Artikkelit

Loikka eteenpäin

Viime viikolla otettiin polven kuntoutuksessa aikamoinen loikka eteenpäin. Ihan siis konkreettinen loikka, sillä aloitettiin loikkien tekeminen osana polven kuntoutusta. Käytiin fyssarini Aleksin kanssa katsomassa, millaisia loikkia saan aloittaa nyt tekemään ja siitähän homma sitten alkoikin.

Nyt siis kuntoutus on edennyt siihen pisteeseen, että saan tehdä loikkia ja juosta ilman kevennettyä Alter G -juoksumattoa. Juoksut on edelleen ollut tosi lyhyitä ja kevään traumat juoksusta lukkoon jääneestä polvesta kalvaa vielä hyvin mielessä. Toistaiseksi juoksut tulisi tehdä pehmeällä alustalla eli hiekalla tai juoksuradalla ja loikat hyvin kontrolloidussa ympäristössä esimerkiksi juurikin tuolla juoksuradalla. Suhde juoksuun on itselläni tosi ristiriitainen. Halu juosta on kova, mutta samalla pelko painaa takaraivossa vähintäänkin yhtä kovasti.

Loikat ei tällä hetkellä kuulu mitenkään omiin vahvuuksiini ja ne on oikeastaan vähän ikäviäkin. Ikäviä siitä syystä, että olen niissä huono ja jalan kontrolloinnissa on edelleenkin aikamoisia haasteita ja loikat on tosi vaikeita. Olin kuitenkin monta kuukautta tekemättä oikeastaan minkäänlaisia tärähdyksiä jaloilla. Kehityskäyrä kuitenkin lähtee varmasti melko jyrkkään nousuun nyt, kun pääsee taas loikkimaan.

Eläintarhan kentällä loikkia

Juokseminen tuntuu kyllä pitkästä aikaan tosi siistiltä. Juoksukunto on aikalailla nolla ja sen rakentaminen paremmaksi on oikeastaan alkanut eilen. Minulla on nyt treeniohjelmassa myös hölköttelyä, joten juoksua täytyy käydä tekemässä viikottain ihan sitäkin kautta. Tavoitteena olisi päästä takaisin 3000 metrin cooperin kuntoon ja sitten tietysti myös pidemmille matkoille. Katsotaan, miten käy vai kipeytyykö jalka juoksemisesta.

On tosi jännä, että hommat loikkasi kuntoutuksen puolella reilun loikan eteenpäin ihan muutamassa viikossa. Pari viikkoa sitten ei ollut vielä puhettakaan loikista ja nyt olen jo tehnyt useamman loikkatreenin ja hyppinyt pitkästä aikaa tuplanaruhyppyjäkin. Edelleen takaraivossa kolkuttelee ajatus, että nyt menee liian hyvin ja kohta kuitenkin taas sattuu. Ei välttämättä satu, mutta selkeästi työmaata vielä pään kasassa pitämisen kanssa riittää.

Loikkia on otettu vähän muillakin osa-alueilla eteenpäin, sillä koko ajan tuntuu, että henkinen puoli vain vahvistuu ja koko ajan voittaa uusia mörköjä sekä kuntoutuksen että muun elämän puolella. On jotenkin paljon levollisempi olo nyt, kun tuntuu, että palanen kerrallaan alkaa loksahtamaan paikalleen. Elämä on kokenut aikamoisen täysmyllerryksen ja välillä on tuntunut, että suunta on niin hukassa, ettei oikein edes tiedä miten kaikista myllerryksistä selviää. Moni asia on toki vielä ratkeamatta täysin, mutta yksi asia kerrallaan tuntuu asiat menevän oikeille kohdilleen.

Alter G -juoksumatto: kuntoutujan pelastus

Ystäväni, joka on fysioterapeutti, vinkkasi jo joskus kesäkuussa minulle Alter G Antigravity -juoksumatosta. Matto on siis Nasan kehittelemä juoksumatto, jossa omaa kehon painoa saa vähennettyä jopa -80 prosenttia. En ollut ikinä ennen kuullutkaan matosta ja heti täytyi selvittää, että onko Helsingissä mahdollista päästä kokeilemaan mattoa.

No, Leppävaarasta Liikuntafysio Sellosta löytyikin sitten lähin matto. Kyselin jo kesäkuussa lupaa juoksulle, mutta sekä fysioterapeutti Aleksin että ortopedi Tulikouran mielipide oli se, että vasta nyt elokuussa on hyvä aloittaa matolla polven kuntouttaminen.

Matolla siis saa vähennettyä omaa kehon painoa ja täten rasitus ja iskut juostessa vähentyy. Mattoa voidaan käyttää siis alaraajavammojen kuntoutuksessa, harjoitteluvolyymin ylläpitämisessä esimerkiksi maratoonareilla tai yleisesti erilaisten sairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa. Eli käytännössä nyt omalla kohdallani käytän mattoa kuntoutuksen tukena ja kevennän iskutusta asteittain ja siirryn progressiivisesti matolta normaaliin juoksuun.

