Ulkoliikuntaa Helsingissä – Pirkkolan treenipuisto

Näin kesällä on kiva käydä hyvällä säällä ulkona liikkumassa ja treenaamassa. Helsingissä on paljon ulkoliikuntapaikkoja, jotka ovat ilmaisia ja joille pääsee helposti joko autolla, julkisilla tai pyörällä treenaamaan. Olin ajatellut testata kesän aikana kaikki nuo ulkoliikuntapaikat ja kirjoittaa niistä tarkemmin tänne blogiin, mutta polven loukkaaminen muutti hiukan suunnitelmia. Loukkaantumisesta huolimatta olemme nyt käyneet muutamalla ulkoliikuntapaikalla treenaamassa ja olen tehnyt, mitä tällä hetkellä pystyn tekemään.

Pirkkolan uimahallin vieressä on useampi ulkoliikuntapaikka ja uimahallin parkkipaikan päässä on kunnon treenipuisto, josta löytyy useampi erilainen räkkipaikka, jossa pystyy tekemään erilaisia leuanveto-, roikkumis- ja street-harjoittelua. Pirkkolasta löytyy räkkien lisäksi myös perinteisiä kuntosaliltakin tuttuja laitteita, joissa pystyy harjoittelemaan rintalihasliikkeitä, pystypunnerrusta, kyykkyä, selkälihaksia, ojentajia ja vatsoja. 

Pirkkolan treenipaikka

Treenipuistossa on myös se kiva juttu, että ihan vieressä on Pirkkolan keskuspuiston polkuja ja treeneissä voi yhdistää sekä juoksua että voimailua. Aikaiseksi saa kovatkin treenit hyvin yksinkertaisista harjoituksista ja vastineeksi hyvää fiilistä ulkona tehdystä treenistä ja parasta näissä on se, että harjoitukset ovat täysin ilmaisia.

Pirkkolasta löytyy myös uimahalli, jossa voi käydä ulkona harjoittelun jälkeen uimassa ja urheilukenttä, missä pystyy vetämään 400 metrin radalla koviakin juoksuharjoituksia. Talvella ja keväällä Pirkkola oli minulle myös kääntöpaikka sauvakävelytreeneissä, joissa kävelin keskustasta Pirkkolaan ja takaisin. 

Pirkkolan soutulaite

Minulle Pirkkolasta on tullut nyt paikka, jossa pääsee vähän tuulettumaan kotoota ja on ollut aika kiva huomata, että yllättävän paljon sitä pystyy yllättävän vähäisillä asioilla tekemään. Pirkkolassa jumppailut ovat olleet todella yläkroppapainotteisia ja olen saanut mukavasti sykettä nostettua, joka myös edistää polven kuntoutumista, sillä verenkierron kiihdyttäminen parantaa myös polvessa verenkiertoa ja siten paranemisprosessia.

Millaisia treenejä olen pystynyt Pirkkolassa tekemään?

Yleensä olemme viettäneet noin tunnin Pirkkolassa ja sen aikana olen ehtinyt tekemään seuraavanlaiset harjoitukset: jokaisella treenipuiston laitteella pitkiä sarjoja 5×20 ylläpitämään kestovoimaa ja nostamaan sykettä, vatsalihasharjoitukset, kiertoharjoittelua TRX-narujen avulla siten, että 15 minuutin aikana tulee yhden jalan kyykkyjä, punnerruksia, vatsoja, leukoja ja soutuliikettä naruilla.

Penkkipunnerruspaikka

Jos paikat olisivat kunnossa, niin lisäisin treeneihin juoksua ja erilaisia kehonpainolla tehtäviä liikkeitä kuten burpeeta, askelkyykkyjä, ilmakyykkyjä ja muuta sykettä kohottavaa jumppaa. 

Mitä tehdä jos ei ole ideoita harjoituksiin?

Pirkkolassa on paljon ohjeita liikkeistä laitteiden yhteydessä, joten yksi vaihtoehto on katsoa näitä ohjeita. Toinen vaihtoehto on ilmoittautua Raatamon Outdoor Crosstraining -kurssille, jossa ohjatusti pidetään ulkona harjoitukset ja sinun ei tarvitse yksin keksiä, mitä tekisi vaan valmentaja kertoo sinulle treenit. Treenejä pidetään niin Pirkkolassa kuin ympäri Pääkaupunkiseutua sekä Kirkkonummella ja Jyväskylässä. 

Vatsalihaslaite Pirkkolassa

Kävin Raatamon treeneissä keväällä ja treeneistä on tulossa vielä tarkemmin juttua, mutta ilmoittautuminen syksyn kursseille on jo käynnissä, joten kannattaa katsoa vaihtoehdot jo tässä kohtaa läpi.

On nähtävä mahdollisuuksia eikä rajoituksia

Nyt, kun kepeillä on vielä kuljettava seuraavat kolme viikkoa, niin on nähtävä enemmän mahdollisuuksia kuin rajoituksia. Nimittäin olen huomannut, että mitä enemmän voivottelen huonoa liikkumista ja rajoituksia, sen huonommin voin. Ja toisaalta olen huomannut, että mahdollisuuksia on kuitenkin aika paljon, kunhan vain käyttää mielikuvitusta ja ei vaivu epätoivoon.

Odottavan aika on toki pitkä, mutta päivä kerrallaan hetki, jolloin kepit voi ainakin teoriassa jättää pois lähenee. Kokemuksesta myös tiedän, että tuona päivänä jolloin saan luvan kävellä ei vielä juosta missään kaupungilla, vaan kävelyn opettelu alkaa siitä. Tällä kertaa olen saanut luvan aloittaa vesijuoksun, joka toivottavasti auttaa jalan hermottumisessa myös ennen itse kävelyn aloitusta.

Pirkkolasta on tullut tärkeämpi ulkoliikuntapaikka Helsingissä kuin osasin uskoa, joten onneksi treenipuistoon on panostettu ja minun mieltä lämmittää myös se, että treenipaikka on hyvällä käytöllä, sillä joka kerta siellä on myös ollut paljon porukkaa jumppailemassa.

 

Denali – kokemuksia vuorelta

Denali on Alaskassa sijaitseva Pohjois-Amerikan korkein vuori 6190 metriä korkealla. Lähdin kesäkuussa Alpine Ascents -nimisen operaattorin kanssa kiipeämään kohti huippua. Jo aiemmista jutuista on selvinnyt, mitä reissulla tapahtui, joten jos se kiinnostaa niin suosittelen lukemaan aiemmat jutut täältä

Tässä artikkelissa kerron tarkemmin, millaista reissulla oli ja mitkä asiat koin itse raskaaksi ja mitkä asiat toisaalta yllättivät matkalla. Alkuun voisin pohjustaa sen verran reissua, että olin valmistautunut huolella ja erityisesti hoitanut fyysisen puolen kuntoon. Alpine Ascents oli kevään aikana lähettänyt lukuisia meilejä, joiden ydinviesti oli selkeä: harjoitelkaa ennen kuin tulette tänne. 

Olin tyytyväinen millaiseen kuntoon olin päässyt ja reissun suhteen ei ollut sen puolesta epäilystä, olisiko kunto tarpeeksi hyvä vai ei. Tämähän ei tietenkään yksistään takaa onnistunutta huiputusta vaan lukuisien muiden asioiden pitää myös sattua täydellisesti kohdalleen. Denali on tunnettu kylmistä, tuulisista ja jopa myrskyisistä säistään ja tarinoita joissa ollaan teltassa useita päiviä myrskyä pitämässä on aika yleisiä tuolta vuorelta.

Denalilla kannetaan tavarat itse ja henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi kannetaan myös retkikunnan tavaroita kuten ruokaa, teltat, polttoainetta ja vessat sekä tuotokset kulkee myös mukana. Tavaraa kuljetetaan rinkassa ja ahkiossa. Jäätiköllä liikutaan lumikengillä tai suksilla tai splitboardin avulla. Me liikuttiin lumikengillä sekä rinkan ja ahkion yhdistelmällä.

Lento jäätikölle Talkeetnasta

Reissu Suomesta alkaa pitkällä lennolla Anchorageen ja sieltä kuljetuksella pieneen Talkeetnan kylään, josta lennetään pienillä potkurikoneilla Denalin kansallispuistoon ja perusleiriin 2600 metrin korkeuteen. Lennolle lähdetään ylävuoristokengissä ja ne jalassa ollaan käytännössä koko ajan, kun ollaan jäätiköllä. Monet teistä lukijoista on käynyt esimerkiksi Nepalissa, jossa ylävuoristokengät laitetaan vasta huiputukseen päälle, Denalilla liikkuminen tapahtuu siis koko kolme viikkoa isoissa kengissä. 

