Artikkelit

Viisi vinkkiä hiihdon aloittamiseen

Ehdin olla 12 tuntia kotona, ennen kuin rupesin jo suunnittelemaan, minne sitä seuraavaksi lähtisi. Viikonloppu oli edessä ja teki mieli päästä hiihtämään. Otin junan alle ja tulin Lahteen äitini luo. Lahdessa on maa valkoisena ja useammassa paikassa hiihtoladut ovat ajettu ja hyvässä hiihtokunnossa.

Aloitin tänä talvena useamman vuoden tauon jälkeen hiihtämään ja olen ollut aivan super innoissani siitä, miten hauskaa ja hyvää liikuntaa tuo hiihtäminen on. Ensimmäiset kerrat olivat myös aika haastavia, sillä sykkeet huitelivat ihan tapissa ja jokaisessa mäessä tuntui, että lenkki loppuu siihen paikkaan. Nyt olen kuitenkin hiihtänyt jo useamman kymmentä kilometriä ja saanut siskoni mieheltä hiihto-opetusta. Millaisia vinkkejä antaisin hiihdon aloittamiseen tällä kokemuksella?

  1. Hiihto on välineurheilua

Kuten jo aiemmin kirjoitin, hiihto on välineurheilua. Tämä on valitettava tosiasia, jonka hyväksyminen ja ymmärtämisen jälkeen teet hiihtoharrastuksen aloittamisesta itsellesi huomattavasti mukavampaa.

Viisi vinkkiä hiihdon aloittamiseen

Satsaa kunnon välineisiin, joilla voit mukavasti hiihtää seuraavan muutaman vuoden. Hiihdin itsekin muutaman ensimmäisen kerran aivan vääränlaisilla suksilla, monoilla ja sauvoilla. Nyt uusilla ja kunnollisilla välineillä hiihtäminen on ihan eri laji. Suksi ei luiskahda alta, sauva on jämäkkä ja monot tukevat kunnolla nilkkaa.

  1. Kilsoja, kilsoja, kilsoja

Kilsoja, kilsoja, kilsoja… Niitä me aloittelijat tarvitaan. Kuten monessa muussakaan asiassa, myöskään tässä ei ole oikotietä onneen.

Olen huomannut, että jokaisen hiihtokerran aikana on helpompaa ja mukavampaa. Sykkeet ovat madaltuneet jokaisella kerralla ja toisaalta vauhti on myös kasvanut jokaisen hiihtokerran aikana. Ylämäkeen on mukavampi hiihtää ja tasaisella on mukavampaa ja rennompaa mennä eteenpäin.

Hiihtämässä Lahdessa

Ennen kaikkea kilsat ovat tehneet suksen päällä olemisen mukavammaksi. Ensimmäisillä kerroilla kaaduin muutaman kerran jokaisella hiihtokerralla ja aina vasemman suksen puolelle. Nyt suksen, etenkin vasemman suksen päällä oleminen on muuttunut mukavammaksi ja kaatumiset ovat loppuneet.

  1. Hanki hiihto-opettaja

Kysy neuvoa ja hanki kokenut opettaja. Hiihto on myös tekniikkalaji ja jos hyppäät suksien kyytiin vuosien tauon jälkeen, on todennäköisesti paikallaan myös hiihto-opetuksen ottaminen.

Onko lähipiirissäsi hyviä hiihtäjiä? Kysy heiltä apua, videoi tekemistäsi ja pyydä heiltä kommentteja.

Hiihto-opetusta on myös mahdollista ostaa. Esimerkiksi Vierumäellä on mahdollista ostaa liikunnanohjaajilta (jotka osa ovat entisiä kilpahiihtäjiä) hiihtotunteja. Tämä ei ole yhtään hassumpi idea jos matkaat esimerkiksi Helsingistä Vierumäelle hiihtämään.

  1. Sopivat vaatteet

Hiihtäessä on myös tärkeää, että sinulla on hyvät vaatteet hiihtämiseen. Tätä voisi verrata esimerkiksi juoksemiseen. Ethän lähde juoksulenkille untuvatakissa ja farkuissa? Siksi et myöskään halua tukehtua kuumuuteen hiihtoladulla samoissa vaatteissa. Uskokaa pois, näitäkin näkee tuolla ladulla.

Itse käytän merinovillakerrastoa, talvijuoksutrikoita, softselltakkia ja juoksupipoa. Oikeastaan täysin samoja vaatteita kuin juoksulenkillä. Hiihtäessä tulee nopeasti lämmin ja ladulle ei kannata lähteä toppavaatteissa.

  1. Lämmintä juotavaa

Suosittelisin, että kaikki ottavat ladun varteen mukaan lämmintä juotavaa. On ihana saada hörpättyä nestettä kesken lenkin ja samalla saat pidettyä sopivasti taukoa lenkin aikana.

Fiilis hiihtämisen jälkeen

Alkuun minulla oli ladun verrassa juomapullossa lämmintä juotavaa, mutta sain joululahjaksi hiihtovyön, johon pystyy laittamaan myös juotavaa. Tämä on tosi näppärä, sillä juotava on koko ajan mukana jos lähdet pidemmälle lenkille ja toisaalta vyössä juotava pysyy myös melko pitkään lämpimänä.

Näillä vinkeillä pääset hyvin alkuun, kun lähdet pitkästä aikaan suksien päälle. Hiihtäminen on ihan mahtava tapa olla ulkona näin talviaikaan.

