Lobuche Eastin kiipeäminen

Lobuche on Nepalissa Khumbun laaksossa sijaitseva 6000 metrin vuori, jolla on kaksi huippua: Lobuche East 6119 metrin korkeudessa ja Lobuche West 6145 metrin korkeudessa. Vaelsimme ensin Everestin perusleiriin ja sen jälkeen jatkoimme kohti Lobuche Eastin leiriä 5200 metrin korkeuteen. Leiri oli viimeinen paikka ennen huipulle lähtöä.

Lobuche Eastin reitti yläleiristä lähtee ensin ylämäkeen kohti kivikkoista polkua, jonka jälkeen ylitetään useampi tunti kivisiä slabejä eli loivia kiviä. Tämän jälkeen ollaan kohdassa, jossa vaihdetaan jääraudat jalkaan. Sitten ylitetään lyhyt jäätikkö, jonka jälkeen päästäänkin kiinteisen köysien alkuun. Köysiä onkin sitten huipulle saakka ja jyrkimmät kohdat ovat jo 60-70 asteisia. Vuorella pääsee autenttiseen vuorikiipeilykokemukseen ja näkymät huipulta ovat kyllä todella upeat. Vuori on samalla kuitenkin helposti lähestyttävä ja järkevänmittainen huiputuspäivä (10 tuntia) tekee siitä mukavan kiivettävän vuoren esimerkiksi ensimmäiseksi 6000 metrin vuoreksi.

Lobuchen kylästä yläleiriin

Everestin perusleiristä palatessamme olimme vielä yhden yön Lobuchen kylästä, josta lähdimme sitten kohti Lobuche Eastin yläleiriä. Yön aikana satoi reilusti lunta ja lähtiessämme kohti leiriä, oli maahan satanut noin 20 senttimetriä lunta. Maisemat olivat kyllä kohdallaan, mutta uusi lumi tarkoittaa kiipeilyn kannalta muuttuvia olosuhteita.

Tarkoituksemme oli kiivetä seuraavana yönä Lobuche Eastin huipulle ja Lobuchen kylästä lähdyttyämme paistoikin aurinko. Matkalla leiriä ja erityisesti viimeisessä jyrkässä nousussa ennen leiriä alkoi sataa lunta ja keli muuttui aikalailla pelkäksi lumisateeksi. Lumisade jatkuikin iltaan ja yöhön saakka. Lunta ehti tulla useita senttejä lisää.

Lobuche Eastin leiri – taustalla Ama Dablam

Viimeinen nousu ennen yläleiriä oli melko jyrkkä ja yli 5000 metrissä vauhti alkaa olla jo hidasta. Tämä oli myös hyvä muistutus siitä, miksi reissuille kannattaa treenata. Matkaa alkoi olla jo takana 1,5 viikkoa ja lähes jokaisena päivänä oltiin kävelty ja erityisesti parina edellisenä päivänä oli suhteellisen pitkiäkin päiviä takana. Silti olimme vasta matkalla kohti päätavoitetta eli Lobuche Eastin huippua. Hyvä peruskunto ja treenit kotona auttavat jaksamaan juuri tämänkaltaista rasitusta ja hyvässä kunnossa matka taittuu tasaisen varmasti ilman sykkeiden nousemista kohtuuttoman korkealle.

Yläleirielämää

Tarkoituksemme oli siis lähteä heti yläleiriin saapumisen jälkeisenä yönä huipulle. Lumisade jatkui kuitenkin iltaan ja melko myöhään yöhön. Olimme sopineet, että heräämme katsomaan klo 1 yöllä tilannetta ja päätämme sekä toisen suomalaisen että nepalilaisen oppaan kanssa lähdemmekö huipulle.

Heräsimme ja lumisade oli loppunut. Taivas ei kuitenkaan ollut kirkas vaan pilviä oli taivaalla ja huipulla tuuli kovaa. Lisäksi reitillä oli uutta lunta, joka todennäköisesti hidastaisi liikkumista reilusti. Päätimme jäädä leiriin ja käyttää varapäivämme.

Aamulla heräsin teltasta ja keli oli täydellinen: aurinko paistoi ja oli lämmin. Vietimme vapaapäivää siis erittäin hyvässä säässä ja ryhmän jäsenet pääsivät kokemaan yläleirielämää. Soitimme myös Suomesta sääennusteen ja se lupasi seuraavalle yölle erittäin hyvää säätä. Päätös varapäivästä oli siis onnistunut.

Huiputuspäivä

Seuraavana yönä pääsimme lähtemään kohti huippua kello kaksi yöllä. Ensimmäisenä kivuttiin polkua pitkin ja pian alkoikin lumipeitteinen rinne, jossa oli suhteellisen jyrkkiä kohtia. Matka eteni koko ajan hitaasti, mutta tasaisesti ja varmasti. Tunnin välein pidimme pienen tauon, halusimme välttää pelkkää seisoskelua ja edetä reitillä koko ajan.

Kuva jäätiköltä kohti huippua

Slabit olivat myös lumen peitossa, joten niiden ylittäminen sujui nopeasti. Osalle kohtaa reitistä oli laitettu kiinteitä köysiä jo ennen jäätikölle saapumista ja tämä teki slabien ylittämisestä helpompaa kuin mitä se olisi mahdollisesti ilman lunta ollut. Lumi teki myös täysin oman fiiliksen reitille.

Lobuche Eastin harjanne

Saavuimme crampon pointille, jossa laitoimme jääraudat jalkaan ja muodostin asiakkaiden kanssa köysistön, jossa menissa jäätikön yli kiinteiden köysien alkuun. Lobuche Eastin reitillä oleva jäätikkö on helppo ja yksinkertainen ylittää eikä mitään isoja railoja tai varsinkaan tikkaiden avulla ylitettäviä kohtia ole. Näin ollen jäätikön ylittäminen vei aikaa maksimissaan puoli tuntia.

Lobuche Eastin jäätiköllä

Kiinteisiin köysiin päästessä niitä pitkin kiipesimme huipulle saakka. Ankkuripisteitä tuli useita ja aikaa meni muutama tunti kiivetä huipulle saakka. Vaikka kiipeilijöitä oli ryhmämme lisäksi useita eri ryhmiä, niin vältyimme silti pahemmilta ruuhkilta. Matkanteko lähes 6000 metrissä on jo hidasta ja happea täytyi ottaa tasaisin väliajoin.

Rinteen jyrkkyyttä Lobuche Eastillä

Kello 8:30 19.4.2019 olimme Lobuche Eastin huipulle. Huipulta avautui upea näkymä kirkkaassa ja täysin tuulettomassa säässä. Everest, Nuptse, Cholatse ja jopa Mera Peak muun muassa näkyi huipulta. Erittäin onnistunut kiipeily ja kyllä hymy oli herkässä huipulla kaikilla kiipeilijöillä, ja syystäkin – olihan takana monen tunnin kiipeily ja monta selätetty haastetta.

Lobuche East

Lobuche Eastin huipulla 19.4.2019

Vaatetus huiputuspäivänä

Minulla oli huiputuspäivänä pariin otteeseen kylmä. Yöllä pakkasta oli noin 20 astetta ja lähdin paksulla The North Facen takilla matkaan. Jalassa minulla oli kaksi kerrastoa ja kuorihousut. Kädessä Hestran paksun hanskat ja jalassa Meindlin kiipeilykengät.

Fiilis huipussa aamulla

Yön aikana minua ehti paleltaa ja erityisesti sormet ja varpaat olivat kylmänä. Paksummat kengät tai akkupohjalliset eivät olisi ollut tällä kertaa yhtään liikaa. Yön pimeät tunnit ovat aina haastavat ja auringonnousun jälkeen lämpöä on tarjolla riittämiin. Kelit voivat myös vaihdella ja eniten vaikuttaa se, miten kylmäherkkä on ja minulla erityisesti sormet ja varpaat tuntuvat nykyisin melkoisen herkiltä kylmyyteen.

Haluaisitko kuulla lisää Lobuche Eastin kiipeämisestä? Jätä kommenttikenttään kysymys, niin kerron kiipeilystä lisää!

 

Everest Base Camp -vaellus Nepalissa

Tulin viime lauantaina Nepalista, jossa olimme kolme viikkoa ja 18 päivää vaeltamassa sekä kiipeilemässä. Matka suuntautui tällä kertaa Matkatoimisto Aventuran matkanjohtajana kohti Everestin perusleiriä ja Lobuche Eastin 6119 metrin huippua kohden. Ensimmäisenä vaelsimme Everestin perusleiriin ja sen jälkeen edessä oli kiipeilyä.

Kathmandun kautta Luklaan

Kuten jo viime syksynä Baruntsen reissulla, niin myös tälläkin kertaa lensimme Qatar Airwaysin kanssa Dohan kautta Kathmanduhun. Tämä on yksi helpoimmista ja nopeimmista reiteistä Nepaliin ja jopa yöllinen lentojen vaihto Dohassa tekee matkasta jouhevan ja hyvinkin inhimillisen.

Lokla Phakding -välin reitiltä

Dohasta jatkoimme matkaa Kathmanduhun, jossa pääsimme nauttimaan pari päivää sekavan tuttavallisesta kaupunkimenosta. Kathmandun jälkeen otimme helikopterit suoraan Luklaan ja vältimme ajon Ramechapin lentokentälle ja potkurikoneella lentämisen Luklaan. Tänä keväänä Kathmandun kentän kiitorata oli remontissa, joten suoria lentoja Kathmandusta Luklaan ei lennetty ollenkaan.

Luklasta Namche Bazaariin

Lukla on kiipeilijöiden tukikohta ja lähtöpiste kohti vaelluspolkuja. Sieltä alkoi myös meidän matkamme kohti ensimmäistä yöpaikkaa Phakding-nimiseen 2600 metrin korkeudella sijaitsevaa kylää.

Ensimmäisenä päivänä kävellään noin kolme tuntia Luklasta loivaan alamäkeen ja tiputellaan 300 vertikaalimetriä alaspäin Luklasta. Ensimmäinen yöpaikkamme Phakdingissa oli uudessa teetuvassa, jossa pääsi ylellisesti lakanoihin nukkumaan. Ensimmäisen päivän aikana maasto on helppoa ja vehreää. Vaellus kulkee läpi pienten vuoristokylien ja matkalla tapaa aaseja kuljettamassa mitä erilaisempia tuotteita kuten Coca-Colaa tai sementtiä kohti ylempiä kyliä.

Phakding 2600 metriä

Phakdingista lähdetään seuraavana aamuna kohti Namche Bazaaria, joka on sherpojen pääkaupunki. Namche sijaitsee 3400 metrin korkeudella ja reitti Phakdingista sisältää viimeisen nousun, jolloin otetaan reilusti korkeutta lisää. Namche on myös ensimmäinen paikka, jossa vietetään kaksi yötä totutellessa ohueeseen ilmaan ja akklimatisoidutaan.

Namchessa sainkin kunnon tyhjennystaudin ja kuumeen. Vapaapäivä tuli tarpeeseen ja ripulin alettua aloitin hyvin nopeasti antibioottikuurin, joka lähti auttamaan yllättävän nopeasti tilanteeseen ja yhden päivän lepääminen riitti. Minulla ei vastaavaa ole aiemmin Nepalissa ollut, joten yllätyksenä tuli, kuinka kurja olo voi ripulista nopeasti tulla samaan aikaan kun kehon pitäisi pyrkiä tottumaan korkeuteen ja akklimatiasoitumaan. Sain elämäni ensimmäiset ruokahaluttomuuskokemuksetkin, joten oli todella silmiäavaavaa tajuta, että tältä niistä ihmisistä tuntuu, joilla vuoristotaudissa lähtee ruokahalu.

