Artikkelit

Miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan?

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan? Meinaa siis se kuntoutusmopo. Milloin on liikaa ja milloin on tarpeeksi? Aiheesta ollaan keskusteltua usean ihmisen: siis lääkärin, fysioterapeutin, ystävien ja valmentajan kanssa.

kuntoutus

Polven jumppaa auringonlaskussa

Olen halunnut saada vastauksen siihen, että milloin teen kuntoutusliikkeitä tarpeeksi. Tarpeeksi siihen, että kuntoudun täysin, mutta turhan työn tekeminenhän ei tietenkään kannata. Liikaa tekemällä todennäköisesti tulos ei ole kovin hyvä tai toivottava. Missä kohtaa alkaa näyttämään sellaiselta, että nyt kannattaisi höllätä? Näiden keskusteluiden perusteella, olen päätynyt ainakin seuraaviin merkkeihin, jotka viestivät tästä.

1.Kipu

Kipu on ensimmäinen varoittava merkki siitä, että pitäisi lopettaa. Myönnetään, että tätäkin on ollut joskus vaikea noudattaa ja kuunnella. En juuri nyt pysty sanomaan päivää, jolloin en olisi tuntenut mitään. Kipu ei ole ollut kuitenkaan toistaiseksi kuntoutuksen aikana sellaista luokkaa, että se olisi estänyt tekemästä asioita. Edelleen tunnen jokaisella askeleella, että polvi ei ole täysin kunnossa, mutta toisaalta tunne ei viiltävää kipuakaan ole.

2. Turvotus

Kuntoutuksen jälkeen käsi, polvi tai mikä ikinä onkaan, ei saisi turvota. Tiedän, että monet polvileikkausten jälkeen kärsivät jatkuvasta leikkauspaikan turvottelusta. Itselläni on kertynyt polven sisäsyrjälle arpikudosta siten, että polvi näyttää koko ajan turvonneelta. Arpikudosta nyt hoidetaan ahkerasti, koska siihen myös liittyy erilaisia hassuja hermoperäisiä tuntemuksia. Turvotus kuitenkin on hyvä indikaattori kertomaan, että turvonneilla paikoilla ei ehkä kannata vaan hakata päätä seinää, vaan pitää välipäivä kuntoutuksesta.

3. Määrä ei korvaa laatua

Kyllä, määrä ei korvaa laatua. Pätee moneen asiaan, mutta myös tähän. Tätäkin on täytynyt opetella. Mielummin muutama hyvä, rauhallinen, koko keskittymisellä tehty toisto kuin 20 sinne päin. Aina ei ole vain parasta yrittää väkisellä pukertaa tunnin välein jumppaliikkeitä. Tässä kohtaa kannattaa olla lempeän ja tiukan armollinen itselleen: teen hommia joka päivä kuntoutumisen eteen, mutten ruoski itseäni ellen tee joka päivä jumppia montaa tuntia.

4. Yleinen fiilis

Fakta on ainakin omalla kohdallani se, että kuntoutuhommat on ihan pirun tylsiä. Kuka nyt oikeasti jaksaisi monta kuukautta putkeen nitkuttaa jotain maailman turhimman tuntuisia kuntoutusliikkeitä? Mielestäni ei kukaan.

On mielestäni ihan tervettä turhautua ja harmistua siitä, että taas edessä on tylsät kuntoutusjumpat. Sen takia myös kuntoutuksesta saa pitää vapaapäiviä. 3+1 -tahti on mielestäni aika hyvä eli kolme päivää kuntoutusta ja päivä vapaata. Vapaapäivänä voi tehdä silti jotain, mikä edistää kuntoutumista: palautua, nauttia kivasta päivästä muuten tai käydä esimerkiksi kävelyllä.