Lento jäätikölle on yksi hienoimmista lennoista, joilla olen tähän mennessä ollut. Lentokoneet lentävät vain hyvällä säällä, joten näkymät Denalin jäätiköille ja sen viereisille huipuille on maagiset. Lentokone lensi todella läheltä vuoren seinämiä ja minulla tulee vieläkin kylmät väreet, kun mietin tuote lentoa. Laitan tästä Instagramiin videota, joten käy sieltä kurkkaamassa jos haluat nähdä tarkemmin, mistä on kyse.

Jäätiköllä liikkuminen

Saavuimme perusleiriin ja vietimme siellä kaksi yötä. Kävimme yhdeksän hengen ryhmämme kanssa ensimmäisenä päivänä jäätiköllä liikkumiseen vaadittavia taitoja vielä yhteisesti läpi ja pakkasimme ahkioita valmiiksi seuraavan päivän liikkumista varten. Olin ehkä hieman yllättynyt siitä, kuinka perusasioista lähdimme liikenteeseen, sillä olin Alpine Ascentsin viestinnästä saanut sellaisen kuvan, että mitään perusasioita ei enää jäätiköllä opetella, vaan reissussa kaikki nuo asiat tulisi olla osallistujille täysin selvää.

Ahkion vetoa lumikengillä

Toisaalta ymmärrän operaattorin näkökulmaa, että tuo on tapa monitoroida jäsenten taitotasoa ja jos perusleirissä selviää, että ihmiset ovat todella pihalla kaikista perusjutuista kuten solmujen tekemisestä, tarkoittaisi se myös oppaiden kannalta eri asioita.

Jäätiköllä liikutaan aina ja koko ajan köysistössä. Meillä oli neljän hengen köysistöt ja jäätiköllä liikuttiin yhtäjaksoisesti tunnin ajan ja sitten pidimme 5-15 minuutin tauon. Tauon aikana oli mahdollisuus juoda ja syödä eväitä. Tällä tavoin liikuimme yllättävän tehokkaasti ja varsinkin ensimmäisten päivien aikana liikuimme myös kilometreissä melko paljon. Vuorillahan yleisesti puhutaan enemmänkin ajasta kuin kilometreistä, koska liikkuminen ohuessa ilmanalassa ja mäkisessä maastossa on yllättävän hidasta jos mietitään vain kilometrejä.

Tauolla jäätiköllä

Köysistössä siis ollaan koko ajan ja siitä irrottautuminen ei ollut sopivaa ennen leiriä. Koko ajan oltiin jäätiköllä, jossa on railojen riski. Leirit sondattiin eli katsottiin turvalliseksi ennen köysistöstä irrottautumista. Tämän vuoksi kulkeminen Denalilla on tavallaan aika itsenäistä. Köysistön jäsenenä täytyy pitää huolta, että pitää oikeanlaista väliä edessä olevaan kiipeilijään, mutta muuten liikutaan aikalailla omien ajatusten kanssa. Kesken tunnin lekin ei kuitenkaan oikein pystynyt pitkiä keskusteluja käymään köysistön muiden jäsenten kanssa.

Kuorman kantaminen

Tosiaan niin kuin jo mainitsin, Denalilla kannetaan kaikki tavarat. Minulla ensimmäisenä päivänä ahkio ja rinkka painoivat useita kymmeniä kiloja ja ensimmäisen puolen tunnin aikana oli yllätys, että kylläpä kuorma painaa. Olin toki harjoitellut tätä varten, mutta silti lumikenkien, valjaiden, rinkan, köysistössä liikkumisen ja ahkion yhdistelmä oli ensimmäisen lekin aikana omanlainen yllätys. Lohduttavaa oli se, että tuo tapa liikkua tulisi tulevien viikkojen aikana kyllä tutuksi.

Kannoimme 3500 metriin asti koko kuormaa eli pakkasimme aamulla leirin ahkioihin ja rinkkoihin ja siirryimme seuraavaan leiriin. Tästä ylöspäin aloitimme sitten kantamaan ensin yhden kuorman ylöspäin, hautasimme sen ja palasimme alemmaksi leiriin. Seuraavana päivänä siirrettiin loppukuorma sitten seuraavaan leiriin ja siitä seuraavana päivänä laskeuduttiin alas keräämään haudatut tavarat myös mukaan. Tämä on yleinen tapa ja erityisesti korkeammalla vuorella ihan järkevä taktiikka sekä aklimatisoitumisen että voimien säästämisen kannalta.

Ylempänä vuoristossa pelkällä Rinkalla

Kannoin itse pitkälti kamoja yläleirien välillä pelkän rinkan avulla, sillä 105 litraiseen rinkkaani mahtui aina kaikki, mitä oli kannettavana. Yleensä kannettiin sekä retkikunnan että henkilökohtaisia tavaroita. Retkikunnan tavarat jaettiin tasaisesti jokaiselle jäsenelle, joten jokaisella oli sitten riippuen omista tavaroista suunnilleen saman verran tavaraa kannettavana.

Yleisesti kuorman kantaminen ei mielestäni ollut kovinkaan paha rasti. Raskasta se kyllä oli ja kaikille Denalille haaveileville sanoisin, että harjoittele. Kyllä vuorella fyysistä kuntoa vaaditaan ja retkikunta liikkuu samassa tahdissa, hitaasti, mutta tuossa tahdissa on pystyttävä pysymään. Mitä parempi kunto on, sen vähemmän energiaa kuluu ensimmäisten päivien aikana, jotka ovat pitkiä ja voimia säästyy vuoren korkeimpiin osioihin. Päivien kestot vaihtelivat 4-9 tunnin välillä.

Leiriin saapumisen jälkeen hommat eivät tietenkään loppuneet siihen vaan sitten aloitettiin kaivamaan teltoille paikkoja ja pystyttämään leiriä, sulattamaan vettä ja laittamaan ruokaa. Eli päivät jatkuivat aktiivisena siihen saakka, että käytiin nukkumaan. 

Sääolosuhteet

Olin varustautunut kylmyyteen ja suurimpana yllätyksenä minulle tuli se, kuinka polttavan kuuma lumipeitteisellä jäätiköllä olikaan. Olen toki useasti ollut sellaisissa paikoissa aiemminkin, mutta tuo Denalin kuumuus oli jotain todella yllättävää.

Päivisin kun aurinko paistoi ja ei tuullut, jäätiköllä tuntui olevan 30 astetta lämmintä. Lumen heijastelämpö on niin kuumaa, että sitä on vaikea edes kuvailla. Samaan aikaan aurinko tekee jäätiköstä petollisen paikan, sillä kuumassa ilmassa tekee mieli riisua ja samaan aikaan nahka kärähtää auringossa ihan hetkessä. Ja edes se 50 aurinkovoide ei välttämättä auta ja jos nahka palaa heti alkumatkasta, altistavat nuo palovammat sitten myöhemmin paleltumille.

Kuumuudessa siis piti liikkua pitkät vaatteet päällä ja ne isot vuoristokengät jalassa. Välillä kuumuus oli jopa ahdistavaa. Onneksi olin saanut Mons Royalelta ohuen ja hupullisen merinovillapaidan mukaan, sillä tuo paita pelasti minut palamiselta auringossa. Huppu oli päässä lähes koko ajan, lippis päässä, hanskat kädessä ja aurinkolasit visusti silmillä ihan koko ajan.

Tämä Mons Royalen paita toimi todella hyvin jäätiköllä auringossa

Alaskassa paistaa kesäisin aurinko 22 tuntia vuorokaudesta, joten koko ajan oli valoisaa. Yöllä kuitenkin lämpömittari painui reilusti pakkasen puolelle ja paksu talvimakuupussi on tärkeä varuste. Aamulla ennen kuin aurinko nousi leiriin oli kylmä, mutta nopeasti auringon tultua leiriin lämpötila nousi taas korkeaksi. 

Ja sitten kun tuuli alkoi puhaltamaan, tuli nopeasti kylmä. Tämän vuoksi varusteiden kanssa saa kyllä pelata jokaisella tauolla ja hyvät varusteet korostuivat mielestäni reissulla. Mukaan ei kannata painon takia ottaa mitään turhaa, koska kaikki paino on omassa repussa, joten valinnat on tehtävä huolella ja mukaan kannattaa ottaa minimaalinen määrä vaatteita.

Yleisesti Alaska oli kyllä todella upea paikka ja erosi mielestäni esimerkiksi Nepalista siinä mielessä, että jäätiköllä ollaan koko ajan. Denalilla kiivetään myös kiinteitä köysiä West Buttress -reitillä ja vuoret ovat koko ajan lähellä. Tunnelma on myös erilainen ja valoisuus on mukavaa, tällä reissulla otsalamppu ei tarvita. Erityinen ympäristö ja todella upea sellainen.

