan painoindeksiä, mutta ehkäpä sen tarkasteleminen on yksinkertaisin mittari ylipainon mittaamiselle. Pointti taisi olla se, että tulkaa Denalille kiipeilemään ilman ylimääräisiä liikakiloja kropassa, joita joudutte kantamaan koko reissun ajan itse.

Muistutuksena kerrottiin myös se, että parhaimmastakin valmistautumisesta huolimatta, huippu saattaa jäädä saavuttamatta. Vuorikiipeily on aina toimintaa olosuhteiden armolla ja Denalilla on myös hyvin yleistä kovat tuulet ja myrkykelit, jotka saattavat vaikeuttaa kiipeämistä tai jopa estää sen kokonaan.

Missä mennään vaatimuksien suhteen?

Treenimäärät ovat kohdillaan niin kertojen kuin määrien suhteen. Nimenomaan matalatehoista harjoittelua on lisätty ohjelmaan ja sitä kautta haetaan peruskestävyyskuntoa entistäkin rautaisemmaksi. Keskimäärin treenitunteja tulee kymmenisen joka viikko ja siihen jokaiselle päivälle vähintään 10 000 askelta lisäksi.

Ohjelmointia on jouduttu keventämään, sillä palautuminen ei ole koko ajan ollut kohdallaan. Minulla piti alkaa vauhtikestävyyttä parantava kausi, mutta jo ensimmäisten viikkojen jälkeen tuntui, että aloin heräilemään ja valvomaan öitä ja olo oli koko ajan tukkoinen. Lisättiin Jussin kanssa kevyitä harjoituksia ohjelmaan ja nimenomaan sitä peruskestävyysharjoittelua. Tasapaino on sen jälkeen palautumisen ja treenin välillä ollut parempi.

Denalille valmistautuminen

Kävelylenkillä

Olen käynyt sauvakävelemässä, hiihtämässä, pyöräilemässä sisällä, juoksemassa ja kävelemässä juoksumatolla ja ulkoilemassa peruskestävyysharjoittelun merkeissä. Vähän oman fiiliksen ja kelin mukaan. Tämän lisäksi ohjelmassa on ollut kaksi kertaa viikossa perusvoimaharjoittelua salilla ja silloin tällöin seinäkiipeilyä.

Joka viikko ohjelmassa on ollut vähintään yksi pidempi, yleensä hiihtolenkki tai sauvakävelyä. Eli pitkiä treenejä on tullut tasaisesti myös tässä alkuvuoden aikana. Seuraavat oikeasti pitkät päivät ovat edessä hiihtoladuilla Pyhällä ja Nepalissa, joka onkin hyvä harjoittelu monta päivää putkeen vaeltamista ja sitten viimein kiipeämistä.

Valmistautuminen on mennyt ihan hyvillä mielin ja tuntuu ihan hullulta, miten nopeasti aika on mennyt. Denalille lähtöön on kolme kuukautta aikaa ja Nepaliin lähtöön alle kuukausi, joten aika tulee rientämään tässä ennen reissuja ihan mieletöntä vauhtia. Olen kyllä todella innoissani lähdössä reissuun ja odotan sitä vuorillaolemisen raukeaa fiilistä ja sitä, että on läsnä siinä hetkessä kaikilla aisteilla.

Nyt edessä on vain valmistautumista reissuille ja viimeisten hankintojen tekemistä kuten 8000 metrin untuvatakin metsästäminen oikeankokoisena minulle. Muuten varusteiden suhteen on melko hyvä tilanne, sillä suurimmat hankinnat olen tehnyt jo aiempia matkoja varten ja pärjään niillä myös tuleville matkoilla.

 

Palautuminen treeneistä

Aloitin Denalille valmistautumisen heti vuoden 2019 alussa ja olin saanut vuoden alkuun mennessä karisteltua Nepalin kiipeilypölyt pois ja palauduttua matkasta. Tämän vuoden teemana on ollut perusteiden parantaminen ja aloitin tammikuussa myös yhteistyön Jussi Immosen kanssa, josta tuli samalla valmentajani.

Jussin myötä mukaan on tullut myös uudenlaista mittaamista ja erityisesti treenien tehojen sekä palautumisen mittaamista. Minulle hankittiin oma Firsbeat-laite, jolla pystytään mittaamaan sykevälinvaihteluun perustuen liikuntaa sekä palautumista. Tämän laitteen avulla olen nyt mitannut useita päiviä toimintaani ja alkaa olla aika selvillä se, millaisista asioista kehoni selkeästi rasittuu ja millaiset asiat toimivat palauttavana treeninä.

Taustaa tähän sen verran kaikille lukijoille ellette ole aiemmin blogiani lukeneet, että minulla on taustaa CrossFit-harjoittelusta, jossa treenataan paljon melko kovaa ja erityisesti kovilla tehoilla. Homma on hanskassa niin kauan, kun mukana on myös matalatehoista peruskestävyysharjoittelua ja palautumisesta pitää huolta.