Mong, Phortse ja Dingpoche

Namchen jälkeen suuntasimme perinteiseltä Everestin perusleirin vaellusreitiltä hiljaisemmalle reitille kohti Mongia, Phortsea ja Dingpochea. Ja hyvä näin, ihmismassat jäivät taakse ja pääsimme erittäin upeille reiteille, joissa pääsee todelliseen vuoristovaelluksen makuun.

Auringonlasku Mongissa 4000 metrin korkeudessa

Ama Dablam, Tobuche, Thamserku, Cholatse nyt muutama huippu mainitakseni, jotka reitiltä näkyvät. Nämä pari päivää olivat mielestäni vaelluksen kohokohtia, sillä hiljaiset polut, rauhallinen vauhti ja upeat näkymät kapealla vuoristopolulla ovat tämän työn suola ja varsinkin, kun mukana on porukka, joka on vähintään yhtä fiiliksissään vaeltamisesta.

Ama Dablam – mun lempivuori

Dingpochessa olimme pari yötä 4400 metrin korkeudessa ja samalla harjoittelimme ryhmän kanssa tulevaa Lobuche Eastin kiipeilyä varten vaadittavia taitoja: kiinteässä köydessä kiipeämistä nousukahvan avulla, laskeutumista laskeutumiskasilla ja ankkurilta toiseen siirtymistä.

Lobuchen kylä – lavatanssit ja epäilyttävä vessa

Dingpochen jälkeen matkasimme suoraan Lobuchen kylään 4900 metrin korkeuteen. Lobuche oli viimeinen yö ennen Everestin perusleiriä ja paikkana Lobuche ei ole mikään maailman ihana. Olimme teetuvassa, jossa oli useita muitakin ryhmiä ja kolmikerroksissa teetuvassa tuntui, että olisi ollut lavatansseissa. Kiitos vain ryhmäläisen tästä mielikuvasta – omassa sängyssä yläkerran meteli ja ihmisten askeleet siis kuulostivat aivan lavatansseilta.

Lobuchesta jäi mieleen myös epäilyttävät vessat ja näiden toimitusten nopeuden. Ihmisten määrä, erilaiset tavat toimia ja vessan ällöttävyys yhdessä tekivät vessoista vielä epäilyttävämmät. No ei niistä sen enempää – vessat täytyy kokea itse!

Everest Base Camp 5545 metriä

Vaellus Everestin perusleiriin huipentui päivään, jolloin lähdimme Lobuchesta kohti Gorak Shepin kylään 5200 metrin korkeuteen. Gorak Shepistä jatkoimme lounaan jälkeen suoraan Everestin etelä-puolen leiriin.

Khumbu Ice Fall

Khumbun jäätikkö

Suurin osa turisteista pääsee katsomaan leiriä noin 300 metrin päästä. Leiriin meneminen on kielletty ja siellä oleminen on pyhitetty kiipeilijöille, jotka ovat kiipeämässä Everestin huipulle. Tähän on muutama syy ja ensimmäinen on se, että kiipeilijöille halutaan taata rauha perusleirissä. Tämän lisäksi halutaan välttää, että tuhannet vain perusleirissä käyvät ihmiset eivät pääse kompastelemaan telttakylään ja telttojen nauhoihin eivätkä samalla toisi erilaisia flunssapöpöjä leiriin.

Everestin perusleiri sijaitsee aivan Khumbun jäätikön vieressä ja näkyvät leiristä ovat henkeäsalpaavat kohti Khumbun jäätikkö, Nuptsen huippu ja PumoRin huippu näkyvät leirissä todella läheltä ja tätä vuoristonäkymä on kyllä täysin omaa luokkaansa. On vaikeaa löytää vastaavaa ja tunnelma on myös täysin uniikki leirissä, sillä tähän aikaa vuodesta ihmiset valmistautuvat kiipeilemään maailman korkeimman vuoren huipulle.

Vaelluskokemukset Everest Base Camp -vaellukselta

Tämä oli ensimmäinen reissuni matkanjohtajana ja täysin uusi kokemus uudessa roolissa. Opin valtavasti reissun aikana monesta erilaisesta asiasta ja pääsin samalla nauttimaan Nepalin upeasta vuoristosta.

Päälimmäisenä vaelluksesta jäi mieleen Mongin kylä 4000 metrin korkeudessa ja sinä iltana ollut upea auringonlasku. Tämän lisäksi Everestin perusleiri oli todella silmiä avaava kokemus, sillä ensi vuonna tarkoitukseni on päästä kokemaan perusleiri ja kiipeily itse.

PumoRi -vuori

Meitä oli matkassa tällä kertaa seitsemän asiakasta ja kaksi opasta sekä paikallisoperaattorin kantajat ja kaksi opasta. Olimme liikenteessä siis melko pienellä porukalla ja tosi mukavalla sellaisella – samoista asioista innostuneilla ihmisillä tuntuu löytyvän nopeasti yhteinen sävel reissussa.

Seuraavassa artikkelissa kerronkin tarkemmin Lobuche Eastin kiipeämisestä ja olosuhteista, jotka meillä vallitsivat reissulla. Pysykäähän kuulolla!

Everest Base Camp & Lobuche East

Olen lähdössä ensi viikolla tämän vuoden ensimmäiseen vuorikiipeilyreissuun Nepaliin. Tämä tulee olemaan minulle neljäs kerta Nepalissa ja tällä kertaa matka suuntautuu ensin vaelluksella Everestin perusleiriin ja sen jälkeen Kalapatharille ja viimeisenä kiipeämme Lobuche East -nimisen 6119 metrisen vuoren huipulle.

Reissu kestää yhteensä kolme viikkoa ja on ihan mahtavaa päästä takaisin Nepaliin näin nopealla aikataululla. Reissu tuli hiukan yllättäen tämän vuoden suunnitelmiin ja odotan innolla vuoristomaisemia Everestin laaksossa sekä nauttimaan vuoristokylien tunnelmasta sekä Nepalin kulttuurista.

Lennämme ensin Kathmandusta Luklaan ja sieltä lähdemme vaeltamaan kohti Everestin perusleiriä. Olemme ensimmäiset kaksi yötä Kathmandussa, josta siirrymme Luklan kautta Phakdingiin 2600 metrin korkeuteen. Tästä vaellamme seuraavana päivänä Namche Bazaariin 3420 metrin kokeuteen ja pidämme ensimmäisen lepopäivän Namchessa, joka on kiva ja isoin vuoristokaupunki Everestin alueella.

Namche Bazaar

Namche Bazaar

Namchesta siirrymme hiljaisemmille poluille Mongin kautta Phortseen ja sieltä Dingbocheen 4360 metrin korkeuteen ja pidämme todennäköisesti lepopäivää Dingiksessä, mikä onkin syksyn pikaisen visiitin jälkeen rento paikka pitää lepopäivää. Kylästä löytyy kahviloita, mahtavia näkymiä vuoristoon ja pieniä kioskeja.

Dingbochesta matkaamme sitten kohti Everestin perusleiriä. Tällä reissulla on uniikkia se, että pääsemme yöpymään oikeassa Everestin perusleirissä. Yleensä leiriin pääsevät vain Everestin huipulle kiipeävät kiipeilijät, mutta matkan logistiikkaa hoitava firma mahdollistaa myös meille yöpymisen leirissä. Pääsee aistimaan ensi vuoden tunnelmia leiriin ja fiilistelemään perusleirielämää maailman korkeimman vuoren juurella.

Kalapathar - Everest Base Camp trek

Näkymä Kalatpatharilta

Everestin perusleirin jälkeen suuntaamme Kalapatharille 5545 metrin korkeuteen ihastelemaan maisemaa Everestille ja Lhotselle. Tuolta näkee myös upean auringonnousun Everestin takaa ja toivottavasti sää suosii meitä tällä kertaa, jotta nähdään kirkkaalla säällä kasitonniset vuoret ja niiden huiput.

Kalapatharin jälkeen siirrymme Lobuche Eastin leiriin ja sieltä sitten sääikkunan ollessa suotuisa kiipeämme Lobuche Eastin huipulle. Lobuche East on yli kuuden tonnin korkeudessa oleva huippu, josta aukeaa näkymät Nepalin korkeimmille huipuille. Vuoren huiputtaakseen täytyy kulkea köysistössä ja kiinteissä köysissä, joten tositoimiin päästään myös kiipeilymielessä. Reissuun on lähdössä kaikki kiipeilykamppeet mukaan ja näitä kiipeilypäiviä odotan erityisesti, sillä onhan se myös harjoitusta tulevia matkoja varten.

Paluu Nepaliin tapahtuikin siis nopeammin kuin osasin arvata ja odotan jo hetkeä, jolloin astumme Kathmandun kentälle sekä Thamelin pölyisille kaduille. Valmistautuminen reissuun on mennyt hyvin omalla painollaan ja Pyhän hiihtoreissu oli hyvä valmistava matka pitkiin suorituksiin myös Nepalia varten.

Everest Base Camp

Vaellus Everestin perusleiriin

Tämä viikonloppu on mennyt viimeisiä asioita hoitaessa ja pakatessa. Huomaan, että pakkaamisesta on tullut helppoa siinä mielessä, että kun kamat ovat kasassa, niin niiden pakkaaminen on melko helppoa ja nopeaa. Tällä kertaa reissuun lähtee vähän vähemmän vaatteita kuin syksyllä, mutta muuten kassin sisältö on aikalailla samanlainen. Hyvin tehty pakkauslista auttaa kyllä pakkaamisessa, sillä lista pysyy aikalailla muuttumattomana reissusta toiseen ja hyväksy havaitut tavarat lähtevät tälläkin kertaa mukaan.

Täällä on jo mukavaa reissujännitystä ja ensi viikon torstai tulee nopeasti. Mukavaa alkavaa viikkoa!

 

Kolme erilaista yläköysiankkuria kalliokiipeilyyn

Kiipeily on mielestäni turvallista silloin, kun kiipeilijä osaa toimia turvallisesti tai kiipeilyssä on mukana ohjaaja, joka tietää mitä tehdä. Kallio- ja seinäkiipeily aloitetaan usein yläköydellä kiipeilemisellä, sillä yläköydellä kiivettäessä ei ole niin sanotusti tippumisen vaaraa niin kuin liidikiipeilyssä. Kalliolle mennään usein siten, että kiipeilijöillä on omat ankkurin rakentamiseen tarkoitetut välineet mukana ja köysi. Näiden avulla pitäisi siis rakentaa ankkurit itse, kun taas esimerkiksi suurimmassa osassa sisäkiipeilyhalleja yläköydet ovat valmiina ja kiipeilijöiden täytyy osata vain sitoa itsensä oikeanlaisessa solmulla sekä varmistaa toista kiipeilijää.

Kalliokiipeilykausi on Suomessa ihan kohta täällä ja tämän artikkelin tarkoitus on kerrata, millaisia erilaisia tapoja on tehdä yläköysiankkuri, kun kalliossa on pultattu ankkuri valmiina. HUOM! Muistathan, että turvalliseen kiipeilyyn kannattaa aina käydä kalliokiipeilykurssi tai tehdä kiipeilyä kokeneen ohjaajan seurassa. Tämän artikkeli vain antaa idean, millaisia ankkureita on olemassa.