 

Epäonnistumisen häpeä

Nyt on reilut 1,5 viikkoa polven leikkauksesta takana ja pahimmat kivut on selätetty ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Tällä kertaa polvi on ollut vähemmän kipeä kuin aiemmin ja tuntuu, että olen nopeammin päässyt takaisin kiinni esimerkiksi normaaliin päivärytmiin ja olen palannut työhommien pariin jo viime viikolla.

Alaskan reissusta on tulossa lisää tarinaa siihen asti, mihin reissua ehti kestää ja monen monta oppia tulikin matkalta taas opittua. Viimeiset viikot ovat menneet intensiivisesti toipumisen aloittamisessa ja energiaa ei ole ollut kirjoittaa projektien etenemisestä tai pysähtymisestä sen enempää. Nyt tuntuu, että on taas virtaa sen verran, että pystyn asiaa enemmän ajattelemaan.

Yksi syy, miksi en ole asiasta jaksanut myöskään kirjoittaa on se, että loukkaantuminen on hävettänyt. Niin tyhmältä ja epäinhimilliseltä kuin se kuulostaakin, niin ensimmäiset fiilikset tapaturman sattuessa oli häpeä. Että miksi nyt taas kävi näin ja miten voikin olla näin huono tuuri ja voisinkohan jäädä tänne jäätiköllä vain potemaan tätä huonoa oloa pois.

Köysistö Denalin jäätiköllä

No pian alkoi selvitä, että haluan aika nopeasti sieltä Denalin jäätiköltä pois ja sinne jääminen ei oikeastaan ole vaihtoehto. Eikä se tietenkään missään vaiheessa ollutkaan. Harmitti ja paljon, koska oli myös epäselvää, mikä jalassa on rikki ja kuinka pitkä toipuminen olisi kyseessä. En saanut jalkaa suoraksi ja sen päälle astuminen sattui, joten aika selvää oli, että jotain vikaa siellä on.

No pääsin Suomeen ja olo alkoi helpottamaan. Siitä lääkäriin, magneettikuviin ja pikaisella aikataululla leikkauspöydälle. Näin saatiin myös toipuminen mahdollisimman nopeasti käyntiin. Olen myös pohtinut todella paljon, miksi näin nyt kävi. Huomaan, että ikävien juttujen tapahtuessa yritän kuitenkin uskoa, että myös tästä vastoinkäymisestä tulee jotain hyvää.

Alkuvuosi oli yllättävän raskas, sillä pohdin pitkään hieman isompaa elämänmuutosta ja useat yöt tuli valvottua mietteiden parissa. Tähän päälle hektinen työrupeama ja kova treenaaminen verotti kyllä voimia ja jossain kohti kirjoitin myös tänne blogin puolelle, että nuo haasteet näkyivät myös palautumisessa. Vauhti oli siis taas kerran melko intensiivistä, mutta onneksi asiat järjestyivät siten, että nyt tiedossa on paremmin aikataulutettua arkea tiedossa.

Ja sitten sattui Denalilla polven vääntyminen ja tuntui, että joku vetäisi maton alta kertaheitolla. Olin juuri järjestellyt elämääni siten, että pystyn syksyllä viettämään aikaa reissussa Aventuran matkanjohtajan hommissa, tekemään Suomessa digimarkkinoinnin hommia ja toisaalta panostamaan enemmän urheiluun. Olin myös juuri varannut ensi kevään Everestin retkikuntapaikan. Näiden suunnitelmien muuttuminen epävarmaksi tuntuu oikeasti paljon pahemmalta kuin se, että en onnistunut Denalin huiputtamisessa.

Denalin jäätiköllä

Onneksi tässä on ensi kevääseen vielä aikaa, sillä sain siirrettyä päätöstäni lähteä eli toisen sanoen lykkäsin ensimmäistä varausmaksun tekemistä Everestille ja katson myöhemmin syksyllä, onko ensi vuosi minun vuoteni vai onko järkevämpää muuttaa isommin suunnitelmia. Syksyn suunnitelmat ovat vielä avoinna, mutta ne selkiytyvät paremmin kun saan keppijakson elokuun alussa päätökseen ja kuntoutuminen alkaa vauhdilla sen jälkeen.

Päätin kuitenkin, että en vielä luovuta. Kyllä tuo jalka kuntoon tulee, mutta nyt tarvitaan aikaa ja malttia. Pitää tehdä järkeviä päätöksiä ja ennen kaikkea miettiä niitä pidemmällä ajanjaksolla. Halu ja palo tehdä juttuja on kuitenkin niin kova, että on vaikea hallita mieltä ja olen jo viime viikolla katsonut, minne sitä voisikaan lähteä reissuun sitten vähän syksymmällä. 

Päätökset tulevista matkoista ja erityisesti Everestistä tulee sitten loppusyksystä, koska siinä vaiheessa alkaa jo näkemään, miten polvi kuntoutuu. Ensi keväänä kuitenkin tarkoitukseni on kiivetä, mutta missä ja onko se Everest varmistuu sitten myöhemmin. 

Häpeän tunteiden kokeminen on todella inhimillistä ja niistä puhutaan todella harvoin varsinkin loukkaantumisten yhteydessä. Luulen, että se on kuitenkin melko yleistä tuntea niin. Omien tavoitteiden kertominen isolle yleisölle ääneen on pelottavaa, mutta minua on myös pelottanut kertoa, että tällä kertaa en onnistunutkaan täysin tavoitteessani vaan epäonnistuin.

Kotona toipumassa leikkauksen jälkeen

No, mutta vaikka pahalta on tuntunut ja fiilikset vaihtelevat todella paljon jopa yhden päivän aikana, niin silti olen kyllä pääosin ihan positiivisin fiiliksin. Ei käynyt kuitenkaan tämän pahemmin, tästä jalasta tulee ohjeiden mukaisesti kuntoutettuna varmasti todella hyvä ja nyt täytyy vain malttaa. Asiasta stressaaminen ja murehtiminen ei ainakaan vauhdita paranemista, joten niitä tulisi välttää kaikin mahdollisin keinoin.

Joten päätin, että yritän pysyä mahdollisimman pirteänä kaikista negatiivisista tunteista huolimatta. Kiipeilin pari vuotta todella onnistuneita reissuja ja olen päässyt muutenkin kokemaan erityisiä asioita jo tähän mennessä. Eikä nuo upeat huiput, reissut, uudet ystävät tai koetut haasteet poistu vaan niitä on edessä vielä tulevien vuosien aikana monta huippua lisää.

Seuraavan kuukauden ajan minulla on vielä kepit, mutta saan aloittaa tällä viikolla käymään uimassa käsivetoja ja vesijuoksemassa kevyesti. Tämän lisäksi ortopedi Mikko Ovaska on antanut luvan aloittaa kuntosaliharjoittelun yläkropalle ja kaiken peruskuntoharjoittelun kuten esimerkiksi hiihtolaitteella hiihtämisen ja assault bikella pyöräilyn, kunhan vain leikattua polvea ei näihin juttuihin käytä. 

Aktiivisena ihmisenä tekemättömyys on ehkä kaikkein pahinta ja jo nuo kevyet liikunnat auttavat jaksamaan henkisesti. Tarkoitus ei ole mitenkään kasvattaa kuntoa vaan lähinnä ylläpitää peruskuntoa ettei se pääsisi täysin romahtamaan. Mitään riskejä ei ole tarkoitus ottaa ja polvea tulen kuntouttamaan ohjeiden mukaisesti.

Olen alusta asti halunnut kirjoittaa tätä blogia mahdollisimman rehellisesti ja kertoa kaikesta, mikä minun kiipeilyyn liittyy. Tähän matkaa todella on kuulunut isoja ilon hetkiä ja kyyneleitä harmituksesta. Mutta sellaista elämä on, siihen kuuluu kaikki nämä sävyt ja vuoria ei ainakaan omalla kohdallani tuosta vain valloiteta vaan niiden eteen on täytynyt tehdä paljon töitä. Se on oikea realistinen kuva minun matkastani ja sellaisen haluan myös teille lukijoille kertoa.

Lopulta luulen, että tämäkin vastoinkäyminen muuttuu voimavaraksi ja sellaiseksi periksiantamattomaksi taistelutahdoksi. Motivaatio on ainakin kohdillaan ja tulevat tavoitteet pitävät mieltä kyllä kirkkaana. Katkeroitumiseen ei ainakaan kannata ruveta. Joten tsemppiä kaikille, ketkä ovat loukkaantuneena tai te, jotka joskus olette olleet, tiedätte mistä puhun!

 

Denali – miten reissussa kävi?