Palautumine treeneistä

Peruskestävyyslenkillä Sipoonkorvessa

Olen itse esimerkiksi viime vuoden puolella lintsannut nimenomaan niistä matalatehoisista treeneistä, joka alkoi paljastumaan syksyllä, kun kone alkoi leikkaamaan niin sanotusti kiinni. Nukuin huonosti, kroppa oli selkeästi alipalautunut ja viimeisenä pisarana juoksin DNF-tuloksen Nuuksio Classicissa, koska peruskunto ja juoksukapasiteetti ei vain riittänyt niin raastavalle kovalle juoksusuoritukselle.

Se, miksi halusin itselleni valmentajan, niin suurin syy oli se, että koin tarvitsevani tukea ja sparrailua miettimään treenaamista ja viemään kuntoa oikeanlaiseen suuntaan ilman hölmöilyä ja ylenpalttista kovalla sykkeellä hakkaamista. Halusin valmentajan lisäksi myös mentorin, jonka myötä opin myös itse treenaamisesta lisää ja opin, millaiset minun omat rajat ovat ja mitä minun täytyy omassa ajatusmaailmassa muuttaa, jotta joka kerta treenit eivät lopu totaaliseen väsymiseen.

Mutta näillä saatesanoilla sitten itse asiaan eli siihen palautumiseen. Tosiaan noiden erilaisten mittareiden avulla ja pääasiassa Firstbeat-laitteen sekä Suunnon kellon avulla olen mitannut siten, miten kovilla tehoilla sitä tulee treenattua ja miten treeneistä tulee palauduttua. Olen pitänyt nyt loppuvuoden sekä alkuvuoden aikana 24 tunnin mittauksia 28 kertaa, joten tietämystä alkaa löytymään, mitkä asiat palauttavat ja mitkä asiat vievät voimia.

Mitkä asiat palauttavat treenistä?

 

  1. Riittävä uni: minulla keskimäärin riittävästi tarkoittaa 7:3-9 tuntia. Erityisesti viikonloppusin tulee panostettua nukkumiseen ja arkena unet pyrin pitämään vähintään kahdeksassa tunnissa. Unessa kaikkein tärkeintä on illan rauhoittaminen ja tiettyjen rutiinien kuten kirjan kuuntelun ja puhelimen laittamisen pois ajoissa ennen sänkyyn menoa.
  2. Netflix: Firstbeat-mittauksissa on löytynyt selkeä yhteys Netflixin katsomisen ja palauttavien jaksojen välille. Useimmiten päivän palauttavat hetket ovat niitä hetkiä, jolloin olet katsonut Netflixiä.
  3. Matalatehoinen liikunta: suurin muutos vuoden alusta alkaen on myös ollut kävelyn lisääminen jokaiseen päivään. Kävelen päivittäin treenien lisäksi vähintään 10 000 askelta ja jos näyttää siltä, että tavoite ei ole tulossa täyteen, saatan kotimatkalla kiertää pienen lenkin ja kerätä askeleita tarpeeksi. Nämä kevyet liikuntapätkät edistävät minulla palautumista ja nimenomaan yönaikaista palautumista.
  4. Lepopäivät: lepopäivät nimenomaan niin, että en myöskään tee töitä lepopäivänä lisäävät palautumista ja parantavat unia sekä sitä kautta päivään tulee enemmän palauttavia hetkiä.
Palautuminen

Hyvin nukuttu yö, jolloin paljon palautumista

Mitkä asiat näkyvät mittauksissa ei-palauttavina?

  1. Salitreeni: usein voimatreenien jälkeen, minulla on seuraava yö ja aamu punaisella eli palautumista ei tapahdu koko ajan. Tämä kun ollaan Jussin kanssa huomattu, niin ollaan lisätty ruokavalioon salin jälkeen aina palautusjuoma, jotta saataisiin palautuminen heti treenin jälkeen käyntiin.
  2. Palaverit töissä: työ digimarkkinoinnin konsulttina sisältää paljon palavereita ja päivässä saatan olla jopa neljässä tai viidessä palaverissa. Tykkään tehdä ihmisten kanssa töitä, mutta palaverit ovat myös sosiaalisesti kuluttavia ja selkeästi stressaavia tilanteita minulle palautumisen näkökulmasta. Olen yrittänyt hallita kalenteriani siten, että palavereita ei olisi putkeen kovin montaa ja hengähdystaukoa jäisi siinä mielessä palaverien välille.
  3. Liian tiheä aikataulu: jos päivässä ei ole aikaa hengähtää, niin kyllähän se näkyy myös mittauksissa. Tämä nyt ei sinänsä ole yllätys, mutta sen sisäistäminen on välillä vaikeaa.
Palautuminen treeneistä

Ei niin hyvä päivä, jolloin ei juuri ollenkaan palautumista

Nämä huomiot ovat tavallaan ollut tiedossa ilman mittauksia, vaikka esimerkiksi voimatreenin palauttamaton vaikutus on yllättänyt. Mittaukset ovat toimineet minulla oikeastaan suunnannäyttäjänä sille, että mihin suuntaan harjoittelua pitäisi viedä ja miten harjoittelua kannattaa rytmittää.

Hyvillä mielen olen myös iltaisin lisännyt Netflixin katsomista, sillä sen vaikutus on merkittävä vihreiden palauttavien käyrien aikaansaamiseksi erityisesti arkena kaiken muun vilkeen ympärillä. Myös rajan vetäminen siihen, että töitä en tee illalla kahdeksan jälkeen, on ollut hyvä rajanveto palautumisen parantamiseksi.