 

Muscle Up

Muscle up eli palomiespunnerrus on käytännössä vuoden ajan ollut seuraava tavoitteeni. Miksi? No ilman sen suurempaa rationaalista syytä olen halunnut oppia tekemään tuon liikkeen, koska se vain näyttää niin hienolta. Renkailla tehtynä se on myös todella haastava. Muscle up renkailla siis tehdään siten, että renkaissa roikutaan niin sanotussa false grip -asennossa, joka tarkoittaa sitä, että ranne on käännettynä ikäänkuin renkaan ”päälle”. Tämän jälkeen vedetään renkaat rintaan ja käännetään itsensä dippi-asentoon ja tästä työnnetään ylös suorille käsille. Ehdottomasti haastavin vaihe on tuo kääntö vedosta työntövaiheeseen.

Aloiteltiin elokuussa valmentajan kanssa yhteistyö ja tuo muscle up eli mu on ollut tavoitteena siitä lähtien. Sitä on muuten rakennettu progressiivisesti pitkään ja hartaasti. Ensimmäisen kerran pääsin kokeilemaan vasta syyskuun lopussa ja renkaissa räpeltämisen lopputulos oli melko laiha.

Tämän jälkeen on muuten yritetty. Tiukkana, pienellä kipillä ja ties millä eri variaatioilla. Olen usein kokeillut viikonloppusin treenejä ennen tehdä tuota liikettä ja usein kokeilut on loppunut sellaiseen tunteeseen käsiin, että ne räjähtää. Kirjaimellisesti kipu on ollut aika kovaa ja seuraavan päivän treeneissä on muuten sitten ollut mehut aika vähissä.

Muutama viikko sitten yritettiin taas. Treenikamu oli mukana ja hän on myös todella lähellä onnistumista. Yhden salimme valmentajan kanssa katsottiin sitten tekniikkaa ja huomattiin, että joissain progressioissa on vielä hiomista osaltani ja työmaata riittää. Jopa hieman harmistuin tästä sessiosta enkä ole kokeillut muscle uppia sen jälkeen.

Salimme muutti tällä viikolla Salmisaaren liikuntakeskukseen ja vanha sali on ollut pari päivää tyhjillään. Huomenna on vielä viimeiset treenit kehonpainolla ja sitten siirrytään uusiin tiloihin. Oltiin tänään sitten vierailemassa Myllypuron Foreverillä ja tekemässä treenit. Soudin vähän pidemmän intervallitreenin pitkästä aikaan. Kaveri oli tekemässä kehonhuoltohommia ja yritti siinä samalla tehdä omaa muscle uppia.

Intervallien jälkeen sanoin, että kokeilen kerran ja sitten lopetan. Pääsin ensimmäisellä kerralla todella yllätyksenä melkein ylös. Tällä kertaa dippi jäi vajaaksi. Aiemmin en ole päässyt edes kääntövaiheeseen vaan olen jäänyt käkeltämään tähän asentoon:

 

Tänään kuitenkin tapahtui jotain uutta, sillä sain käännetty tuosta asennosta itseni dippiasentoon.

 

Ensimmäisellä kerralla olo oli aika sanaton, että hups, mitenkäs tässä nyt näin kävi. Tuosta en saanut kuitenkaan heti työnnettyä itseäni suorille käsille. Uusi yritys ja kamukin sanoin: ”vaikka potkit itsesi sieltä ylös”.

 

Potkimalla ylös ja ensimmäinen muscle up oli syntynyt. Jes! Kuinka hieno fiilis. Oikeasti hieno fiilis siitä, että tämän jutun eteen on nyt tehty käytännössä puoli vuotta hommia. Systemaattisesti ja koko ajan progressiivisesti. On ärsyttänyt, kun hommat ei ole sujunut, mutta näköjään kova työ palkitaan. Seuraavaksi töitä riittää liikkeen saamisessa puhtaaksi ja niin edelleen. Tänään olen kuitenkin tosi iloinen tästä edistyksestä.

Tämä systemaattinen hommien tekeminen tavoitteiden eteen tuottaa hedelmää ja tämä kaikki siirtyy myös vuorille.

Kuntoutuspotilaana oleminen alkaa riittämään

Kuntoutuminen on pitkä tie, sanovat viisaat. Ja hehän ovat aika oikeassa. Olen nyt ollu polvitoipilaana viime toukokuusta lähtien. Tie on ollut aika pitkä, kuten ne viisaatkin sanovat.

Etenkin kesäkuu oli vaikeaa. Tuli yhdet jos toisetkin turhautumisitkut itkettyä sen vuoksi, etten ansainnut tätä prosessia. No onneksi niistä fiiliksistä on päästy todella pitkälle ja pian kuntoutuminen alkoikin etenemään hitaasti, mutta varmasti joka päivä eteenpäin.

Lokakuussa vedettiin uudestaan matto alta ja sen jälkeen onkin ollut sitten rauhallista. Jumppailua koko ajan, mutta rauhallisesti ja koko ajan jalkoja (joita molempia siis nyt leikattiin) kuunnellen. Ensi kävelyn opettelua nopeammaksi, sitten vähän pyöräilyn lisäämistä ja lopulta aloitettiin rauhallisesti kyykkäämään.

Koko ajan hommat on mennyt siis eteenpäin ja varsinaisilta isoilta takapakeilta on onneksi vältytty. Jalka on ollut kipeä, on oltu varovaisia ja kaikenlaisia oireita on ollut sekä takareidessä että polvessa. Nämä on varmaankin kuulunut vain tähän prosessiin ja ilman minkäänlaisia tuntemuksia varmaankaan kukaan loukkaantunut ei selviä.

