Vuorille haaveileva, älä tee näitä virheitä harjoittelussa

Vuosi 2018 alkaa olemaan taputeltu ja tässä kohtaa vuotta on hyvä vilkaista taaksepäin ja miettiä, mitä tästä vuodesta olisi hyvä oppia tulevia vuosia varten. Mt. Rainierin reissu, Levin hiihtoreissu, Coloradon kiipeilyt, Norjan jäätiköt ja viimeisenä Baruntsen reissu Nepalissa ovat opettaneet tänä vuonna monen monta oppia. Paljon olette te lukijat toivoneet, että kirjoittaisin harjoittelusta ja treenaamisesta.

Treenaaminen on yksi iso asia, johon vuorikiipeilyssä pystyy itse vaikuttamaan. Nepalissa eräällä miehellä kiipeilymatka loppui huonon kunnon takia ensimmäisen viikon aikana ja mietin silloin hiljaa mielessäni, että miksi ihmiset eivät treenaa jos he ovat lähdössä kalliille vuorikiipeilymatkoille. Olen aina itse ajatellut, että kunnosta homma ei ainakaan saisi jäädä kiinni.

Sauvakävely on yksi paras tapa harjoitella peruskestävyyttä

Pitkän loukkaantumiskierteen jälkeen olenkin tämän vuoden aikana keskittynyt treenaamaan ja tämä vuosi on ollutkin treenien kannalta yllättävänkin puhdas ja ehjä. Toki myös innostuneena on tullut treenattua paljon ja melko kovaa ja näistä havainnoista kirjoittelin aiemmin syksyllä.

Baruntsen reissu oli myös treenaamisen suhteen erittäin opettavainen matka, sillä heikkoudet tulivat matkalla nopeasti esiin. Voimatasot ovat kasvaneet tämän vuoden puolella mukavasti ja kesän alussa tehty 10 viikon voimaohjelmointi antoi erittäin hyvän pohjan kiipeilylle. Isoimmat haasteet tulivatkin esille matkalla siitä, että sykkeiden pitäisi pysyä maltillisena.

Kun reissussa ollaan useita viikkoja ja lähes joka päivä liikutaan, korostuu peruskestävyyden merkitys ja kyky palautua tehokkaasti. Olin treenannut koko vuoden liian kovaa ja käytännössä jättänyt välistä peruskestävyysharjoitukset. Tästä oli seurannut se, että vauhtikestävyyskunto oli kasvanut, mutta pian palautumisen kanssa tuli ongelmia ja olo oli jatkuvasti tukkoinen. Miten huomasin tämän sitten reissulla, niin siellä sykkeet lähtivät todella helposti nousuun ja vauhti, jolla pystyin liikkumaan oli todella maltillista ilman sykkeiden nousua.

Mikäli haaveilet vuorikiipeilystä, älä tee treenaamisessa näitä virheitä

Millaisia asioita olen sitten oppinut tämän vuoden aikana treenirintamalle? Määristä, kärsivällisyydestä, voimasta, lepäämisestä ja ennen kaikkea pohjan eli peruskestävyyden rakentamisesta.

Harjoittelu vuorikiipeilyä varten

Tapaninpäivän pk-lenkki Nuuksiossa

  1. Jätät treenit välistä

Tätä ohjetta ei edes tarvitse perustella. On sanomattakin selvää, että vuorikiipeily vaatii hyvää kuntoa, mutta myös henkistä jaksamista. Kunto on kuitenkin asia, johon on suhteellisen helppo vaikuttaa. Älä anna siis kunnon olla syy, miksi et pääse vuoren huipulle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sinun täytyy olla huippu-urheilija vaan panosta siihen, että olet sellaisessa kunnossa, millä pystyt liikkumaan useita päiviä putkeen. Määrä ei myöskään korvaa laatua, joten panosta laatuun jos aika on vähissä ja tee asioita, jotka vievät kohti tavoitettasi.

  1. Panostat vain kovatehoisiin treeneihin

Tämä on isoin asia, jonka muuttaisin vuoden 2018 treeneistä. Olisin paljon fiksumpi ja laskisin tehoja ja lisäisin sitä pitkäkestoista peruskestävyysharjoittelua reilusti enemmän. Ilman kovaa peruskestävyyspohjaa myös kovatehoisten treenien hyöty saattaa mennä osittain hukkaan ja tulokset nousevat vasta kunnollisella peruskestävyyskaudella.

Tällä hetkellä olen esimerkiksi itse nostanut peruskestävyysharjoittelun määrää reilusti aiemmasta. Peruskestävyyden parantamiseen tulen myös keskittymään ennen seuraavaa reissua, sillä tavoitteena on rautainen peruskunto, jolla pystyy tekemään pitkiä kiipeilyreissuja ja palautumaan tehokkaasti pitkistäkin päivistä.

Huomasin peruskestävyyteni heikkouden Nepalissa nopeasti, sillä minulla oli aikamoinen työ pitää sykkeet maltillisina. Sydämen lyöntitheys kasvaa hapen vähentyessä, joten pienetkin ylämäet (joita vuorikiipeilyssä on tietysti melko runsaasti) aiheutti sykepiikin ja vauhtia, jolla käveli täytyi hidastaa todella reilusti. Tuntui, että vauhti olisi voinut olla kovempaakin, jos vain peruskunto olisi ollut vieläkin kovempi ja kapasiteettia olisi löytynyt enemmän.

peruskestävyys

Nuuksiossa lenkillä

  1. Unohdat levätä ja palautua

Monilla riittää motivaatiota treenisaleille ja lenkkipolulle, mutta palautumista laiminlyödään oikein huolella. En ole itsekään palautumisin paras esimerkki, mutta viimeisen parin kuukauden aikana olen saanut monta uutta työkalua palautumisen tarkkailuun ja olen alkanut vaalimaan erityisesti yöunta aktiivisemmin. Saatoin jossain kohti valvoa iltaisin tehden töitä, mutta tällä hetkellä pyrin pitämään huolta siitä, että arkena puhelin on kiinni 21:30 ja olen sängyssä jo valmistautumassa nukkumiseen.

  1. Harjoittelet kaikkea muuta paitsi sitä, mitä oikeasti tarvitset

Tähänkin virheeseen olen sortunut, sillä välillä on ollut vain niin mahtavaa mennä ja urheilla kaikenlaista mahdollista. Välillä on hukkunut hiukan ajatus, että mitä näillä treeneillä oikein ajetaan takaa ja mikä on lopullinen tavoite. Tätä joudun kyllä muistuttelemaan jatkuvasti itselleni, sillä varsinkin peruskestävyysharjoitukset lipsahtaa helposti kovemmiksi ja menetän voimia samaan aikaan saamatta optimaalista tulosta treeneistä.