Alter G -matto siis tosiaan toimii siten, että juoksija pukee päälleen mattoon kuuluvat shortsit ja shortsit kiinnitetään matossa kiinni olevaan ”kuplaan”. Tähän kuplaan sitten taas saadaan aikaiseksi ilman avulla paine, jolla saadaan painoa myös kevennettyä. Shortsit olivat ikäänkuin juoksushortsit ja ne puetaan omien vaatteiden päälle ihan normaalisti.

Miltä matto sitten tuntui? Aloitin ensin kävelyllä ja painosta oli otettu puolet pois. Tämän jälkeen pikku hiljaa nostin vauhtia juoksuun ja pian hölköttelinkin jo 10 km/h-vauhtia matolla. Ajoittain otin hiukan lisää omaa painoa mukaan eli vähensin kuplassa olevaa painetta. Juoksu tuntui suorastaan liitelyltä, sillä askel on todella kevyt ja tuntuu, että juoksu on käytännössä täysin vaivatonta. Kuitenkin sykkeitä saa pidettyä 140 paikkeilla eli jos harjoitteluvolyymia haluaisi lisätä ilman iskuja, toimii Alter G -matto varmasti myös siinä.

Matto on monessakin mielessä hyvä juttu, sillä ensinnäkin olen hyvinkin kyllästynyt vesijuoksuun ja vaihtelu virkistää ja tuo ihan uutta puhtia kuntoutukseen. Toisena onkin se, että maton avulla pääsee hiomaan juoksun liikemalleja turvallisesti ja pienemmällä kokonaisrasituksella kuin normaalilla juoksulla.

Matto on kyllä tuonut ihan uutta puhtia omaan kuntoutusprojektiini ja tässä kohtaa kaikkien uusien, kuntoutusta eteepäin vievien keinojen käyttäminen onkin sallittua. Matolla liitely tuntuu huomattavasti miellyttävämmältä kuin vesijuoksu ja näin pääsen pikku hiljaa kiinni ulkona juoksemiseen. Maton lisäksi olen sitten testannut lyhyitä pätkiä myös ulkona, joten liikemallit matolta siirtyy oikeaan juoksuun.

Mattoa voi käydä Liikuntafysiossa juoksemassa joko heidän fysioterapeutin tai oman fysioterapeutin kanssa tai sitten itsenäisesti. Jokaiseen ensimmäiseen mattokertaan kuuluu opastus, miten matto toimii ja harjoitteluun pääsee helposti täten käsiksi. Harjoitteluita voi ostaa joko 30 minuutin tai 60 minuutin pätkissä. Ja mattoa pääsee helposti varaamaan netistä suoraan siihen kohtaan, jolloin pääset itse mattoa juoksemaan.

*Yhteistyössä Liikuntafysion kanssa

Pelottaa, koska menee hyvin

Kävimme jo jokusen viikko sitten hyvän keskustelun siitä, missä kohtaa mitataan urheilijan kestävyys ja tahdonvoima. Tietysti kilpailut ja niiden tulokset ovat selkeitä mittareita, mutta mitä sitten jos ja kun hyvin todennäköisesti urheilijalla on jotain vaivoja tai loukkaantumisia?

Tultiin siihen tulokseen, että ehkä myös joku fiksumpi on sanonut, että mittaa otetaan vasta siinä kohtaa, kun palataan sitten vastoinkäymisten jälkeen takaisin normaaliin treenaamiseen ja mahdollisesti myös kilpailuihin. Kuinka hyvin pystyy palaamaan ja millainen paluu ja sen jälkeinen urheilu tulee olemaan. Paljonhan kyse on ainakin omasta mielestäni myös halusta ja motivaatiosta palata.

Voin myöntää, että juuri nyt hiukan pelottaa. Pelottaa, koska pari viimeistä viikkoa on mennyt aika hyvin. Polven kivut on yht’äkkiä alkanut vähentymään merkittävästi ja koko ajan tekeminen ja kuntoutuminen tuntuu menevän eteenpäin. Miksi tämä sitten pelottaa?

Mieli tuntuu tekevän eri työtä kuin fyysisesti kuntoutuminen on. Pelko tulee yksin ja ainoastaan siitä tunteesta, että hyvin meneminen tarkoittaa minulle suoraan seuraavaa loukkaantumista ja sitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Jotain on pakko oltava vialla, koska viimeiset kuukaudet on koko ajan tuntunut jossain ja nyt on jo hetkiä, kun mikään paikka ei ilmoittele itsestään. Tämähän on varmasti pitkälti aikalailla vain fiilistä ja nimenomaan juurikin sitä pelkoa.