Kuitenkin nyt hommat on edennyt siten, että jalka on lähes oireeton ollut jo pari viikkoa. Treenaaminen on onnistunut melko normaalilla tavalla ja nyt ollaankin jo pureuduttu niiden ongelmakohtien kimppuun, joita on tässä vajaan vuoden aikana kertynyt. Jalkojen voimat on aikalailla kateissa ja niitä nyt aloitellaan rakentamaan uudestaan. Jaloilla sinne vuorille kiivetään.

Kuitenkin tämän jutun otsikkoon: kuntoutuspotilaana oleminen alkaa kirjaimellisesti riittämään. Olen luvannut itselleni, että teen lopulliset päätökset seuraavasta vuoresta vasta siinä vaiheessa, kun saan ortopedilta viimeisen sanan ja siunauksen, että jalat on hyvät. Tämä toivottavasti tapahtunee 7.3. seuraavassa ja mahdollisesti myös viimeisessä kontrollissa.

Olo on kuin väliinputoajalla. En ole oikein täysipainoisesti kunnossa, mutta en myöskään enää hinkkaa jalan koukistuksia ja pyri vain kasvattamaan jalan liikkuvuutta. Työmaata tietysti jalkojen kanssa riittää vielä vuosiksi, mutta kärsivällisyys alkaa loppumaan, sillä haluaisin jo olla ja tehdä täysin normaalisti ilman minkäänlaisia rajoitteita. Tätä voisi kutsua myös kärsimättömyydeksi ja mullehetikaikkinyt-asenteeksi.

 

Enpä olisi uskonut, että tämä vaihe kuntoutumisessa olisi näin haastavaa. Koko ajan takaraivossa kolkuttelee vuoret. Suunnitelmat on tietysti jo pitkällä, mutta mitään selkeää varmuutta ei vielä ole. Vuoret on varmaa, mutta missä päin maailmaa tämän vuoden aikana tulen kiipeilemään, on vielä auki. Hyviä vaihtoehtoja toki on ja kerron tietysti täällä heti, kun hommat on lyöty lukkoon.

Nyt viimeiset hetket täytyy vielä malttaa ja pyrkiä minimoimaan kaikki tulevien loukkaantumisten riskit pois huoltamalla kehoa ja pitämällä lepopäivistä kiinni.

Crossfit-harrastuksen vuosipäivä

Tasan vuosi on kulunut nyt siitä kun astelin Lappeenrannassa Crossfit-salin ovesta sisään. Oli ennakkoluuloja, epäilyksiä ja odotuksia tuosta oven aukaisusta. Ennakkoluuloina etenkin lajin kovuus, epäilyksenä oma jaksaminen ja odotuksena kehittyminen.

Tämän vuoden aikana on ollut aikamoinen myllerrys käynnissä. Ensin treeni muuttuivat pitkistä treeneistä tuntiin. Tunnissa rykäistiin kovaa ja kovalla sykkeellä WOD eli work out of day ja sitten kotia. Usein jäi fiilis, että tässäkö tämä nyt oli ja jumpan jälkeisiä jumppia tulikin tehtyä aika tiheästi tai vähintäänkin vähän soudeltua treenien lopuksi.

Toukokuussa oli muuton paikka Helsinkiin ja mietin pitkään, että jatkanko koko Crossfittiä. Oli ollut ties mitä vaivoja. Olkapää oli ollut kipeä, olin tullut treeneistä itkien kotiin, polvi rusahti ja pamahti ja  niin edelleen. Kuitenkin paljon myös onnistumisia oli takana. Aikaa vastaan tehdyt jumpat ja niissä onnistuminen, 10 leukaa ja niin edelleen.

No viikon sitten Helsingissä mietin ja kokeilin paria eri salia eri puolilla. Päätös olikin todella helppo. Jatkaisin Crossfittiä niin kauan kunnes aloitan valmistautumisen kesällä edessä olevaan Alppien matkaan. Sitten koko kuvio alkoikin mennä hiukan eri suuntaan. Ravasin ortopedeilla ja kuulin, kuinka huonossa kunnossa oikea polvi on ja millainen projekti minulla olisi edessä sen korjauttamiseksi.

Suunnitelmat valmistautumisesta, kiipeilystä ja lyhyen aikavälin haaveista valui kuin hiekkana sormien läpi ja pian olinkin toukokuun lopussa leikkauspöydällä. Jalka kursittiin kasaan ja alkoi armoton kuntoutuminen lokakuussa häämöttävään leikkaukseen.

Koko tämän ajan, toukokuusta tähän päivään olen käynyt Crossfit-salilla. Todellinen Crossfit-jumppaaminen on tietenkin ollut vähillä kuntoutumisen aikana, mutta säännöllinen treenaaminen on pysynyt koko ajan matkassa mukana. Vaikeimpina hetkinä kesällä ja alkusyksystä, tsemppiä antoi kanssatreenaajat salilla. Kamut on kannustanut tulemaan salille vaikka moni liike oli kielletty, kamut on tsempannut itkupäivinä ja kamut oon piiskannut yrittämään aina parhaansa.