Paljon siis työkaluja ja ihan konkreettisia toimiakin. Sanon aina, varsinkin kun työni myös sisältää paljon datan analysointia, että se datan määrä ei ole itseisarvo vaan se, mitä sillä datalla tehdään. Nyt palautumisdatalla on pyritty tekemään konkreettisia toimenpiteitä, joilla saadaan mahdollisimman paljon lisättyä palautumista treenistä.

 

Retkiluistelu Helsingissä

Olen koko talven nähnyt ihmisten upeita kuvia jäiltä, jossa ollaan porukassa luistelemassa yleensä aurinkoisessa säässä järven tai meren jäällä retkiluistimilla, jotka ovat tarkoitettu nimenomaan pidemmän matkan luisteluun. On tehnyt mieli luistelemaan, mutta kotoota ei löydy oikeanlaisia luistimia ja toisaalta uskallusta lähteä jäille ilman tietoa, missä kannattaa luistella.

Lauantaina kuitenkin työkaverini laittoi aamulla viestiä, että haluttaisiinko lähteä luistelemaan ja oli helppo vastata, että tottakai. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja ulkoilusää oli lähes täydellinen lukuunottamatta navakkaa tuulta rannassa. Heillä oli ylimääräiset luistimet, joita pääsi myös lainaamaan ja ennen kaikkea kokemusta, missä kannattaa luistella ja millainen jäätilanne Helsingin edustalla on.

Retkiluistelu Helsinki

Retkiluistelemassa Helsingin edustalla

Minulle löytyi retkiluistimet, joihin sopii normaali vaelluskenkä ja ensimmäiset askeleet jäällä tuntui melko huteralta, kunnes tasapaino alkoi löytymään. Helsingin edustalla oli jo melko paljon lähtenyt jäitä ja meri oli osittain täysin avoimena, mutta Lauttasaaresta lähdettäessä löytyi kaksi tunnin mittaista reittiä, joille pääsimme luistelemaan.

Oli ihan sairaan hauska päivä ja luistelu oli vastatuuleen todellista urheilua ja toisaalta myötätuulessa pystyi vain liukumaan tuulen mukana jäätä pitkin. Arvasin, että luistelu olisi mielestäni hauskaa ja taas yksi uusi ulkoilulaji on löytynyt. Seuraava vaihe olisi miettiä, hankkiako omat luistimet ja liittyäkö Suomen Retkiluistelijoiden jäseneksi.

Eilinen retki opetti muutaman asian ja kiitos vain hyville oppaille, jotka tutustuttivat tämän lajin pariin. Kokemus oli sellainen autenttinen retkiluistelukokemus, jonka olin toivonutkin ja pelkkä ajetun radan luistelu jossain jäällä ei kiinnostanut niin paljon.

Lähden jäille porukassa ja mieluiten kokemusta mukaan

Yksi syy, miksi jäille oli niin kiva lähteä, oli se että tiesin lähteväni sellaisessa seurassa luistelemaan, jossa luistelua on harrastettu pidempää ja tiedettäisiin, miten jäillä kannattaa toimia. Suosittelen siis etsimään porukan, jossa pääsee luistelemaan ja jos porukasta löytyy kokemusta, sen parempi.

Retkiluistelu Helsinki

Retkiluistelu

Kokeneet luistelijat tuntevat jäätilanteen ja ymmärsin, että retkiluistelijoiden yhteisö on erittäin avoin ja ihmiset jakavat luistelemiaan reittejä, jolloin muut voivat myös käydä luistelemassa samoilla seuduilla. Ihmiset jakavat myös tietoja, miltä jää on näyttänyt ja kuulostanut tai jos he ovat nähneet jotain epäilyttävää. Tämä on aika siisti juttu, sillä moni harrastus ja sen sisään pääsemiseen täytyy nähdä ihan hirmuinen vaiva ja retkiluistelussa ei kuulemma piilotella näitä tietoja muilta harrastajilta. Liputan itse mahdollisimman avoimen harrastamisen nimeen ja tämä tieto on kyllä ilahduttavaa.

Turvallisuusasiat ja varusteet

Minun ensimmäinen kysymys oli, että mitä turvallisuusasioita täytyy ottaa huomioon ennen jäille menoa. No kaikilla luistelijoilla pitäisi olla jäänaskalit, joilla on mahdollista päästä jään rikkoutuessa ylös vedestä. Tämän lisäksi pitäisi olla reppu, jossa on lantiovyö ja repussa pitäisi olla vesitiiviisti pakattuna kuivat vaatteet ettei hypotermia pääse yllättämään avannon myötä.

Näiden lisäksi matkassa voi olla sauvat ja retkiluisteluun on tehty erikseen sauvoja, joissa on päässä painavampi jääpiikki ja sillä voi tunnustella minkä paksuista jäätä on. Meidän porukassa työkaverini miehellä olivat nämä sauvat ja hän kävi kokeilemassa jäätä heikolta näyttävistä paikoista. Sauvojen lisäksi mukana oli heittoliina, jonka voi heittää ihmisen joutuessa veden varaan ja sen avulla ihminen saadaan nostettua takaisin jäälle.