Lähdin hiukan alle kuukausi sitten kohti Alaskaa ja tavoitteena kiivetä Pohjois-Amerikan korkeimmalle huipulle Denalille. Edessä oli uusia haasteita, jäätiköllä olemista useita viikkoja ja painavien kuormien liikuttelua rinkan sekä ahkion kanssa. Olin todella innoissani, sillä kaikki tuntui olevan kunnossa reissuun lähdettäessä.

9.6. Lähdimme Talkeetna-nimisestä pikkukylästä lentokoneilla kohti Denalin perusleiriä ja meillä oli tuuria matkassa, sillä pääsimme lentämään hyvässä säässä suoraan jäätikölle. Joskus näitäkin lentoja voi joutua odottamaan pidemmän aikaa, mutta meillä lennot sujui nopeasti ja pienillä potkurikoneilla laskeuduttiin jäätikölle.

Ahkiot ja rinkat

Tuosta päivästä lähtien vietimme aikaa siis koko ajan jäätiköllä, joka tarkoittaa sitä, että pitää olla tarkkana missä liikutaan ilman köysistöä ja jäätikön haasteet eli piilossa olevat lumikuopat ja railot ovat mahdollisia missä tahansa päin, myös leirissä.

Olimme perusleirissä kaksi päivää ja kävimme erilaisia taitoharjoituksia vielä läpi: muodostimme köysistön, pakkasimme ahkioita, kertasimme railopelastuksen ja kävimme erilaisia skenaarioita läpi, jos joku tippuu tai jos joku toinen vaaratilanne tulee eteen. Perusleiristä lähdimme sitten kohti jäätikköä, joka oli tänä vuonna vielä tähänkin aikaan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa.

Ensimmäisten päivien aikana jäätikkö on suhteellisen tasaista ja se on hyvä, sillä tässä kohtaa rinkan ja ahkion yhteispaino oli minullakin lähempänä 70 kiloa. Tuon kuorman siirtely tasaisellakin lumikengät jalassa oli riittävän haastavaa ja kahdeksan tunnin päivä jäätiköllä tuntui kyllä illalla lihaksissa.

Lumikengillä Denalilla

Viidessä päivässä etenimme 11 000 jalan eli noin 3500 metrin korkeuteen leiriin, josta tuli lopulta leiri, johon minun matkani myös päättyi. Leirissä harjoittelimme taitoja ylemmälle vuorelle ja lopulta kävimme viemässä ensimmäisen satsin tavaroita yli 4000 metrin korkeuteen ja palasimme takaisin leiriin. 

Denalilla homma menee siten, että riippuen hieman retkikunnan taktiikasta, mutta yleisesti tavaroita kannetaan useassa erässä vuorella. Eli ensimmäisenä päivänä viedään ylemmäksi tavaraa ja ne haudataan lumeen. Sitten seuraavana päivänä viedään loput tavarat seuraavaan leiriin ja taas tästä seuraavana päivänä haetaan tavarat haudatusta kätköstä. Tätä kiertoa sitten toistetaan hieman taktiikasta riippuen useamman kerran.

Olimme siis käyneet tekemässä kätkön ylemmäksi ja ajatuksena oli siirtyä 14 000 jalan leiriin eli reiluun 4000 metriin seuraavaksi. Olimme aamulla pakkaamassa tavaroita 3500 metrin leirissä ja touhuiltiin siinä reippaasti telttaa pois, pakattiin ahkioita ja rinkkoja. Kävellessäni leirin vähemmän kuljetulla alueella, tipuin lumipeitteiseen kuoppaan ja polveni vääntyi ja rusahti ikävästi tippuessani. Nousin ylös ja pian tajusin, että viiltävän kivun vuoksi en pysty astumaan jalalla. Jotain oli ikäänkuin luiskahtanut polven väliin enkä saanut jalkaa suoristettua.

Denalin leiripaikka jäätiköllä

Tästä alkoikin sitten nopealla aikataululla tapahtumaketju, jossa minut siirrettiin kivuissani takaisin telttaan makuupussiin, sillä jo kymmenessä minuutissa minua oli alkanut paleltamaan. Tämän jälkeen satelliittipuhelimella soitettiin kansallispuiston evakuointiin ja yritettiin tilata evakuointilento pois jäätiköltä. Keli oli leirissä kuitenkin niin huono, että seuraavaan kahteen vuorokauteen leiriin ei pystytty laskeutumaan helikopterilla, joten ainut vaihtoehto oli vain odottaa teltassa sopivaa sääikkunaa lennolle.

Lopulta odotin siis kaksi vuorokautta helikopterievakuointia Talkeetnaan, kävin Talkeetnassa lääkärissä mutta mitään ei voitu todeta ilman magneettikuvaa ja siirryin siitä autokyydillä Anchorageen. Vakuutusyhtiöni sitten hankki kotilennot takaisin Suomeen ja pääsin viikko sitten maanantaina Suomessa lääkäriin ja magneettikuviin. Polven kierukka oli kokonaan repeytynyt tippumistilanteessa ja vääntynyt kaksikerroin nivelen väliin. Jalka oli edelleen lukossa, joten sillä ei pystynyt astumaan ja ainoa hoitotapa oli leikata jalka. Nyt torstaina sitten polvi operoitiin kasaan Helsingissä.

Tästä alkoi siis kuntoutusoperaatio, jossa olen nyt seuraavat kuukaudet. Kuusi viikkoa kepeillä kävelyä ja puolivarauskieltoa jalalle. Tämän jälkeen rauhalliset kuntoutumiset kohti takaisin kiipeilykuntoa. Onneksi olen saanut luvan mennä uimaan ja vesijuoksemaan, kun jalasta poistetaan tikit ensi viikon jälkeen. Tämä tuo henkiselle puolelle tosi paljon helpotusta, vaikka kävely onkin kiellettynä.

Ylämäessä ahkioiden kanssa

Kyllä on harmittanut ja sellaisia pettymyksen kyyneleitä on tullut vuodatettua ettei tosikaan. Tiedän, että Denali pysyy ja Alaska pysyy paikallaan ja pääsen vuorelle kyllä uudestaan. Reissu oli upea ja varmasti myös tulen palaamaan Alaskaan, mutta eniten huolta on ollut tulevasta. Minulla on kesän kynnyksellä työkuviot muuttunut reilusti ja tulevana syksynä oli tarkoitus olla kahdessa reissussa vuorilla. Tämän lisäksi olin ehtinyt jo varaamaan Everestin retkikuntapaikkani. 

Huoli siis tulevista reissuista ja siitä, mitä Everestille käy on oikeastaan isompi kuin harmi menetetystä Denalin huipusta. Kiipeilyyn liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä, että pelkkien huippujen takia kiipeily saattaa aiheuttaa isojakin pettymyksiä. Minulle kiipeilystä on tullut elämäntapa ja montaa muuta asiaa määrittelevä tekijä, kyse ei ole vain Denalin huipulle pääsemisestä tai minkään toisen vuoren huipusta. Kyse on elämäntavasta ja itsensä toteuttamisesta, jotka ovat kokonaisuutena paljon laajempia asioita kuin vain yksi huippu.

Toki olen ymmärtänyt myös varsin hyvin riskit, jotka liittyvät kiipeilyyn ja tällä kertaa kävi todella huono tuuri. Kuka vain ja mikä tahansa jalka olisi voinut mennä rikki tapaturmassa ja näin asiaa hetken sulatelleeni olen onnellinen ettei pahemmin sattunut. Kaksi päivää jäätiköllä odottamista on pitkä aika ja nyt saimme kivut järkevästi hallintaan särkylääkkeillä. Eli oikeasti matkassa oli paljon tuuria.

Oloni alkoi helpottamaan, kun pääsin Suomeen ja tiesin, että pääsen nopeasti hoitoon. Nyt kyse tulee olemaan vain siitä, että jalka kuntoutuu takaisin hyväksi ja siitähän minulla on jo aiempaa kokemusta, miten homma hoidetaan. Minulla on siis varsin hyvä fiilis siitä, että kunhan tämä kuuden viikon keppijakso saadaan taputeltua, niin kovalla työllä jalasta tulee kyllä entistä parempi kiipeilyjalka. 

Onneksi pystyn tekemään töitä kotoota käsin ja pääsen normaaliin arkeen jo tällä viikolla kiinni siltä osin kuin se on töiden parissa mahdollista. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan tulevien viikkojen aikana, mutta onneksi ainakin tällä hetkellä on ihan luottavainen fiilis, että täältä kerätään taas kunnolla taistelutahtoa tuleviin koitoksiin. En ole luovuttaja ja tämä vastoinkäyminen tekee minusta vain entistä vahvemman.

 

Saako jännittää? Lähtö Denalille

Voihan vitsin vitsit! Huomenna se lähtö on sitten edessä Denalille. Ja jännittää monellakin tapaa. Kerroin Instagramissa muutama päivä sitten, miten jännitys on ottanut vallan ja tämä reissu tuntuu olevan pitkästä aikaa sellainen, mikä oikeasti jännittää todella paljon.