Jos joka päivä ärsyttää jumpata, niin mielummin pidän sitten vapaapäivän kuin vain väkisellä väännän. Ja pakko myöntää, niin varsinkin nyt viimeisimmän polvioperaation jälkeen on tullut pidettyä myös vapaata kuntoutuksesta. En vain ole joka päivä jaksanut tsempata, vaan olen vain sitten levännyt tai tehnyt jotain muuta.

aurinko

Olen nauttinut auringonlaskuista vesillä

Nämä merkit ja niiden kuunteleminen onkin ollut aikamoinen tie opeteltavana. Eikä tämä tie ole vielä täysin läpi käyty, sillä en vieläkään osaa aina täysin kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Joka päivä on kuitenkin mahdollisuus opetella hiukan lisää. Ainakin olen päästy siihen pisteeseen, etten enää laske jokaista tehtyä jumppaa ja kuntouttavaa liikettä. Yritän siis myös toistojen lisäksi kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Ja olen huoletta käynyt tekemässä sellaisia juttuja, jotka on tuntunut kivalta juuri siinä hetkessä.

8 viikkoa polvileikkauksesta

Eilen tuli tasan kaksi kuukautta oikean polven kierukan ompelusta. Aika päivitellä, miten jalan kanssa menee.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin aika sen jälkeen, kun sain aloittaa taas jalalle varaamisen ja kävelyn.

Mitä tämän jälkeen onkaan tapahtunut? Muutama kyynel, mutta myös onnen hetkiä. Olen jumpannut aika paljon. Ensimmäisenä aloitin pyöräilyn pienellä vastuksella. Ensin minuutin kerrallaan, sitten minuutti lisää ja niin edelleen. Eilen sitten poljin jo 40 minuuttia putkeen. Näiden lisäksi olen käynyt uimassa, soutamassa, salilla jumppaamassa ja kävelemässä.

Fiilikset kuntoutumisesta kulkee jyrkkää vuoristorataa sekä ylös että alas. Otetaanpa esimerkiksi eilinen päivä: aamulla tuntui, ettei jalan kanssa tekemisestä tule mitään. Hermokipua polven sisäsyrjällä ja huoli tulevaisuudesta on todella iso. Rikonko jalan taas? Voinko tehdä jo nyt jotain väärin, että jalka menee rikki? Mitä jos? Näitä asioita on tullut mietittyä aika paljon. Sitten illalla menin soutamaan ja pian olin ollut vesillä reilut pari tuntia. Huolet jalan kunnosta oli unohtunut tekemisen lomassa eikä polvi ilmoitellut itsestään mitään soutamisen aikana.

olympiasoutu

Soutamassa soutustadionin lähistöllä

Viime viikolla jumppasin myös maailman parhaimman ja asiantuntevan fysioterapeutti/osteopaatti/hieroja Aleksin kanssa salilla. Jumpat päätyi siihen, että vollotin salilla turhautumistani. Edelleen loukkaantumiset ottaa koville ja etenkin ajatukset siitä, että kovalla työllä hankitut voimat ja kunto heikentyy joka päivä kovempaa vauhtia kuin, millä ne hankittiin. Myös tulevaisuus pelottaa ja ajatukset siitä, että liikunko vielä joku päivä ilman huolia kivuista tai siitä, että hajoaako jokin paikka.

Oloani helpotti puhua näistä asioista sellaiselle ihmiselle, joka antaa myös oman panostuksensa kuntoutumiselle ja Aleksi onkin ollut mukana kuntoutumisprojektissa käden tapaturmasta asti. Oloa helpottaa myös se, että pystyn luottamaan siihen, että kun me sovitaan, mitä seuraavaksi saan tehdä, niin tiedän tekeväni oikeita asioita kuntoutumisen eteen. Kaikki nuo jutut luovat myös uskoa siihen, että kyllä täältä vielä noustaan. Isot raudat eivät ehkä nouse pitkään aikaa, mutta tavoitteena onkin päästä nyt kiipeilykuntoon.

kuntoutusmis-fiilikset

8 viikkoa kierukan kiinnityksestä

Positiivista kaikista negatiivisista fiiliksistä huolimatta on se, että edelleen uskon täysillä täyteen kuntoutumiseen ja siihen, että kiipeän vielä vuorilla ilman minkäänlaisia kipuja. Nyt rauhallisella ja lähinnä peruskestävyyteen keskittyen kuntouttamisella hommat etenee oikeaan suuntaan pienistä epätoivon hetkistä huolimatta.