Tsemppiä kaikille vuorille treenaaville ja tuleva vuosi tuo uutta tullessaan myös treenirintamalla!

Baruntsen huiputuspäivä

Olimme Nepalissa ensin trekannut Khareen, kiivennyt Mera Peakin, siirtynyt Baruntsen perusleiriin ja viimeisenä yläleireihin, joihin olimme jääneet useammaksi päiväksi jumiin. Lopulta sää alkoi muuttumaan suotuisempaan suuntaan ja sääikkuna alkoi aukeamaan. Lähtisimme yrittämään Baruntsen huipulle kiipeämistä. Millainen huiputuspäivästä lopulta tuli?

Aamuyön kylmät tunnit

Heräsimme yhdeltä yöllä 7.11.2018 ja sääennusteen mukaisesta 100 km/h myrskytuulet olivat laantuneet. Teltassa oli hiljaista ja monen päivän odottelu oli ohitse. Jo edellisenä iltana myrskytuuli oli alkanut laantumaan ja odottavainen fiilis kasvamaan. Ilta oli minulle jännittävä ja hermotunutta aikaa, sillä pitkä odotus oli pian loppumassa. Oli koko ajan ollut luottavainen olo omiin kykyihin, mutta epäilyksen hetkiäkin oli ollut.

Kellon soidessa olin nukkunut pari tuntia ja nähnyt pari todella outoa unta. En ollut ihan varma olinko levännyt vai en, mutta tässä kohtaa sillä ei enää ollut väliä. Kahdelta lähtisimme kiipeämään. Aloin pukemaan vaatteita päälle: kaksi kerrastoa, untuvahousut, kaksi untuvatakkia, valjaat, ylävuoristokengät, pipo, kypärä ja isot tumput. Ihmettelin, kun Matka-Mikko ei alkanut raivokkaasti pukeutumaan teltassa ja kävi ilmi, että hänellä oli tullut huono olo yön aikana ja hän jäisi leiriin, sillä noin korkealle huonovointisena ylös lähteminen ei olisi turvallinen idea.

Matkalla huipulle, kuva: Don Wargowsky

Lopulta kahdelta yöllä liikkelle lähdin minä, retkikunnan johtaja Don ja kolme Sherpaa, joista kaksi kiipeäisi edellä laittaen köydet huipulle ja yksi minun takanani. Sherpat vitsaili lähtiessä, että onko kaikki mukana ja erityisesti kamera. No olihan se, mutta kaikista eniten läsnä oli jännitys. En muista, milloin viimeksi minua olisi jännittänyt niin paljon kuin muutama minuutti ennen lähtöä. Olin arvellut, että edessä olisi elämäni rankin päivä, mutta en ollut tajunnut kuinka rankkaa todellisuudessa kiipeily 7000 metrissä on.

Lähdimme rauhassa kävelemään ylämäkeen ja Don sanoi minulle, kuinka tämän päivän aikana olisi tärkeää mennä omaa kiipeilyvauhtiani. Ei haittaisi, vaikka en pystyisi olemaan yhtä nopea kuin miehet ja päivän onnistumisen kannalta voin ottaa rauhassa omia taukoja. Pian ylämäki alkoikin ja sen jälkeen ei juuri tasaisella liikuttu.

Koko aamuyö kiivettiin kiinteissä köysissä, joka tarkoittaa sitä, että valjaat ovat päällä ja valjaissa on kiinni nousukahva sekä lehmänhännällä safty ja näillä kiinnittäydytään aina köyteen. Jumari kulkee ylöspäin ja siihen voi varata koko painon. Seinät olivat 40-90 % asteisia ja maasto vaihteli todella jyrkästä erittäin jyrkkään. Jokaisella ankkurilla tunsin, kuinka voimat vähenivät koko ajan ja jouduin ottamaan minuuttien taukoja vaihtaessani köydestä toiseen.

Don huusi minulle jossain kohti, että yritä vaihtaa tahtiasi siten, että otat kunnon asekeleen ja sen jälkeen reilusti syvää henkeä. Olin tätä ennen töpöttänyt tasaisesti pieniä askeleita eteenpäin ja tahdin muutos helpotti oloani. Aloitin ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä ja siitä tulikin minulle sopiva tahti ylämäkeen. Välillä täytyi ottaa neljä tai jopa viisi puuskutusta.

Lähellä 7000 metriä, kuva: Don Wargowsky

Yöllä päässäni ei liikkunut juurikaan mitään muuta kuin, että yksi askel kerrallaan. Tavoitteeni oli päästä aina ankkurilta toiselle, sillä tiesin voivani pitää pienen tauon ankkurilla. Tauko motivoi jatkamaan ja toiveikkaana aina katsoin ylöspäin, kun näin Donin odottavan ankkurilla minua. Jokainen tauko oli tarpeeseen, sillä kiipeily muuttui koko ajan myös raskaammaksi.

Pimeys tekee sen, että kiipeillessä ei juuri näe, minne on menossa. Tuijottelee omaa otsalampun valoa, katsoo välillä ylös edellä menevää kiipeilijää ja pääasiassa on täysin omien ajatusten vallassa. Tässä kohtaa on mielestäni mielen kanssa kaikista haastavinta, sillä tyhjiin ja rankkoihin ajatuksiin sekoittuu kaiken lisäksi myös kylmyys. Vaikka tuuli oli laantunut, niin silti pakkasta oli –37 astetta.

Minulla oli haasteita saada isot tumput kädessä termospullostani juotavaa ja hanskan ottaminen pois kädestä palellutti sormia. Lopulta join siis todella vähän yön aikana, mutta sormiani palelsi ihan reilusti. Chhawang Sherpa, joka käveli takanani koko huiputuspäivän, yritti välillä lämmittää sormiani ja tsemppasi jokaisella ankkurilla jatkamaan. Jotenkin sydän ihan sulaa tuosta nappisilmästä ja siitä, miten pyyteettömästi hän pysyi takanani koko päivän.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, jolloin olimme kulkeneet neljä tuntia ja näky oli upea. Ensin taivas muuttuu tummansiniseksi ja sinisen väreihin alkaa nousemaan horisontista keltaista, oranssia ja 6:30 ensimmäiset auringonsäteet nousevat ylös. Auringon tullessa rupeaa myös tajuamaan, missä sitä onkaan. Korkeammalla kuin suurin osa lähellä olevista huipuista ja näky on henkeäsalpaava. Aurinkoa alkaa lämmittämään ja pimeys on viimein ohi.