Todellinen käännös tapahtui heinäkuun lopulla, jolloin laitoimme valmennusprojektin käyntiin. Minulla oli taas ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen oma valmentaja. Se, kenelle raportoin tekemisestä ja joka vastaa kehittymisestä tekemisen ohessa. Tiesin, että sitoutumalla valmennukseen myös tuloksia tulisi ja onhan niitä tullutkin. Olen oikeasti nauttinut ihan todella paljon ja uskon pitkälti, että pää on pysynyt kasassa pitkälti sen ansiota, että aloitimme valmennuksen.

Crossfit on lajina todella haastavaa sen monipuolisuuden vuoksi. Se, mikä on lohdullista, niin meillä kaikilla on heikkoutemme ja vahvuutemme. Toinen tekee voimisteluliikkeitä helposti ja toisille raudan liikuttelu on helppoa. Joka päivä on mahdollisuus kilpailla itseään ja kelloa vastaan, mutta lajista voi nauttia myös ilman kilpailua. Tietynasteista epämukavuutta pitää sietää, mutta usein epämukavuus loppuu minuuteissa. Jos mennään, niin mennään kovaa, mutta vain hetki.

Kehittymiskohteita löytyy pitkäksi listaksi asti. Tässä nyt vain muutamia mainitakseni: voimisteluliikkeet, lavan hallinta, nostot ja selän asennon pitäminen. Tykkään soutaa, polkea ja hikoilla. Jumppaaminen, missä hengästyy on lempipuuhaani.

Vuorikiipeilyn kannalta olen loukkaantumisesta huolimatta mielestäni aika hyvässä kunnossa. Jopa paremmassa, mitä olin ennen loukkaantumista. Olemme pystyneet pitämään kuntoutumisesta huolimatta kuntoa yllä ja olen tämän vuoden vuorimatkalle entistä valmiimpi. Laji on auttanut minua parantamaan heikkouksiani ja kehittymään ominaisuuksissa, joita tulen tarvitsemaan myös vuorilla.

Vuosi on mennyt nopeasti ja seuraavat vuodet tullee menemään vähintäänkin yhtä nopeasti. Kiipeilykaverini sanoin: ”etsi elämässä jotain muutakin, mistä pidät”… Tämä muu on on löytynyt.

Treeniviikko kuntoutujan rajoitteilla

Ajattelin kertoa teille tarkemmin vähän siitä, miten tällä hetkellä treenaan vaikka olenkin vielä pitkän aikaa polvileikkauksesta kuntoutuja. Minullahan on siis oma valmentaja, joka tekee minulle päivätasolla ohjelmointia. Käytämme sellaista yhteistä appia, jonne hän laittaa treenit ja minä raportoin tekemisestä.

Tavoitteena minulla on nyt ensimmäisenä saada jalat kuntoon, sitten tehdä vihdoin ja viimein se ensimmäinen muscle-up ja sitten osallistua ensi vuonna Crossfit Open kisojen skaalattuun sarjaan. Toki tuo viimeinen tavoite sitten tulee selkeytymään sen mukaan, miten polvi kuntoutuu. Tämän lisäksi rakennetaan kuntoa ensi vuoden kiipeilyreissulle.

Tämän viikon treenini meni jota kuinkin näin:

Maanantai
Lepopäivä. Sunnuntaina kävin hieronnassa, joten palautumista vielä hieronnasta.
Tein normaalit polven jumpat kuminauhalla ja pyöräilin 3 x 10 minuuttia rauhallisesti.
Fiilis oli hyvä ja jalat tuntui lähes normaalilta.

Tiistai

Salitreeni, jossa oli ohjelmassa rengaspunnerruksia, ylöstyöntöjä ja Assault bike pyörällä pyöräilyä 15 minuuttia. Hyvä treeni vaikka hieman petyin ylöstyöntöjeni tuloksiin. Näiden lisäksi tein polven kuminauhajumpat.

Keskiviikko

Lepopäivä. Luvassa oli vähän tähän blogiin liittyviä juttuja töiden jälkeen ja sen jälkeen tein polven jumpat kuminauhalla ja pyöräilin rauhallisesti 3 x 11 minuuttia. Rauhallista, mutta kuitenkin kivaa, että saa vähän hikoiltua kotona.

Torstai

Salitreeni. Leukoja, rengassoutuja, rauhallista soutua ja syviä vatsalihaksia. Selvisi, että varmaan yksi syy, miksei se muscle up vielä mene on se, että en osaa jännittää yläselän lihaksia oikein ja selkeästi niissä on hahmotusongelmaa. No tätä sitten hiottiin ja katsottiin salilla valmentajan toimesta. Lisäksi jumppailin polvea kuminauhan kanssa kuten muinakin päivinä.

Perjantai

Salitreeni. Penkkipäivä: kolme sarjaa niin monta toistoa kun menee ja välissä vähän kyykkyjä 10kg painolla. Tämän lisäksi sykettä koholle Assault Bikella siten, että tein intervalleja pelkillä käsillä. Tämän lisäksi wall climb – nimisiä liikkeitä, jossa noustaan lattialta seinää pitkin käsilläseisontaan ja vatsoja. Hyvät treenit olivat, koska penkki kulki ja pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa hallittuja wall climbeja sitten polvileikkauksen. Perjantaina myös tuli täysi liikkuvuus täyteen polven kanssa eli treenit olivat onnistuminen kokonaisuudessaan. Tämän lisäksi normaalit polven jumpat kuminauhalla.

Lauantai

Valinnainen salitreeni, jonka menin tekemään. 50 minuuttia erilaisia liikkeitä. Olin tosin ymmärtänyt ja lukenut ohjeet ihan väärin ja treenistä tuli aikalailla erilainen, mitä valmentajani oli suunnitellut. No, tulipahan opittua taas, että kysy ennen kuin teet -> lopputulos on oikea. Treenit tuli kuitenkin tehtyä ja hiki tuli sekä sen päälle vielä polven kuminauhajumpat.