Kaikki on mennyt ihan toivotulla tavalla, kuntoutuminen on vain piinaavaan hidasta ja toivoisin asioiden etenevän konkreettisemmin päivä päivältä. Sama kuntouttaminen jatkuu nyt eteenpäin ja heinäkuun lopulla saan aloittaa kiertovääntöharjoittelun ja elokuun alussa kevyen juoksemisen. Ennen juoksemisen aloittamista on kuitenkin tehtävä isoja päätöksiä liittyen syksyn reissuun, mutta kerron päätösten lähestyessä täällä vielä tarkemmin.

Ensimmäiset askeleet

Tiistaista lähtien olen aloittanut kävelemään. Ensimmäiset askeleet olivat taas edessä ja pienellä pelolla niitä myös odotin. Muistoissa oli viime vuoden ensiaskeleet, jolloin polvi ei taipunut milliäkään ja jokainen askel sattui.

Tiistaina ensimmäiset askeleet eivät olleet läheskään yhtä huonoja. Kävely onnistuu, se on hidasta ja turhauttavaa, mutta se ei satu yhtä paljon kuin viime vuonna. Toki polvi lähettelee erilaisia hermotuntemuksia ja viestejä, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Selkeästi jalan hallintaa täytyy opetella ihan uudestaan ja jo pelkällä yhdellä jalalla seisominen on haastavaa. Jos jalka on kipeä, se on kipeä samasta kohtaa kuin vuosi sitten. Se on juurikin se kohta, jota on myös tässä vuoden aikana hoidettu teippaamalla. Särkylääkkeitä en ole kuitenkaan pariin viikkoon syönyt ollenkaan, joka on iso plussa jo tässä vaiheessa.

Kuntoutus etenee nyt rauhallisesti siten, että saan aloittaa rauhalliset ja vastuksettomat pyöräilyt, vesijuoksun ja soutelun.

uimastadion

Uimastadionilla vesijuoksemassa

Eilen sitten kävelin uimastadionille tuon loputtoman tuntuisen matkan ja kävin ystävän kanssa vesijuoksemassa. Sanonpahan vain, vesijuoksu on mielestäni yksi turhauttavimpia liikuntamuotoja, mitä tiedän. Se on hidasta ja eilinen 35 minuuttia tuntui paljon pidemmältä kuin se todellisuudessa oli. Vesijuoksu tekee kuitenkin jalalle hyvää ja kävely vesijuoksun jälkeen on selkeästi helpomman tuntuista.

Eilen myös katsottiin, miten pystyn aloittamaan jumppaamaan jalan kanssa kotona kuminauhojen kanssa. Pyörä on taas kannettu telakkaan sisälle ja olen kokeillut jo pyöräilyä päivien aikana. Aikalailla perus polven kuntoutusjumppaa siis taas kerran. Tänään käymme sitten katsomassa, mitä saan aloittaa tekemään salilla.

Mietin juuri eilen, että näiden koettelemuksien jälkeen minulla täytyy olla oikein lehmän hermot. Kävelyn hitaus ärsyttää, mutta sekin tuntuu voitolta, koska pääsen edes liikkeelle. Olen tullut siihen tulokseen, että selkeästi tärkeämpää on nyt se, kuinka hyvin pää jaksaa tämän kuntoutuksen läpi. Kuntouttaminen muuten sujuu varmasti muuten hyvin.

Liike on lääke

Sanonta: ”liike on lääke”, pitää aika hyvin kutinsa.

Nyt voin sanoa sen jo monen loukkaantumisen jäljiltä. Heti helpottaa, kun pääsee vähän liikkumaan ja hikoilemaan.

Keskiviikkona jalasta otettiin tikit pois, joka tarkoittaa sitä, että hikoileminen on myös sallittu. Toki rajoitteita hikoiluille muuten löytyy, vaikka tikit ovatkin nyt poissa. Jalka liikkuu 130 astetta ja nyt vaan rauhallisesti reilut 1.5 viikkoa, jolloin pääsen aloittamaan taas jalalla kävelemisen.

Nyt olen käden puolesta saanut luvan aloittaa soutamisen ja hiihtämisen ja toki pienien painojen nostamisen myös. Tämähän tarkoitti keskiviikon jälkeen sitä, että haluan päästä vähän hikoilemaan. Tämä toive sitten toteutui perjantaina.