Olin väsynyt ja keskittynyt vain ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä. Kuvia tuosta upeasta auringonnoususta löytynee siis vain pääni sisältä aivojen kovalevyltä, mutta muistan ne aivan varmasti kiikkustuolissakin. Kiipeily oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja tuntui, että tsemppaan joka askeleelta. Pahinta oli se tunne, että en meinaa saada happea. Pysähtyminen helpotti asiaa, mutta liikkeen tuottaminen oli todella raskasta. Raskainta, mitä olen ikinä tehnyt.

Baruntsen huipulle matkalla, kuva: Don Wargowsky

Don huusi minulle auringonnousun aikaan, että Anni sä olet ainoa nainen tässä maailmassa, joka näkee tämän auringonnousun tästä paikasta. Ja niin olinkin ja lopun elämää kiitollinen noista tsempeistä, sillä ne saivat minut ottamaan taas seuraavan askeleen kohti seuraavaa ankkuria. Tässä kohtaa kiipeilyä sitä ei juuri mieti edes huippua vaan vain seuraavaa liikettä.

Luovuttamisen hetki 7000 metrissä

Pääsimme lähes 7000 metriin, johon asti Sherpamme olivat etukäteen käyneet laittamassa köydet. Tästä eteenpäin köydet täytyisi laittaa ylös huipulle. Tässä pisteessä jouduimme myös odottamaan.

Seisoimme 7000 metrissä puoli tuntia ja vaikka päällä olivat kaikki vaatteet, niin silti odottaminen aiheutti palelua. Sherpat tekivät vaarallista ja kovaa työtä edessä olevan jyrkän seinämän ääressä kiiveten liidaten seinää ylös. Haastavassa kohdassa aikaa kului ja rupesin epäilemään, että onko minulla mahdollisuuksia huipulle pääsemiseen.

Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, palelsi kokonaisvaltaisesti ihan joka puolelta kroppaa ja vaikka näin huipulle, niin tiedostin myös kuinka huipulle olisi vielä lähes kaksi tuntia matkaa. Tämä oli myös sama kohta, jossa Stuart oli kääntynyt kolme vuotta aiemmin alas samasta syystä. Väsymys alkoi painaa ja tunsin olevani todella väsynyt, olisin oikeasti halunnut vain kuumaan saunaan ja nukkumaan.

Yksi askel ja kolme syvää hengitystä, kuva: Don Wargowsky

Sitten tuli se hetki, jolloin sanoin, että en ole varma jaksanko huipulle. Don ja Chhawang Sherpa oli kanssani ja Don antoi juotavaa ja tsemppasi, että me pääsemme kyllä huipulle. Odotimme ja tuntui, että väsymys vain valtaa minut ja näen, kuinka mahdollisuuteni huipulle pääsemisestä hupenee. Kaiken lisäksi palelsi niin paljon, että hytisin seisoessani rinteessä.

Seuraavaksi kysyin, että kauan tästä menee huipulle ja kauankohan Sherpoilla kestää laittaa köydet. Ymmärsin, etten pystyisi odottelemaan enää kylmässä ja jos köysien laittamisessa kestäisi, minun mahdollisuuteni huipulle pääsemiseksi olisi siinä. Tämä on aika karu kohta olla, sillä kova valmistautuminen muuttuu sillä hetkellä turhan tuntuiseksi.

Don sanoi, että hän soittaisi radiopuhelimella pääsherpallemme Jambulle, mutta hän oli ollut myös kipeänä ja menettänyt äänensä. Don kiipesi jyrkän seinämän ylös kysymään Jangbolle, että kauan kestää huipulle ja miten köysien laittamisen laita on. Seinämän päältä Don huutaa: “Anni, se on täysin sinun päätös ja tuen sinua, missä tahansa päätöksessä. Tuen sinut myös huipulle. Tästä on kuitenkin 1,5 tuntia huipulle ja Sherpat ovat vetäneet köysiä jo pari ankkuria eteenpäin. Tämä on viimeinen jyrkkä kohta ennen huippua. Mitä tehdään?”

Tieto siitä, että edessä ei olisi odottamista, vaan suoraan kiipeäminen huipulle helpotti. Vaikka olin jo sanonut, että käännyn alas. Silti Don sai minut tsemppaamaan ja päätin, että kiipeän ylös. Lähdimme Chhawang kanssa jyrkälle seinälle ja voin kertoa, että se ei ollut viimeinen kohta. Jyrkkyyttä vielä riitti tuonkin seinän jälkeen.

Viimeiset metrit huipulle

Matka luovuttamispisteestä huipulle kesti lopulta kaksi tuntia ja jyrkkyyttä riitti. Jätimme reppuni odottamaan eräälle ankkurille, joten minun ei tarvinnut kantaa reppua ylös asti. Tämä oli hyvä päätös, sillä en ollut muutenkaan saanut juuri syötyä tai juotua yön tai aamun aikana.

Näin koko ajan huipulle ja tuntui, että sinne on loputtoman pitkä aika. Viimein näin, kuinka Sherpoista kaksi seisoi jo huipulla. Olimme pitäneet viimeisen tauon puoli tuntia ennen ja sopineet, että seuraavaksi pysähdytään huipulle. Koko matkan Don ja Chhawang oli kanssani ja viimein 11:20 astuimme Baruntsen korkeimmalle kohdalle.

Baruntsen 7129 metrin huipulla

Fiilis oli sekainen, sillä olin kyllä todella väsynyt, mutta huipulle astuessa adrenaliinipiikki poisti kaiken väsymyksen. Istuin huipulle ja halasimme kaikkien kanssa, olihan pitkä aamu takana. Kiitin Donia ja Sherpoja siitä, kuinka upeaa työtä he olivat tehneet ja miten paljon arvostan sitä, että he tekivät kaiken työn vain sitä varten, että pääsisimme huipulle. Oli kyllä niin kiitollinen olo, että itku meinaa tulla tälläkin hetkellä tuota hetkeä miettiessä.

Soitin satelliittipuhelimella kotiin itkien, että olen täällä huipulla nyt. Otimme kaikista kuvat huipulta ja juhlimme hiukan saavutustamme. Sherpat ovat kyllä ihania tyyppejä ja aidosti innoissaan, kun pääsimme onnistuneesti huipulle.

Matka takaisin leiriin

12:00 lähdimme kohti toista yläleiriä ja ennen lähtöä Don sanoi minulle, että muista vielä skarpata, sillä nyt alkaa vaikeampi osuus tästä kiipeilystä. Laskeutuminen on haastavampaa, rankempaa ja selkeästi hetki, jolloin täytyy koko ajan skarpata.

Olin yllättynyt, kuinka rankkaa myös laskeutuminen oli ja jouduin taas ottamaan jokaisella ankkurilla tauon ja tasaamaan hengistystäni. Matka alas sisälsi laskeutumista kasilla ja laskeutumista köydessä kiinni, mutta ilman kasia. Tosi rankkaa, mutta silti paljon nopeampaa kuin kiipeily ylös.