Sunnuntai

Lepopäivä. Ei polven jumppailua, ei salia, ei pyöräilyä. Gradun kirjottamista, tutkimussuunnitelman palauttaminen ja lepäämistä tulevaa viikkoa varten.

Näin siis tämä viikko. Aikalailla normaalilta se vaikuttaakin, hauskaa on se, että vaikka olen todellakin edelleen kuntoutuja hyvin pitkään, niin silti voin treenata melko paljonkin pelkästään yläkroppaa ja kevyesti jalkoja kuormittavaa treeniä. Jalat ovat käytännössä olleet kivuttomat, joten sen puolesta ei ole myöskään tarvinnut olla huolissaan. Tavoitteena onkin pitää tämä yhtä hyvä linja myös tulevaisuudessa.

Nämä treenit kyllä tukee täysin tavoitteitani ja etenkin ensi vuoden kiipeilysuunnitelmia. Loukkaantumisesta huolimatta pystyn pitämään kuntoa yllä ja vaikka rauhallisesti tekeminen ottaa usein päähän, niin nyt luodaan hyvää pohjaa tulevaan.

Suunto Spartan Sport

Olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Kirjamellisesti siitä asti kun keväällä ensimmäisen kerran näin Suunnon uuden kellon Spartan Sportin kuvan. Kyseessä olisi täysin uusilla ominaisuuksilla oleva kello, ja mikä upeinta se olisi kaunein näkemäni sporttikello ikinä!

1.9 sitten tämä kello tuli kauppoihin. En päässyt vielä kyseisenä päivänä kelloani ostamaan, mutta 2.9 juoksin suorinta tietä tuttuun Amer Sports Brandstoreen Helsingissä. Kellohan sielä oli ja kokeilin kelloa käteen ja olin täysin myyty. Ilman minkäänlaista rationaalista perustetta sitten ostin kellon.

Kello on siis kosketusnäytöllinen ja siihen saa valittavaksi erilaisia kellonäyttöjä. Myös Suunnon Movescount – palvelu, jossa voi tehdä muutoksia kellon asetuksiin on uusittu ja koneella täytyi ladata uusi Suunto Link – niminen palvelu, jonka avulla kello synkronoidaan Movescount tiliin. Sinänsä yksinkertainen prosessi, mutta kellon poltellessa valmiudessa oma vaiheensa sinänsä.

Kosketusnäytön lisäksi tässä uudessa mallissa on värinäyttö, askelmittari, päivittäinen kalorinkulutus ja palutumisajan laskuri noin normiominaisuuksina. Urheilutiloja, joita kellossa voi käyttää, on ihan mieletön lista! Löytyy golfista laitesukkellukseen ja sup-lautailuun seisten. Urheilutilassa on siis asetettu valmiiksi tietyt kellonäytöt, jotka ajatellaan sopivan urheiluun. Näitä pääsee nyt myös syyskuusta lähtien muokkaamaan tuolta Movescount – palvelusta itse.

Nyt kelloni on siis reilun viikon vanha ja olen kokeillut seuraavia urheilutiloja: crossfit, pyöräily ulkona, pyöräily sisällä ja sisäsoutu. Kaikki toimii hyvin ja etenkin tykkään tästä uuden kellon ominaisuudesta, jossa kello värisee valmiiksi asetettujen kierrosaikojen kohdalla. Esimerkiksi sisäsoudussa ja pyöräilyssä on 10 minuutin välein asetettu väliaika ja kello värisee jokaisen kierroksen jälkeen ja näyttää sen hetkisen sykkeen ja keskisykkeen. Soudussa on myös vetonopeus, se on vielä epäselvää kuinka kello sen mittaa, mutta löytyy kuitenkin. Voisin kuvitella, että tämä värinäominaisuus on tosi tärkeä esimerkiksi pitkien matkojen suorittamiseen juoksussa, pyöräilyssä yms. kestävyysurheilussa.

Kokeilin viime viikonloppuna myös ensimmäisellä ulkopyöräilylenkilläni sitten polvileikkauksen oman reitin tekemistä kelloon. Reitti ja eri reittejä voi siis tallentaa kelloon ja ne pääsee luomaan myös tuolla Suunnon Movescount – palvelussa. Omalla kohdalla reitin tekeminen toimi hyvin siihen asti kunnes sekoilin itse kartalla enkä löytänyt enää, kuinka reittiä on mahdollista kumittaa kartalta. Alkumatka sitten itse lenkillä sujui hyvin: kello näyttää siis navigaattorin tavoilla reittiä, joten tuntemattomalla reitillä on helppo pysyä mukana onko suunta oikea tai jos ei, niin mihin suuntaan kuuluisi suunnistaa.

Yksi suuri ero edelliseen Ambit 3 Run ja Peak kelloihini olen huomannut akun kestossa. Kosketusnäyttö ehkä syö enemmän akkua ja kelloa olen ladannut nyt noin kolmen päivän välein. Kello on siis koko ajan ranteessa myös yöllä, joten mielestäni tuo kolmen päivän välein ei ole mahdoton panostus kellon lataamiseksi.  Näitä kahta muuta kelloa olen ladannut harvemmin, ehkä noin kerran viikossa. Niin harvoin kuitenkin etten osaa varmasti sanoa, kuinka usein olen kelloa ladannut. Kuulin kuitenkin tällä viikolla Suunnon työntekijältä, että tämä ominaisuus on koko ajan kehityksen alla ja jo nyt akun kesto on tullut valovuoden päähän siitä, mitä se on ollut kellon testivaiheessa.