Uskokaa tai älkää, mutta soutamaan pystyy myös kolmella raajalla. Tarjolla ei ollut tällä kertaa hiihtolaitetta, joten ajattelin, että soudan nyt. Leikatun jalan alla oli foam roller, jonka avulla jalkaan ei tullut varattua painoa ja jalka pääsi liikkumaan vapaasti tuossa lattialla. Soutuliike on toki hieman vajaa ja vastus pieni, mutta hiki tuli ja fiilis parempi kuin moneen viikkoon.

Liike on todella lääke. Jo tuon reilun tunnin soutelun ja pienen lihaskuntoharjoittelun jälkeen tuntui, että tästähän kyllä tulee hyvä. Nyt maltilla ja rauhallisesti, mutta tulee kuitenkin ja pian olen taas samassa tai jopa paremmassa kunnossa, kuin ennen tätä koettelemusta.

Jo leikkauspäivänä minulle sanottiin, että liike on lääke. Jalkaa täytyy alkaa liikuttamaan ja ennen kaikkea nyt liike on lääke henkisellä puolella. Pääsee purkamaan hieman henkisen puolen painetta ja höyryjä ulos. Vaikka olen lukenut, katsonut sarjoja, kirjoittanut jumppapäiväkirjaa ja vain mietiskellyt, niin mikään ei voita tuota edes pientä liikkumisen vapauttavaa tunnetta ja sitä, miten paljon parempi olo on tuon edes pienen jumppailun jälkeen.

Ihmiset on kauhistellut, että todellakin oletko jo menossa liikkumaan. Ja kyllä todellakin olen käynyt ja menossa uudestaakin, tämä on mun tapa selviytyä tästä ja samalla tulee tehtyä kuntoutusjumppaa monellakin eri tavalla eikä samat liikkeet tylsistytä minua suorastaan hengiltä. Motivaatio kuntoutukseen ja rauhallisena pysymiseen on paljon suurempi, kun pääsen tekemään fyysisesti jotain.

Liike on parhain lääke ja vaikka liike on minut näihin vammoihin saattanut, niin liikkeellä näistä myös kuntoudutaan.

Kuntoutuspotilaana oleminen alkaa riittämään

Kuntoutuminen on pitkä tie, sanovat viisaat. Ja hehän ovat aika oikeassa. Olen nyt ollu polvitoipilaana viime toukokuusta lähtien. Tie on ollut aika pitkä, kuten ne viisaatkin sanovat.

Etenkin kesäkuu oli vaikeaa. Tuli yhdet jos toisetkin turhautumisitkut itkettyä sen vuoksi, etten ansainnut tätä prosessia. No onneksi niistä fiiliksistä on päästy todella pitkälle ja pian kuntoutuminen alkoikin etenemään hitaasti, mutta varmasti joka päivä eteenpäin.

Lokakuussa vedettiin uudestaan matto alta ja sen jälkeen onkin ollut sitten rauhallista. Jumppailua koko ajan, mutta rauhallisesti ja koko ajan jalkoja (joita molempia siis nyt leikattiin) kuunnellen. Ensi kävelyn opettelua nopeammaksi, sitten vähän pyöräilyn lisäämistä ja lopulta aloitettiin rauhallisesti kyykkäämään.

Koko ajan hommat on mennyt siis eteenpäin ja varsinaisilta isoilta takapakeilta on onneksi vältytty. Jalka on ollut kipeä, on oltu varovaisia ja kaikenlaisia oireita on ollut sekä takareidessä että polvessa. Nämä on varmaankin kuulunut vain tähän prosessiin ja ilman minkäänlaisia tuntemuksia varmaankaan kukaan loukkaantunut ei selviä.

Kuitenkin nyt hommat on edennyt siten, että jalka on lähes oireeton ollut jo pari viikkoa. Treenaaminen on onnistunut melko normaalilla tavalla ja nyt ollaankin jo pureuduttu niiden ongelmakohtien kimppuun, joita on tässä vajaan vuoden aikana kertynyt. Jalkojen voimat on aikalailla kateissa ja niitä nyt aloitellaan rakentamaan uudestaan. Jaloilla sinne vuorille kiivetään.