Chhawang Sherpa

Kakkosleiriin pääsimme 12 tuntia myöhemmin. Onnellisena ja väsyneinä, mutta tietoisina myös siitä, että joutuisimme vielä laskeutumaan saman päivän aikana takaisin perusleiriin. Aikataulumme laskeutumiseen oli tiukka sen takia, että olimme odottaneet sääikkunaa huipulle niin monta päivää yläleirissä.

Lopulta söimme nuudelikeitot leirissä ja pakkasimme tavarat. Lähdimme laskeutumaan kohti perusleiriä ja pääsimme takaisin leiriin pimeän tullessa, olimme liikkumaan vuorokauden aikana 17 tuntia ja en ollut ikinä aiemmin ollut niin väsynyt kuin päästessä perusleiriin. Vaihdoin puhtaat vaatteet, yritin syödä illallista ja nukahdin yhdellä silmäyksellä telttaan. Onnellisena, uupuneena ja epäuskoisena, että minä oikeasti tein sen.

 

Baruntsen perusleiri

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen sanoimme hyvästit osalle retkikunnan jäsenistä, jotka kiipesivät pelkästään Meran. Tämä oli piste, jossa lähdimme samalla myös kohti Baruntsen perusleiriä. Perusleiriin oli vielä kolmen päivän matka, mutta ajatuksissa alkoi valmistautuminen kohti uusia haasteita.

Baruntse on 7129 metriä korkea vuori ja teknisyydeltään jo selkeästi haastavampi kuin Mera Peakin kiipeäminen. Huipulle pääseminen vaatii usean jäätikön ylittämistä, vertikaaliseinän kiipeämistä ja lopulta huiputuspäivänä haastavampien huippuharjanteiden ylittämistä ja käytännössä koko ajan kiinteässä köydessä olemista. Tämä vuori oli myös minulle selkeästi uusi haaste niin teknisyyden kuin korkeuden puolesta.

Päivät ennen Baruntse perusleiriä

Jo aiemmin kirjoitin, kuinka olin saanut flunssan jo Kharessa. Mera Peakin kiipeämisen jälkeen aloin yskiä ja yskä yltyi niin pahaksi, että päätin aloittaa antibioottikuurin seuraavana päivänä heti kiipeämisen jälkeen. Antibiooteista täytyy kertoa sellainen asia, että Nepalissa 90 % bakteereista on resistenttejä antibiooteille, joten kuurin aloittaminen ei välttämättä takaa varmaa parantumista. Korkeissa olosuhteissa kuitenkin joutuu myös tekemään päätöksiä, joita ei Suomessa tekisi ja sen vuoksi päätin kokeilla, kuinka hyvin antibiootti auttaisi yskään ja nuhaan.

Leiri ennen Baruntsea

Ihana lapsi Mera Peakin jälkeisessä leirissä

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen kävelimme yläleiristä seuraavaan leiriin ja päätimme pitää tässä leirissä myös lepopäivän. Kannatin itse lepopäivää, sillä ajattelin, että olisi hyvä levätä yskänkin vuoksi yksi päivä. Olin myös todella ryytynyt Mera Peakin huiputuspäivän jälkeen ja siinäkin mielessä lepopäivä tuli todella tarpeeseen.

Leiripaikka Mera Peakin jälkeen

Leiripaikkamme Mera Peakin jälkeen

Lepopäivän aikana sai myös kuivatettua kaikki tavarat ja järjesteltyä kassit uudestaan. Leirimme oli melko askeettinen ja yllättävänkin kylmä. Aamupäivällä pystyi olemaan ulkona, mutta iltapäivän vietimme teltan sisällä katsoen puhelimestani offline-tilassa Netflixistä elokuvia. Päivä sujui nopeasti ja valmistauduimme seuraavana päivänä siirtymään taas lähemmäs Baruntsen perusleiriä.

Lepopäivä ennen Baruntsen perusleiriä

Ensimmäinen lepopäivä Mera Peakin jälkeen

Seuraava trekkauspäivä oli yksi koko reissun haastavimpia päiviä. Matka alkoi puolen tunnin ylämäellä, jota seurasi sitten viisi tuntia melko tasaisella kävelyä. Menimme melko lujaa ylämäen ylös ja huomasin, että sykkeeni nousee ihan pienestä tosi korkealle. Jouduin myös pidättelemään yskää ja minulla oli lähes koko ajan kurkkupastilli suussa, jotta kurkku pysyisi koko ajan kosteana. Yritin myös pitää buff-huivia kasvoilla, jotta hengitettävä ilma olisi lämmintä ja kosteaa sekä pahimmat pölyt jäisi hengittämättä.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Matkalla kohti Baruntsen perusleiriä

Päästessämme seuraavaan leiriin oloni oli kyllä tosi nihkeä kaikin puolin. Yskä ja nuha oli vienyt voimia, sykkeet olivat olleet koholla ja olo oli kaikin puolin voimaton. Menin leiriin pääsyn jälkeen suoraan telttaan ja lepäämään. Pian ihana kokkiapulaisemme toi teltan ovelle teetä ja nuudelikeiton, joka muutti fiilistä täysin. Voimat alkoi kohentumaan ja taas kerran ruoan ja juoman merkitys korostui: vuorilla yksi tärkeimpiä asioita on pitää itsestään huolta ja kipeänä tämä korostuu entisestään.

Seuraavana trekkipäivänä jatkoimme sitten kohti perusleiriä ja Baruntse alkoi näkymään jylhänä edessämme. Ja se näky olikin pysäyttävä. Perhosia alkoi tulla vatsaan, hermostuneisuutta, jännitystä ja vatsanpohjaa kutittelevaa tunnetta siitä, että kohta alkaa oikea kiipeily kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua kohti.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Näkymät ennen Baruntsen perusleiriä

Viimeinen trekkipäivä ennen perusleiriä noudatteli aikalailla edellisen päivän fiiliksiä. Jouduin pidättelemää yskää koko päivän ja yskimään jatkuvasti kävellessä. Se on ihan kamala tunne, kun yskä ei meinaa millään tavalla loppua. Yskänkohtaukset haittasivat kävelyä, mutta pystyin silti pitämään oman hyvän vauhtini yllä. Pääsimme neljässä tunnissa perusleiriin ja seuraavat päivät tulisimme viettämään perusleirissä.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri on 5400 metrin korkeudessa ja tiesimme etukäteen, että tulisimme viettämään perusleirissä ihan vähintään kolme päivää. Näiden päivien aikana Sherpat joutuisivat kiipeämään laittamaan fiksatut köydet vuorelle, sillä olimme syksyn ensimmäinen ryhmä Baruntsella. Perusleiripäivien aikana oli tarkoitus myös pitää puja-seremonia, jossa siunataan kaikki kiipeilyvarusteet ja kiipeilijät turvalliselle kiipeilylle. Tämän lisäksi suunnitelmissa oli aklimatisoitumiskävely ensimmäiselle jäätiköllä ja kiipeilyn harjoittelua.