Retkiluistelu varusteet

Naskalit kaulassa ja sauvat apuvälineinä liikkumiseen

Luistimia on siis olemassa muutamia erilaisia: retkiluistimet, joihin menee vaelluskengät. Luistimet, joihin menee luistelumonot. Tavalliset hokkarit. Meillä oli näitä kaikkia erilaisia luistimia, mutta ymmärääkseni paras versio olisi luistelumonoon sopiva terä, jolloin voimansiirto onnistuu kaikista parhaiten ja luistelu voisi sitä kautta olla mahdollisimman vaivatonta.

Muuten luistelussa on tavalliset ulkoiluvaatteet ja ainakin eilen tuuli oli todella navakka, joten ihan untuvatakki päällä luisteltiin ja paikoiten vastatuuli oli melko kylmää, joten kannattaa varautua kunnon ulkoiluvaatteilla myös tässä harrastuksessa.

Seikkailumieltä ja yhdessäoloa

Retkiluistelua suositellaan tekemään porukassa ja minulla oli eilen ihan tosi kiva päivä. Parasta oli yhdessä oleminen ja ulkoilu uuden lajin parissa. Kokemuksia, joita on kiva muistella yhdessä ja tuntien ulkoilun jälkeen oli kiva käydä pizzalla.

Retkiluistimet

Retkiluistimet, jotka menevät vaelluskenkään

Retkiluistelu ei ole vaikeaa, mutta vaatii tiettyjen turvallisuustekijöiden huomioonottamista, joten helpoin tapa päästä lajiin on joko tutustua Suomen Retkiluistelijoiden toimintaa tai mennä lajia harrastavien kavereiden kanssa kokeilemaan lajia. Mukaan vain ripaus seikkailumieltä ja päivästä tulee varmasti onnistunut.

 

Vuorikiipeilijän tärkeimmät ominaisuudet

Oltiin eilen illalla Malminkartanolla tunkkaamassa pitkästä aikaa mäkitreeniä, jolla haetaan kuntoa tulevia kevään reissuja varten. Lähden ensin maaliskuun lopussa Pyhälle hiihtämään, sitten huhtikuun alussa Nepaliin kiipeämään Lobuche East -nimistä 6000 metrin vuorta ja sitten kesäkuussa Denalille, joka on tämän vuoden päätavoite. Sen jälkeen alkaakin valmistautuminen Everestille.

Kevät ja alkukesä vierähtää siis reissuissa ja töitä tehdessä siinä välissä. Sen vuoksi on mielestäni tärkeää, että nyt olen pyhittänyt kaikki viikonloput kotona olemiselle ja palautumiselle, koska tulevat kuukaudet ovat hektisiä. Koska reissuja on useampi nyt tiedossa, olen pohtinut, mitkä ovat vuorikiipeilijän tärkeimmät ominaisuudet ja erityinen siitä näkökulmasta, miten voisin vielä itse kehittyä näissä ominaisuuksissa.

Tänään ajattelin siis avata teille vielä ajatuksiani siitä, millaisia ominaisuuksia mielestäni hyvä vuorikiipeilijä tarvitsee ja millainen prioriteettijärjestys näillä mielestäni on. Monelle voi tulla esimerkiksi yllätyksenä, että mielestäni kunto on vasta viimeinen asia, jota vuorikiipeilijältä vaaditaan.

Vuorikiipeilyä Malminkartanolla

Mäkitreeniä Malminkartanolla

Vuorikiipeily on kovaa puuhaa ja kovuus mielestäni tulee erityisesti siitä, että reissut yleensä kestävät pitkään ja viikkojen aikana ehtii tapahtumaan vaikka ja mitä, eikä kaikkia tapahtumia oikein pysty edes ennustamaan ja kiipeilyyn liittyy paljon asioita, kuten sää, johon meillä ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa.

No seuraavaksi niihin ominaisuuksiin, ja muistakaa, että nämä ovat minun mielestä tärkeimpiä. Ei ole oikeaa ja väärää vastausta, vaan tarkoitukseni on herätellä teidät ajattelemaan, millaisia ihmisiä vuorilla ehkä liikkuu ja ketkä mielestäni pärjäävät parhaiten. Todellisuudessa vuorilla pärjäävät monenlaiset tyypit, mutta uskon heitä yhdistävän nämä asiat.

Kärsivällisyys

Eräs kiipeilijä sanoi minulle ennen Baruntsen reissua, että kärsivällisyys on tärkein matkakumppani vuorilla. Ja näin se todella on, sillä kärsivällisyyttä mitataan ihan ensimmäisestä sekuntista lähtien reissussa. Odotetaan lentokentällä, paikkaa koneeseen, pääsyä vuorille, sitten odotellaan ruokaa, laukkuja ja oikeanlaista hetkeä liikkua vuorilla.

Kaikki nuo hetket vaativat kärsivällisyyttä ja malttia, sillä monelle asialle ei myöskään voi oikein mitään. Sää on mitä on ja siihen meidän kiipeilijöiden on sopeuduttava. Toisaalta vuoret tuovat omat haasteensa kuten pieniä mahakipuja, päänsärkyä tai unettomia öitä. Näistäkin selviää kärsivällisyydellä.