Nämä seuraavaksi esiteltävät yläköysiankkurit kalliokiipeilyyn ovat sellaisia ankkureita, joiden rakentamiseen tarvitaan kallioon valmiiksi kiinnitetty ankkuri, jossa on pultit ja ketjua niiden välissä. Tämän lisäksi rakentamiseen tarvitaan HMS-sulkurenkaita ja slingiä eli nauhalenkkiä.

Sliding X -ankkuri

Yksi ankkurimalli yläköydelle on niin sanottu sliding x -ankkuri, jossa kallioon pultattuun ankkuriin rakennetaan kolmen HMS-sulkurenkaan ja 120 cm pitkän slingin avulla ankkuri. Slingiin laitetaan leivonpääsolmu varmistamaan ankkuria ja slingin toinen pääty laitetaan sulkurenkaalla kiinni ankkuriin. Sen jälkeen slingiin laitetaan kaksi kasisolmua ja solmujen välissä slingin toinen nauha käännetään, jolloin itse ankkuriin muodostuu x-kirjaimen mallinen muodostelma. Tämä toimii siis varmistuksena, jos jotain sattuisi ja toisaalta ankkuri mahdollistaa pienen sivuttaissuuntaisen liikkeen. Ankkuriin laitetaan päätyyn myös aina kaksi sulkurengasta, josta sitten itse kiipeilyköysi menee läpi. Kuvassa nämä sulkurenkaat ovat oranssilla lukolla.

Sliding X -ankkuri yläköysiankkuri kalliokiipeilyyn.

Sliding X -ankkuri

Master Point -ankkuri

Master point -ankkurissa tarvitsee käyttöön yhden 120 cm pitkän slingin ja kolme HMS-sulkurengasta. Master point -ankkurissa slingi kiinnitetään pultatun ankkurin molempiin reunoihin, toiseen puoleen sulkurenkaalla ja toiseen puoleen leivonpääsolmulla. Sen jälkeen slingiin tehdään 8-solmu. Solmun päähän jää slingiin lenkki ja siihen kiinnitetään kaksi HMS-sulkurengasta, johon sitten taas itse kiipeilyköysi menee. On tärkeää muistaa, että slingin ommel ei saisi mennä solmun sisälle vaan ommel kannattaa asettaa siten, että se ei jää solmun sisälle.

Master point -yläköysiankkuri kalliokiipeilyyn

Master point -ankkuri

Tasapainotettu ankkuri slingeillä

Tasapainotettu ankkuri slingeillä on melko simppeli rakentaa, sillä tätä varten tarvitaan kaksi samanpituista slingiä ja kaksi HMS-sulkurengasta. Slingit sidotaan leivonpääsolmulla ankkuriin siten, että ne ovat yhtä pitkät. Tämä voi vaatia tosiaan slingiin solmun tekemistä tai muuten tasapainottamista. Tämän jälkeen slingin toiseen päähän pujotetaan kaksi HMS-sulkurengasta siten, että sulkurenkaat menevät molempien slingien läpi.

Tasapainotettu slingi -ankkuri yläköysikiipeilyyn kalliolle.

Tasapainotettu slingi -ankkuri

Nämä kolme erilaista ankkuria sopivat yläköysikiipeilyyn kalliolla. Näiden lisäksi on myös mahdollista rakentaa ankkureita esimerkiksi puihin ja siinä kohtaa saattaa tarvita muitakin tarvikkeita kuin slingejä ja sulkurenkaita. Tosi tärkeää on muistaa, että ankkuria rakentaessa pitää aina olla varmistettuna siten, että mitään putoamisvaaraa ei ankkurilta alas synny. On myös tärkeää, että ankkuri on oikein rakennettuna suhteessa kallion reunaan eli köysi tai metalliset tavarat eivät saa hangata kallion reunamaa vastaan. 

Ankkureiden rakentamista voi harjoitella kotona ja niin minäkin olen tehnyt. Kivaa iltapuuhaa rakentaa erilaisia ankkureita pöydän jalkoihin ja niin olen itse kerrannut erilaisten ankkureiden tai railopelastamisten tekemistä. Suosittelen kuitenkin tekemään ankkureita myös jonkun kokeneemman kiipeilijän kanssa, sillä silloin tulee varmuus, että rakentamisen menevät varmasti myös oikein.

 

Vuorille haaveileva, älä tee näitä virheitä harjoittelussa

Vuosi 2018 alkaa olemaan taputeltu ja tässä kohtaa vuotta on hyvä vilkaista taaksepäin ja miettiä, mitä tästä vuodesta olisi hyvä oppia tulevia vuosia varten. Mt. Rainierin reissu, Levin hiihtoreissu, Coloradon kiipeilyt, Norjan jäätiköt ja viimeisenä Baruntsen reissu Nepalissa ovat opettaneet tänä vuonna monen monta oppia. Paljon olette te lukijat toivoneet, että kirjoittaisin harjoittelusta ja treenaamisesta.

Treenaaminen on yksi iso asia, johon vuorikiipeilyssä pystyy itse vaikuttamaan. Nepalissa eräällä miehellä kiipeilymatka loppui huonon kunnon takia ensimmäisen viikon aikana ja mietin silloin hiljaa mielessäni, että miksi ihmiset eivät treenaa jos he ovat lähdössä kalliille vuorikiipeilymatkoille. Olen aina itse ajatellut, että kunnosta homma ei ainakaan saisi jäädä kiinni.

Sauvakävely on yksi paras tapa harjoitella peruskestävyyttä

Pitkän loukkaantumiskierteen jälkeen olenkin tämän vuoden aikana keskittynyt treenaamaan ja tämä vuosi on ollutkin treenien kannalta yllättävänkin puhdas ja ehjä. Toki myös innostuneena on tullut treenattua paljon ja melko kovaa ja näistä havainnoista kirjoittelin aiemmin syksyllä.

Baruntsen reissu oli myös treenaamisen suhteen erittäin opettavainen matka, sillä heikkoudet tulivat matkalla nopeasti esiin. Voimatasot ovat kasvaneet tämän vuoden puolella mukavasti ja kesän alussa tehty 10 viikon voimaohjelmointi antoi erittäin hyvän pohjan kiipeilylle. Isoimmat haasteet tulivatkin esille matkalla siitä, että sykkeiden pitäisi pysyä maltillisena.

Kun reissussa ollaan useita viikkoja ja lähes joka päivä liikutaan, korostuu peruskestävyyden merkitys ja kyky palautua tehokkaasti. Olin treenannut koko vuoden liian kovaa ja käytännössä jättänyt välistä peruskestävyysharjoitukset. Tästä oli seurannut se, että vauhtikestävyyskunto oli kasvanut, mutta pian palautumisen kanssa tuli ongelmia ja olo oli jatkuvasti tukkoinen. Miten huomasin tämän sitten reissulla, niin siellä sykkeet lähtivät todella helposti nousuun ja vauhti, jolla pystyin liikkumaan oli todella maltillista ilman sykkeiden nousua.

Mikäli haaveilet vuorikiipeilystä, älä tee treenaamisessa näitä virheitä

Millaisia asioita olen sitten oppinut tämän vuoden aikana treenirintamalle? Määristä, kärsivällisyydestä, voimasta, lepäämisestä ja ennen kaikkea pohjan eli peruskestävyyden rakentamisesta.

Harjoittelu vuorikiipeilyä varten

Tapaninpäivän pk-lenkki Nuuksiossa

  1. Jätät treenit välistä

Tätä ohjetta ei edes tarvitse perustella. On sanomattakin selvää, että vuorikiipeily vaatii hyvää kuntoa, mutta myös henkistä jaksamista. Kunto on kuitenkin asia, johon on suhteellisen helppo vaikuttaa. Älä anna siis kunnon olla syy, miksi et pääse vuoren huipulle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinun täytyy olla huippu-urheilija vaan panosta siihen, että olet sellaisessa kunnossa, millä pystyt liikkumaan useita päiviä putkeen. Määrä ei myöskään korvaa laatua, joten panosta laatuun jos aika on vähissä ja tee asioita, jotka vievät kohti tavoitettasi.

  1. Panostat vain kovatehoisiin treeneihin

Tämä on isoin asia, jonka muuttaisin vuoden 2018 treeneistä. Olisin paljon fiksumpi ja laskisin tehoja ja lisäisin sitä pitkäkestoista peruskestävyysharjoittelua reilusti enemmän. Ilman kovaa peruskestävyyspohjaa myös kovatehoisten treenien hyöty saattaa mennä osittain hukkaan ja tulokset nousevat vasta kunnollisella peruskestävyyskaudella.

Tällä hetkellä olen esimerkiksi itse nostanut peruskestävyysharjoittelun määrää reilusti aiemmasta. Peruskestävyyden parantamiseen tulen myös keskittymään ennen seuraavaa reissua, sillä tavoitteena on rautainen peruskunto, jolla pystyy tekemään pitkiä kiipeilyreissuja ja palautumaan tehokkaasti pitkistäkin päivistä.

Huomasin peruskestävyyteni heikkouden Nepalissa nopeasti, sillä minulla oli aikamoinen työ pitää sykkeet maltillisina. Sydämen lyöntitheys kasvaa hapen vähentyessä, joten pienetkin ylämäet (joita vuorikiipeilyssä on tietysti melko runsaasti) aiheutti sykepiikin ja vauhtia, jolla käveli täytyi hidastaa todella reilusti. Tuntui, että vauhti olisi voinut olla kovempaakin, jos vain peruskunto olisi ollut vieläkin kovempi ja kapasiteettia olisi löytynyt enemmän.

peruskestävyys

Nuuksiossa lenkillä

  1. Unohdat levätä ja palautua

Monilla riittää motivaatiota treenisaleille ja lenkkipolulle, mutta palautumista laiminlyödään oikein huolella. En ole itsekään palautumisin paras esimerkki, mutta viimeisen parin kuukauden aikana olen saanut monta uutta työkalua palautumisen tarkkailuun ja olen alkanut vaalimaan erityisesti yöunta aktiivisemmin. Saatoin jossain kohti valvoa iltaisin tehden töitä, mutta tällä hetkellä pyrin pitämään huolta siitä, että arkena puhelin on kiinni 21:30 ja olen sängyssä jo valmistautumassa nukkumiseen.

  1. Harjoittelet kaikkea muuta paitsi sitä, mitä oikeasti tarvitset

Tähänkin virheeseen olen sortunut, sillä välillä on ollut vain niin mahtavaa mennä ja urheilla kaikenlaista mahdollista. Välillä on hukkunut hiukan ajatus, että mitä näillä treeneillä oikein ajetaan takaa ja mikä on lopullinen tavoite. Tätä joudun kyllä muistuttelemaan jatkuvasti itselleni, sillä varsinkin peruskestävyysharjoitukset lipsahtaa helposti kovemmiksi ja menetän voimia samaan aikaan saamatta optimaalista tulosta treeneistä.

Tsemppiä kaikille vuorille treenaaville ja tuleva vuosi tuo uutta tullessaan myös treenirintamalla!

Baruntsen huiputuspäivä

Olimme Nepalissa ensin trekannut Khareen, kiivennyt Mera Peakin, siirtynyt Baruntsen perusleiriin ja viimeisenä yläleireihin, joihin olimme jääneet useammaksi päiväksi jumiin. Lopulta sää alkoi muuttumaan suotuisempaan suuntaan ja sääikkuna alkoi aukeamaan. Lähtisimme yrittämään Baruntsen huipulle kiipeämistä. Millainen huiputuspäivästä lopulta tuli?