Yhteenvetona siis uudesta kellostani: tykkään sen kauneudesta, se on kaikkein ihanin kello, jonka olen koskaan omistanut. Kellon urheilutilojen runsaus ei tunnu olevan pula, päin vastoin. Kaikkeen löytyy oma urheilutila tai jossei löydy niin sellaisen voi itse luoda. Kosketusnäyttö on ihan kiva, mutta en kokenut edellisissä kosketusnäytöttömissä tämän olleen ongelma. Kosketusnäyttö on tietysti nykyaikaa ja sinänsä ymmärrettävä kehityskohta. Värinäytön tarpeellisuus on mielestäni hiukan olematon. Selkeä iso miinus on akun kestossa, mutta kellon GPS-paikannus on nopeampi kuin edeltäjissään ja omien reittien luominen iso plussa ulkona tehtäville treeneille.

Olen siis hyvin hyvin onnellinen uusi kellon omistaja ja perustelin kellon ostamisen puhtaasti sen kauneuden perusteella. En varsinaisesti tarvinnut kelloa, mutta nyt ei myöskään ole kaduttanut kellon ostaminen.

Yllätyksellinen kehitys

Eilen oli yllätyksellinen päivä. Kävin salilla treenailemassa ja ennen treeneja eräs kanssatreenaja kysyi, että onko minulle kuitenkin tullut fiilis että saan treenattua kunnolla? No kyllä ja ei. Tällä hetkellä kaikki kovalla intesiivillä tehtävät treenit on tietenkin jäänyt välistä ja kuolemaa lähentelevä olo ei ole ollut treeneissä läsnä.

Tällä hetkellä kävely tuntuu kuitenkin edelleen vaikealta. Etenkin aamun ensimmäiset askeleet ovat jäykkiä ja kipeitä. Lähentelen 90-vuotiasta etanaa vauhtini tiimoilta ja kaikki liikkuminen on hidasta. Huomaan myös, että kävelyn ollessa hankalaa sitä ei myöskään tee mieli tehdä. Jätän mieluummin pienet kävelyt välistä kuin astelen huvikseni säätämään jotakin. Tämä seikka on aika mielenkiintoinen jos sitä miettii vähänkin pidemmälle: samaan aikaan minunhan tulisi kovasti kuntouttaa jalkaa ja niin olenkin tehnyt. Varjopuolena on kuitenkin se, että etenkin kävelystä ajattelen, onko minun oikeasti ihan pakko? Näiden kahden vaihtoehdon välillä tasapainoillessa yritän kävellä sopivasti ja jumpata jalkaa ohjeiden mukaan.

Mutta, mitä tuo otsikon yllätyksellinen kehitys sitten on? Olinhan kuitenkin viimeisen kuukauden käytännössä hyvin hyvin rauhallisesti ja treenikertoja tuli vain muutama. Tämä paussi teki varmasti monella tapaa myös hyvää kropalle. Kauhealla vimmalla olen paahtanut viime kesästä lähtien ajatellen vain vuoria ja treenaamista. Nyt on tullut eteen tilanne, jossa on vain pakko keskittyä paranemiseen. Olen myös samaan aikaan sivistänyt itseäni, lukenut monta kirjaa, aamulla hartaudella Hesaria ja googlannut mielenkiintoisista asioista lisää, koska on ollut vain aikaa. Olen myös katsonut telkusta Sinkkuillallisien ja Neljät Häät jaksoja keskellä päivää. Ja tietysti nukkunut vain.

Eilen tein kuitenkin salilla myös lisäpainoleukoja. Saavutin 10 leuan tavoitteeni keväällä, pari kuukautta toivottua myöhemmin, mutta saavutin kuitenkin. Ennen sitä ohjeeksi sain voiman kasvattamisen, jotta tuo kymppi menisi rikki. Voimaa kasvatettiin lisäpainoleuoilla. Keväällä jaksoin hädin tuskin tehdä 10×3 lisäpainoleukaa 4 kilolla. Eilen sama sarja meni 10 kilolla!!!! Ja vielä helposti.

Polvi ja kaikki jalkojen voimailut ovat nyt tovin jos toisenkin poissa pelistä, mutta kehittymistä voi saada aikaan muilla saroilla. Fiilis eilisen jälkeen oli tietysti päätä huimaava ja ihana, koska olen paininut tunteiden kanssa, että en pääse urheilemaan ja miksi hyvä treeniputki katkesi.

Vastaus kanssatreenaajan kysymykseen onkin: kyllä, eilen minulla oli oikeasti olo, että treenasin. Yllätyksellinen kehitys leuanvedossa tulikin juuri oikeaan saumaan.

Mitä crossfit on tuonut minun elämääni?

Kävin tänään ”viimeistä” kertaa treenaamassa kovaa ennen huomista leikkausta. Kotiin tullessa fiilis oli hyvä, vaikka itku meinasikin päästä salin ovesta ulos marssiessa. Mielessä olikin vahvasti se ajatus, että mitä uusi harrastus on tuonut elämääni. Salille palaan, mutta tulevien kuukausien aikana on käytettävä enemmän mielikuvitusta kuin tällä hetkellä.