Kiire ei ole hyvä kiipeilykaveri, sillä se yleensä aiheuttaa painetta tehdä harkitsemattomia päätöksiä. Kärsivällisyyttä siis tarvitaan vuorikiipeilyn melkein jokaisessa vaiheessa ihan valmistautumisesta itse kiipeilyyn ja reissuista palautumiseen. Ainakin itse jouduin muistuttelemaan usein itselleni sitä, että eihän tässä nyt ole mihinkään kiire, kun on koko elämä aikaa puuhata.

Kärsivällisyys ei siis ole ollenkaan minun vahvuus ja olen tehnyt ihan valtavasti töistä sen eteen, että hyväksyn myös nopeat muutokset ja olen valmis muuttamaan lyhyellä ajanjaksolla suunnitelmia vaikka pidemmän aikavälin suunnitelmat pysyvät samana. Viisi päivää myrskyteltassa osoitti kuitenkin, että kyllä sitä kärsivällisyyttä tarpeen tullen myös löytyy. Toisaalta kärsivällisyyttä on myös vaatinut erilaisista loukkaantumisista kuntoutuminen.

Motivaatio ja asenne

Motivaatio ja asenne ovat mielestäni ehkä tärkeimmät ominaisuudet vuorikiipeilijälle. Näiden avulla pääsee paljon korkeammalle ja haastavampia reittejä ylös kuin kiipeilijä, jolla ominaisuuksia ei löydy. Tärkeää on myös motivoitua jatkuvasti oppimaan uutta ja tietynlaisella nöyryydellä suhtautua asioiden opetteluun.

Motivaatio näkyy mielestäni siten, että siinä yhdistyy halua kokea, oppia, sietää epämukaviakin hetkiä, sopeutua tilanteeseen ja samalla halu nauttia kiipeilystä. Kiipeily on itselleni sellainen kokonaisvaltainen oppimisprosessi eikä vain huippujen yliviivaamista joltain listalta. Miten se tulee sitten esille, onkin ihan käytännössä toimintana ja siitä, miten hommansa hoitaa vuorilla. Uskoisin, että nämä ovat itselläni kohdallaan, sillä olen vain niin innoissani aina kun reissut lähestyy tai jo silloin, kun pääsen suunnittelemaan tulevia reissuja.

Sinnikkyys ja epävarmuuden sietäminen

No sanomattakin on mielestäni selvää se, että kun reissussa ollaan pitkään, välillä ilman yhteyksiä kotiin, ollaan ulkona suurin osa ajasta ja välillä voi olla vähän haastavaakin, niin sinnikkyyttä ja epävarmuuden sietämistä tarvitaan. Näitä ominaisuuksia mielestäni tarvitaan niin vuorilla kuin nykypäivän työelämässäkin, sillä tilanteet muuttuvat jatkuvasti ja epävarmuutta täytyy sietää monessakin eri suhteessa.

Sinnikkyyttä vuorikiipeilyssä kaivataan erityisesti pitkien huiputuspäivien aikana, jolloin ollaan yhteen menoon liikenteessä useita ja jopa kymmeniä tunteja. Nepalissa huiputuspäivämme kesti yhteensä 19 tuntia ja voin kertoa, että viimeisen parin tunnin aikana oli todella tärkeä sinnikkäästi vain jaksaa ja jatkaa kohti perusleiriä.

Näitä ominaisuuksia voi harjoitella ihan joka päivä, sillä sinnikkäästi täytyy valmistautua tuleviin haasteisiin, jaksaa mennä sinne salille vaikka väsyttäisi ja on jaksettava käydä töissä vaikka maanantaiaamuna kellon soidessa väsyttäisi. Osa tehtävistä on pakko tehdä ja toisia voi valita tehtäväksi tai tekemättä jätettäväksi, mutta kuitenkin usein sinnikkyyden avulla saavutetaan sellainen lopputulos, joka on toivottu. Tavoitteisiin koen päässeeni sitä kautta, että olen vain sinnikkäästi tavoitellut asioita ja uskonut vaikeinakin hetkinä onnistumiseen.

Vuorikiipeily

Harjoittelemassa Malminkartanolla

Kunto

Vasta viimeisenä prioriteettina vuorikiipeilijälle tulee mielestäni kunto ja erityisesti pitkäjaksoinen kestävyyskunto. Mielestäni nuo yllä esitellyt asiat ovat huomattavasti tärkeämmässä roolissa, jos mietitään hyvää vuorikiipeilijää ja onnistunutta reissua.

Kunto on kuitenkin niistä harvoista tekijöistä se, joihin on helppo itse omalla toiminnalla vaikuttaa ja sen takia pidän esimerkiksi itse kunnostani hyvää huolta. Haluan olla varma, että vuorille kiipeäminen ei jää siitä kiinni, että olisin huonossa kunnossa. Huippu-urheilija ei vuorilla tarvitse olla, mutta hyvä peruskunto takaa reissusta nauttimisen.