Pelosta pitäisi alkaa päästä myös pikkuhiljaa yli. Ensi viikolla tulee kolme kuukautta kierukan kiinnityksestä täyteen, joka sitten taas tarkoittaa juoksun aloittamista, syväkyykkyä ja muutenkin koko ajan saa tehdä hiukan enemmän kerrallaan. Pelko on kyllä varmana myös aika hyvä suojamekanismi, sillä sen kolkutellessa takaraivossa, ei tule säädettyä mitään liian riskialtista.

töölönlahti

Iltajumpalla Töölönlahdella

Itselleni on ollut selvää alusta asti, siis vuosi sitten lähteneestä loukkaantumiskierteestä, selvää että teen kaikkeni palatakseni entistä vahvempana takaisin vuorille ja urheilemaan. Paljon on tuohon matkaan kyllä liittynyt myös luopumisen tuskaa: ensin peruuntui viime kesän Alppien matka, sitten luovuin hetkellisesti crossfit-harrastuksesta ja vaakalaudalla on myös syksyn reissu. Tosin vaa’alla on myös aina se toinen puoli, sillä vastapainona: olen saanut uusia ystäviä, päässyt kilpailemaan, soutanut, oppinut paljon itsestäni ja haaveillut uusista lajeista.

Kaikkeni olenkin tehnyt ja välillä venynyt ehkä liiankin pitkälle. Uskon kuitenkin, että täältä vielä noustaan ja vitsit, kyllä sitten on siistiä. Taistelutahto on vain kasvanut oikeastaan entisestään taas parin viikon aikana, sillä olen päässyt koko ajan tekemään enemmän ja siitä huolimatta hommat etenee eli toisin sanoen tekeminen ei ole haitannut kuntoutumista vaan päin vastoin.

iltajumppa

Iltajumppaa

Pelottaa, koska menee hyvin. Mutta onneksi tästä pelostakin on mahdollista siis päästä yli, pitää vain samalla pitää huoli, ettei se mopo lähde keulimaan. Tämä vaatii tietty älliä ja sitä kuuluisaa oman kropan kuuntelua.

Peloista huolimatta, olen ollut ihan tosi iloinen ja fiiliksissäni tästä kesästä ja siitä, että olen päässyt ulos jumppailemaan. Hyvää viikonloppua kamut, nauttikaa!

Miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan?

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan? Meinaa siis se kuntoutusmopo. Milloin on liikaa ja milloin on tarpeeksi? Aiheesta ollaan keskusteltua usean ihmisen: siis lääkärin, fysioterapeutin, ystävien ja valmentajan kanssa.

kuntoutus

Polven jumppaa auringonlaskussa

Olen halunnut saada vastauksen siihen, että milloin teen kuntoutusliikkeitä tarpeeksi. Tarpeeksi siihen, että kuntoudun täysin, mutta turhan työn tekeminenhän ei tietenkään kannata. Liikaa tekemällä todennäköisesti tulos ei ole kovin hyvä tai toivottava. Missä kohtaa alkaa näyttämään sellaiselta, että nyt kannattaisi höllätä? Näiden keskusteluiden perusteella, olen päätynyt ainakin seuraaviin merkkeihin, jotka viestivät tästä.

1.Kipu

Kipu on ensimmäinen varoittava merkki siitä, että pitäisi lopettaa. Myönnetään, että tätäkin on ollut joskus vaikea noudattaa ja kuunnella. En juuri nyt pysty sanomaan päivää, jolloin en olisi tuntenut mitään. Kipu ei ole ollut kuitenkaan toistaiseksi kuntoutuksen aikana sellaista luokkaa, että se olisi estänyt tekemästä asioita. Edelleen tunnen jokaisella askeleella, että polvi ei ole täysin kunnossa, mutta toisaalta tunne ei viiltävää kipuakaan ole.

2. Turvotus

Kuntoutuksen jälkeen käsi, polvi tai mikä ikinä onkaan, ei saisi turvota. Tiedän, että monet polvileikkausten jälkeen kärsivät jatkuvasta leikkauspaikan turvottelusta. Itselläni on kertynyt polven sisäsyrjälle arpikudosta siten, että polvi näyttää koko ajan turvonneelta. Arpikudosta nyt hoidetaan ahkerasti, koska siihen myös liittyy erilaisia hassuja hermoperäisiä tuntemuksia. Turvotus kuitenkin on hyvä indikaattori kertomaan, että turvonneilla paikoilla ei ehkä kannata vaan hakata päätä seinää, vaan pitää välipäivä kuntoutuksesta.

3. Määrä ei korvaa laatua

Kyllä, määrä ei korvaa laatua. Pätee moneen asiaan, mutta myös tähän. Tätäkin on täytynyt opetella. Mielummin muutama hyvä, rauhallinen, koko keskittymisellä tehty toisto kuin 20 sinne päin. Aina ei ole vain parasta yrittää väkisellä pukertaa tunnin välein jumppaliikkeitä. Tässä kohtaa kannattaa olla lempeän ja tiukan armollinen itselleen: teen hommia joka päivä kuntoutumisen eteen, mutten ruoski itseäni ellen tee joka päivä jumppia montaa tuntia.