Kuitenkin tämän jutun otsikkoon: kuntoutuspotilaana oleminen alkaa kirjaimellisesti riittämään. Olen luvannut itselleni, että teen lopulliset päätökset seuraavasta vuoresta vasta siinä vaiheessa, kun saan ortopedilta viimeisen sanan ja siunauksen, että jalat on hyvät. Tämä toivottavasti tapahtunee 7.3. seuraavassa ja mahdollisesti myös viimeisessä kontrollissa.

Olo on kuin väliinputoajalla. En ole oikein täysipainoisesti kunnossa, mutta en myöskään enää hinkkaa jalan koukistuksia ja pyri vain kasvattamaan jalan liikkuvuutta. Työmaata tietysti jalkojen kanssa riittää vielä vuosiksi, mutta kärsivällisyys alkaa loppumaan, sillä haluaisin jo olla ja tehdä täysin normaalisti ilman minkäänlaisia rajoitteita. Tätä voisi kutsua myös kärsimättömyydeksi ja mullehetikaikkinyt-asenteeksi.

 

Enpä olisi uskonut, että tämä vaihe kuntoutumisessa olisi näin haastavaa. Koko ajan takaraivossa kolkuttelee vuoret. Suunnitelmat on tietysti jo pitkällä, mutta mitään selkeää varmuutta ei vielä ole. Vuoret on varmaa, mutta missä päin maailmaa tämän vuoden aikana tulen kiipeilemään, on vielä auki. Hyviä vaihtoehtoja toki on ja kerron tietysti täällä heti, kun hommat on lyöty lukkoon.

Nyt viimeiset hetket täytyy vielä malttaa ja pyrkiä minimoimaan kaikki tulevien loukkaantumisten riskit pois huoltamalla kehoa ja pitämällä lepopäivistä kiinni.

Valonkajastusta tunnelin päässä

Tänään 11 viikkoa eturistisiteen leikkauksesta. Aika on mennyt kyllä tosi nopeaa, sillä alku oli hieman hankalaa kaikkine varoitteluineen ja rauhallisuuksineen.

Perjantaina kävin fysioterapiassa. Viimeistä kertaa todennäköisesti, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan. Jalan liikkuvuus on nyt lähes normaali. Edelleen ääriasentoon venyttelyä voisi ja pitäisi tehdä viikottain. Nyt jalkoja aloitetaan hermottamaan polvennostojuoksuilla, koordinaatiojuoksuilla ja hallituilla hypyillä.

Keskusteltiin fyssarin kanssa pitkään siitä, tarvitsenko enää käyntejä. Hänen vastaus kysymykseen oli, että minun ongelma on lähinnä se, että teen liikaa kun suurinta osaa asiakkaista täytyy kontrolloida usein, jotta he tekevät läksynsä. Katsellaan tilannetta sitten uudestaan ensi vuoden puolella.

Sitten puhuttiin pitkään mun hermoilusta, jos jalassa on mitä tahansa tuntemuksia. Niistä hermoiluista tulisi pikku hiljaa päästä eroon, sillä mitä enemmän jalkaa miettii sen enemmän se hallitsee elämää ja jotta päästäisiin niin sanotusti normaalitilanteeseen, niin jalka täytyisi unohtaa ja kaikki operaatiot. Se onkin helpommin sanottu kun tehty, sillä olen ollut tähän hetkeen mennessä aika kauan kuntoutuja enkä urheilija tai kiipeilijä.

Sitten puhuttiin ensi vuoden tavoitteista. Ne on pikku hiljaa tässä kytenyt mielessä ja suunnitelmat ensi vuoden vuorista alkaa olla ihan kivalla mallilla. Olen päättänyt, että treenaan, suunnittelen ja harjoittelen kuin olisi lähdössä reissuun vaikka teenkin lähtöpäätöksen lopullisesti vasta todennäköisesti myöhemmin ensi vuoden keväällä. Tätä ennen jalkojen täytyy olla täysin kunnossa. Puolikuntoisena lähteminen ei ole järkevää kaikkeen siihen panostamiseen nähden sekä rahallisesti että ajallisesti.