Aamuyön kylmät tunnit

Heräsimme yhdeltä yöllä 7.11.2018 ja sääennusteen mukaisesta 100 km/h myrskytuulet olivat laantuneet. Teltassa oli hiljaista ja monen päivän odottelu oli ohitse. Jo edellisenä iltana myrskytuuli oli alkanut laantumaan ja odottavainen fiilis kasvamaan. Ilta oli minulle jännittävä ja hermotunutta aikaa, sillä pitkä odotus oli pian loppumassa. Oli koko ajan ollut luottavainen olo omiin kykyihin, mutta epäilyksen hetkiäkin oli ollut.

Kellon soidessa olin nukkunut pari tuntia ja nähnyt pari todella outoa unta. En ollut ihan varma olinko levännyt vai en, mutta tässä kohtaa sillä ei enää ollut väliä. Kahdelta lähtisimme kiipeämään. Aloin pukemaan vaatteita päälle: kaksi kerrastoa, untuvahousut, kaksi untuvatakkia, valjaat, ylävuoristokengät, pipo, kypärä ja isot tumput. Ihmettelin, kun Matka-Mikko ei alkanut raivokkaasti pukeutumaan teltassa ja kävi ilmi, että hänellä oli tullut huono olo yön aikana ja hän jäisi leiriin, sillä noin korkealle huonovointisena ylös lähteminen ei olisi turvallinen idea.

Matkalla huipulle, kuva: Don Wargowsky

Lopulta kahdelta yöllä liikkelle lähdin minä, retkikunnan johtaja Don ja kolme Sherpaa, joista kaksi kiipeäisi edellä laittaen köydet huipulle ja yksi minun takanani. Sherpat vitsaili lähtiessä, että onko kaikki mukana ja erityisesti kamera. No olihan se, mutta kaikista eniten läsnä oli jännitys. En muista, milloin viimeksi minua olisi jännittänyt niin paljon kuin muutama minuutti ennen lähtöä. Olin arvellut, että edessä olisi elämäni rankin päivä, mutta en ollut tajunnut kuinka rankkaa todellisuudessa kiipeily 7000 metrissä on.

Lähdimme rauhassa kävelemään ylämäkeen ja Don sanoi minulle, kuinka tämän päivän aikana olisi tärkeää mennä omaa kiipeilyvauhtiani. Ei haittaisi, vaikka en pystyisi olemaan yhtä nopea kuin miehet ja päivän onnistumisen kannalta voin ottaa rauhassa omia taukoja. Pian ylämäki alkoikin ja sen jälkeen ei juuri tasaisella liikuttu.

Koko aamuyö kiivettiin kiinteissä köysissä, joka tarkoittaa sitä, että valjaat ovat päällä ja valjaissa on kiinni nousukahva sekä lehmänhännällä safty ja näillä kiinnittäydytään aina köyteen. Jumari kulkee ylöspäin ja siihen voi varata koko painon. Seinät olivat 40-90 % asteisia ja maasto vaihteli todella jyrkästä erittäin jyrkkään. Jokaisella ankkurilla tunsin, kuinka voimat vähenivät koko ajan ja jouduin ottamaan minuuttien taukoja vaihtaessani köydestä toiseen.

Don huusi minulle jossain kohti, että yritä vaihtaa tahtiasi siten, että otat kunnon asekeleen ja sen jälkeen reilusti syvää henkeä. Olin tätä ennen töpöttänyt tasaisesti pieniä askeleita eteenpäin ja tahdin muutos helpotti oloani. Aloitin ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä ja siitä tulikin minulle sopiva tahti ylämäkeen. Välillä täytyi ottaa neljä tai jopa viisi puuskutusta.

Lähellä 7000 metriä, kuva: Don Wargowsky

Yöllä päässäni ei liikkunut juurikaan mitään muuta kuin, että yksi askel kerrallaan. Tavoitteeni oli päästä aina ankkurilta toiselle, sillä tiesin voivani pitää pienen tauon ankkurilla. Tauko motivoi jatkamaan ja toiveikkaana aina katsoin ylöspäin, kun näin Donin odottavan ankkurilla minua. Jokainen tauko oli tarpeeseen, sillä kiipeily muuttui koko ajan myös raskaammaksi.

Pimeys tekee sen, että kiipeillessä ei juuri näe, minne on menossa. Tuijottelee omaa otsalampun valoa, katsoo välillä ylös edellä menevää kiipeilijää ja pääasiassa on täysin omien ajatusten vallassa. Tässä kohtaa on mielestäni mielen kanssa kaikista haastavinta, sillä tyhjiin ja rankkoihin ajatuksiin sekoittuu kaiken lisäksi myös kylmyys. Vaikka tuuli oli laantunut, niin silti pakkasta oli –37 astetta.

Minulla oli haasteita saada isot tumput kädessä termospullostani juotavaa ja hanskan ottaminen pois kädestä palellutti sormia. Lopulta join siis todella vähän yön aikana, mutta sormiani palelsi ihan reilusti. Chhawang Sherpa, joka käveli takanani koko huiputuspäivän, yritti välillä lämmittää sormiani ja tsemppasi jokaisella ankkurilla jatkamaan. Jotenkin sydän ihan sulaa tuosta nappisilmästä ja siitä, miten pyyteettömästi hän pysyi takanani koko päivän.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, jolloin olimme kulkeneet neljä tuntia ja näky oli upea. Ensin taivas muuttuu tummansiniseksi ja sinisen väreihin alkaa nousemaan horisontista keltaista, oranssia ja 6:30 ensimmäiset auringonsäteet nousevat ylös. Auringon tullessa rupeaa myös tajuamaan, missä sitä onkaan. Korkeammalla kuin suurin osa lähellä olevista huipuista ja näky on henkeäsalpaava. Aurinkoa alkaa lämmittämään ja pimeys on viimein ohi.

Olin väsynyt ja keskittynyt vain ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä. Kuvia tuosta upeasta auringonnoususta löytynee siis vain pääni sisältä aivojen kovalevyltä, mutta muistan ne aivan varmasti kiikkustuolissakin. Kiipeily oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja tuntui, että tsemppaan joka askeleelta. Pahinta oli se tunne, että en meinaa saada happea. Pysähtyminen helpotti asiaa, mutta liikkeen tuottaminen oli todella raskasta. Raskainta, mitä olen ikinä tehnyt.

Baruntsen huipulle matkalla, kuva: Don Wargowsky

Don huusi minulle auringonnousun aikaan, että Anni sä olet ainoa nainen tässä maailmassa, joka näkee tämän auringonnousun tästä paikasta. Ja niin olinkin ja lopun elämää kiitollinen noista tsempeistä, sillä ne saivat minut ottamaan taas seuraavan askeleen kohti seuraavaa ankkuria. Tässä kohtaa kiipeilyä sitä ei juuri mieti edes huippua vaan vain seuraavaa liikettä.

Luovuttamisen hetki 7000 metrissä

Pääsimme lähes 7000 metriin, johon asti Sherpamme olivat etukäteen käyneet laittamassa köydet. Tästä eteenpäin köydet täytyisi laittaa ylös huipulle. Tässä pisteessä jouduimme myös odottamaan.

Seisoimme 7000 metrissä puoli tuntia ja vaikka päällä olivat kaikki vaatteet, niin silti odottaminen aiheutti palelua. Sherpat tekivät vaarallista ja kovaa työtä edessä olevan jyrkän seinämän ääressä kiiveten liidaten seinää ylös. Haastavassa kohdassa aikaa kului ja rupesin epäilemään, että onko minulla mahdollisuuksia huipulle pääsemiseen.

Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, palelsi kokonaisvaltaisesti ihan joka puolelta kroppaa ja vaikka näin huipulle, niin tiedostin myös kuinka huipulle olisi vielä lähes kaksi tuntia matkaa. Tämä oli myös sama kohta, jossa Stuart oli kääntynyt kolme vuotta aiemmin alas samasta syystä. Väsymys alkoi painaa ja tunsin olevani todella väsynyt, olisin oikeasti halunnut vain kuumaan saunaan ja nukkumaan.

Yksi askel ja kolme syvää hengitystä, kuva: Don Wargowsky

Sitten tuli se hetki, jolloin sanoin, että en ole varma jaksanko huipulle. Don ja Chhawang Sherpa oli kanssani ja Don antoi juotavaa ja tsemppasi, että me pääsemme kyllä huipulle. Odotimme ja tuntui, että väsymys vain valtaa minut ja näen, kuinka mahdollisuuteni huipulle pääsemisestä hupenee. Kaiken lisäksi palelsi niin paljon, että hytisin seisoessani rinteessä.

Seuraavaksi kysyin, että kauan tästä menee huipulle ja kauankohan Sherpoilla kestää laittaa köydet. Ymmärsin, etten pystyisi odottelemaan enää kylmässä ja jos köysien laittamisessa kestäisi, minun mahdollisuuteni huipulle pääsemiseksi olisi siinä. Tämä on aika karu kohta olla, sillä kova valmistautuminen muuttuu sillä hetkellä turhan tuntuiseksi.

Don sanoi, että hän soittaisi radiopuhelimella pääsherpallemme Jambulle, mutta hän oli ollut myös kipeänä ja menettänyt äänensä. Don kiipesi jyrkän seinämän ylös kysymään Jangbolle, että kauan kestää huipulle ja miten köysien laittamisen laita on. Seinämän päältä Don huutaa: “Anni, se on täysin sinun päätös ja tuen sinua, missä tahansa päätöksessä. Tuen sinut myös huipulle. Tästä on kuitenkin 1,5 tuntia huipulle ja Sherpat ovat vetäneet köysiä jo pari ankkuria eteenpäin. Tämä on viimeinen jyrkkä kohta ennen huippua. Mitä tehdään?”

Tieto siitä, että edessä ei olisi odottamista, vaan suoraan kiipeäminen huipulle helpotti. Vaikka olin jo sanonut, että käännyn alas. Silti Don sai minut tsemppaamaan ja päätin, että kiipeän ylös. Lähdimme Chhawang kanssa jyrkälle seinälle ja voin kertoa, että se ei ollut viimeinen kohta. Jyrkkyyttä vielä riitti tuonkin seinän jälkeen.

Viimeiset metrit huipulle

Matka luovuttamispisteestä huipulle kesti lopulta kaksi tuntia ja jyrkkyyttä riitti. Jätimme reppuni odottamaan eräälle ankkurille, joten minun ei tarvinnut kantaa reppua ylös asti. Tämä oli hyvä päätös, sillä en ollut muutenkaan saanut juuri syötyä tai juotua yön tai aamun aikana.

Näin koko ajan huipulle ja tuntui, että sinne on loputtoman pitkä aika. Viimein näin, kuinka Sherpoista kaksi seisoi jo huipulla. Olimme pitäneet viimeisen tauon puoli tuntia ennen ja sopineet, että seuraavaksi pysähdytään huipulle. Koko matkan Don ja Chhawang oli kanssani ja viimein 11:20 astuimme Baruntsen korkeimmalle kohdalle.

Baruntsen 7129 metrin huipulla

Fiilis oli sekainen, sillä olin kyllä todella väsynyt, mutta huipulle astuessa adrenaliinipiikki poisti kaiken väsymyksen. Istuin huipulle ja halasimme kaikkien kanssa, olihan pitkä aamu takana. Kiitin Donia ja Sherpoja siitä, kuinka upeaa työtä he olivat tehneet ja miten paljon arvostan sitä, että he tekivät kaiken työn vain sitä varten, että pääsisimme huipulle. Oli kyllä niin kiitollinen olo, että itku meinaa tulla tälläkin hetkellä tuota hetkeä miettiessä.