Olen ollut Perussa vaeltamassa ja olin paljon huonommassa kunnossa kuin nykyään. Olin samaan aikaan buukannut Aconcaguan reissun ja ylämäkeen kävellessä päätin, etten halua ikinä tätä tunnetta vuorilla. Hengittäminen oli vaikeaa, sydän löi mahdottoman kovaa ja tuntui, että työkapasiteettia ei ollut juuri ollenkaan. Treenaan reissuilleni siten, että voin olla ylpeänä seinämällä tai vuoren rinteellä ja todeta, että kunnosta kiipeäminen ei ainakaan jää kiinni. Perusta palatessani aloitin lähes neljä vuotta sitten uudestaan aktiivisen harjoittelun ja nykyään viikossa tulee treenitunteja keskimäärin kymmenen tuntia.

Näitä ominaisuuksia mielestäni hyvältä vuorikiipeilijältä vaaditaan henkisellä ja fyysisellä tasolla. Näiden lisäksi myös erilaiset kiipeilyyn liittyvät taidot ovat myös tärkeitä, mutta ne oppii myös osittain kokemuksen ja vain opettelun avulla. Mitä mieltä te lukijat olette?

 

Painojen ryskiminen pelottaa

Meille kaikille todennäköisesti sattuu elämän aikana sellaisia juttuja, jotka jättävät ikävän jäljen muistoihin ja seuraa pidemmän aikaa elämässä mukana. Peloiksikin näitä voi sanoa ja ajattelin avata tarkemmin, mikä minua on seurannut viimeiset pari vuotta ja miten huomaan ikävien tapahtumien varjostavan nykyistäkin elämää. Käsittelemättömiä pelkojani siis.

No aloitetaanpa siitä hetkestä, joka aiheutti nämä pelot. Aikalailla kaksi vuotta sitten väänsin olkaluuni katki voimistelurenkailla. Tämä tapahtuma muutti sen hetkisiä suunnitelmia, lähitulevaisuuden suunnitelmia ja kaikista eniten se vaikutti ajatteluuni tulevaisuutta kohtaan. Tulevaisuudella tarkoitan erityisesti liikunnallisia tavoitteita, joihin myös vuorikiipeily kuuluu.

Tapahtuma on edelleen varsin voimakkaana mielessäni, sillä on vaikea parin vuodenkaan takaisesti unohtaa, miltä tuntuu, kun luu kädessä pahmahtaa katki. Eniten harmittaa, että loukkaantuminen tuntuu tänäkin päivänä todella turhalta ja siltä, että olinpa tyhmä, kun väänsin niin pitkään että oma luuni katkeaa.

Käden kuntoutuminen meni oikeastaan paremmin kuin osasin odottaa ja nykyään käsi ei juurikaan minua vaivaa. Kädessä on edelleen koko olkavarren mittainen levy ja se pilkistelee kyynerpäästä esille. Suurin muisto päivittäin on pitkä arpi kädessä ja silloin tällöin vamma muistuttelee olemassaolostaan ranteen hermokipuina.

Olkaluun murtuma

Kyynärpäässä näkyy pilkottava levy ihon läpi

Mitä tuosta loukkaantumisesta on kuitenkin jäänyt käsittelemättä, on ne tunteet, jotka liittyvät siihen kovaan vääntämiseen, joka nyt tässä tapauksessa päättyi luun katkeamisella. Olen törmännyt siihen, että minua on alkanut pelottamaan tietynlainen fyysiselle äärirajalla meneminen sen pelossa, että milloin taas pamahtaa. Kova treenaaminen on asia erikseen, mutta ääriraja on ollut vaikeampi saavuttaa tuon tapahtuman jälkeen.

Tiedän hyvin, että käteni katkeaminen on ääriesimerkki siitä, että mitä voi tapahtua ja tuskin tulen edes koskaan enää saavuttamaan noin kovia voimia, jotka minulla olivat tapahtuma-aikana. Silti huomaan, että suorastaan pelkään melko useinkin, että milloin näin tapahtuu uudestaan. Pelosta johtuen myös esimerkiksi Nuuksio Classicin polkumaraton jäi kesken ja moni muu kova treeni on muuttunut kovasta hiukan kevyemmäksi.

Näin keittiöpsykologina sanoisin, että kyse on siis käsittelemättömästä pelosta ja iso osa loukkaantumista on myös se kolhu, jonka ottaa henkisesti. Fyysisesti olen nyt toipunut aikalailla normaalille tasolla ja pystyn treenaamaan täysin normaalisti ajattelematta käden vammaa.

Henkisesti vamma näkyy siis tänäkin päivänä siten, että minua pelottaa salilla nostaa kovia painoja. Olen ruvennyt nynnyilemään ja näin myös voimatasot ovat tietenkin pysyneet aikalailla samalla tasolla koko ajan eikä kehitys ole ollenkaan niin kovaa kuin se aiemmin oli. Näen vain niin sieluni silmin, kuinka joku jänne, luu tai nivelside paukahtaa kesken raskaimman kyykyn tai välilevy pullahtaa kesken maastavedon.

Uskallusta siis päättömästi uusien haasteiden ja painavampien painojen ryskimiseen on kadonnut entiseen verrattuna roimasti ja nykyään tykkään tehdä jopa pelkästään omalla kehonpainolla treenejä. Toki voimaharjoitteluakin on mukana, mutta sen rooli ei ole tällä hetkellä niin iso kuin vaikkapa pari vuotta sitten oli.