Baruntsen perusleiri

Baruntse 7129 metriä

Perusleirissä kaikilla retkikunnan jäsenillä oli mahdollisuus omaan telttaan, mutta jaoimme Matka-Mikon kanssa teltan. Teltassa on lämpimämpää ja tietysti mukavampaa, kun siellä on seuraa. Päivällä perusleirissä oli ilman tuulta niin lämmin, että päällä oli vain ohut untuvatakki ja paksut pitkikset. Illalla auringon laskettua lämpötila kuitenkin tipahti reilusti nollan alapuolelle ja teltan ulkopuolella oli kaikki paksut vaatteet päällä. Lämpötila ei kuitenkaan mielestäni ollut jäätävä vielä perusleirissä.

Perusleirissä meillä oli oma vessateltta, jossa tarpeet käytiin tekemässä ja ruokailuteltta, jossa kaikki ruokailut olivat. Tämä on todella perinteinen asetelma perusleiriin ja hetkellisesti näistä paikoista tulee kiipeilijän koti. Meillä oli kaikki päivittäin tarvittavat varusteet teltassa, jossa nukuimme ja toisessa teltassa säilytimme loppuja varusteita.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri

Vietimme lopulta perusleirissä yhteensä kuusi päivää, jonka aikana ensin odotimme, että Sherpat saavat rauhassa tehtyä työnsä köysien kanssa. Kävimme yhtenä päivänä harjoittelemassa kiipeilyä läheisellä jäätiköllä, yhtenä päivänä pidimme puja-seremonian ja yhtenä päivänä teimme pidemmän aklimatisoitumiskävelyn kohti ensimmäistä yläleiriä 5900 metrin korkeuteen.

Baruntsen perusleiri

Harjoittelupäivä läheisellä jäätiköllä

Olin yllättynyt, kuinka paljon todellisuudessa aikaa meillä oli vain vietettävänä. Tässä kohtaa korostuu kyllä se, että viihtyy omien ajatusten kanssa ja mukana on paljon tekemistä, jonka avulla tappaa aikaa. Hyviä kirjoja, leffoja, musiikkia, hyvää seuraa, mukavia ajatuksia itsensä kanssa ja taitoa vain olla. Ja jos nyt tekisin jotain toisin, niin ottaisin ajanviettämiseen sopivia aktiviteetteja kuten leffoja paljon paljon enemmän mukaan.

Perusleirielämää Baruntsella

Meidän oma elokuvateatteri vuorilla

Baruntsen perusleiri on upeassa paikassa, sillä näkymä huipulle ja koko vuorelle on henkeäsalpaava. Vuori on niin lähellä, että sen jäätiköt näkee ja haasteet näkyvät myös koko ajan silmien edessä. Se on jotenkin maaginen tunne, kun tajuaa oman unelman olevan siinä silmien edessä, mutta vielä on kuitenkin pitkä matka tavoitteiden saavuttamiseen.

Baruntsen kiipeäminen

Ensimmäinen ylitettävä jäätikkö Baruntsella

Seuraava artikkeli tulee kertomaan siirtymisestä Baruntsen yläleireihin ja siitä, miltä tuntuu vain istua teltassa tekemättä mitään. Pysykää kuulolla!

 

Mera Peak – miltä tuntui kiivetä huipulle?

Mera Peak on 6476 metriä korkea vuori Nepalissa. Sanotaan, että Mera Peak on yksi Nepalin korkeimpia trekkaushuippuja, joka äkkiseltään luettuna kuulostaa siltä, että Mera Peakille vain kävellään vaelluskengät jalassa. Vuori ei ole teknisyydeltään haastava, mutta yli kuudessa kilometrissä pelkkä kävelykin saa kiipeilijän hengästymään ja haukkomaan henkeä. Siihen päälle lisättynä kylmyys, jäätikön ylittäminen ja jyrkät ylämäet, niin homma muuttuukin jo selkeästi haastavammaksi.

Nepalin matkalla ensimmäiset kuusi päivää käveltiin kohti Kharea ja 4900 metrin korkeutta totuttautuen ohueeseen ilmanalaan eli aklimatisoitumalla. Khare toimi meillä tukikohtana, jossa vietimme kolme päivää ennen siirtymistä Mera Peakin kiipeämiseen. Khare on kiipeilijöitä varten rakennettu kylä, jonka läpi lähes kaikki Mera Peakin kiipeilijät kulkevat. Se on kohtaamispaikka, lepopaikka ja valmistautumispaikka kiipeilijöille eri puolilta maailmaa.

Valmistautuminen Mera Peakille

Olimme kolme päivää Kharessa, jonka aikana ehdimme valmistautumaan perusteellisesti Mera Peakin kiipeämiseen. Ensimmäisenä päivänä oli edessä lepopäivä, jolloin kävimme aklimatisoitumiskävelyllä korkeammalla ja palasimme takaisin alas. Seuraavana päivänä harjoittelimme fiksatuissa köysissä liikkumista ja kolmantena päivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakin yläleiriä varten.

Ensimmäisenä lepopäivänä kävimme kävelemässä tunnin ylämäkeen ja pidimme hiukan taukoa ja tulimme takaisin alas Khareen. Tämän tyyppinen aklimatisoitumiskävelyjen tekeminen on todella hyvä tapa totuttaa kroppaa ohueeseen ilmanalaan ja auttaa omaa kroppaa aklimatisoitumaan paremmin. Olin saanut kurkkuni kipeäksi muutaman päivän aiemmin ja teimme sen vuoksi kevyemmän oman aklimatisoitumiskävelyn Stuartin ja Matka-Mikon kanssa.

Olimme erään teahousen pihalla teltoissa yötä ja osa porukasta osti huoneen teahousesta. Olin itse ensimmäisen yön teltassa, mutta kurkkukivun pahentuessa otin myös huoneen, jotta pääsisi olemaan sisällä myös yön. Söimme teahousessa retkikunnan kokin tekemiä ruokia emmekä teahousen ruokia niin kuin yleensä tehdään. Illalla saimme istuttua sisällä ja kamina lämmitti ruokailuhuonetta niin, että illalla oli jopa kuuma sisällä.