Soitin satelliittipuhelimella kotiin itkien, että olen täällä huipulla nyt. Otimme kaikista kuvat huipulta ja juhlimme hiukan saavutustamme. Sherpat ovat kyllä ihania tyyppejä ja aidosti innoissaan, kun pääsimme onnistuneesti huipulle.

Matka takaisin leiriin

12:00 lähdimme kohti toista yläleiriä ja ennen lähtöä Don sanoi minulle, että muista vielä skarpata, sillä nyt alkaa vaikeampi osuus tästä kiipeilystä. Laskeutuminen on haastavampaa, rankempaa ja selkeästi hetki, jolloin täytyy koko ajan skarpata.

Olin yllättynyt, kuinka rankkaa myös laskeutuminen oli ja jouduin taas ottamaan jokaisella ankkurilla tauon ja tasaamaan hengistystäni. Matka alas sisälsi laskeutumista kasilla ja laskeutumista köydessä kiinni, mutta ilman kasia. Tosi rankkaa, mutta silti paljon nopeampaa kuin kiipeily ylös.

Chhawang Sherpa

Kakkosleiriin pääsimme 12 tuntia myöhemmin. Onnellisena ja väsyneinä, mutta tietoisina myös siitä, että joutuisimme vielä laskeutumaan saman päivän aikana takaisin perusleiriin. Aikataulumme laskeutumiseen oli tiukka sen takia, että olimme odottaneet sääikkunaa huipulle niin monta päivää yläleirissä.

Lopulta söimme nuudelikeitot leirissä ja pakkasimme tavarat. Lähdimme laskeutumaan kohti perusleiriä ja pääsimme takaisin leiriin pimeän tullessa, olimme liikkumaan vuorokauden aikana 17 tuntia ja en ollut ikinä aiemmin ollut niin väsynyt kuin päästessä perusleiriin. Vaihdoin puhtaat vaatteet, yritin syödä illallista ja nukahdin yhdellä silmäyksellä telttaan. Onnellisena, uupuneena ja epäuskoisena, että minä oikeasti tein sen.

 

Baruntsen perusleiri

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen sanoimme hyvästit osalle retkikunnan jäsenistä, jotka kiipesivät pelkästään Meran. Tämä oli piste, jossa lähdimme samalla myös kohti Baruntsen perusleiriä. Perusleiriin oli vielä kolmen päivän matka, mutta ajatuksissa alkoi valmistautuminen kohti uusia haasteita.

Baruntse on 7129 metriä korkea vuori ja teknisyydeltään jo selkeästi haastavampi kuin Mera Peakin kiipeäminen. Huipulle pääseminen vaatii usean jäätikön ylittämistä, vertikaaliseinän kiipeämistä ja lopulta huiputuspäivänä haastavampien huippuharjanteiden ylittämistä ja käytännössä koko ajan kiinteässä köydessä olemista. Tämä vuori oli myös minulle selkeästi uusi haaste niin teknisyyden kuin korkeuden puolesta.

Päivät ennen Baruntse perusleiriä

Jo aiemmin kirjoitin, kuinka olin saanut flunssan jo Kharessa. Mera Peakin kiipeämisen jälkeen aloin yskiä ja yskä yltyi niin pahaksi, että päätin aloittaa antibioottikuurin seuraavana päivänä heti kiipeämisen jälkeen. Antibiooteista täytyy kertoa sellainen asia, että Nepalissa 90 % bakteereista on resistenttejä antibiooteille, joten kuurin aloittaminen ei välttämättä takaa varmaa parantumista. Korkeissa olosuhteissa kuitenkin joutuu myös tekemään päätöksiä, joita ei Suomessa tekisi ja sen vuoksi päätin kokeilla, kuinka hyvin antibiootti auttaisi yskään ja nuhaan.

Leiri ennen Baruntsea

Ihana lapsi Mera Peakin jälkeisessä leirissä

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen kävelimme yläleiristä seuraavaan leiriin ja päätimme pitää tässä leirissä myös lepopäivän. Kannatin itse lepopäivää, sillä ajattelin, että olisi hyvä levätä yskänkin vuoksi yksi päivä. Olin myös todella ryytynyt Mera Peakin huiputuspäivän jälkeen ja siinäkin mielessä lepopäivä tuli todella tarpeeseen.

Leiripaikka Mera Peakin jälkeen

Leiripaikkamme Mera Peakin jälkeen

Lepopäivän aikana sai myös kuivatettua kaikki tavarat ja järjesteltyä kassit uudestaan. Leirimme oli melko askeettinen ja yllättävänkin kylmä. Aamupäivällä pystyi olemaan ulkona, mutta iltapäivän vietimme teltan sisällä katsoen puhelimestani offline-tilassa Netflixistä elokuvia. Päivä sujui nopeasti ja valmistauduimme seuraavana päivänä siirtymään taas lähemmäs Baruntsen perusleiriä.

Lepopäivä ennen Baruntsen perusleiriä

Ensimmäinen lepopäivä Mera Peakin jälkeen

Seuraava trekkauspäivä oli yksi koko reissun haastavimpia päiviä. Matka alkoi puolen tunnin ylämäellä, jota seurasi sitten viisi tuntia melko tasaisella kävelyä. Menimme melko lujaa ylämäen ylös ja huomasin, että sykkeeni nousee ihan pienestä tosi korkealle. Jouduin myös pidättelemään yskää ja minulla oli lähes koko ajan kurkkupastilli suussa, jotta kurkku pysyisi koko ajan kosteana. Yritin myös pitää buff-huivia kasvoilla, jotta hengitettävä ilma olisi lämmintä ja kosteaa sekä pahimmat pölyt jäisi hengittämättä.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Matkalla kohti Baruntsen perusleiriä

Päästessämme seuraavaan leiriin oloni oli kyllä tosi nihkeä kaikin puolin. Yskä ja nuha oli vienyt voimia, sykkeet olivat olleet koholla ja olo oli kaikin puolin voimaton. Menin leiriin pääsyn jälkeen suoraan telttaan ja lepäämään. Pian ihana kokkiapulaisemme toi teltan ovelle teetä ja nuudelikeiton, joka muutti fiilistä täysin. Voimat alkoi kohentumaan ja taas kerran ruoan ja juoman merkitys korostui: vuorilla yksi tärkeimpiä asioita on pitää itsestään huolta ja kipeänä tämä korostuu entisestään.

Seuraavana trekkipäivänä jatkoimme sitten kohti perusleiriä ja Baruntse alkoi näkymään jylhänä edessämme. Ja se näky olikin pysäyttävä. Perhosia alkoi tulla vatsaan, hermostuneisuutta, jännitystä ja vatsanpohjaa kutittelevaa tunnetta siitä, että kohta alkaa oikea kiipeily kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua kohti.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Näkymät ennen Baruntsen perusleiriä

Viimeinen trekkipäivä ennen perusleiriä noudatteli aikalailla edellisen päivän fiiliksiä. Jouduin pidättelemää yskää koko päivän ja yskimään jatkuvasti kävellessä. Se on ihan kamala tunne, kun yskä ei meinaa millään tavalla loppua. Yskänkohtaukset haittasivat kävelyä, mutta pystyin silti pitämään oman hyvän vauhtini yllä. Pääsimme neljässä tunnissa perusleiriin ja seuraavat päivät tulisimme viettämään perusleirissä.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri on 5400 metrin korkeudessa ja tiesimme etukäteen, että tulisimme viettämään perusleirissä ihan vähintään kolme päivää. Näiden päivien aikana Sherpat joutuisivat kiipeämään laittamaan fiksatut köydet vuorelle, sillä olimme syksyn ensimmäinen ryhmä Baruntsella. Perusleiripäivien aikana oli tarkoitus myös pitää puja-seremonia, jossa siunataan kaikki kiipeilyvarusteet ja kiipeilijät turvalliselle kiipeilylle. Tämän lisäksi suunnitelmissa oli aklimatisoitumiskävely ensimmäiselle jäätiköllä ja kiipeilyn harjoittelua.

Baruntsen perusleiri

Baruntse 7129 metriä

Perusleirissä kaikilla retkikunnan jäsenillä oli mahdollisuus omaan telttaan, mutta jaoimme Matka-Mikon kanssa teltan. Teltassa on lämpimämpää ja tietysti mukavampaa, kun siellä on seuraa. Päivällä perusleirissä oli ilman tuulta niin lämmin, että päällä oli vain ohut untuvatakki ja paksut pitkikset. Illalla auringon laskettua lämpötila kuitenkin tipahti reilusti nollan alapuolelle ja teltan ulkopuolella oli kaikki paksut vaatteet päällä. Lämpötila ei kuitenkaan mielestäni ollut jäätävä vielä perusleirissä.

Perusleirissä meillä oli oma vessateltta, jossa tarpeet käytiin tekemässä ja ruokailuteltta, jossa kaikki ruokailut olivat. Tämä on todella perinteinen asetelma perusleiriin ja hetkellisesti näistä paikoista tulee kiipeilijän koti. Meillä oli kaikki päivittäin tarvittavat varusteet teltassa, jossa nukuimme ja toisessa teltassa säilytimme loppuja varusteita.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri

Vietimme lopulta perusleirissä yhteensä kuusi päivää, jonka aikana ensin odotimme, että Sherpat saavat rauhassa tehtyä työnsä köysien kanssa. Kävimme yhtenä päivänä harjoittelemassa kiipeilyä läheisellä jäätiköllä, yhtenä päivänä pidimme puja-seremonian ja yhtenä päivänä teimme pidemmän aklimatisoitumiskävelyn kohti ensimmäistä yläleiriä 5900 metrin korkeuteen.

Baruntsen perusleiri

Harjoittelupäivä läheisellä jäätiköllä

Olin yllättynyt, kuinka paljon todellisuudessa aikaa meillä oli vain vietettävänä. Tässä kohtaa korostuu kyllä se, että viihtyy omien ajatusten kanssa ja mukana on paljon tekemistä, jonka avulla tappaa aikaa. Hyviä kirjoja, leffoja, musiikkia, hyvää seuraa, mukavia ajatuksia itsensä kanssa ja taitoa vain olla. Ja jos nyt tekisin jotain toisin, niin ottaisin ajanviettämiseen sopivia aktiviteetteja kuten leffoja paljon paljon enemmän mukaan.

Perusleirielämää Baruntsella

Meidän oma elokuvateatteri vuorilla

Baruntsen perusleiri on upeassa paikassa, sillä näkymä huipulle ja koko vuorelle on henkeäsalpaava. Vuori on niin lähellä, että sen jäätiköt näkee ja haasteet näkyvät myös koko ajan silmien edessä. Se on jotenkin maaginen tunne, kun tajuaa oman unelman olevan siinä silmien edessä, mutta vielä on kuitenkin pitkä matka tavoitteiden saavuttamiseen.

Baruntsen kiipeäminen

Ensimmäinen ylitettävä jäätikkö Baruntsella

Seuraava artikkeli tulee kertomaan siirtymisestä Baruntsen yläleireihin ja siitä, miltä tuntuu vain istua teltassa tekemättä mitään. Pysykää kuulolla!

 

Mera Peak – miltä tuntui kiivetä huipulle?