Onko luvallista jännittää vaikka on mukamas kokenut? Todellakin, jännittäminen on todella inhimillistä ja se viestii, että kyseessä on jokin itselle merkityksellinen tapahtuma edessä. Olen kyllä yleisesti jännittäjä, sillä saatan jännittää tulevaa treeniä, palaveria, esiintymistä tai tulevaa matkaa niin kuin tässä tapauksessa. Jännitys kyllä lisää mukavasti virittyneisyyttä reissua varten, joten on mukava, että mahassa tuntuu jännitystä.

Kohti lunta ja jäätikköä

Matka Denalille jännittää monesta syystä: edessä on huomenna pitkä lento Anchorageen ja iso hyppy uudelle aikavyöhykkeelle. Mutta matkan tekemisen lisäksi jännittää se, mitä tulevat viikot tuovat tullessaan. Jäätiköllä lähdemme heti sunnuntaina ja siellä olemme heinäkuun alkuun asti. Edessä on varmasti uusia haasteita ja oppeja omista vahvuuksista ja heikkouksista. Muistoja vähintäänkin kiikkustuoliin.

En ole yhtään helteen ystävä, joten olen super innoissani lähdössä kylmään Alaskaan. Katsoin sääennusteita ja näyttää siltä, että lähes koko reissu tulee olemaan yön lämpötilat pakkasen puolella ja tällä hetkellä miinusasteet painuvat alhaisimmillaan –30 asteen kohdille. Jättiuntuvatakista tulee olemaan minulle siis hyötyä reissussa.

Jos haluatte seurata matkaa, niin Alpine Ascents lähettää joka päivä reissusta cybercastiä ja te seuraajat pääsette kuuntelemaan lähetyksiä tästä linkistä.

Kohti vuoden päätavoitetta – Denalia

Jännittää, mutta samaan aikaan kesälomani alkoi juuri, joten olen myös super innoissani tulevasta reissusta. Tämän vuoden yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on alkamassa aivan pian ja jännitys alkaa helpottamaan varmasti heti, kun pääsee lentokentälle.

Erittäin hyvää kesäkuuta kaikille! Seuratkaahan Instagramista päivittelyä, sinne tulee ensimmäisenä tarinaa matkasta ja vasta sen jälkeen tänne blogin puolelle.

 

Everest ja sen ruuhka

Helsingin Sanomat ja Iltasanomat uutisoi tällä viikolla perjantaina isosti Everestin ruuhkista ja siitä, miten ihmisiä on jäänyt jonottamaan useiksi tunneiksi yli 8000 metrin korkeuteen. Osa ei ole selvinnyt ruuhkasta, vaan kuolinsyyksi on epäilty ruuhkaan jumittumista.

Ruuhka ei ole ensimmäistä tänä vuonna vuorella, vaan samankaltaisia kuvia huipun tuntumasta on julkaistu aiemminkin. Kiipeilykautta usemman vuoden seuranneena nämä uutiset eivät ole tullut minulle yllätyksenä, mutta toki teidän lukijoiden ja lähipiirin kyselyiden määrästä päätellen, olisi hyvä että kerron omat fiilikseni ruuhkaan.

Ruuhkan syy on yksinkertainen: kiipeilylupia myönnetään liikaa suhteessa siihen, kuinka paljon ihmisiä pystyy huipulle samaan aikaan kiipeämään. Toinen iso tekijä, joka vaikuttaa ruuhkien syntymiseen on tietenkin sää. Tänä vuonna huiputukselle sopivaa säätä on ollut vähemmän kuin yleensä, sillä myrsky iski Intian läheisyyteen ja vaikutukset näkyivät myös Nepalissa. Tämä tarkoittanee, että kaikki lähes neljä sataa kiipeilijää sekä heidän sherpansa yrittävät huipulle muutamana päivänä, jotka ovat mahdollisia kiipeämiselle.

Miksi kiipeilylupia sitten myönnetään niin paljon? Kyse on varmasti monesta asiasta, mutta yksi iso tekijä on Everestin kiipeämisen kaupallisuus. Jokainen kiipeilijä maksaa 11 000 dollaria kiipeilyluvasta ja toisaalta tuo samalla Nepaliin paljon rahaa tullessaan muutenkin.

Everestin huippu jää juuri pilvien taakse

Retkikuntaoperaattoreille kiipeily on liiketoimintaa, joten jos mietitään asiaa yrityksen tavoitteiden näkökulmasta, niin voiton maksimoimiseksi firmanhan kannattaa myydä mahdollisimman monta kiipeilypaikkaa retkikuntaansa. Se onko se oikein, onkin tietysti eri keskustelu, mutta jos asiaa mietitään vain liiketoiminnan tavoitteista, niin näin asiat varmasti menevät.

Mielestäni näissä lehtijutuissa ei ole tuotu esille sitä, että Everestin huipulle on mahdollista kiivetä useaa eri reittiä pitkin ja tämä Nepalin reitti, jolta myös lehtijuttujen kuvat ovat on suosituin reitti. Suosioon vaikuttaa monta asiaa ja yksi iso tekijä on se, että Nepaliin on suhteellisen helppo saada viisumi ja monet operaattorit tarjoavat reittiä listoillaan. Näin ollen retkikuntaan osallistuvat kiipeilijät ohjautuvat tälle reitille myös helposti.

Everestin retkikuntaan on siis käytännössä kenen tahansa mahdollista ostaa retkikuntapaikka. Ja tämä mahdollisuus tekee toiminnasta kaupallista, sillä monet retkikunnat myös myyvät paikan rahalla ilman minkäänlaista kiipeilykokemusta. Tämä on myös kaupallisuuden nurja puoli, sillä ruuhkat osittain aiheutuvat ihmisten määrästä, mutta myös siitä, että kiipeilijöissä on paljon kokemattomia kiipeilijöitä, jotka ehkä tarvitsevat enemmän tukea tietyissä tilanteissa kuin kokeneet kiipeilijät.

Olimme nyt Nepalissa ollessamme siis yhden yön Everestin Eteläpuolen perusleirissä ja ruokateltassa oli kiipeilijä, joka oli ollut viimeiset 20 vuotta Everestillä. Hän puhui, kuinka usein kiipeilijöissä on ihmisiä, jotka ovat todella menestyneitä elämässään ja he lähtevät hakemaan elämälleen uusia haasteita. Everest on korkeutensa vuoksi näin ollen ultimaattinen tavoite, jonka he haluavat seuraavaksi tavoittaa. Näillä ihmisillä usein on myös varallisuutta, mutta ei välttämättä niin paljon kokemusta.

Everestin perusleiri

Olen lukenut muutaman lehtijutun siitä, että jonain vuonna kiipeilylupia alettaisiin rajoittaa ja vaatimuksena luvan saamiselle olisi yhden yli 8000 metrin vuoren kiipeäminen. Tämä voisi karsia tietynlaiset kaupallisuuden ongelmat vuorelta ja näin ollen helpottaa ruuhkia. En tiedä, onko Nepali tekemässä oikeasti tämänkaltaisia rajoituksia ja jos on, niin millä aikataululla tämä voisi tapahtua.

Mutta sitten itse asiaa, mitä mieltä minä olen tästä? Kuvia ruuhkasta olen nähnyt aiemminkin, mutta tietenkin nyt kuvat pysäyttivät miettimään asiaa tarkemmin. Olenhan kuitenkin ensi vuonna lähdössä Everestille, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaisesti.

Tarkoitukseni ei ole kiivetä tuota reittiä, miltä kuvat ovat vaan olen päättänyt kiivetä Everestille Tiibetin puolelta. Tietenkin myös tuolla reitillä on muitakin kiipeilijöitä, mutta jos katsoo Himalayan Databasesta vuoden 2018 tilastoja, niin Pohjoisesta on kiivennyt selkeästi vähemmän ihmisiä kuin Etelästä.

Tiibetin reitti on tuulisempi, yleensä kylmempi, leirit ovat korkeammalla, perusleiriin pääsee autolla, helikopterievakuoinnit eivät ole mahdollisia, mutta toisaalta ruuhkaa on vähemmän. Olen myös käynyt Nepalin puolella perusleirissä ja nähnyt väenpaljouden, joten myös tämän kevään reissu varmisti päätökseni kiivetä Tiibetin puolelta.

Uutisten tullessa myös Helsingin Sanomiin, olen ollut melko levollisin mielin päätöksestäni. Jos kiipeän Everestille, se tapahtuu Tiibetin puolelta eikä Nepalin puolelta. En halua lähteä jonottamaan huipulle ja mahdollisesti ottaa riskiä palelemisesta jonossa tai jopa pahemmasta. Ongelma tuolla Tiibetin puolella on se, että viisumin saaminen on haastavampaa ja viisumeita on evätty juuri ennen lähtöä.