Seuraavana päivänä kurkkukipuni ei ollut hellittänyt useista Strepsilseistä, sinkkitapleteista tai imeskeltävistä kurkkutableteista huolimatta. Kylmä ja kuiva vuoristoilma alkoi tehdä temppunsa ja synnyttää nuhan sekä ikävän kuivan yskän. Yskä on todella yleinen, mutta tietysti ärsyttävä vaiva Nepalissa ja vuorilla. No yskä alkoi tulemaan ja sille ei voi siinä kohtaa tehdä oikein muuta kuin hoitaa oireita mahdollisimman tehokkaasti.

Mera Deakin crampon point

Matkalla crampon pointille

Kharessa Sherpamme virittelivät kiviseen rinteeseen kiinteät köydet, jossa pääsimme harjoittelemaan kiipeilyä kiinteässä köydessä. Olimme toki päivää aiemmin jo tarkastaneet, että kaikilla on oikeanlainen varustelu kiinteän köyden kiipeämistä varten valjaissa. Olin jotenkin tosi hermostunut tänä päivänä, sillä tunsin jotain ihmeellistä painetta olla maailman paras kiipeilijä. Olen tänä vuonna pyrkinyt parantamaan myös kiipeilytaitoja, joten tässä hetkessä alkoikin pelottamaan, osaanko mitään.

Kiipeily meni kuitenkin kivasti ja harjoittelimme kiipeämistä isot rukkaset kädessä. Huom! Mikäli olet lähdössä vuorikiipeilemään, niin suosittelen lämpimästi harjoittelemaan kaikkien kiipeilyvarusteiden räpläämistä ne isot rukkaset kädessä. Hommat muuttuvat aika paljon haastavammaksi, kun hanskat kädessä ei pysty ottamaan ihan niin tarkkoja pinsettiotteita kuin ilman hanskoja.

Kolmantena päivänä kävimme erittäin yksityiskohtaisesti läpi retkikunnan johtajan Donin kanssa, mitä kaikkea Mera Peakin kiipeämiseen tarvitsee ottaa mukaan, miten kylmää vastaan on hyvä varustautua ja mitä muita tärkeitä asioita täytyy ottaa huomioon, kuten huiputusyön aikainen syöminen ja juominen. Tärkeitä juttuja, osa kertaamista ja toisaalta uusia näkökulmia siihen varsinkin, miten kylmässä kannattaisi ja voisi toimia.

Pakkasimme tässä vaiheessa myös kaksi isoa kassia, joista toinen kassi meni jo kohti Baruntsea ja toinen kassi lähti kantajien mukana Mera Peakin yläleiriin. Kannoimme pientä päiväreppua, jossa oli vain päivällä tarvittavat varusteet. Kevyttä siis siinä mielessä, että joku muu kantoi koko ajan isot tavarat kuten makuupussin.

Siirtyminen yläleiriin

Lepopäivien ja harjoittelupäivän jälkeen aloitimme siirtymisen Mera Peakin yläleiriin, joka on 5800 metrin korkeudessa. Tämä oli myös tähän mennessä korkein nukkumiskorkeus, jossa olen ikinä nukkunut. Jännitti, että miltä nukkuminen noin korkealla tulisi tuntumaan.

Siirtyminen Kharesta myötäili ensin kivistä polkua ylämäkeen, josta sitten siirryttiin jäätikölle. Tässä kohtaa puettiin päälle siis ylävuoristokengät, valjaat, jääraudat ja kaikki kiipeilyvarusteet. Kypärää ei jäätiköllä tarvinnut, koska luonteeltaan jäätikkö ei ollut sellainen, että olisi ollut isoa riskiä tippuville asioille jäätikölle siirtymisen aikana.

Crampon point on kohta, jossa vaihdetaan tavalliset vaelluskengät ylävuoristokenkiin ja jäärautoihin. Ensimmäinen osuus Kharesta crampon pointille kesti pari tuntia ja siitä siirtyminen jäätikön kautta yläleiriin noin kolme tuntia. Kokonaisuudessaan kaikkine taukoineen päivä oli seitsemisen tuntia ja yllättävänkin rankka lähestyminen.

Mera Peak jäätikkö

Jäätiköllä matkalla Mera Peakin yläleiriin

Nousua Kharesta yläleiriin tuli lähes 900 vertikaalimetriä, joka tarkoittaa tuon mittaiseen päivään paljon ylämäkeä. Olin yllättynyt, kuinka rankka päivä jo pelkkä lähestymispäivä oli minulle. Tuntui, että happi loppuu ylämäessä, mutta kuljimme todella rauhalliseen vauhtiin. Pidettiin omia taukoja, kun ryhmän nopeimmat eli Steve ja retkikunnan johtaja Don suorastaan juoksi edellä. Eivät he nyt oikeasti juossut, mutta he olivat selkeästi ryhmän nopeimmat kiipeilijät tässä kohtaa. Ja kyse ei ole kilpailusta, vaan siitä, että kaikki etenee omalla vauhdilla.

Mera Peak yläleiri

Mera Deakin yläleiri 5800 metriä

Saavuimme leiriin, joka ei ollut varsinaisen yläleirin kohdalla, koska se oli täynnä telttoja. Siirryimme jäätikölle ja pystytimme oman leirimme sinne. Se oli kaunis ja erittäin hyvä kohta pitää leiriä, sillä saimme olla täysin omassa rauhassa ja valmistautua tulevan yön kiipeilemiseen. Tässä vaiheessa mukana oli kaikki retkikunnan jäsenet lukuunottamatta kahta kiipeilijää.

Mera Peak yläleiriin matkalla

Matkalla yläleiriin Mera Peakilla

Fiilis yläleiriin päästessä oli hyvä, mutta korkeus alkoi pian leiriin saapumisen jälkeen tuntua. Minulla oli orastava päänsärky ja nappasin Panadolin heti naamaan ja join reilusti vettä päälle. Näillä lääkkeillä olo alkoi helpottumaan ja saimme pidettyä hyvää fiilistä leirissä Matka-Mikon ja Steven kanssa. Kaikkia alkoi jännittämään seuraavan yön koitos.

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Kiipeilykaverit Mera Peakin yläleirissä

Meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään sen perusteella, miten olimme selviytyneet lähestymispäivänä. Ryhmien tarkoitus oli vain ajoittaa lähtö leiristä eri aikaan, jolloin kaikilla olisi omalla tahdilla sopivasti aikaa päästä huipulle aurinkoisessa säässä. Jos nopeimmat olisivat lähteneet ajoissa, niin riskinä olisi voinut olla, että he ovat huipulla ennen auringonnousua. Me olimme keskiryhmässä ja lähtö huipulle olisi seuraavana yönä kello kolme aamuyöstä.