Mera Peak on 6476 metriä korkea vuori Nepalissa. Sanotaan, että Mera Peak on yksi Nepalin korkeimpia trekkaushuippuja, joka äkkiseltään luettuna kuulostaa siltä, että Mera Peakille vain kävellään vaelluskengät jalassa. Vuori ei ole teknisyydeltään haastava, mutta yli kuudessa kilometrissä pelkkä kävelykin saa kiipeilijän hengästymään ja haukkomaan henkeä. Siihen päälle lisättynä kylmyys, jäätikön ylittäminen ja jyrkät ylämäet, niin homma muuttuukin jo selkeästi haastavammaksi.

Nepalin matkalla ensimmäiset kuusi päivää käveltiin kohti Kharea ja 4900 metrin korkeutta totuttautuen ohueeseen ilmanalaan eli aklimatisoitumalla. Khare toimi meillä tukikohtana, jossa vietimme kolme päivää ennen siirtymistä Mera Peakin kiipeämiseen. Khare on kiipeilijöitä varten rakennettu kylä, jonka läpi lähes kaikki Mera Peakin kiipeilijät kulkevat. Se on kohtaamispaikka, lepopaikka ja valmistautumispaikka kiipeilijöille eri puolilta maailmaa.

Valmistautuminen Mera Peakille

Olimme kolme päivää Kharessa, jonka aikana ehdimme valmistautumaan perusteellisesti Mera Peakin kiipeämiseen. Ensimmäisenä päivänä oli edessä lepopäivä, jolloin kävimme aklimatisoitumiskävelyllä korkeammalla ja palasimme takaisin alas. Seuraavana päivänä harjoittelimme fiksatuissa köysissä liikkumista ja kolmantena päivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakin yläleiriä varten.

Ensimmäisenä lepopäivänä kävimme kävelemässä tunnin ylämäkeen ja pidimme hiukan taukoa ja tulimme takaisin alas Khareen. Tämän tyyppinen aklimatisoitumiskävelyjen tekeminen on todella hyvä tapa totuttaa kroppaa ohueeseen ilmanalaan ja auttaa omaa kroppaa aklimatisoitumaan paremmin. Olin saanut kurkkuni kipeäksi muutaman päivän aiemmin ja teimme sen vuoksi kevyemmän oman aklimatisoitumiskävelyn Stuartin ja Matka-Mikon kanssa.

Olimme erään teahousen pihalla teltoissa yötä ja osa porukasta osti huoneen teahousesta. Olin itse ensimmäisen yön teltassa, mutta kurkkukivun pahentuessa otin myös huoneen, jotta pääsisi olemaan sisällä myös yön. Söimme teahousessa retkikunnan kokin tekemiä ruokia emmekä teahousen ruokia niin kuin yleensä tehdään. Illalla saimme istuttua sisällä ja kamina lämmitti ruokailuhuonetta niin, että illalla oli jopa kuuma sisällä.

Seuraavana päivänä kurkkukipuni ei ollut hellittänyt useista Strepsilseistä, sinkkitapleteista tai imeskeltävistä kurkkutableteista huolimatta. Kylmä ja kuiva vuoristoilma alkoi tehdä temppunsa ja synnyttää nuhan sekä ikävän kuivan yskän. Yskä on todella yleinen, mutta tietysti ärsyttävä vaiva Nepalissa ja vuorilla. No yskä alkoi tulemaan ja sille ei voi siinä kohtaa tehdä oikein muuta kuin hoitaa oireita mahdollisimman tehokkaasti.

Mera Deakin crampon point

Matkalla crampon pointille

Kharessa Sherpamme virittelivät kiviseen rinteeseen kiinteät köydet, jossa pääsimme harjoittelemaan kiipeilyä kiinteässä köydessä. Olimme toki päivää aiemmin jo tarkastaneet, että kaikilla on oikeanlainen varustelu kiinteän köyden kiipeämistä varten valjaissa. Olin jotenkin tosi hermostunut tänä päivänä, sillä tunsin jotain ihmeellistä painetta olla maailman paras kiipeilijä. Olen tänä vuonna pyrkinyt parantamaan myös kiipeilytaitoja, joten tässä hetkessä alkoikin pelottamaan, osaanko mitään.

Kiipeily meni kuitenkin kivasti ja harjoittelimme kiipeämistä isot rukkaset kädessä. Huom! Mikäli olet lähdössä vuorikiipeilemään, niin suosittelen lämpimästi harjoittelemaan kaikkien kiipeilyvarusteiden räpläämistä ne isot rukkaset kädessä. Hommat muuttuvat aika paljon haastavammaksi, kun hanskat kädessä ei pysty ottamaan ihan niin tarkkoja pinsettiotteita kuin ilman hanskoja.

Kolmantena päivänä kävimme erittäin yksityiskohtaisesti läpi retkikunnan johtajan Donin kanssa, mitä kaikkea Mera Peakin kiipeämiseen tarvitsee ottaa mukaan, miten kylmää vastaan on hyvä varustautua ja mitä muita tärkeitä asioita täytyy ottaa huomioon, kuten huiputusyön aikainen syöminen ja juominen. Tärkeitä juttuja, osa kertaamista ja toisaalta uusia näkökulmia siihen varsinkin, miten kylmässä kannattaisi ja voisi toimia.

Pakkasimme tässä vaiheessa myös kaksi isoa kassia, joista toinen kassi meni jo kohti Baruntsea ja toinen kassi lähti kantajien mukana Mera Peakin yläleiriin. Kannoimme pientä päiväreppua, jossa oli vain päivällä tarvittavat varusteet. Kevyttä siis siinä mielessä, että joku muu kantoi koko ajan isot tavarat kuten makuupussin.

Siirtyminen yläleiriin

Lepopäivien ja harjoittelupäivän jälkeen aloitimme siirtymisen Mera Peakin yläleiriin, joka on 5800 metrin korkeudessa. Tämä oli myös tähän mennessä korkein nukkumiskorkeus, jossa olen ikinä nukkunut. Jännitti, että miltä nukkuminen noin korkealla tulisi tuntumaan.

Siirtyminen Kharesta myötäili ensin kivistä polkua ylämäkeen, josta sitten siirryttiin jäätikölle. Tässä kohtaa puettiin päälle siis ylävuoristokengät, valjaat, jääraudat ja kaikki kiipeilyvarusteet. Kypärää ei jäätiköllä tarvinnut, koska luonteeltaan jäätikkö ei ollut sellainen, että olisi ollut isoa riskiä tippuville asioille jäätikölle siirtymisen aikana.

Crampon point on kohta, jossa vaihdetaan tavalliset vaelluskengät ylävuoristokenkiin ja jäärautoihin. Ensimmäinen osuus Kharesta crampon pointille kesti pari tuntia ja siitä siirtyminen jäätikön kautta yläleiriin noin kolme tuntia. Kokonaisuudessaan kaikkine taukoineen päivä oli seitsemisen tuntia ja yllättävänkin rankka lähestyminen.

Mera Peak jäätikkö

Jäätiköllä matkalla Mera Peakin yläleiriin

Nousua Kharesta yläleiriin tuli lähes 900 vertikaalimetriä, joka tarkoittaa tuon mittaiseen päivään paljon ylämäkeä. Olin yllättynyt, kuinka rankka päivä jo pelkkä lähestymispäivä oli minulle. Tuntui, että happi loppuu ylämäessä, mutta kuljimme todella rauhalliseen vauhtiin. Pidettiin omia taukoja, kun ryhmän nopeimmat eli Steve ja retkikunnan johtaja Don suorastaan juoksi edellä. Eivät he nyt oikeasti juossut, mutta he olivat selkeästi ryhmän nopeimmat kiipeilijät tässä kohtaa. Ja kyse ei ole kilpailusta, vaan siitä, että kaikki etenee omalla vauhdilla.

Mera Peak yläleiri

Mera Deakin yläleiri 5800 metriä

Saavuimme leiriin, joka ei ollut varsinaisen yläleirin kohdalla, koska se oli täynnä telttoja. Siirryimme jäätikölle ja pystytimme oman leirimme sinne. Se oli kaunis ja erittäin hyvä kohta pitää leiriä, sillä saimme olla täysin omassa rauhassa ja valmistautua tulevan yön kiipeilemiseen. Tässä vaiheessa mukana oli kaikki retkikunnan jäsenet lukuunottamatta kahta kiipeilijää.

Mera Peak yläleiriin matkalla

Matkalla yläleiriin Mera Peakilla

Fiilis yläleiriin päästessä oli hyvä, mutta korkeus alkoi pian leiriin saapumisen jälkeen tuntua. Minulla oli orastava päänsärky ja nappasin Panadolin heti naamaan ja join reilusti vettä päälle. Näillä lääkkeillä olo alkoi helpottumaan ja saimme pidettyä hyvää fiilistä leirissä Matka-Mikon ja Steven kanssa. Kaikkia alkoi jännittämään seuraavan yön koitos.

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään sen perusteella, miten olimme selviytyneet lähestymispäivänä. Ryhmien tarkoitus oli vain ajoittaa lähtö leiristä eri aikaan, jolloin kaikilla olisi omalla tahdilla sopivasti aikaa päästä huipulle aurinkoisessa säässä. Jos nopeimmat olisivat lähteneet ajoissa, niin riskinä olisi voinut olla, että he ovat huipulla ennen auringonnousua. Me olimme keskiryhmässä ja lähtö huipulle olisi seuraavana yönä kello kolme aamuyöstä.

Illalliseksi söimme muutaman kourallisen popkornia ja ylikypsää makaronivelliä. Siitä revittiin huumoria, sillä maistuihan se nyt aivan kammottavalta. Nukkumaan kävimme kuudelta illalla ja sain itse nukuttua kymmeneen asti tauotta, sen jälkeen torkuin aamuyöhön asti, kunnes kello oli kaksi ja aloimme valmistautumaan huipulle lähtemiseen.

Huiputuspäivä Mera Peakilla

Huipulle lähdettiin kolmelta yöllä ja arvio oli, että kävelemme huipulle neljässä tai viidessä tunnissa. Edessä ei olisi siis useiden tuntien kävely, josta olin yllättynyt. Takaisin leiriin oli arvioitu, että nopeimmat pystyisivät kiipeämään viidestä kahdeksaan tuntiin. Tämä olisi siis nopein huiputuspäivä, joka minulla olisi todennäköisesti edessä.

Auringonnousu Mera Peakilla

Auringonnousu Mera Peakilla

Lähdimme yöllä matkaan. Illan tuuli oli yön aikana tyyntynyt ja meillä oli hyvä tuuri, sillä kuun kierto oli siinä kohdassa, jossa taivaalla möllötti lähes täysikuu. Otsalamppu oli päällä, mutta ulkona näki yllättävänkin hyvin jo pelkässä kuun valossa. Olin vetänyt teltassa kaikki mahdolliset vaatteet päälle ja se osoittautui virheeksi.

Lähdimme liikkeelle ja minulla tuli kymmenen minuutin jälkeen hiki. Pakkasta oli kellon mukaan 19 astetta, mutta paksut untuvahousut ja -takki pisti minut liikkeessä hikoilemaan. Vaihdoin paksun untuvatakin ohueeseen aika pian ja liikkuessa tämä oli hyvä vaihtoehto.