Olen löytänyt mielekkään tavan treenata. Crossfit sopii vuorikiipeilyn tueksi paremmin kuin hyvin. Etekin off-season – kaudella crossfitin voimapuolen treenit auttaa kasvattamaan vuorikiipeilyssä tarvittavia tärkeitä lihasryhmiä. Sen lisäksi treeneihin on tullut mukaan selkeästi monipuolisemmin kaikkea: heikkouksia ja vahvuuksien opettelemista ja treenaamista.

Alkuun treenaaminen oli vaikeaa: tuntui, että koko ajan teki puoliteholla ja selkeästi lyhyemmiksi muuttuneet treenit eivät riittäneet mihinkään. Salaa jopa toivoin, että voisinpa mennä tekemään 1000 boksiaskellusta ilman, että kukaan sen kummemmin kyselee miksi teen moista. En kuitenkaan tehnyt niin ja itseasiassa hyvä niin. Lappeenrannassa tein melkeinpä joka wodin jälkeen jotain ekstraa ja sama on jatkunut Helsingissä. Olen tullut ennen treenejä soutamaan ja huoltamaan kehoa, ihan vain siksi että se on niin kivaa.

Olen kaivannut jo pitkään kilpailemista. Muutaman vuoden olen vain tohkeissani puhunut, että haluaisin uudelleen aloittaa kilpaurheilun. Tiedän myös, että moneen lajiin huipulle pääseminen pitäisi olla 23 – vuotiaana jo kovassa käynnissä tai jopa ohi. Crossfitissä kaikki on kuitenkin vielä mahdollista ja joskus ehkä haluaisin kokeilla kilpailujuttuja. Tämä on kuitenkin haave, jonka täyttyminen näyttää aika ja polven kuntoutuminen.

Kilpailemaan olen kuitenkin päässyt, sillä jokaisessa treenissä kilpailen itseäni vastaan. Koukuttavaa onkin ollut se, että melkein aina on jäänyt hampaan koloon jotain. Aina voisi tehdä paremmin, kovemmilla painoilla, nopeammin, useamman kierroksen, pari toistoa enemmän tai laadukkaampia toistoja. Tiedän treenaavani omalla tasolla, mutta myönnän, että omien tulosten vertailu muiden tuloksiin on myös hauskaa. Ihaillen olen katsonut, kuinka paremmat vetävät kovia tuloksia ja pyrkinyt tekemään treenejä omalla tasollani mahdollisimman hyvin.

Ilman ongelmia ei tietysti tässä viimeisen kolmen kuukauden aikana ole vältytty: olkapää on ollut kipeä, polveen sattunut, käden nahkat revennyt, hermoa kiristellyt, mustelmia, palovammoja ja ties vaikka minkä ihmeen moisia lihaskipuja! Pari kertaa olen itkua vääntänyt kotiin tullessani tai salilta lähtiessäni. Seuraavana tai viimeistään sitä seuraavana päivänä olen kuitenkin salille palannut eikä ole kertaakaan kaduttanut.

Crossfit on opettanut minut myös olemaan ruokailujen suhteen huolettomampi. Lappeenrannassa minulle toitotettiin jatkuvasti, että syö ja syö ja ilman ruokaa et kehity. Tämähän on täyttä totta, mutta käskyt välillä otti päähän. Olen ottanut kuitenkin neuvosta vaarin ja mättänyt ruokaa niin paljon kuin napa on vetänyt. Tässä siis tulos kolmen kuukauden jälkeen:

Kävin tänään myös pitkästä aikaa vaa’alla. Painoa on tullut kolmessa kuukaudessa kolme kiloa lisää. En kuitenkaan usko, että nuo kilot olisivat pelkkää rasvaa. Toivon, että vähän lihastakin olisi tullut. Etenkin hartioihin tuntuu tulleen lisää massaa ja kädet näyttävät siltä, että niillä on jotain tehty. Olen siis oppinut syömään ja olemaan stressaamatta kasvavista kiloista. Vaa’alla ramppaaminen on vähentynyt ja tulokset näkyvät ennemmin peilistä kuin vaa’asta. Voimaa on myös tullut lisää, sillä koko ajan olen pystynyt nostamaan treenipainoja.

Suurimmat muutokset, joita olen ruokailussani tehnyt on hiilarit. Olen lisännyt ruokavalioon takaisin riisin, pasta, bataatin ja perunan. Etenkin riisi ja bataatti maistuu viikottain ja uusi ehdoton lempiruokani on uunibataattia ja kanaa. Viikon ruokalistalla löytyy kanaa ja bataattia siis joka viikko.

Yhteisö ja valmentaja. Olen crossfitin myötä saanut takaisin ihan mahtavan crossfityhteisön, jossa minut on otettu mitä ihanimmin vastaan. Kovan treenin tullessa ihmiset tsemppaa ja murheiden ratkaisussa ihmiset auttavat vilpittömästi. Valmentaja ohjeistaa, neuvoo ja puskee yrittämään parhaansa. Tunnen olevani vastuussa valmentajille tekemisistäni ja pyrin tekemään asioita oikein, jotta myös valmentaja voi olla tyytyväinen. Tykkään tunteesta, että tuloksista vastaan minä ja valmentajat tietävät missä mennään ja auttavat tarvittaessa muokkaamaan harjoitusta oikeanlaiseksi, jotta päästään tavoitteisiin. Olen enemmän kuin kiitollinen uudesta yhteisöstäni, motivoivista treenikavereista ja valmentajista, jotka auttavat meitä pääsemään tavoitteisiin.Polven uudelleen rakentaminen alkaa huomenna, mutta se jos jokin on varmaa, niin vuoret ja crossfit pysyy elämässäni myös tämän polviprojektin aikana. Näen, että crossfit auttaa minua pääsemään vuoritavoitteisiini.