Puhuttiin myös seuraavista crossfit-tavoitteista. Haluaisin osallistua ensimmäisiin crossfit-kisoihin, tosin helpotettuun eli skaalattuun sarjaan myös ensi keväänä. Tämä tavoite on ollut mielessä jo viime vuonna ja myös valmentajalla se on ollut tiedossa jo pitkän aikaa. Fyssari ei nähnyt tätäkään ongelmana, kunhan pitää järjen kädessä ja polven mukaan tullaankin menemään. Tästä lopullinen päätös täytyy punnita sitten tarkkaan ennen itse kisoja sitten.

Tein viime perjantaina viimeisen haastattelun graduani varten ja nyt seuraava vaihe tulee olemaan se, että hoidan tämän projektin loppuun ja valmistun. Nyt täytyy tsemppaa muutamat pitkät päivät ja puristaa homma kasaan. Pakko kyllä sanoa, että olen saanut haastatteluista elämää varten niin paljon ja olen vieläkin super innoissani niistä kaikista keskusteluista, jotka olen saanut käydä näiden ihmisten kanssa.

Valonkajastusta on siis havaittavissa välillä niin synkästäkin tunnelista huolimatta. Pohja kaikilta suunnitelmilta lähti viime toukokuussa ja nyt ollaan jo jalkaprojektin ja graduprojektin paremmalla puolella.

Kolmas fysioterapia

Tänään, tasan kahdeksan viikkoa eturistisiteen laittamisesta. Aika on mennyt nopean hitaasti, joka päivä edelleen kriiseilen raaaauhallisesti ja rauhallisesti tekemisen kanssa.

Viime viikko oli aikamoinen hulabaloo Lappeenrannan käynnin, flunssan ja viikonlopun Riikan matkan kanssa. Kerkesin välissä käymään myös fysioterapiassa ja käynti oli kolmas sitten toisen leikkauksen.

Edelleen suunta on oikea: hitaasti ja varmasti eteenpäin. Jalka taipuu lähes koko liikkuvuuden mukaisesti 146 astetta ja pienen jumppailun jälkeen liikkuvuus on 152 astetta. Tämän suhteen siis ollaan hyvissä asemissa siis.

Sain taas vähän uusia ja hieman hurjempia jumppaliikkeitä. Nyt seuraavat kolme viikkoa jumppailen yhdellä jalalla boksille nousuja, yhden jalan hallittua kyykkyä, koordinaatiokävelyitä ja hyppyjä. Tempokyykyt hallituilla, progressiivisilla painon nostoilla on myös sallittuja ja suositeltavia. Niitä onkin nyt treeniohjelmassa ollutkin.

Keskustelimme taas pitkään siitä, mikä on ylijumppaamista. Fysioterapeutti sanoi, että treenien päälle jumppien tekeminen ei välttämättä päivittäin ole järkevää. Palautuminen on ensiarvoisen tärkeää, jottei esimerkiksi takareiden jänne pääse repeämään pienessä, vähäpätöisessä tilanteessa. Aina enempi ei ole parempi.

Vaikeinta onkin ollut koko toipumisen ajan sitten toukokuusta lähtien löytää se taso, joka on riittävä. Olen tehnyt paljon hommia ja se on varmasti yksi isoin syy sille, että jalasta on jo tähän päivään mennessä tullut näin hyvä. Mutta usein mielessä on ollut se, että teenkö nyt liikaa. On hyvin harvinaista, että jalka ei olisi yhtään leikkauksen jälkeen kipeä, mutta silti pienenkin kivun tullessa mietin, että onko tämä se pistä, että tein liikaa.

Vastausta tähän kysymykseen ei ole ortopedi, valmentaja tai kaksi fysioterapeuttia pystynyt antamaan ja tiedän ettei asia tosiaankaan ole niin mustavalkoinen, miltä se saattaa vaikuttaa. Progressiivisuus onkin nyt ensiarvoisen tärkeää, sillä sen avulla rasitus varmasti pysyy sopivana ja vie kuitenkin jalan kuntoutumista koko ajan eteenpäin.


