Kuntoutuspotilaana oleminen alkaa riittämään

Kuntoutuminen on pitkä tie, sanovat viisaat. Ja hehän ovat aika oikeassa. Olen nyt ollu polvitoipilaana viime toukokuusta lähtien. Tie on ollut aika pitkä, kuten ne viisaatkin sanovat.

Etenkin kesäkuu oli vaikeaa. Tuli yhdet jos toisetkin turhautumisitkut itkettyä sen vuoksi, etten ansainnut tätä prosessia. No onneksi niistä fiiliksistä on päästy todella pitkälle ja pian kuntoutuminen alkoikin etenemään hitaasti, mutta varmasti joka päivä eteenpäin.

Lokakuussa vedettiin uudestaan matto alta ja sen jälkeen onkin ollut sitten rauhallista. Jumppailua koko ajan, mutta rauhallisesti ja koko ajan jalkoja (joita molempia siis nyt leikattiin) kuunnellen. Ensi kävelyn opettelua nopeammaksi, sitten vähän pyöräilyn lisäämistä ja lopulta aloitettiin rauhallisesti kyykkäämään.

Koko ajan hommat on mennyt siis eteenpäin ja varsinaisilta isoilta takapakeilta on onneksi vältytty. Jalka on ollut kipeä, on oltu varovaisia ja kaikenlaisia oireita on ollut sekä takareidessä että polvessa. Nämä on varmaankin kuulunut vain tähän prosessiin ja ilman minkäänlaisia tuntemuksia varmaankaan kukaan loukkaantunut ei selviä.

Kuitenkin nyt hommat on edennyt siten, että jalka on lähes oireeton ollut jo pari viikkoa. Treenaaminen on onnistunut melko normaalilla tavalla ja nyt ollaankin jo pureuduttu niiden ongelmakohtien kimppuun, joita on tässä vajaan vuoden aikana kertynyt. Jalkojen voimat on aikalailla kateissa ja niitä nyt aloitellaan rakentamaan uudestaan. Jaloilla sinne vuorille kiivetään.

Kuitenkin tämän jutun otsikkoon: kuntoutuspotilaana oleminen alkaa kirjaimellisesti riittämään. Olen luvannut itselleni, että teen lopulliset päätökset seuraavasta vuoresta vasta siinä vaiheessa, kun saan ortopedilta viimeisen sanan ja siunauksen, että jalat on hyvät. Tämä toivottavasti tapahtunee 7.3. seuraavassa ja mahdollisesti myös viimeisessä kontrollissa.

Olo on kuin väliinputoajalla. En ole oikein täysipainoisesti kunnossa, mutta en myöskään enää hinkkaa jalan koukistuksia ja pyri vain kasvattamaan jalan liikkuvuutta. Työmaata tietysti jalkojen kanssa riittää vielä vuosiksi, mutta kärsivällisyys alkaa loppumaan, sillä haluaisin jo olla ja tehdä täysin normaalisti ilman minkäänlaisia rajoitteita. Tätä voisi kutsua myös kärsimättömyydeksi ja mullehetikaikkinyt-asenteeksi.

 

Enpä olisi uskonut, että tämä vaihe kuntoutumisessa olisi näin haastavaa. Koko ajan takaraivossa kolkuttelee vuoret. Suunnitelmat on tietysti jo pitkällä, mutta mitään selkeää varmuutta ei vielä ole. Vuoret on varmaa, mutta missä päin maailmaa tämän vuoden aikana tulen kiipeilemään, on vielä auki. Hyviä vaihtoehtoja toki on ja kerron tietysti täällä heti, kun hommat on lyöty lukkoon.

Nyt viimeiset hetket täytyy vielä malttaa ja pyrkiä minimoimaan kaikki tulevien loukkaantumisten riskit pois huoltamalla kehoa ja pitämällä lepopäivistä kiinni.

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.