Kehittymisestä

Viime perjantaina oli hiukan huono päivä ja viikonloppu menikin sitten ihan vuoristoratafiiliksissä polvea miettien. Polvi on oma lukunsa, mutta ei tässä elämässä kaikki ihan kurjaa ole!

Valmistautuminen Mt. Blancille on edelleenkin hyvässä vauhdissa ja tällä hetkellä harjoittelen vielä crossfitin muodossa. Voimatasot on noussut aika mukavasti ja tuloksia muutaman kuukauden treeneistä on helppo huomata.

Crossfitin peruskurssin viimeisellä kerralla puhuttiin kehittymisestä. Kehittyminen voi olla aika karkeasti kolmea erilaista: nopeampaa aikaa, painavampia painoja tai laadullisesti parempi suoritus. Näillä kaikilla kolmella osa-alueella on tullut kehitystä. Olen saanut tehtyä nopeammin samoja treenejä läpi, painot ovat kasvaneet kolmen kuukauden aikana ja laadullisesti tietyt liikkeet kuten esimerkiksi punnerrukset ovat huomattavasti parantuneet.

Treenit on sujunut tosi mukavasti nyt pari viikkoa uudella salilla. Ilmapiiri on kiva ja kannustava. Treenit on ollu kivoja, vaikka paljon ollaan treenattu myös niitä minun heikoimpia osa-alueita. Taidot ovat myös kehittyneet ja esimerkiksi tuplanaruhypyt sujuivat maanantaina paremmin kuin koskaan aiemmin. Painot ovat myös noussut mukavasti koko ajan ja kehittymistä on siis tapahtunut voimapuolella.

Treenimotivaatio pysyy hyvin yllä kun tekee sellaista, missä myös kehityksen huomaa. Tiedän, että urheillessa tulee ajanjaksoja, jolloin kehitystä ei välttämättä huomaa tai painot eivät nouse samaa tahtia. Tällä hetkellä fiilikset on kuitenkin aivan katossa, sillä tuntuu, että kroppa toimii muutamaa rikkinäistä niveltä lukuuottamatta aivan täydellisesti!

Parasta tässä kaikessa on se, että tiedän jo nyt olevani paremmassa kunnossa kuin Aconcagualle lähtiessäni. Muutaman viikon päästä aloitan uuden enemmän ja pitkäjaksoisempia treenejä sisältävän treeniohjelman, jonka avulla treenailen 6 viikkoa ennen elokuun lopussa olevaa Mt. Blancin reissua.

Treenit kulkee ja hymy on huulilla vastoinkäymisistä huolimatta!

Kanna, siirrä, siivoa

Huh millainen viimeiset viisi päivää on ollut! On kannettu, siirretty, pakattu, purettu ja siivottu. Koti alkaa kuitenkin näyttämään kodilta, mikä on aika kiva! Tämän jälkeen voin taas keskittyä olennaiseen: treenaamiseen Mt. Blancia varten.

Muuttorumba Helsinkiin sisälsi myös tiistaina pitkän shoppailupäivän sohvakaupoilla, sillä myin pienen yksiön sohvani pois ja tilalle saapui isompi löhölinna. Sohvat on kyllä todella kalliita! Suhteutan monen uuden sohvan 1500e hintaa vuorimatkoihin ja siihen, kuinka pitkälle reissulle sillä rahalla pääsee. Siksipä kotiin tuli Ikean sohva, joka on itseasiassa oikein hyvä ja mukava istua sekä vain murto-osan tuosta puolikkaan Nepalin vuorimatkan hinnasta.

Vaihtoehto numero 1

Vaihtoehto numero 2

Lopullinen valinta

Mutta siihen treenaamiseen… Suunnitelmani ovat nyt seuraavanlaiset: jatkan vielä kuukauden crossfittiä peruskunnon ja ”off-season” – treeninäni. Sen jälkeen kesä-, heinä-, ja elokuussa tarkoituksena on treenata taas rinkan kanssa monipuolisemmin sekä kävellä vuoristokengät sisään. Tämä vaihe tullee sisältämään pitkäkestoisia treenejä, mutta myös salilla käymistä.

Viimeisen parin päivän aikana olen käynyt ”normisalilla” taas pitkästä aikaan ja olen hieman yllättynyt, että vaikka tietyllä tavalla odotin näitä käyntejä, niin silti olen ollut hieman pettynyt. Kauheasti ihmisiä, tavarat ja painot hukassa ja se, mikä on todella outoa: peilejä joka puolella!

Crossfitsalilla niitä ei meinaa ollut. Kävin myös kokeilemassa yhtä crossfit-salia Helsingissä ja toiselle olen vielä menossa ennen kuin päätän kummalla jatkan seuraavan kuukauden. Oman paikan etsiminen on siis alkanut ja sellainen varmasti löytyy myös täältä Helsingistä. Omalle epämukavuusalueelle joutuu joka tapauksessa astumaan, sillä uudet rutiinit ja tavat toimia tulee muokkaantumaan varmasti uuden salin ja sen käytäntöjen myötä.

Rutiinien löytäminen onkin seuraava vaihe tämän kanna, siirrä ja siivoa rupeaman jälkeen.