Illalliseksi söimme muutaman kourallisen popkornia ja ylikypsää makaronivelliä. Siitä revittiin huumoria, sillä maistuihan se nyt aivan kammottavalta. Nukkumaan kävimme kuudelta illalla ja sain itse nukuttua kymmeneen asti tauotta, sen jälkeen torkuin aamuyöhön asti, kunnes kello oli kaksi ja aloimme valmistautumaan huipulle lähtemiseen.

Huiputuspäivä Mera Peakilla

Huipulle lähdettiin kolmelta yöllä ja arvio oli, että kävelemme huipulle neljässä tai viidessä tunnissa. Edessä ei olisi siis useiden tuntien kävely, josta olin yllättynyt. Takaisin leiriin oli arvioitu, että nopeimmat pystyisivät kiipeämään viidestä kahdeksaan tuntiin. Tämä olisi siis nopein huiputuspäivä, joka minulla olisi todennäköisesti edessä.

Auringonnousu Mera Peakilla

Auringonnousu Mera Peakilla

Lähdimme yöllä matkaan. Illan tuuli oli yön aikana tyyntynyt ja meillä oli hyvä tuuri, sillä kuun kierto oli siinä kohdassa, jossa taivaalla möllötti lähes täysikuu. Otsalamppu oli päällä, mutta ulkona näki yllättävänkin hyvin jo pelkässä kuun valossa. Olin vetänyt teltassa kaikki mahdolliset vaatteet päälle ja se osoittautui virheeksi.

Lähdimme liikkeelle ja minulla tuli kymmenen minuutin jälkeen hiki. Pakkasta oli kellon mukaan 19 astetta, mutta paksut untuvahousut ja -takki pisti minut liikkeessä hikoilemaan. Vaihdoin paksun untuvatakin ohueeseen aika pian ja liikkuessa tämä oli hyvä vaihtoehto.

Lähdin Sherpan perää kävelemään ja etenimme kovaa vauhtia, rupesin haukkomaan happea hyvin nopeasti ja minusta tuntui, että oksennan. En ollut kokenut tuollaista ahdistunutta fiilistä ikinä ennen ja ihmettelin, että mitä on vialla. Sanoin hetken sinnittelyn jälkeen, että joudun hidastamaan vauhtia ja Stuart takanani sanoi, että ingnoraa vain sen Sherpan vauhti ja mene omaa vauhtia. Vauhdin hidastaminen auttoi oksennusoloon ja olo alkoi palautumaan normaaliksi.

Näin, että edessä on ylämäki. Oli pimeä kohta eikä kuu valaissut tulevaa maisemaa, vaan aloitimme nousun. Tätä nousua kestikin sitten huipulle asti. Rinne oli niin jyrkkää, että siinä täytyi olla tarkkana, että lyö jääraudan kaikki piikit kunnolla rinteeseen. Otin kaksi askelta ja pidin aina pienen tauon. Tätä kuviota toistettiin sitten useampi tunti putkeen.

Olimme kulkeneet hiukan alle kaksi tuntia, kun pidimme ensimmäisen tauon. Rinteessä oli ruvennut tuulemaan, joten lisäsin ohuemman untuvatakin päälle paksumman takin. Join hiukan vettä ja yritin nakertaa Snickersistä pienen palan energiaksi. Horisontissa näkyi jo tumman keltainen sävy ja aurinko oli nousemassa ihan pian. Termospulloa repusta kaivaessa otin hanskani pois kädestä ja tämä oli suuri virhe, sillä tuulessa tuntui, että sormet paleltuu ja niiden lämmittäminen uudelleen olikin aikamoinen projekti.

Kello 6:30 pidimme toisen tauon ja tässä kohtaa aurinko oli noussut jo taivaalle. Näimme Mera Peakin huipun, jonne oli matkaa vielä jyrkkä huippuharjanne, johon oli laitettu kiinteä köysi. Viimeiset nousumetrit olisivat edessä ennen huipulla seisomista. Jätimme reput odottamaan viimeisen osuuden alapuolelle ja lähdimme kohti huippua. Askel kerrallaan pääsimme lähemmäs ja lähemmäs. Tässä kohtaa tuuli oli jo navakka ja minulla oli käytännössä kaikki mahdolliset vaatteet päällä.

6:55 astuin Mera Peakin 6476 metriä korkealle huipulle. Olo oli tietysti huikea, sillä aamuyön kova vauhti, oksennusrefleksit ja korkea syke oli syönyt voimia. Olin kuitenkin vielä siinä mielessä hyvissä voimissa, että olo tuntui yllättävänkin virkeältä. Huipulle astuminen antoi ison adrenaliinipiikin ja tuntui, että huipulla energioita on hyvin myös alastuloon. Huipulla kuitenkin ollaan vasta puolessa välissä.

Mera Peakin huipulla

Mera Peakin huipulla

Laskeuduimme huippuharjanteelta alas ja halailimme onnitteluhalit retkikunnan tyyppien kanssa ja pidimme tauon ennen kuin lähdimme alas kohti leiriä. Tässä vaiheessa oli upea olo, sillä yöllä oli ollut haastavia hetkiä ja nousu oli tuntunut todella kovalta. Kovemmalta kuin mikään muu vuori tähän mennessä.

Lähdimme takaisin leiriin, jonne pääsimmekin yllättävän nopeasti. Otimme päiväunet leirissä ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti seuraavaa leiriä. Matkaa Mera Peakin yläleiristä alas seuraavaan leiriin oli neljä tuntia ja tässä kohtaa reissua sanoimme heipat Stevelle ja Silviolle, jotka kiipesivät vain Mera Peakin.

Mera Peak on korkea vaellushuippu ja teknisesti käytännössä vain kävelyä. Haasteet mielestäni tulevat kylmyydestä, korkeudesta ja todella kovasta noususta sekä lähestymisessä että huiputuspäivänä. Olin todella ryytynyt seuraavassa leirissä ja tuntui, että olisi tehnyt viisi pitkää ja kovaa lenkkiä putkeen ilman taukoja. Mera Peak oli siis haastavampi kuin olin kuvitellut.

Näkymä Mera Peakin huipulta

Näkymä Mera Peakin huipulta

Mera Peakin jälkeen pidimme leirissä lepopäivän ja aloitimme siirtymisen kohti Baruntsen perusleiriä. Niistä päivistä ja perusleirielämästä tulen kirjoittamaan seuraavalla kerralla. Kuvasin matkalla myös videopäiväkirjaa, joista löytyy pätkiä Instagramin Storysta, jos fiilikset kiinnostavat tarkemmin, niin suosittelemaan kurkkimaan Instaa.

Ensimmäiset vaelluspäivät Khareen

Nyt on pahimmat Nepalin pölyt karisteltu  ja lähes kaikki varusteet huollettu. Olo kropassa ei ole mikään mieltä imarteleva, sain tuliaiseksi Nepalista matkustajaripulin, flunssan, ihottumaa ja sinisiä varpaankynsiä. Pikku juttuja, mutta niiden hoitamiseen on mennyt viime viikko.