Silloin kun olen päättänyt kiivetä Everestille, en ole ollut kokenut kiipeilijä. Kokemuksen myötä on tullut myös ymmärrystä ja ruuhka on yksi sellainen asia, josta en ole varmastikaan tiennyt 2013 mitään. Olen siis päättänyt, että ellei Tiibetin puolelta kiipeäminen onnistu, kiipeän ensi keväänä sitten jonkun toisen 8000 metrin vuoren. Nepalin puolelta en lähde Everestille, vaan valitsen mieluummin jonkun hiljaisemman vuoren, jossa ei tarvitse jonottaa huipulle.

Toivoisin, että lupien myöntämiseen tulisi rajoituksia ja näin ollen myös retkikuntapaikat eivät myydä vain niille, joilla on rahaa vaan niille, joilla on myös kokemusta. Minulle on alusta asti ollut tärkeää omaa tavoitettani kohti mennessä, että silloin kun kiipeän Everestille, minulla tulisi olla tarpeeksi tietoja ja taitoja, jotta pystyn toimimaan mahdollisimman itsenäisesti. Näin ollen lupien rajoittaminen tukisi myös omaa ajattelumaailmaani.

On järkyttävää, että ihmiset maksavat tuhansia euroja päästäkseen jonoon ja ruuhka on ollut yksi isoimmista peloistani tulevaa matkaani ajatellen. Sää, akklimatisoituminen, kipeäksi tuleminen ja muut tämänkaltaiset asiat ovat asioita, joihin on vaikea vaikuttaa, mutta ruuhka on todellinen riski ja me kaikki huipulle haluavat aiheutamme sen. Ei ole ihmishengen arvoista jonottaa huipulle tai jäädä jumiin päästäkseen tavoitteeseen. Siksi toivon, että asiaan tulisi myös virallisilta tahoilta toimenpiteitä.

Raha määrittelee myös tässä harrastuksessa monia asioita, joten muutos lupien myöntämiselle vaatinee varmasti melkoisen muutoksen myös niitä myöntävien tahojen puolella ja retkikuntaoperaattorien liiketoiminta kärsisi todennäköisesti myös radikaalisti, joten yritykset tuskin tukevat päätöstä ensimmäisenä jonossa.

 

Viime viikkoina tapahtunutta – mitä kuuluu?

Viime viikot ovat Nepalista paluun jälkeen ollut vauhdikkaita. Joka päivä on ehtinyt sattua ja tapahtua monella eri saralla. Ajattelin avata hieman tarkemmin sitä, mitä minulle tällä hetkellä kuuluu ja missä mennään Denalin valmistautumisen lisäksi. Tämä on ollut myös hyvä hetki pohtia, missä mennään tämän vuoden tavoitteiden suhteen.

Tavoite 1: Denalin kiipeäminen

Hyvässä vauhdissa ollaan tämän suhteen. Matkalle lähtö parin viikon päästä ja hommat on sujunut valmistautumisen suhteen lähes siten, miten olen suunniteltu. Pieniä ongelmia kuten kipeytynyt hauis, tärähtänyt nilkka ja työkiireet ovat tuoneet omat haasteensa reissulle valmistautumiseen.

Fiilis reissulle lähtemisestä on hyvä ja eilen viimeksi tuli laatikollinen erilaisia patukoita ja nyt ostettavista tavaroista puuttuu lähinnä karkit reissulle. Olen tänään myös kontaktoinut hotelleja ja varmistellut, että kaikki kyyditykset Alaskassa lentokentän ja hotellien välillä on kunnossa. Sellaista pientä ehkä hiukan ärsyttävääkin hommaa, mutta kerralla hoidettava vain kuntoon.

En ole siis mikään paperihommien ja tylsien taskien ystävä, mutta olen pyrkinyt tsemppaamaan ja hoitamaan tuollaiset asiat aina kerralla kuntoon. Näissä toimii aika hyvin ajatusmalli, että laskee viidestä alas ja nollan kohdalla tekee vain tekemättömät hommat alta pois.

Tavoite numero yksi on siis täyttymässä.

Tavoite 2: oman liiketoiminnan kasvattaminen ja sponsorien hankkiminen

Alkuvuosi on ollut töiden suhteen todella mielenkiintoista aikaa. Nykyisen digimarkkinoinnin konsultin töiden lisäksi minusta on tullut suomalaisen vuoristomatkoja järjestävän matkatoimisto Aventuran matkanjohtaja. Olen siis ottanut askeleen lähemmäksi unelmaani tehdä kiipeilystä itselleni tavan tienata elantoa. Tulevana syksynä olen lähdössä työreissuille Nepaliin Annapurna Circuit -vaellukselle ja Kilimanjaron kiipeilymatkalle.

Markkinointikonsultin työ jatkuu edelleen ja olen todella iloinen yhdistelmästä, jonka olen pystynyt järjestelemään hyvien yhteistyökumppanien kanssa. Suomessa ollessani digimarkkinointi ja sen haasteet tuovat siis leivän pöytään jatkossakin.

Näiden lisäksi olen mukana Puhujatori- ja Sportspot -nimisissä yrityksissä mukana puhujana. Olin viime viikolla Puhujatorin tiimipäivillä puhumassa luottamuksessa retkikunnissa ja palaute oli erittäin kannustavaa. Yksi lisätienesti tulee siis olemaan toivottavasti tulevaisuudessa yrityksille tehtävät puhekeikat.

Puhujatorilla pitämässä puhetta

Isoja nytkähdyksiä siis tavoitetta kohti ja joka päivä on tullut tehtyä hommia näiden tavoitteiden täyttymiseksi. On palkitsevaa saada palautetta, että suunta on ollut oikea ja toisaalta se rohkaisee vain entisestään jatkamaan eteenpäin.

Tavoite 3: palautuminen ja laadukas treenaaminen

Syksystä lähtien olen tehnyt Jussin kanssa yhteistyötä treenien suhteen ja olemme hakeneet koko ajan oikeaa tasoa määrän, palautumisen ja laadun kautta harjoitteluun. Treenisuunnitelmia on täytynyt muuttaa ja toisaalta ohjelmointia on muutettu vastaamaan vielä paremmin kehittämään heikkouksia paremmaksi.

Nyt viimeisimpänä on korjattu ruokavaliota toisen valmentajan kanssa kuntoon ja löydetty sitä kautta taso, kuinka paljon eri makroravintoja täytyy syödä, jotta energiatasot pysyvät mahdollisimman hyvänä. Muutoksia ruokavaliossa tuli erityisesti hiilihydraattien määrään ja on ollut oikeasti opettelua aloittaa syömään näin paljon laadukasta ja prosessoimatonta ruokaa.

Edelleen palautuminen on ollut tämän vuoden yksi haastavampia asioita, sillä käynnissä on ollut monta projektia samanaikaisesti. Välillä aivot ovat hyrrännyt sellaista vauhtia, että iltaisin ei ole nukuttanut. Toisaalta meditaatioharjoitukset, äänikirjat ja kevyempi harjoittelu on auttanut rauhoittumaan paremmin. Opettelua on siis edelleen, mutta onneksi on myös aikaa.

Tavoite 4: uusia treenikavereita ja tuttavuuksia

Olen tämän vuoden aikana tavannut paljon uusia ihmisiä ja saanut uusia ystäviä. Uudet tuttavuudet ovat tulleet työn ja harrastusten kautta ja kaikki ovat olleet mieluisia tuttavuuksia. Tavoite on siis tämänkin osalta täyttynyt ja onneksi tulevilla reissuilla tiedossa on entistä enemmän uusia tuttavuuksia.

Hiihtoreissu Pyhälle, hiihtokavereita, kiipeilykavereita, yhteistyökumppaneita ja mentori. Siinä muutama uusi tuttavuus nyt mainitakseni ja toivottavasti monen monta uutta tuttavuutta tänä vuonna vielä edessä.

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Hyvin siis menee, vaikka haasteita palautumisessa onkin ollut. Vuoden päätavoite Denali kiiltää jo silmissä ja oman yrityksen toiminta mennyt toivottuun suuntaan. Uusia kohtaamisia ihmisten kanssa on tullut paljon ja toivottavasti vastaavanlaisia on vielä paljon edessä.

Miten teillä tavoitteet on täyttyneet? Asetitko itsellesi tavoitteita?

 

Denalin matkaohjelma

Denalille lähtöön alle kolme viikkoa ja lähtövalmistelut ovat edenneet seuraavalla tavalla: tällä viikolla olen hoitanut kaikki paperihommat kuten kansallispuistomaksut ja ESTA-hakemuksen kuntoon, tarkistanut varusteita että listalla on kaikki tarvittava, tilannut eväitä ja ollut yhteydessä retkikunnan jäsenten kanssa.