4. Yleinen fiilis

Fakta on ainakin omalla kohdallani se, että kuntoutuhommat on ihan pirun tylsiä. Kuka nyt oikeasti jaksaisi monta kuukautta putkeen nitkuttaa jotain maailman turhimman tuntuisia kuntoutusliikkeitä? Mielestäni ei kukaan.

On mielestäni ihan tervettä turhautua ja harmistua siitä, että taas edessä on tylsät kuntoutusjumpat. Sen takia myös kuntoutuksesta saa pitää vapaapäiviä. 3+1 -tahti on mielestäni aika hyvä eli kolme päivää kuntoutusta ja päivä vapaata. Vapaapäivänä voi tehdä silti jotain, mikä edistää kuntoutumista: palautua, nauttia kivasta päivästä muuten tai käydä esimerkiksi kävelyllä.

Jos joka päivä ärsyttää jumpata, niin mielummin pidän sitten vapaapäivän kuin vain väkisellä väännän. Ja pakko myöntää, niin varsinkin nyt viimeisimmän polvioperaation jälkeen on tullut pidettyä myös vapaata kuntoutuksesta. En vain ole joka päivä jaksanut tsempata, vaan olen vain sitten levännyt tai tehnyt jotain muuta.

aurinko

Olen nauttinut auringonlaskuista vesillä

Nämä merkit ja niiden kuunteleminen onkin ollut aikamoinen tie opeteltavana. Eikä tämä tie ole vielä täysin läpi käyty, sillä en vieläkään osaa aina täysin kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Joka päivä on kuitenkin mahdollisuus opetella hiukan lisää. Ainakin olen päästy siihen pisteeseen, etten enää laske jokaista tehtyä jumppaa ja kuntouttavaa liikettä. Yritän siis myös toistojen lisäksi kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Ja olen huoletta käynyt tekemässä sellaisia juttuja, jotka on tuntunut kivalta juuri siinä hetkessä.

Ensimmäiset askeleet

Tiistaista lähtien olen aloittanut kävelemään. Ensimmäiset askeleet olivat taas edessä ja pienellä pelolla niitä myös odotin. Muistoissa oli viime vuoden ensiaskeleet, jolloin polvi ei taipunut milliäkään ja jokainen askel sattui.

Tiistaina ensimmäiset askeleet eivät olleet läheskään yhtä huonoja. Kävely onnistuu, se on hidasta ja turhauttavaa, mutta se ei satu yhtä paljon kuin viime vuonna. Toki polvi lähettelee erilaisia hermotuntemuksia ja viestejä, että mitä ihmettä nyt tapahtuu. Selkeästi jalan hallintaa täytyy opetella ihan uudestaan ja jo pelkällä yhdellä jalalla seisominen on haastavaa. Jos jalka on kipeä, se on kipeä samasta kohtaa kuin vuosi sitten. Se on juurikin se kohta, jota on myös tässä vuoden aikana hoidettu teippaamalla. Särkylääkkeitä en ole kuitenkaan pariin viikkoon syönyt ollenkaan, joka on iso plussa jo tässä vaiheessa.

Kuntoutus etenee nyt rauhallisesti siten, että saan aloittaa rauhalliset ja vastuksettomat pyöräilyt, vesijuoksun ja soutelun.

uimastadion

Uimastadionilla vesijuoksemassa

Eilen sitten kävelin uimastadionille tuon loputtoman tuntuisen matkan ja kävin ystävän kanssa vesijuoksemassa. Sanonpahan vain, vesijuoksu on mielestäni yksi turhauttavimpia liikuntamuotoja, mitä tiedän. Se on hidasta ja eilinen 35 minuuttia tuntui paljon pidemmältä kuin se todellisuudessa oli. Vesijuoksu tekee kuitenkin jalalle hyvää ja kävely vesijuoksun jälkeen on selkeästi helpomman tuntuista.

Eilen myös katsottiin, miten pystyn aloittamaan jumppaamaan jalan kanssa kotona kuminauhojen kanssa. Pyörä on taas kannettu telakkaan sisälle ja olen kokeillut jo pyöräilyä päivien aikana. Aikalailla perus polven kuntoutusjumppaa siis taas kerran. Tänään käymme sitten katsomassa, mitä saan aloittaa tekemään salilla.

Mietin juuri eilen, että näiden koettelemuksien jälkeen minulla täytyy olla oikein lehmän hermot. Kävelyn hitaus ärsyttää, mutta sekin tuntuu voitolta, koska pääsen edes liikkeelle. Olen tullut siihen tulokseen, että selkeästi tärkeämpää on nyt se, kuinka hyvin pää jaksaa tämän kuntoutuksen läpi. Kuntouttaminen muuten sujuu varmasti muuten hyvin.

No luutuukos se käsi?

Kahdeksan viikkoa olkaluun murtumasta. Tänään käsi sitten viimein kuvattiin ensimmäistä kertaa, jotta nähtiin, että onko käden luutuminen lähdetty käyntiin siten, miten on toivottu.