Lähdin Sherpan perää kävelemään ja etenimme kovaa vauhtia, rupesin haukkomaan happea hyvin nopeasti ja minusta tuntui, että oksennan. En ollut kokenut tuollaista ahdistunutta fiilistä ikinä ennen ja ihmettelin, että mitä on vialla. Sanoin hetken sinnittelyn jälkeen, että joudun hidastamaan vauhtia ja Stuart takanani sanoi, että ingnoraa vain sen Sherpan vauhti ja mene omaa vauhtia. Vauhdin hidastaminen auttoi oksennusoloon ja olo alkoi palautumaan normaaliksi.

Näin, että edessä on ylämäki. Oli pimeä kohta eikä kuu valaissut tulevaa maisemaa, vaan aloitimme nousun. Tätä nousua kestikin sitten huipulle asti. Rinne oli niin jyrkkää, että siinä täytyi olla tarkkana, että lyö jääraudan kaikki piikit kunnolla rinteeseen. Otin kaksi askelta ja pidin aina pienen tauon. Tätä kuviota toistettiin sitten useampi tunti putkeen.

Olimme kulkeneet hiukan alle kaksi tuntia, kun pidimme ensimmäisen tauon. Rinteessä oli ruvennut tuulemaan, joten lisäsin ohuemman untuvatakin päälle paksumman takin. Join hiukan vettä ja yritin nakertaa Snickersistä pienen palan energiaksi. Horisontissa näkyi jo tumman keltainen sävy ja aurinko oli nousemassa ihan pian. Termospulloa repusta kaivaessa otin hanskani pois kädestä ja tämä oli suuri virhe, sillä tuulessa tuntui, että sormet paleltuu ja niiden lämmittäminen uudelleen olikin aikamoinen projekti.

Kello 6:30 pidimme toisen tauon ja tässä kohtaa aurinko oli noussut jo taivaalle. Näimme Mera Peakin huipun, jonne oli matkaa vielä jyrkkä huippuharjanne, johon oli laitettu kiinteä köysi. Viimeiset nousumetrit olisivat edessä ennen huipulla seisomista. Jätimme reput odottamaan viimeisen osuuden alapuolelle ja lähdimme kohti huippua. Askel kerrallaan pääsimme lähemmäs ja lähemmäs. Tässä kohtaa tuuli oli jo navakka ja minulla oli käytännössä kaikki mahdolliset vaatteet päällä.

6:55 astuin Mera Peakin 6476 metriä korkealle huipulle. Olo oli tietysti huikea, sillä aamuyön kova vauhti, oksennusrefleksit ja korkea syke oli syönyt voimia. Olin kuitenkin vielä siinä mielessä hyvissä voimissa, että olo tuntui yllättävänkin virkeältä. Huipulle astuminen antoi ison adrenaliinipiikin ja tuntui, että huipulla energioita on hyvin myös alastuloon. Huipulla kuitenkin ollaan vasta puolessa välissä.

Mera Peakin huipulla

Mera Peakin huipulla

Laskeuduimme huippuharjanteelta alas ja halailimme onnitteluhalit retkikunnan tyyppien kanssa ja pidimme tauon ennen kuin lähdimme alas kohti leiriä. Tässä vaiheessa oli upea olo, sillä yöllä oli ollut haastavia hetkiä ja nousu oli tuntunut todella kovalta. Kovemmalta kuin mikään muu vuori tähän mennessä.

Lähdimme takaisin leiriin, jonne pääsimmekin yllättävän nopeasti. Otimme päiväunet leirissä ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti seuraavaa leiriä. Matkaa Mera Peakin yläleiristä alas seuraavaan leiriin oli neljä tuntia ja tässä kohtaa reissua sanoimme heipat Stevelle ja Silviolle, jotka kiipesivät vain Mera Peakin.

Mera Peak on korkea vaellushuippu ja teknisesti käytännössä vain kävelyä. Haasteet mielestäni tulevat kylmyydestä, korkeudesta ja todella kovasta noususta sekä lähestymisessä että huiputuspäivänä. Olin todella ryytynyt seuraavassa leirissä ja tuntui, että olisi tehnyt viisi pitkää ja kovaa lenkkiä putkeen ilman taukoja. Mera Peak oli siis haastavampi kuin olin kuvitellut.

Näkymä Mera Peakin huipulta

Näkymä Mera Peakin huipulta

Mera Peakin jälkeen pidimme leirissä lepopäivän ja aloitimme siirtymisen kohti Baruntsen perusleiriä. Niistä päivistä ja perusleirielämästä tulen kirjoittamaan seuraavalla kerralla. Kuvasin matkalla myös videopäiväkirjaa, joista löytyy pätkiä Instagramin Storysta, jos fiilikset kiinnostavat tarkemmin, niin suosittelemaan kurkkimaan Instaa.

Ensimmäiset vaelluspäivät Khareen

Nyt on pahimmat Nepalin pölyt karisteltu  ja lähes kaikki varusteet huollettu. Olo kropassa ei ole mikään mieltä imarteleva, sain tuliaiseksi Nepalista matkustajaripulin, flunssan, ihottumaa ja sinisiä varpaankynsiä. Pikku juttuja, mutta niiden hoitamiseen on mennyt viime viikko.

Koska reissu oli mielettömän pitkä ja tapahtumarikas, niin haluan paloitella matkakertomukseni useaan juttuun, jotta niitä on ensinnäkin mukavampi lukea ja helpompi käsitellä täältä kotisohvalta. Tuntuu, että ensimmäisistä päivistä reissussa on ikuisuus, ja onhan niistä pitkä aika, jo yli kuukausi.

Matkalla Luklaan

Jännittyneenä pienkoneessa matkalla Luklaan

Matkahan eteni siten, että kiipesimme ensin Mera Peak -nimisen 6476 metriä korkean vuoren ja sen jälkeen lähdimme Baruntsen perusleiriin, josta sitten tarkoituksena oli kiivetä Baruntsen 7129 metrinen huippu. Matka oli siis jo alkuasetelmiltaan upea, sillä mahdollisuudet kahteen eri huippuun ja ympyrän malliseen reittiin oli ihan käsillä.

Retkikunta

Olen kirjoitellut useaan otteeseen retkikunnan merkityksestä vuorikiipeilyssä. Olen itse viehättynyt ajatuksesta, että jokaisella reissulla tutustun uusiin ihmisiin ja luon aina uusia ystävyyssuhteita tuleville reissuille, matkalla ja jopa elämänmittaisia ihmissuhteita. Tälläkin kertaa odotin retkikunnan tapaamista kuin kuuta nousevaa.

Retkikunta muodostuu siis toisilleen tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat valinneet saman retkikuntaoperaattorin eli meidän tapauksessamme Summit Climbin retkikunnan järjestäjäksi. Emme siis tienneet ennen Kathmanduta muuta kuin sen, mistä maista retkikuntaan on liittymässä ihmisiä.

Retkikuntamme oli alussa kymmenen jäsentä. Kaksi heistä kiipesi ainoastaan Mera Peak -vuoren ja loput kahdeksan molemmat vuoret. Tämä oli sinänsä harmillista, koska Mera Peakin kiipeäminen tuntui olevan todella aikaisessa vaiheessa reissua ja näiden kiipeilijöiden kanssa olisi mielusti viettänyt pidempääkin aikaa vuorilla.

Retkikuntamme jäsenet olivat: yhdysvaltalainen 60-vuotias kokenut vuorikiipeilijä Stuart, saksalainen 57-vuotias Detlef, suomalainen 55-vuotias kasitonnisten kävijä Matti, sveitsiläinen reilu 50-vuotias ensikertalainen Anna, minä, Matka-Mikko, 62-vuotias yhdysvaltalainen Darel, noin 40-vuotias australialainen lääkäri (en muista hänen nimeään, koska hän kääntyi toisena päivänä pois kotona olleen sairastapauksen vuoksi), reilu 50-vuotias italialainen Silvio, joka kiipesi vain Mera Peakin ja englantilainen 34-vuotias Steve, niin ikään vain Meralla.

Tämän lisäksi retkikuntaan kuului yhdysvaltalainen retkikunnan johtaja Don, Sherpoja, kokki, keittiöpoikia, kantajia ja isoimmillaan työllistimme 70 eri henkilöä erilaisiin tehtäviin. Tälläisellä kokoonpanolla olimme liikenteessä ja muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka vanha keski-ikä retkikunnassa oli. Tällähän ei sinällään ole väliä ja kuten reissu sen osoitti, on huiputtamisen mahdollisuudet kyllä aivan eri asioista kiinni kuin iästä.

Lentomatkat polkujen varteen

Lähdimme Suomesta siis 11.10 ja lensimme Qatar Airwaysin avulla Dohaan ja sieltä hyppäsimme sitten Kathmandun koneeseen. Tuo yhteys on kyllä todella näppärä, sillä vaihtoajat ovat järkevät, Qatarilla homma toimii ja Dohassa oli mukava odotella keskellä yötäkin vaihtoa. Lennot ovat vielä todella inhimillisen mittaiset kuuden ja neljän tunnin pituuksilta sekä ajoissa varaava saa lennot 400-600 euron hintaankin.

Kathmandussa sitten tapasimme kaikki retkikunnan jäsenet, kävimme läpi varusteet ja esimerkiksi omalla kohdallani kuituhousut eivät läpäisseet varustetarkastusta vaan jouduin vuokraamaan paksut untuvahousut. Housut kyllä pelastivat minut palelemasta. Olin sitten kylmissä olosuhteissa onnellinen, että retkikunnan johtaja Don oli pakottanut minut vuokraamaan ne housut.

Seuraava siirtyminen Kathmandusta on lento pienkoneilla Luklan lentokentälle, joka on pieni lentokenttä vuoren rinteiden välissä. Luklasta puhutaan, että se on yksi maailman vaarallisimmista kentistä, mutta todellisuudessa onnettomuuksien määrä on minimaalinen. Syy siihen on se, että he ovat erittäin tarkkoja säästä, jolla Luklaan lennettään ja sään täytyy olla kirkas, jotta koneet liikkuvat mihinkään.

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Lentopäivänä Kathmandun ja Luklan sää näytti heikolta ja päätimme ajaa pienemmälle lentokentälle neljä tuntia Kathmandusta, josko siellä olisi kirkasta ja pääsisimme Luklaan sitä kautta. Ajomatka oli sen arvoinen, sillä pääsimme lentämään heti aamupäivästä Luklaan. En ole lentopelkoinen isoissa koneissa, mutta on kyllä pakko sanoa, että tämä lentomatka pienellä 10-paikkaisella koneella jännittää ja ottaa mahan pohjasta ihan joka kerta.

Helpotus päästä vaeltamaan kohti määränpäätä

Lukla on 2800 metrin korkeudella ja oli todellinen helpotus laskeutua pomppivasta koneesta alas. Lukla on pieni kylä, josta saa ostettua kaikki länsimaalaiset mukavuudet kuten kuuman suihkun, yöpaikan sisältä ja erilaisia tarvikkeita vaellukseen. Söimme Luklassa lounaan ja edessä oli kolmen tunnin vaeltaminen ensimmäiseen leiriin.

Lukla on legendaarinen paikka siinä mielessä myös, että lähes kaikki Nepalin puolelta Everestille lähtevät kiipeilijät kulkevat sitä kautta. Luklasta lähtee siis polku Everestin laaksoon, mutta me lähdimme Hinku Valleyhin, joka on siis eri suuntaan kuin Everestin laakso. Tämä laakso on myös väylä Mera Peakille ja se, mistä erityisesti pidin niin tämä laakso on myös todella paljon hiljaisempi ja poluilla ei juuri törmää muihin ihmisiin.