Näiden järjestelyjen lomassa monet ihmiset ovat kyselleet, miten reissu etenee ja milloin lähden matkalle. Tässäpä teille tiedoksi hieman lisätietoa tulevan matkan sisällöstä.

Lähden reissuun 7.6. ja lennon Islannin kautta Anchorageen Alaskaan. Anchoragessa olen yhden yön ja tapaa myös Steven, joka tulee Englannista telttakaverikseni reissulle. Seuraavana päivänä otamme sitten kuljetuksen Talkeetnaan.

Matkalla kohti seuraava vuorta Denalia

9.6. Tapaamme Talkeetnassa retkikunnan ja meillä on varusteiden läpikäynti. Retkikunnassa on yhteensä yhdeksän henkilöä: neljä naista ja viisi miestä. Suurin osa on yhdysvaltalaisia ja Steve englantilainen ja minä suomalainen. Käymme siis kaikki tavarat läpi ja voimme tehdä viime hetken säätöjä tavaroihin.

Seuraavana päivänä 10.6. lennämme jäätikölle ja lähdemme liikkeelle kohti ensimmäistä leiriä kaikkien tavaroiden kanssa. Tavarat kannetaan siis isossa rinkassa ja perässä vedetään ahkiota. Jalkaan laitetaan suksien sijaan lumikengät.

Kuva Dingbochesta 4400 metriä – Nepali

11.6-20.6. Liikumme jäätiköllä kohti viimeistä yläleiriä ennen huippua. Toivottavasti sää suosii meitä, että pääsemme tuossa aikataulussa jo odottamaan huiputusikkunaa. Matkaan on toki varattu varapäiviä, jotka mahdollistavat odottamisen huonon sään sattuessa kohdalle.

Varapäiviä on yhteensä varattu kuusi, joten aikaa on odotella sopivaa sääikkunaa. Todennäköisyys, että jokunen päivä joudutaan käyttämään on melko todennäköistä, mutta jos kaikki menisi todella putkeen, niin ensimmäinen mahdollinen huiputuspäivä voisi olla 21.6. ja siitä eteenpäin viikko riippuen säistä on siis päiviä, jolloin kotona jännitetään. Alas palaamme kesäkuun viimeinen päivä ja lennän takaisin Suomeen 2.7.

Tämä on siis hyvin alustava matkaohjelma ja se, miten todellisuudessa etenemme ja menemme selviää tietenkin vasta vuorilla. Eniten epävarmuutta tällä reissulla tulee säätilojen muutoksesta ja siitä, kuinka hyvin akklimatisoituminen tällä kertaa etenee.

Kuva Everestin perusleiristä 5300 metriä – Nepali

Kun olemme jäätiköllä, niin yhteyksiä ei tule olemaan ja Alpine Ascents lähettää päivittäin cybercastiä eli eräänlaista podcastiä vuorilta. Jaan linkin podcastiin lähempänä reissua vielä teille seuraajille, jos haluatte seurata missä etenemme. Muuten raportoin reissusta teille toki sitten matkan jälkeen ja ensifiilikset tulevat aina Instagramiin ensimmäisenä.

Huomaan, että reissu alkaa jännittämään koko ajan enemmän ja enemmän. En ole varsinaisesti aloittanut pakkaamista, mutta olen käynyt tavaroitani jo valmiiksi läpi. Tällä kertaa päivitykset tavaroihin tuli untuvatakkiin ja isompaan rinkkaan. Muuten kaikki tavarat löytyvät jo omasta varastosta.

Eniten jännittää se, että millaiset olosuhteet tulevat olemaan. Oma kunto tuntuu olevan tällä hetkellä niin hyvällä mallilla kuin olin toivonutkin ja sen suhteen valmistautuminen on sujunut erinomaisesti. Tottakai jännitystä aiheuttaa myös se, että millainen retkikunta tulee olemaan. Steven tunnen ja Donin, joka lähtee oppaana mukaan. Loput jäsenet ovat tuntemattomia, mutta toisaalta kokemus aiemmilta reissuilta antaa odottaa tälle reissulle myös hyvää porukkaa.

Onneksi jännitys on positiivista ja hassua olisi jos miltään ei tässä kohtaa tuntuisi. Odottavin fiiliksin siis seuraaviin viikkoihin ja nyt hoittevana on lähinnä viimeiset työprojektit maaliin ja sitten pääsee nauttimaan Alaskan vuoristosta.

 

Kuukausi Denalille – ehtiikö vielä tehdä jotain?

Tasan kuukausi lähtöön Alaskaan kiipeilemään Pohjois-Amerikan korkeinta huippua eli Denalia. Palautuminen Nepalin reissusta on ollut hyvin jo käynnissä ja ajatukset ovat siirtynyt jo Denalin kiipeilyyn ja kaikkiin asioihin, jotka liittyvät sen kiipeämiseen.

Ensimmäiset ajatukset lähtivät liikenteeseen jo Nepalissa, sillä päätös lähteä Denalille syntyi jo viime syksynä Nepalissa kävellessämme alas Baruntselta. Juttelin päivän Donin kanssa ja kyselin eri juttuja liittyen Denaliin ja haaveet Alaskasta alkoi kasvamaan. Siinä ennen Namche Bazaariin saavuttaessa olin päättänyt tämän vuoden kohteeni ja soitin kotiin, että lähden kesällä Alaskaan.

Nyt samoilla poluilla kävellessä Lobuche Eastiltä alas tuli hyvin nuo fiilikset mieleen ja innostus tulevaa reissua kohtaa vain kasvoi. Laitoin valmentaja Jussille viestiä, että kun palaan, niin meidän täytyy miettiä tarkkaan treenejä ja laitoin omia ajatuksiani ylös jo tuossa vaiheessa.

Mt. Rainier – kuukausi Denalille

Olen nyt siis toukokuun Suomessa ja 7. kesäkuuta lennän Anchorageen Alaskaan. Tapaan Steven jo samana iltana ja seuraavana aamuna siirrymme Talketnaan, jossa tapaamme loput retkikunnasta. Siitä yhdeksäs kesäkuuta lennämme sitten jäätikölle ja matka kohti Denalin huippu alkaa. Palaamme vuorilta 28.6. ja lennän kotiin heinäkuun ensimmäinen päivä.

Treenien puolesta ehtii tekemään vielä paljonkin ja riski totaaliseen asioiden mokaamiseen on olemassa. Lähinnä mokaamiseen siten, että ylitreenaisi ja pistäisi hyvin menneen talven treenit ja onnistuneen Nepalin kiipeilyn ihan plörinäksi. Minulla on kuitenkin kokemuksia myös siitä, miltä tuntuu olla alipalautunut ja miten esimerkiksi juoksukisa voi mennä täysin pieleen huonolla valmistautumisella.

Lähestymistapa on siis nyt tulevalle kuukaudelle seuraavanlainen:

  • peruskuntoharjoittelua suurin osa ajasta
  • paljon kehonhuoltoa, joka on ohjelmoitua ja aikataulutettua
  • rentoutusharjoituksia palautumista edistämään
  • intervalliharjoitus terävöittämään kuntoa
  • vaeltamista rinkan kanssa mahdollisimman mäkisessä maastossa simuloimaan Denalin päiviä.

Eli käytännössä kuukaudessa yritetään hiukan terävöittää kuntoa, mutta pitää järki kädessä ja pyrkiä rentoutumaan ja huoltamaan kehoa mahdollisimman hyvin.

Tämän lisäksi olen täydentänyt puuttuvasta varustelistasta muutamia asioita ja hoitanut juoksevia asioita, kuten kansallispuistomaksua ja ESTA-hakemusta, joka tarvitaan Yhdysvaltoihin matkustettaessa. Arki on tullut töissä rymistellen vastaan ja kalenteri täyttyi nopeasti erilaisilla menoilla.

Juoksevien asioiden ja varusteiden lisäksi pitää päivittää eväät mukaan, mahdollisesti ostaa apteekista täydennyksiä lääkkeisiin ja lopulta tietenkin pakata. Tällä kertaa mukaan lähtee erittäin minimaalinen määrä tavaraa, sillä jokainen gramma täytyy kantaa itse ja minulla on lähdössä lentokoneeseen vain 23 kiloa ja käsimatkatavarat mukaan.

Mt. Rainier Wahingtonissa – seuraavaksi Denalille

Fiilikset on todella odottavaiset Denalin suhteen ja mitä useamman ihmisen kanssa on puhunut, sen useammat ovat kehuneet Alaskaa yhdeksi kauneimmaksi paikaksi, jossa ovat ikinä käyneet. Tämäkin lisää omalta osaltaan odotusta ja tietenkin myös toiveita tulevaa reissua kohtaan.