Röntgen ja samaan perään ortopedi ja fyssari. Ortopedille mennessä ihmettelin, että miksi se kyselee tästä jalasta niin paljon. Selvisi, että oltiin vähän eri asioita hoitamassa. Ortopedi luuli, että olen paikalla jalan takia ja pian selvisi, että hoidamme tällä kertaa kättä eikä jalkaa. No ei muuta kun keskustelu alusta käyntiin ja olkaluun murtumasta puhe.

Tosiaan, kädessä nyt näkyy, että luutuminen on lähtenyt liikkeelle. Satavarmana ei voida sanoa, että käsi on luutunut, jonka takia se kuvataan kuukauden päästä uudestaan. Kuitenkin selkeitä merkkejä jo luutumiselle on ja tämähän tarkoittaa onnen päivää eli painojen lisäämistä harjoitteluun.

Tiedättekö kun on viime aikoina vähän tuntunut siltä, että kaikki menee päin mäntyä? Tänään oli ekaa kertaa se tunne, että hitto kyllä mä selviän tästä. Nyt pari viikkoa enää noiden keppien kanssa ja sitten alkaa jalan kuntoutus myös etenemään paremmin.

Kädellä saa nyt alkaa nostamaan maksimissaan 10 kiloa ja esimerkiksi salitreeneille on nyt myönnetty lupa. Toki painot on ensin luokkaa kolme kiloa, sitten neljä ja jossain kohtaa tuo kymmenen. Olin oikeasti positiivisesti yllättynyt, sillä ajattelin, etten edelleenkään saa nostaa tyyliin mitään. Myös aerobiselle soutamiselle ja skierg-hiihtämiselle on nyt annettu lupa. Ei siis mitään 500 metrin ennätyksiä, vaan peruskuntotreeniä kevyillä vastuksilla, mutta sekin tuntuu tässä kohtaa lottovoitolta.

Olen paljon miettinyt, että onko tästä tullut vuoriblogin sijasta kuntoutusblogi, mutta tämä nyt vaan kuuluu mun matkaan vuorille. Vähemmälläkin olisi toki voinut säästyä, mutta oman kohtalon surkutteleminen ei toki auta kauheasti parantumaan. Tekee mieli ja on tehnyt mieli luovuttaa, monesti ihan oikeasti. Heittää unelmat ja kaikki suunnitelmat romukoppaan ja siirtyä johonkin lajiin, missä riskit on minimaaliset ja todennäköisesti loukkaantuisin silti.

Mutta vitsit, tämä on edelleen vuoriblogi. Luen päivittäin uutiset Everestiltä, mietin miten voisin edistää parantumista, pohdin mitä vielä tarvitsen reissuja varten ja miten teen näistä unelmista totta. Kyllä täältä vielä noustaan, uskokaa tai älkää. Uskon siihen tosi kovasti itse ja näytän myös niille, jotka eivät ehkä usko. Olen myös alkanut ymmärtää aika hyvin, mitä sanonta: ”urheilija ei tervettä päivää nää”, tarkoittaa.

Kyllähän se käsi luutuu, toki vieläkin maltilla ja ajan kanssa. Onpahan ainakin tuo jalka hidastamassa menoa omalta osaltaan, jotta pysytään hyvässä rauhallisessa tahdissa vielä jatkossakin.

Jumppakello

Taas se soi, joko tunti tosiaan meni? Sehän on jumppakello.

Jumppakello on siis puhelimeni hälytys, joka soi tunnin välein. Jumppakellon soiminen tarkoittaa sitä, että on aika jumpata. Tasatunnein jalkaa ja parittomilla tunneilla kättä.

Tässä on salaisuuteni siihen, millä aiemmat vammat on kuntoutuneet hyvin ja hommat on edennyt siten, miten on pitänytkin. Ihmiset sattuu usein kommentoimaan, kuinka nopeasti olet tullut kuntoon tai vastahan se leikkaus oli ja jo noin hyvin liikkuu. Kyllä, kaiken sen takana on sinnikäs ja aktiivinen kuntoutus.

Tällä hetkellä jalan kuntoutus on hyvinkin yksinkertaista: jalan koukistelua ja suoristelua sekä reisilihaksen aktivointia, jottei koko jalka kuihdu aivan olemattomiin. Minkäänlaisia painoa, vääntöjä tai kiertoja jalalle ei vielä tule pitkään aikaan.

Käden kanssa ollaankin sitten edetty jo hiukan eteenpäin. Nyt on aloitettu kuminauhajumpat ja käden lihasten ylläpitäminen kuminauhan kanssa. Nyt haetaan etenkin sitä lapatukea, joka on ollut yksi suurimpia ongelmakohtiani jo pitkään ja kun jossain kohtaa pääsen treenaamaan taas, niin perusta tulee ainakin olemaan kunnossa.

Jumppakello on nyt soinut viimeisen vuoden aikana enemmän tai vähemmän lähes koko ajan. Olen välillä aika turhautunut kelloon, mutta sen avulla tulee tuloksia eikä toisaalta jää jumpat tekemättä. Tiedän aika monta tapausta, jossa kuntoutuja valittaa ettei liiku ja niin edelleen. Yleensä ollaan taidettu kuitenkin luistaa kuntoutuksesta.