Olen kuitenkin edelleen toiveikas. Kyllä näistä vielä jalat tulevat ja tuleekin. Rauhallisesti ja hyvää pohjatyötä tehden eteenpäin koko ajan, sieltä ne vuoretkin sitten aikanaan myös tulevat ehjillä jaloilla.

Missä mennään kuuden viikon jälkeen leikkauksesta?

Tänään oli pitkään odottamani ortopedikäynti. Eilen tuli toisesta, ja toivottavasti viimeisestä polvileikkauksestani tasan 6 viikkoa. Aika on mennyt kyllä tosi nopeasti, mutta toisaalta leikkauksesta on vasta kuusi viikkoa.

Mikäs tilanne nyt siis on?

Parempi kuin hyvä. Polven eturistiside on napakka, niinkuin pitääkin. Takareisi on säilynyt hyvänä ja mitään repeämiä ronkittuun jänteeseen ei ole nyt leikkauksen jälkeen tullut. Liikelaajuus tuli täyteen viime viikon torstaina ja kyykyt onnistuu valmentajankin sanoin paremmin kuin ennen leikkausta. Yhden jalan kyykky onnistuu aika mukavasti myöskin.

Mitä seuraavaksi?

Seuraavat 6 viikkoa vielä raaaauhallisesti. Rauhallisesti toistuu ortopedi Ilkka Tulikouran puheissa useasti. Saan lisätä rauhallisia kyykkyjä, soutuja, pyöräilyä, uintia ja vesijuoksua ohjelmaan. Kaikkea siis edelleenkin rauhallisesti. Heti vuodenvaihteen jälkeen jalka katsastetaan taas ja jos kuntoutuminen on yhtä hyvää kuin nyt, niin todennäköisesti saan luvan juoksuun, naruhyppyihin ja hieman intensiivisempään urheiluun.

Miltä tämä tuntuu?

Oikeastaan olin tietoinen siitä, että kaikki on mennyt hyvin. Ja myös siitä, että edelleen täytyy ottaa rauhallisesti. Tosin olen päässyt jo tekemään sovelletusti kaikenlaista ja sykekin on ollut koholla useaan otteeseen. Nyt kuitenkin tarvitaan vielä seuraavat viikot malttia ja sitä jäähattua. Tulikoura sanoin osuvasti: ”on kaksi eri asiaa, pystytkö tekemään ja kannattaako tehdä”. Tavoitteena on nyt rakentaa peruskuntoa ja korjata erilaisia muita ongelmia, mitä tässä on nyt pikkuhiljaa tullut esille. Sanonpahan, urheilu ilman pieniä vaivoja taitaa olla kohdallani mahdotonta!

Mitä hyvää tässä päivässä oli?

Keskustelimme vastaanotolla siitä, mitkä ensi vuoden tavoitteeni on. Minut on palautettu lääkärissä useasti maan pinnalle ja toppuuteltu, että nyt pitää olla malttia. Olen henkisesti varustautunut uutisiin, että vielä edes ensi vuosi ei ole realistinen kiipeilylle. Ilman kuitenkaan sen suurempia pohdintoja vastaus kysymykseeni, voisinkohan ensi syksynä lähteä kiipeilemään, oli että jos kuntoutuminen etenee samalla tavalla niin tavoitteet ovat realistisia. Paljon on nyt tietenkin tehtävä asioiden eteen töitä, sillä kuten tiedetään, eivät vuorten huiput ilman kovaa duunia tule eivätkä välttämättä silloinkaan.

Leikkaus nro 2

Polveni leikattiin siis maanantaina Tilkassa. Nyt vihdoin jalkani on korjattu suunnitellun kaksivaiheisen operaation mukaisesti.