Ensimmäiset askeleet poluille

Helpotus oli suuri päästä vihdoin kävelemään ja poluille. Olihan ennen ensimmäistä trekkipäivää kökitty ensin lentokoneessa, sitten odoteltu autossa, lisää lentokoneessa ja malttamattomana odoteltu vuorien pilkahtamista esiin. Vihdoinkin oli aika aloittaa kävely kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua.

Vaellus Khareen 4900 metrin korkeuteen

Kahden ensimmäisen yön jälkeen jatkoimme ylämäkeä 4000 metrin korkeuteen ja ylitimme ensimmäisen 4600 metriä korkean solan matkallamme. Ylämäki tässä kohtaa reissua tuntui raskaalta ja etenemisvauhti oli erittäin rauhallisesti. Päivien aikana juteltiin paljon ja fiilis oli kokonaisvaltaisesti hyvä.

Mera Peakin kiipeäminen

Leiri 4000 metrin korkeudesta

Aklimatisoituminen menee itselläni lähes aina samaa kaavaa: ensimmäinen viikko korkealla on vaikeaa, saan nukuttua mutta en kovin syvää unta. Heräilen öisin, havahdun telttakaverin kuorsaamiseen ja aamulla on tokkurainen olo. Ruokahalu pysyy lähes muuttumattomana ja se jopa kasvaa päivien kuluessa. Tämä on aina hyvä merkki, sillä energiaa noissa oloissa myös kuluu.

Solan jälkeen jatkoimme alamäkeen ja leiripaikkaan, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa myös paikalliseen teahouseen eli majataloon, jossa on kamina ja illalla myös lämmintä. Oli ihanaa istua illalla sisällä ilman palelua ja jutustella retkikunnan tyyppien kanssa. Yhdellä jenkillä oli tässä kohtaa jo huonompi olo ja hän kärsi selvästi akuutista vuoristotaudista. Annalla oli myös päänsärkyä ja hän oli nukkunut huonosti useamman yön. Myöskään Steve ei ollut nukkunut kunnolla. Varsin yleisiä oireita siis korkeasta ilmanalasta.

Mera Peak vuori Nepalissa

Mera Peak vasemmalla

Leiripaikasta jatkoimme seuraavana päivänä tähän mennessä pisimmän ja viidennen trekkipäivän 1000 vertikaalimetrin alamäen kävelyllä. Tämä oli myös päivä, jolloin pääsimme ensimmäistä kertaa suihkuun ja voi vitsit, miten voimaantunut olo siitä tulikaan. Elämä on niin perusasioiden äärellä vuorilla: kävelet, syöt, kävelet, juot, syöt, nukut ja tätä kuviota toistetaan päivästä toiseen. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu, mitä uutisissa tapahtuu vaan elämä on siinä hetkessä ja läsnäoleminen on helppoa ilman turhia ärsykkeitä.

Lepopäivät Kharessa

Kuudentena trekkipäivänä matka jatkui kohti Kharea, joka on Mera Peakin kiipeämisessä selkeä merkkipaalu. Khare on 4900 metrin korkeudessa oleva kiipeilykylä, josta löytyy tarvittavat hyödykkeet valmistautumisessa kiipeilyyn. Kharessa pääsimme taas sisälle teahouseen ja vietimme yhteensä kolme yötä Kharessa. Lepopäivinä kävimme korkeammalla totuttelemassa ohueeseen ilmanalaan, harjoittelimme fiksatussa köydessä kiipeämistä ja lepäsimme.

Vuorikiipeily Nepalissa

Matkalla Khareen, näkymät 4500 metrin korkeudesta

Khareen pääseminen oli pidemmän päivän lopun ylämäen jälkeen yllättävän rento päivä. Kävelimme todella rauhallisesti ja jutustelimme matkalla. Steve nauroi, että mun ääni kuului laaksossa kun hölötin Matka-Mikon kanssa suomeksi. Sanoin vaan, että parasta tässähän on se, että te ette edes ymmärrä mistä me puhutaan. Oma salakieli on noin pitkällä reissulla ihan kiva asia, sillä saa purettua kaikki asiat rauhassa kiipeilykaverille.

Kharessa ensimmäisen lepopäivän aikana tunsin, kuinka kurkussa alkoi olla polttava tunne ja kuin kaktus olisi ilmaantunut kurkkuun. Kylmä ja kuiva vuoristoilma tekee helposti kurkun kipeäksi ja aloitin heti syömään erilaisia kurkkupastilleja. Yöllä minua ahdisti rintaan ja buff-kaulaliina helpotti suun edessä hengittämistä. Valvoin yhden yön pelätessä äityvää kurkkukipua.

Khare 4900 metriä ja Nepali

Khare 4900 metriä

Viimeisenä lepopäivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakille, yksi kassi lähtisi Mera Peakin high campiin seuraavana päivänä 5800 metrin korkeuteen ja toinen kassi lähtisi jo kohti Baruntsen perusleiriä. Seuraavana päivänä lähtisimme myös oikeasti kiipeilemään, sillä virittelimme kaikki kiipeilyvarusteet kuntoon ja valmistauduimme lähtemään Mera Peakin huiputukseen. Poiketen monen muun matkanjärjestäjän ohjelmasta emme olleet yhtään yötä Mera Peakin varsinaisessa perusleirissä, vaan siirryimme suoraan Kharesta yläleiriin.

Tässä vaiheessa reissua olimme siis 4900 metrin korkeudessa ja valmiina lähtemään Mera Peakin huiputukseen yhden yläleirin kautta. Kirjoitan seuraavassa postauksessa Mera Peakin huiputuksesta – yhdestä rankimmasta yöstä, jonka olin siihen mennessä kokenut.

 

CAP: Crazy Adventure Plan – mikä ihme se on?

Torstaina Baruntsen pakkauslistan Facebook-jakoon yksi suomalainen naiskiipeilijän kommentoi, että tärkeimmät varusteet matkalle ovat pitkä pinna ja paljon huumoria. Tämän myötä mieleen tuli CAP eli Crazy Adventure Plan, jota toteutimme Coloradossa.

CAP on alunperin ystäväni Tylerin tekemä suunnitelma, jonka olen täysin omaksunut kahdella eri reissulla, jolla hän on ollut mukana. Sanoisin, että CAP on myös enemmän kuin suunnitelma, sillä se on myös tapa ajatella reissaamista ja erilaisia elämän osa-alueiden seikkailuja. Tylerissa olen erityisesti ihaillut hänen asennettaan seikkailla ja sen takia suunnitelman kertominen myös teille toivottavasti avaa ajatuksia. Olen CAP-fani ja toitotan sääntöjä vähän väliä mieleeni.

CAP on myös siitä hyvä suunnitelma, että sitä voi toteuttaa käytännössä mihin tahansa muuhunkin asiaan kuin matkailuun. Urheilu, työ, arki, ihmissuhteet ja niin edelleen. Sama suunnitelma sopii kaikkiin näihin ja niiden toteuttamiseen.

Säännöt

CAP -suunnitelmassa on neljä sääntöä. Säännöt tulevat nyt englanniksi, koska ne toimivat paljon paremmin niin ja suunnitelman kehittäjä puhuu myös englantia.

1. Have fun

Tämä sääntö on aina ja kaikessa numero yksi. Pitää olla hauskaa ja tekemisen pitää olla sellaista, että siitä voi nauttia. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö tekeminen voisi olla samaan aikaan haastavaa. 

Tästä säännnöstä esimerkki oli trad-kiipeily Garden of the Gods -nimisessä paikassa Coloradossa. Minua pelotti ja tuntui, että nyt ollaan omalla äärirajalla. Koko ajan oli kuitenkin hauskaa vaikkakin jännittävää. Kiipeilyparini vähän puski minua omalle epämukavuusalueelleni, mutta varmisti, että koko ajan olemme samaa mieltä, että etenemme seinällä.

CAP: Craze Adventure Plan

Kanioneilla seikkailemassa

2. Be cooperative

Mitä ikinä teetkin, niin tavoitteena on myös tehdä asiat yhteistyössä. Coloradossa tämä koski telttailua, autolla ajamista, kiipeilyä, juoksua ja uimista. Tämä sääntö tarkoittaa myös toisien huomioonottamista ja neuvottelutaitoja.

Piti löytää keinot, joilla neljän hengen porukka pysyi sovussa vaikka väsyttäisi, päivä olisi ollut pitkä tai pieniä vastoinkäymisiä olisi tullut eteen. Tämä sama koskee töitä, ihmissuhteita ja mitä tahansa. Parempi hankkia paljon ystäviä ja tukijoukkoa kuin paljon vihamiehiä ympärille.

CAP: Crazy Adventure Plan - be cooperative

Toinen sääntö: be cooperative

3. Be safe

Tämä on tärkeä sääntö, kun lähdetään vuorille tai kiipeämään tai sporttailemaan. Tavoite on olla koko ajan turvassa ja tehdä vain ja ainoastaan sellaisia päätöksiä, jotka tukevat turvallisuutta. 

Turvallisuus tarkoittaa myös matkakumppaneista välittämistä, sillä heistä täytyy pitää huolta ja välittää myös muusta kuin omista tarpeista. Jaetaan murheet ja ilon hetket ja nauretaan hauskoille kommelluksille. Ystävyyssuhteista tulee todella ainutlaatuisia ja elämänmittaisia kumppanuuksia. Ikävöin usein vuorilla tavattuja kavereita, mutta tiedän että jos tiet vielä kohtaavat, niin reissuista tulee varmasti onnistuneita.

CAP: Crazy Adventure Plan - be safe

Kolmas sääntö: be safe

4. Determine if we should take our adventures around the world

Viimeinen sääntö on luotu sitä varten, että emme oikeasti tienneet, miten hauskaa tai hyvin reissuporukka toimisi itse järjestetyllä reissulla.

Sovimme, että lähdemme reissuun ja selvitämme, kuinka kivaa yhdessä reissaaminen olisi. No ihan sairaan haukaa meillä olikin ja mahdollisia tulevia reissujakin tulee olemaan jos saadaan aikataulut vain sopimaan keskenään. Tämä sääntö pätee matkusteluun, ystävyyteen ja parisuhteeseen.

CAP: Crazy Adventure Plan - find out travel partners

Neljäs sääntö: selvitä, onko kavereista matkakumppaniksi jatkossakin


Tärkeää on löytää sellaisia matkakumppaneita, joiden kanssa hommat pelaa ja joiden kanssa on hauskaa. Onhan reissussa kuitenkin oltava mukana pitkää pinnaa ja paljon huumoria, niin kuin idolini Mia Graeffe sen sanoi.

CAP suunnitelma on siis vahvasti mielessä myös tulevalle Baruntsen reissulla. Tärkeää on toteuttaa nämä neljä sääntöä myös Nepalissa. Nämä säännöt olisi hyvä pitää mielessä myös ihan joka päivä ilman sen suurempia reissuja.

Ennen kaikkea on hyvä pitää mielessä säännöt silloin, kun on vähän vaikeaa. Pääasia on kuitenkin pitää hauskaa ja Baruntsella tulee varmasti eteen hetkiä, jolloin itselle pitää muistuttaa CAP-sääntöjä. Siksi on hyvä, että säännöt on selkeästi määritelty ja niitä voi muistutella mieleen.

Ennen kaikkea, niin kuin Mia ja Tyler sen sanoi, pidä hauskaa ja ota reissulle mukaan paljon huumoria ja pitkää pinnaa.