Vaikka kuntoutusjumpan tekeminen ottaa päähän, tiedän ettei oikotietä onneen ole. Jumpat ovat tehtävä nyt ja tänään, huomenna ja ylihuomenna ja vielä kuukausienkin päästä. Jumpat muuttavat pikku hiljaa muotoaan ja ne muuttuvat entistä haastavammaksi päivä päivältä, vaikka tällä hetkellä jumppaa ei voi kovin vaativana pitääkään.

Jos olet joskus ollut loukkaantunut tai joskus loukkaannut, niin suosittelen suhtautumaan tietyllä vakavuudella kuntoutumiseen, sillä nämä jumpat ratkaisevat sen, tuleeko paikat todella kuntoon vai ei.

Moni myös kysyy, että miten sinulla on tuohon aikaa? No eihän minulla näin sairaslomalla muuta olekaan kuin aikaa ja koen, että ollessani nyt pois töistä ja harrastuksista, tärkein tehtäväni on pitää huolta kaikin mahdollisin keinoin siitä, että olen vielä tulevaisuudessakin työkykyinen ja pystyn liikkumaan vapaa-ajallakin. Ja toisaalta, aikakin kuluu nopeammin, kun on selkeät tehtävät, joita minun tulee päivän aikana tehdä.

Elämäni ensimmäinen Murph

Uudenvuoden aattona tänä vuonna kolme kuukautta oikean polveni eturistisideleikkauksesta edessä oli crossfitin kulttitreeni ”Murph”.

Salilla, jossa käyn, on siis tapana aina vuoden viimeisenä päivänä tehdä kyseinen treeni. Crossfitissä on tiettyjä ”kulttitreenejä”, jotka usein on nimetty jonkun henkilön mukaan tai muistolle. Murph on kunniaa amerikkalaiselle sotilaalle, joka kuoli Afganistanissa 2005. Treeni sisältää seuraavaa:

1 maili juoksua
100 leukaa
200 punnerrusta
300 ilmakyykkyä
1 maili juoksua

Treenissä tarkoituksena olisi vielä pitää koko ajan päällä 10kg painoliiviä.

Kuulostaa aika pahalta? Kyllä! Salimme sijaitsee vielä toistaiseksi Bunkkeri-nimisessä rakennuksessa ja sali on kuudennessa kerroksessa. Meidän versio Murphistä tarkoittaa 4 kerrosta portaita, välihässäkkä alkuperäisen Murphin tavalla ja lopuksi vielä 4 kerrosta portaita. Leuat, punnerrukset ja kyykyt saa jaotella miten haluaa sekä painoliivin käyttö on vapaaehtoista.

Olin valmentajani kanssa puhunut Murphin tekemisestä jo hyvissä ajoin. Oikeastaan se oli vain tavoite ja haave, jonka täyttyminen kohdallani tarkoittaisi sitä, että jalan kuntoutuminen on mennyt putkeen. Treenasin etenkin joulukuun Murphiä silmällä pitäen. Alkuperäinen suunnitelma oli se, että en kävelisi portaita vaan polkisin portaisiin menevän ajan Assault Bike -nimistä pyörää, jossa jalat polkee ja kädet veivaa pyörän kahvoista.

Kuitenkin muutamaa viikko ennen vuoden viimeistä päivää ehdotin valmentajalle, että mitä jos kuitenkin kävelisin portaat. Testattiin portaita osittain eräissä treeneissä viime viikolla ja polvi turposi heti näiden jälkeen hieman. Tarkoituksena oli ollut ottaa minkäänlaisia riskejä vaan tehdä tänä vuonna Murph skaalattuna omaan tilanteeseeni sopivaksi.

Lauantaina oli sitten tapahtumapäivä. Melkein kaikki salin tyypit olivat tekemässä Murphiä ja salilla oli ihan urheilutapahtuman tuntua. Itseä vähän jopa jännitti suorituksen tekeminen. Taktiikkana oli siis polkea 80 kaloria Assault Bikea, johon menee reilu 8 minuuttia aikaa, sen jälkeen tehdä 25 kierrosta: 2+2 leukaa, 4+4 punnerrusta ja 12 ilmakyykkyä rauhallisesti ja viimeisenä hypätä vielä pyörän selkään 80 kalorin ajaksi. Kalorit kuulostaa hassuilta, mutta usein soutaessa tai Assault Bikea pyöräillessä käytetään kaloreita mittarina.

Kaikki kyykkyni eivät vielä ole riittävän matalia, mutta pyrin tekemään parhaani tämän hetkisellä tasollani. Taktiikka toimi hyvin ja sain nakuteltua kierrokset suhteellisen hyvällä vauhdilla alusta loppuun. Syke huiteli koko treenin 190 paikkeilla eli aikalailla maksimisuoritus oli kyseessä. Viimeiset kalorit pyörällä olivat kamalia, syke miljoona ja väsymys alkoi painaa päälle. Valmiina tästä treenistä olin reilussa 47 minuutissa ja aikatavoite alittaa tunti täyttyi siis hienosti.