Olkaluun murtuma

Olkaluun murtumasta muistona jäänyt arpi

Olisi kuitenkin kiva, että jokaista lisättyä painoa ei tarvitsisi miettiä sitä kautta, että mitähän seuraavaksi tapahtuu. Todennäköisyys on kuitenkin melko pieni, sillä tekniikka on yhä tärkeämmässä roolissa tämän päivän treenejä. Loukkaantuminen muistutti myös siitä, kuinka tärkeää on osata ensin kaikki tekniikat oikein, ennen kuin aloitetaan lisäämään sinne tangon päihin yhtään mitään.

Painojen ryskiminen on siis alkanut pelottamaan loukkaantumisen jälkeen, mutta toisaalta pelko on tuonut siinä mielessä paljon uusia työkaluja treeneihin. Nimittäin tekniikan pitämisen prioriteettina ja tärkeämpänä kuin lisättyjen painojen määrän. Olen myös ymmärtänyt, että kiivetäkseni vuorelle, minun ei tarvitse olla maailman paras kyykkääjä samaan aikaan.

Pelko ja arkuus näkyy ehkä voimatasojen maltillisempana kasvuna, mutta kehitystä silti tapahtuu koko ajan ja alkuvuoden voimaharjoittelun jäljiltä myös ne kilomäärät ovat viikko viikolta kasvaneet ja pientä itsevarmuutta sitäkin kautta on tullut. Edelleen sarjat ovat pitkiä, joten isoja painoja ei ole tangon päissä ollut, vaan rakennetaan sitä hyvää pohjaa selättää painomöröt pois.

Kiinnostaisi tietää, että te lukijat, jotka käytte salilla, niin onko teillä pelkoja nostaa tosi isoja painoja? Onko se vain loukkaantumisen kokeneiden pelko vai aivan turhaa?

 

Mistä asioista luottamus rakentuu vuorikiipeilyretkikunnassa?

Valmistuin kauppatieteiden maisteriksi pian kaksi vuotta sitten ja kirjoitin graduni luottamuksesta vuorikiipeilyretkikunnissa ja millaiset eri tekijät vaikuttavat luottamuksen syntymiseen. Pidin graduni empiirisestä osiosta, jossa pääsin haastattelemaan kiipeilyidoleitani eli suomalaisia, jotka ovat kiivenneet Everestille. En ole kauheasti avannut graduani täällä blogin puolella, koska koko gradun kirjoittamisprosessi oli omalta osaltaan aika raskas.

Nyt valmistumisesta ja siitä graduilusta on kulunut tarpeeksi aikaa, jotta pystyn taas ajattelemaan asiaa ilman, että minua hävettää, kuinka nopeasti esimerkiksi kirjoitin työni tai kuinka minulle lopulta oli tärkeämpää oppia haastateltavilta ihmisiltä vuorikiipeilyä varten kuin saada pelkästään tieteelliseen tutkimukseen materiaalia. Haastatteluissa juteltiin paljon myös asioista, jotka eivät graduani varsinaisesti vienyt eteenpäin, mutta opin tulevia koitoksia varten asioita.

Olen kerännyt luottamuksen syntymisen tässä artikkelissa viiteen väittämään, jotka tulevat esille sekä tutkielmassani että ihan omasta kokemuksesta. Luottamuksen syntymiseen vuorilla vaikuttaa erityiset olosuhteet ja se, että ihmisten kanssa vietetään hetkessä todella paljon aikaa. Näitä samoja väittämiä voidaan myös hyödyntää yrityksissä, sillä samoja piirteitä löytyy niin sanotuista väliaikaisista tiimeistä, jotka rakennetaan tavoittelemaan tiettyä tavoitetta.

Väittämä 1: luottamus rakentuu ihmisten välille toiminnan kautta

Ensimmäinen väittämäni ja gradun tutkimustulos oli se, että luottamus syntyy ihmisten välille erilaisten toiminnan kautta. Tämähän on aika itsestään selvää, eikö? Mutta mitä tämä tarkoittaa erityisesti vuorikiipeilyretkikunnassa?

Toimintaa on monta erilaista, mutta olen itse huomannut, että se miten ihmiset käyttäytyvät erilaisissa tilanteissa vaikuttaa luottamuksen syntymiseen. Erityisesti tilanteet, joissa käyttäytyminen tulee hyvin esille, ovat erilaiset yhteiset hetket messiteltassa ja tilanteet, joissa ihmiset alkavat väsyä. Usein mitä korkeammalle myös mennään, sen herkemmin ihmisistä paljastuu kaikenlaisia ikäviäkin puolia esille. Luottamusta herättää ihmisten välinen inhimillinen kanssakäyminen.

luottamus vuorikiipeilyssä

Luottamus syntyy ihmisten välille

Vuorikiipeilyretkikunta on usein niin sanottu väliaikainen tiimi, joka on muodostunut yhteisen tavoitteen eli tietyn vuoren kiipeämistä varten. Ihmiset saattavat olla toisilleen tuntemattomia ja sen vuoksi toiminta ja yhteinen tavoite ovat tärkeimmistä tekijöistä, jotka kasvattavat luottamusta.