Aika tuntuu menevän ihan siivillä ja lähtö lähenee kovaa vauhtia. Tämä on myös uusi tilanne siinäkin mielessä, että olen ollut yleensä lähdössä kiipeilemään joko keväällä tai syksyllä. Nyt olen elämäni ensimmäistä kertaa kesällä juhannuksen reissussa enkä mökillä järven rannassa. Uusia kokemuksia myös siinäkin mielessä tiedossa!

Nyt tavoitteena on siis treenata järkevästi, nukkua, syödä ja valmistautua niin, että kaikki menisi näiden asioiden osalta mahdollisimman mallikkaasti Alaskassa.

 

Lobuche Eastin kiipeäminen

Lobuche on Nepalissa Khumbun laaksossa sijaitseva 6000 metrin vuori, jolla on kaksi huippua: Lobuche East 6119 metrin korkeudessa ja Lobuche West 6145 metrin korkeudessa. Vaelsimme ensin Everestin perusleiriin ja sen jälkeen jatkoimme kohti Lobuche Eastin leiriä 5200 metrin korkeuteen. Leiri oli viimeinen paikka ennen huipulle lähtöä.

Lobuche Eastin reitti yläleiristä lähtee ensin ylämäkeen kohti kivikkoista polkua, jonka jälkeen ylitetään useampi tunti kivisiä slabejä eli loivia kiviä. Tämän jälkeen ollaan kohdassa, jossa vaihdetaan jääraudat jalkaan. Sitten ylitetään lyhyt jäätikkö, jonka jälkeen päästäänkin kiinteisen köysien alkuun. Köysiä onkin sitten huipulle saakka ja jyrkimmät kohdat ovat jo 60-70 asteisia. Vuorella pääsee autenttiseen vuorikiipeilykokemukseen ja näkymät huipulta ovat kyllä todella upeat. Vuori on samalla kuitenkin helposti lähestyttävä ja järkevänmittainen huiputuspäivä (10 tuntia) tekee siitä mukavan kiivettävän vuoren esimerkiksi ensimmäiseksi 6000 metrin vuoreksi.

Lobuchen kylästä yläleiriin

Everestin perusleiristä palatessamme olimme vielä yhden yön Lobuchen kylästä, josta lähdimme sitten kohti Lobuche Eastin yläleiriä. Yön aikana satoi reilusti lunta ja lähtiessämme kohti leiriä, oli maahan satanut noin 20 senttimetriä lunta. Maisemat olivat kyllä kohdallaan, mutta uusi lumi tarkoittaa kiipeilyn kannalta muuttuvia olosuhteita.

Tarkoituksemme oli kiivetä seuraavana yönä Lobuche Eastin huipulle ja Lobuchen kylästä lähdyttyämme paistoikin aurinko. Matkalla leiriä ja erityisesti viimeisessä jyrkässä nousussa ennen leiriä alkoi sataa lunta ja keli muuttui aikalailla pelkäksi lumisateeksi. Lumisade jatkuikin iltaan ja yöhön saakka. Lunta ehti tulla useita senttejä lisää.

Lobuche Eastin leiri – taustalla Ama Dablam

Viimeinen nousu ennen yläleiriä oli melko jyrkkä ja yli 5000 metrissä vauhti alkaa olla jo hidasta. Tämä oli myös hyvä muistutus siitä, miksi reissuille kannattaa treenata. Matkaa alkoi olla jo takana 1,5 viikkoa ja lähes jokaisena päivänä oltiin kävelty ja erityisesti parina edellisenä päivänä oli suhteellisen pitkiäkin päiviä takana. Silti olimme vasta matkalla kohti päätavoitetta eli Lobuche Eastin huippua. Hyvä peruskunto ja treenit kotona auttavat jaksamaan juuri tämänkaltaista rasitusta ja hyvässä kunnossa matka taittuu tasaisen varmasti ilman sykkeiden nousemista kohtuuttoman korkealle.

Yläleirielämää

Tarkoituksemme oli siis lähteä heti yläleiriin saapumisen jälkeisenä yönä huipulle. Lumisade jatkui kuitenkin iltaan ja melko myöhään yöhön. Olimme sopineet, että heräämme katsomaan klo 1 yöllä tilannetta ja päätämme sekä toisen suomalaisen että nepalilaisen oppaan kanssa lähdemmekö huipulle.

Heräsimme ja lumisade oli loppunut. Taivas ei kuitenkaan ollut kirkas vaan pilviä oli taivaalla ja huipulla tuuli kovaa. Lisäksi reitillä oli uutta lunta, joka todennäköisesti hidastaisi liikkumista reilusti. Päätimme jäädä leiriin ja käyttää varapäivämme.

Aamulla heräsin teltasta ja keli oli täydellinen: aurinko paistoi ja oli lämmin. Vietimme vapaapäivää siis erittäin hyvässä säässä ja ryhmän jäsenet pääsivät kokemaan yläleirielämää. Soitimme myös Suomesta sääennusteen ja se lupasi seuraavalle yölle erittäin hyvää säätä. Päätös varapäivästä oli siis onnistunut.

Huiputuspäivä

Seuraavana yönä pääsimme lähtemään kohti huippua kello kaksi yöllä. Ensimmäisenä kivuttiin polkua pitkin ja pian alkoikin lumipeitteinen rinne, jossa oli suhteellisen jyrkkiä kohtia. Matka eteni koko ajan hitaasti, mutta tasaisesti ja varmasti. Tunnin välein pidimme pienen tauon, halusimme välttää pelkkää seisoskelua ja edetä reitillä koko ajan.

Kuva jäätiköltä kohti huippua

Slabit olivat myös lumen peitossa, joten niiden ylittäminen sujui nopeasti. Osalle kohtaa reitistä oli laitettu kiinteitä köysiä jo ennen jäätikölle saapumista ja tämä teki slabien ylittämisestä helpompaa kuin mitä se olisi mahdollisesti ilman lunta ollut. Lumi teki myös täysin oman fiiliksen reitille.

Lobuche Eastin harjanne

Saavuimme crampon pointille, jossa laitoimme jääraudat jalkaan ja muodostin asiakkaiden kanssa köysistön, jossa menissa jäätikön yli kiinteiden köysien alkuun. Lobuche Eastin reitillä oleva jäätikkö on helppo ja yksinkertainen ylittää eikä mitään isoja railoja tai varsinkaan tikkaiden avulla ylitettäviä kohtia ole. Näin ollen jäätikön ylittäminen vei aikaa maksimissaan puoli tuntia.

Lobuche Eastin jäätiköllä

Kiinteisiin köysiin päästessä niitä pitkin kiipesimme huipulle saakka. Ankkuripisteitä tuli useita ja aikaa meni muutama tunti kiivetä huipulle saakka. Vaikka kiipeilijöitä oli ryhmämme lisäksi useita eri ryhmiä, niin vältyimme silti pahemmilta ruuhkilta. Matkanteko lähes 6000 metrissä on jo hidasta ja happea täytyi ottaa tasaisin väliajoin.

Rinteen jyrkkyyttä Lobuche Eastillä

Kello 8:30 19.4.2019 olimme Lobuche Eastin huipulle. Huipulta avautui upea näkymä kirkkaassa ja täysin tuulettomassa säässä. Everest, Nuptse, Cholatse ja jopa Mera Peak muun muassa näkyi huipulta. Erittäin onnistunut kiipeily ja kyllä hymy oli herkässä huipulla kaikilla kiipeilijöillä, ja syystäkin – olihan takana monen tunnin kiipeily ja monta selätetty haastetta.

Lobuche East

Lobuche Eastin huipulla 19.4.2019

Vaatetus huiputuspäivänä

Minulla oli huiputuspäivänä pariin otteeseen kylmä. Yöllä pakkasta oli noin 20 astetta ja lähdin paksulla The North Facen takilla matkaan. Jalassa minulla oli kaksi kerrastoa ja kuorihousut. Kädessä Hestran paksun hanskat ja jalassa Meindlin kiipeilykengät.

Fiilis huipussa aamulla

Yön aikana minua ehti paleltaa ja erityisesti sormet ja varpaat olivat kylmänä. Paksummat kengät tai akkupohjalliset eivät olisi ollut tällä kertaa yhtään liikaa. Yön pimeät tunnit ovat aina haastavat ja auringonnousun jälkeen lämpöä on tarjolla riittämiin. Kelit voivat myös vaihdella ja eniten vaikuttaa se, miten kylmäherkkä on ja minulla erityisesti sormet ja varpaat tuntuvat nykyisin melkoisen herkiltä kylmyyteen.

Haluaisitko kuulla lisää Lobuche Eastin kiipeämisestä? Jätä kommenttikenttään kysymys, niin kerron kiipeilystä lisää!