Aikatavoitetta isompi onnistuminen mielestäni oli erityisesti se, että pystyi tekemään treenin itselleni skaalattuna ja vielä siten, että olin lopussa tyytyväinen. Kaikki nämä jalkojen ongelmat, leikkaukset ja pitkä kuntoutuminen tuottaa siis jonkinlaista tulostakin. Maltillisesti ollaan koko ajan progressiivisesti lisätty treeneihin juttuja, joita jalat kestävät koko ajan paremmin ja paremmin.

Vaikka vuosi 2016 oli vaikea kiipeilysuunnitelmien muuttuessa loukkaantumiseen ja kuntoutupotilaana olemiseen, olen silti oppinut paljon uutta. Ehkä siisteintä on ollut se, että olen löytänyt Helsingistä paikan, missä tykkään viettää aikaani. Salilta on löytynyt uusia ystäviä, valmentaja ja ilmapiiri, jossa kehittyminen on mahdollista. Nämä jutut lämmittävät mieltä, vaikka moni juttu pieleen menikin viime vuoden aikana.

Elämäni ensimmäinen Murph on siis nyt takana ja tästä oli hyvä aloittaa uusi vuosi sekä uudet tavoitteet.

Kun kaikki ei mene putkeen

Kuntoutuminen on usein pitkäjänteisyyttä vaativa projekti. Olen nyt toukokuusta lähtien ollut kuntoutuja, en urheilija enkä vuorikiipeilijä. Nämä tekijät on nakertanut useaan otteeseen ja pariin kertaan olenkin itkenyt turhautumista salilla epäonnistuneista, huonoista tai ikävistä treeneistä.

Tälläinen itkupäivä oli viimeksi eilen. Valmentajani oli ohjelmoinnut minulle pitkän intervallitreenin istuen hiihtolaitteella. Olin päivällä odottanut, että pääsen tekemään treenit, koska uskoin pääseväni valmentajan asettamaan aikatavoitteeseen.

Pääsin salille, aloin lämmittelemään ja lämmittelyn aikana vasemman puoleinen hartia/olkapää alkoi vihlomaan kipua. Tätä samaa lihasjumia oli jo aiemmin keväällä ja silloin siitä päästiin vain ahkeralla moppailulla eli lihashuollolla, kuten pallon kanssa hieromisella ja rullailulla.

Voin myöntää, etten ole mikään kehonhuollon ammattilainen ja olen laiminlyönyt kaikessa tässä kiireessä (huono syy) kehonhuollosta. Polven jumpat, gradu, työ ja treenaaminen on jo paljon ja päivät on välillä aika minuuttiaikataululla suunniteltuja.

No tämä sama hartiakipu sitten tuli eilen lämmittelyn aikana. Ehdin tehdä kaksi intervallia kunnes sanoin kivusta valmentajalle, joka oli salilla vetämässä Open Gymiä eli vapaita harjoituksia. Hän käski heti lopettaa. Ei mitään mutteja, vaan rentoutua, huoltaa kipeää paikkaa ja antaa treenin nyt vain olla. Itkuhan tästä syntyi, itkin itseasiassa aika pitkääkin salilla. Miksi?

Turhauttu, kaksi jalkaa, yksi hartia ja kaikkia sattuu tai joku on pielessä. Olin odottanut treeniä = odotukset olivat korkealla, tiputus sitäkin kovempi todellisuuteen. Kamut salilla oli tsempannut hiihtämiseen ja tsemppasi sen lopettamisen jälkeen. Itkin vielä vähän lisää niin olohan alkoi helpottumaan. Siitä plussaa, että valmentaja antoi omaa aikaa käsitellä pettymystä ja sen jälkeen vasta keskustelimme mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Todellisuudessahan kyseessä on vain yksi epäonnistunut treeni. Olen päässyt kuukaudessa todella hyvälle tasolle polven kuntouttamisessa ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Ortopedi, fysioterapeutti ja minä olemme kaikki tyytyväisiä siihen, millainen tilanne on. Olen tehnyt todella, siis todella paljon yläkropan treenejä -> todennäköisyys sille, ettei huolla kehoa ja lihakset sanoo ei, on tässä tilanteessa aika suuri. Valmentaja kertoi esimerkin kaveristaan, joka oli harjoitellut paljon hauiskääntöjä, pitänyt kahdeksan kuukauden tauon ja mennyt salilla uudestaan ja tehnyt saman treenin. Seuraavaan kymmeneen päivään hän ei sitten suoristanut käsiään. Opetus tässä tarinassa oli se, että todennäköisyys sille, että jotain tapahtuu jos kehoa ei huolla ja rasitus on nopeasti suurta, on iso.

Jäin sitten salille tekemään polven jumpat ja rullailin 40 minuuttia. Lopulta jäi hyvä mieli, itkut itketty ja valmiina uuteen päivään.