Väittämä 2: luottamus rakentuu kokemuksen kautta

Yksi graduni isoimpia teemoja, jotka haastatteluista tuli esille, oli se kuinka luottamus rakentuu kokemuksen kautta ihmisten välille. Haastateltavat kokivat, että aiemmat reissut, yhteiset kokemukset ja erityisesti yhteinen tausta oli yksi merkittävimpiä luottamukseen vaikuttavia tekijöitä

Olen myös itse huomannut, kuinka retkikunnassa luottamus tulee sen kautta, kuinka kokeneita ihmiset ovat. Otetaanpa tästä ihan havainnollistava esimerkki, nimittäin Baruntsella pääsherpamme oli kiivennyt esimerkiksi Everestille, K2:lle ja muille maailman korkeimmille vuorille. Hänestä tuli heti fiilis, että tuo mies tietää, mitä vuorilla tehdään ja miten sieltä tullaan hengissä myös kotiin.

luottamus retkikunnassa

Jangbu-sherpa – kokenut ammattikiipeilijä

Kokemuksen vaikutuksen voin myös allekirjoittaa siinä mielessä, että itse luotan kiipeilijöihin, jotka ovat kokeneita. Kokemus ei kuitenkaan ole välttämättömyys, sillä enemmän luottamuksen rakentumiseen vaikuttaa myös retkikunnan jäsenten asenne.

Väittämä 3: luottamus rakentuu kiipeilijän asenteesta

Tämä on aihe, joka ei noussut esille tutkielmassani erityisen isona esille, vaikka viitteitä yhteisestä kulttuurista ja toimintatavoista nousikin esille. Olen kuitenkin omilla reissuilla huomannut, että minulla luottamuksen syntymiseen retkikunnan jäsenten välillä vaikuttaa vahvasti kiipeilijöiden asenne ja asenne suhteessa omaan näkemykseen.

Tästä hyvä esimerkki on Baruntsen reissulta, jossa eräs erittäin kokenut kiipeilijä alkoi mielestäni käyttäytymään jopa törkeällä tavalla meidän retkikunnan johtajaa Donia kohtaan. Hän kyseenalaisti kaikki päätökset, oli selkeästi pettynyt Donin johtamistyyliin (vaikka hän ei mielestäni tehnyt mitään väärää) ja piti kokemattomampaa retkikunnan johtajaa ihan pilkkanaan. Vaikka kiipeilijällä olisi ollut kokemusta ja osaamista selvitä todennäköisesti todella haastavista tilanteista, ei hänen toiminta juurikaan tuon negatiivisen asenteen vuoksi herättänyt luottamusta minussa.

Luottamus vuorikiipeilyssä

Luottamus syntyy asenteesta

Toisaalta luottamusta on herättänyt taas sellaiset ihmiset, jotka eivät ole välttämättä kokeneita, mutta asenne on täyttä timanttia. Vastoinkäymiset käsitellään järkevästi, on intoa oppia uutta ja valmiita tuomaan ehkä jostain muusta elämän osa-alueesta oppeja myös vuorikiipeilyyn. Tämä jos joku herättää minun luottamuksen.

Väittämä 4: vilpitön toiminta herättää luottamuksen

Vilpittömyys oli yksi tärkeä piirre, joka nousi esille graduni luottamukseen liittyvässä tieteellisessä teoriaosuudessa ja empiirisessä aineistossa. Vilpittömyydellä tarkoitetaan sitä, että luottamus rakentuu ihmisten välille kaikista vahvimmin silloin, kun ihmiset toimivat vilpittömästi ajattelematta omaa etuaan ja tekevät asioita nimenomaan tiimin hyväksi.

Miten mielestäni vilpittömyys on sitten näkynyt omissa vuorikiipeilyretkikunnissa, niin ihmiset ovat auttaneet tilanteissa, jolloin itsellä on ollut vaikeaa. Kova yskä aiheutti harmia minulle Nepalissa ja kysymättä kaveri antoi kurkkupastillin helpottamaan yskää. Toisaalta Jenkeissä kaverit tulivat hakemaan lentokentältä ja valmiita opettamaan minulle tuntemattomia asioita vain siitä syystä, että päästiin yhdessä kiipeilemään.

Väittämä 5: luottamus ja sen syntyminen on aina henkilökohtaista

Viimeinen väittämä perustuu sekä graduuni että ihan elämään yleisesti. Luottamus, sen rakentuminen ja sen kokeminen on aina henkilökohtaista. Meistä jokainen kokee eri tavalla, miten luottamus rakentuu ja erityisesti olosuhteet kuten vuorikiipeilyssä saattaa vaikuttaa luottamuksen syntymiseen.

Henkilökohtainen kokemus tuo myös oman mausteensa koko hommaan, sillä ei ole mitään suoraa kaavaa, jolla esimerkiksi vuorikiipeilyretkikunnan luottamus syntyisi vaan joka kerta porukka ja sen henkilökemioiden sattuminen sopivaksi määrittelee sen, miten hyvin luottamus eri ihmisten välille syntyy.

Mistä tekijöistä sinun mielestä luottamus syntyy?