Maanantaina tarkoituksena oli siis leikata eturistisiteeni käyttämällä vasemman jalan takareiden jännettä. Samalla tarkistettiin, että kierukat, jotka leikattiin toukokuussa ovat pysyneet ehjänä ja samoin nivelpinnat.
Olin varautunut nukutukseen, mutta maanantaina aamulla anestesialääkäri ehdotti vaihtoa selkäydinpuudutukseen. En ollut pitänyt puudutusta vaihtoehtona, mutta suostuin puudutukseen aiempien hyvien kokemusten perusteella. Leikkaussaliin mennessä tuli kyyneleitä ja pistäminen pelotti. Onneksi nykyään lääkitään niin hyvin, etten tuntenut minkäänlaista kipua pistettäessä ja näin jälkeen päin en edes muista pistämistä kovin hyvin tai ylipäätään koko leikkauksesta.
Minua pidettiin hyvin lääkittynä, joten leikkaus sujui osaltani oikein mallikkaasti. Pian olinkin jo heräämössä jalat edelleen puuduksissa. Kaikki oli mennyt hyvin ja kierukat sekä nivelpinnat olivat täysin ehjät, joten jalasta korjattiin vain eturistiside. Tämä jos jokin oli hyvä uutinen! Nyt minulla on lupa astua jalalla ja kuntouttamisen voi aloittaa rauhallisesti heti.
Jäin Tilkkaan yöksi, sillä jalka oli leikkauspäivänä kipeä. Itseasiassa molemmat jalat on ollut kipeänä, sillä otettiinhan jänne vasemmasta jalasta vaikka sinänsä jänteen ottaminen ei vasempaan jalkaan suuremmin vaikuta. Yö meni aika mukavasti, sillä sain hyvin kipulääkettä ja pystyin nukkumaan melko hyvin omassa huoneessani.
 
Eilinen päivä meni sitten kotona hyvin pitkälti nukkuessa. Kaikki aika, jonka olen ollut hereillä, olen levännyt ja torkkunut. Se, mikä on mahtavaa, niin jalka on huomattavasti vähemmän kipeä kuin ensimmäisessä vaiheessa. Hämmästyttävän vähän ja kävely on hidasta, mutta melko varman tuntuista. Jalka menee jo aika mukavasti koukkuun ja jumpat on aloitettu rauhakseen etenkin jalan koukistusliikkeillä.
Kaikki meni siis hyvin ja nyt tulevaisuudessa siintään yksinomaan täydellinen kuntoutus, jolla polvesta tulee täyttä timanttia. Usko on kova ja täältä tullaan hyvää vauhtia kohti parampaa polvea!

Polven hyviä uutisia

Polveni leikkauksesta on nyt kaksi kuukautta. Kuukauden olin liikenteessä vain yhdellä jalalla, pyörätuolissa ja kepeillä. Ensimmäisen kuukauden aikana sain tehtäväksi saada polven liikkuvuuden takaisin ja jännittää reisilihasta. Toinen kuukausi on sitten vierähtänyt kävelyn opettelussa, pyöräilyssä, soudussa ja yläkropan treeneissä.

Edellään kävely muistuttaa sujuvuudeltaan ankkamaista vaappumista ja jalka on ajoittain kipeä. Tänään minulla oli kuitenkin polven kontrolli ja ortopedi Ilkka Tulikoura totesi kaiken olevan kunnossa. Jalan kipeytyminen johtuu parista ihan järkeen käyvästä selityksestä: jalan turhasta jännittämisestä ja kesken olevasta täydellisestä parantumisesta.

Kaikki näyttää siis juuri siltä kuin tässä vaiheessa pitääkin ja viikon päästä pääsen takaisin töihin. Olenkin odottanut kovasti töihin paluuta, sillä aika on käynyt todella pitkäksi ajoittain.

Aikani on kulunut viimeisen kuukauden aikana etenkin polven kuntouttamiseen. Olen päivittäin tehnyt jotain sen eteen, että polvesta tulisi hyvä. Nämä kovan työn tulokset palkittiin tänään vastaanotolla, jossa tuli vielä vahvistus sille, että kaikki on hyvin.

Se, mikä on myös upeaa, että Tulikoura ei kuopannut täysin minun 2017 vuoden kiipeilysuunnitelmia vaan kannusti nyt panostamaan kuntouttamiseen. Tulevan matkan kohtalo selvinnee varmasti loppuvuodesta, mutta arvannette, että suunnitelmat ovat jo hyvin pitkällä ja tarkasti tiedossa. Mahtavinta tässä kaikessa on se, että voin nyt todella itse vaikuttaa siihen pysyvätkö nämä suunnitelmat hengissä, sillä minähän polven kuntouttamisesta vastaan eikä kukaan muu.