Tänään oli uusi päivä ja uudet kujeet. Treenit sujui, hartian lihakset kipeänä, mutta paljon parempi kuin eilen. Mikään liike ei sattunut ja kaikki hyvin taas maan päällä. Polvi hyvä, vasen takareisi myöskin.

No mitenkä tämä kaikki liittyy sitten vuoriin? Eihän vuorillakaan kaikki mene putkeen. On sata muuttuvaa asiaa, jotka vaikuttavat toimintaan ja siihen, kuinka hyvin vuorilla onnistuu. Nämä pieni itkupotkukriisit normaalissa arjessa auttavat selviytymään vuorien ongelmista. Myös asenne, että itkee murheet pois ja sitten ei enää märehdi niitä on aika hyvä. Se auttaa pitämään fokuksen, vuoren huipun, mielessä. Sekä myös kuntoutumisen fokuksen, eli paremman polven mielessä.

Näin urheilusta ja vuorilla olemisesta tulee yhteen limittyvä kokonaisuus. Nämä kokemukset tulevat auttamaan minua vuorilla selviytymisessä tulevaisuuden retkikunnissani.

Vapautettu tikeistä ja hatun ostoon

Tänään oli ensimmäinen kontrolli toisen polvileikkaukseni jälkeen. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin ja polvi on kuntoutunut hyvää vauhtia melko normaalin oloiseksi. Olen saanut liikkuvuuden polveeni hyvin takaisin ja osittain sen vuoksi kävely ja normaalit askareet tuntuu lähes normaalilta.

Olen viime päivät alkanut tuntea itseni valmiiksi urheilemaan ihan kunnolla. Tilanne nyt on paljon parempi kuin kahdella aiemmalla eturistisideleikkauksella 2008 ja 2011. Kahdessa viikossa olen päässyt tilanteeseen, joka muistuttaa aiempia leikkauksien jälkeistä aikaa kahden kuukauden jälkeen.

Olen jo hehkuttanut valmentajalleni, että nyt päästään treenaamaan kunnolla. Oon hyvässä kunnossa ja täältä tullaan kaasu pohjassa valmiina ihan mihin vain. Ja siltä on tuntunutkin, täältä tullaan ja näytän koko maailmalla, että olen nopea kuntoutuja ja takaisin pelissä aiemmin kuin kukaan muu.

No, mitenkäs tämä homma nyt sit tosiasiassa etenee. Ei näin, miten olin ajatellut, että jatketaan vaan siitä minne on jääty. Kävin eilen ensimmäisessä fysioterapiassa ja fysioterapeutti teilasi täysin kaiken takareittä venyttävät liikkeet. Sen takia, että vasemman jalan takareidestäni on otettu jänne oikeaan polveen ja se vastaa takareidessä samaa kuin jännerepeämää ja kuntoutus menee sen mukaisesti. Oikean polven kanssa täytyy olla rauhassa, sillä jänne menee ensin kuolioon ja alkaa verisuonittumaan 5-7 viikon kohdalla leikkauksesta ja tämä on kriittinen aika sen suhteen, miten hyvin leikkaus lopulta onnistuu.

Tänään minut vapautettiin tikeistä. Ihoa ei enää kiristä, mutta ortopedini Ilkka Tulikoura käski kävellä ostamaan hatun, missä on jäitä. Nyt ei saa liian nopealla ja kovalla paluulla pilata sitä, mikä on vaivalla polveen rakennettu ja korjattu. Yhteinen tavoitteemme on, etten enää ikinä ole leikkauspöydällä eturistisiteeni takia. Tämä edellyttää sitä, että nyt seuraavat reilu pari kuukautta en ole urheilija vaan kuntoutuja.

Saan kuitenkin jotain onneksi tehdä. Kävimme vastaanotolla läpi keskivartaloliikkeitä, joita saan tehdä mielin määrin kotona. Onhan näissäkin toki hommaa ja ne luovat perustan muille jutuille. Saan siis treenata yläkroppaa normaalisti. Pyörällä saan ajaa, kuin olisin helteessä sunnuntaina katselemassa kauniita maisemia. Samoin soutaminen täytyy olla rauhallista. Skierg – laitetta vain istuen, ettei takareisi veny ja polvelle tule repivää liikettä liikaa.

Huhhu, mikä maailmanlopun fiilis tästä kaikesta mulla on. Oon harkinnut valmennuksen lopettamista, salin vaihtamista, kotiin jäämistä, peiton alle piiloutumista, itkupotkuraivareita ja sitä, kuinka kaikki muut saavat tehdä, mutta minä en.

Olin ihan valmis kyykkäämään, soutamaan täysiä ja pyöräilemään kunnon intervalleja. No nyt täytyy sitten kaupoille etsimään hattua, jossa olis niitä jäitä. Onneks on gradu ja uusi työ odottamassa, niin haasteita löytää tältä osin kyllä tulevaisuudessa.