Koska reissu oli mielettömän pitkä ja tapahtumarikas, niin haluan paloitella matkakertomukseni useaan juttuun, jotta niitä on ensinnäkin mukavampi lukea ja helpompi käsitellä täältä kotisohvalta. Tuntuu, että ensimmäisistä päivistä reissussa on ikuisuus, ja onhan niistä pitkä aika, jo yli kuukausi.

Matkalla Luklaan

Jännittyneenä pienkoneessa matkalla Luklaan

Matkahan eteni siten, että kiipesimme ensin Mera Peak -nimisen 6476 metriä korkean vuoren ja sen jälkeen lähdimme Baruntsen perusleiriin, josta sitten tarkoituksena oli kiivetä Baruntsen 7129 metrinen huippu. Matka oli siis jo alkuasetelmiltaan upea, sillä mahdollisuudet kahteen eri huippuun ja ympyrän malliseen reittiin oli ihan käsillä.

Retkikunta

Olen kirjoitellut useaan otteeseen retkikunnan merkityksestä vuorikiipeilyssä. Olen itse viehättynyt ajatuksesta, että jokaisella reissulla tutustun uusiin ihmisiin ja luon aina uusia ystävyyssuhteita tuleville reissuille, matkalla ja jopa elämänmittaisia ihmissuhteita. Tälläkin kertaa odotin retkikunnan tapaamista kuin kuuta nousevaa.

Retkikunta muodostuu siis toisilleen tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat valinneet saman retkikuntaoperaattorin eli meidän tapauksessamme Summit Climbin retkikunnan järjestäjäksi. Emme siis tienneet ennen Kathmanduta muuta kuin sen, mistä maista retkikuntaan on liittymässä ihmisiä.

Retkikuntamme oli alussa kymmenen jäsentä. Kaksi heistä kiipesi ainoastaan Mera Peak -vuoren ja loput kahdeksan molemmat vuoret. Tämä oli sinänsä harmillista, koska Mera Peakin kiipeäminen tuntui olevan todella aikaisessa vaiheessa reissua ja näiden kiipeilijöiden kanssa olisi mielusti viettänyt pidempääkin aikaa vuorilla.

Retkikuntamme jäsenet olivat: yhdysvaltalainen 60-vuotias kokenut vuorikiipeilijä Stuart, saksalainen 57-vuotias Detlef, suomalainen 55-vuotias kasitonnisten kävijä Matti, sveitsiläinen reilu 50-vuotias ensikertalainen Anna, minä, Matka-Mikko, 62-vuotias yhdysvaltalainen Darel, noin 40-vuotias australialainen lääkäri (en muista hänen nimeään, koska hän kääntyi toisena päivänä pois kotona olleen sairastapauksen vuoksi), reilu 50-vuotias italialainen Silvio, joka kiipesi vain Mera Peakin ja englantilainen 34-vuotias Steve, niin ikään vain Meralla.

Tämän lisäksi retkikuntaan kuului yhdysvaltalainen retkikunnan johtaja Don, Sherpoja, kokki, keittiöpoikia, kantajia ja isoimmillaan työllistimme 70 eri henkilöä erilaisiin tehtäviin. Tälläisellä kokoonpanolla olimme liikenteessä ja muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka vanha keski-ikä retkikunnassa oli. Tällähän ei sinällään ole väliä ja kuten reissu sen osoitti, on huiputtamisen mahdollisuudet kyllä aivan eri asioista kiinni kuin iästä.

Lentomatkat polkujen varteen

Lähdimme Suomesta siis 11.10 ja lensimme Qatar Airwaysin avulla Dohaan ja sieltä hyppäsimme sitten Kathmandun koneeseen. Tuo yhteys on kyllä todella näppärä, sillä vaihtoajat ovat järkevät, Qatarilla homma toimii ja Dohassa oli mukava odotella keskellä yötäkin vaihtoa. Lennot ovat vielä todella inhimillisen mittaiset kuuden ja neljän tunnin pituuksilta sekä ajoissa varaava saa lennot 400-600 euron hintaankin.

Kathmandussa sitten tapasimme kaikki retkikunnan jäsenet, kävimme läpi varusteet ja esimerkiksi omalla kohdallani kuituhousut eivät läpäisseet varustetarkastusta vaan jouduin vuokraamaan paksut untuvahousut. Housut kyllä pelastivat minut palelemasta. Olin sitten kylmissä olosuhteissa onnellinen, että retkikunnan johtaja Don oli pakottanut minut vuokraamaan ne housut.

Seuraava siirtyminen Kathmandusta on lento pienkoneilla Luklan lentokentälle, joka on pieni lentokenttä vuoren rinteiden välissä. Luklasta puhutaan, että se on yksi maailman vaarallisimmista kentistä, mutta todellisuudessa onnettomuuksien määrä on minimaalinen. Syy siihen on se, että he ovat erittäin tarkkoja säästä, jolla Luklaan lennettään ja sään täytyy olla kirkas, jotta koneet liikkuvat mihinkään.

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Lentopäivänä Kathmandun ja Luklan sää näytti heikolta ja päätimme ajaa pienemmälle lentokentälle neljä tuntia Kathmandusta, josko siellä olisi kirkasta ja pääsisimme Luklaan sitä kautta. Ajomatka oli sen arvoinen, sillä pääsimme lentämään heti aamupäivästä Luklaan. En ole lentopelkoinen isoissa koneissa, mutta on kyllä pakko sanoa, että tämä lentomatka pienellä 10-paikkaisella koneella jännittää ja ottaa mahan pohjasta ihan joka kerta.

Helpotus päästä vaeltamaan kohti määränpäätä

Lukla on 2800 metrin korkeudella ja oli todellinen helpotus laskeutua pomppivasta koneesta alas. Lukla on pieni kylä, josta saa ostettua kaikki länsimaalaiset mukavuudet kuten kuuman suihkun, yöpaikan sisältä ja erilaisia tarvikkeita vaellukseen. Söimme Luklassa lounaan ja edessä oli kolmen tunnin vaeltaminen ensimmäiseen leiriin.

Lukla on legendaarinen paikka siinä mielessä myös, että lähes kaikki Nepalin puolelta Everestille lähtevät kiipeilijät kulkevat sitä kautta. Luklasta lähtee siis polku Everestin laaksoon, mutta me lähdimme Hinku Valleyhin, joka on siis eri suuntaan kuin Everestin laakso. Tämä laakso on myös väylä Mera Peakille ja se, mistä erityisesti pidin niin tämä laakso on myös todella paljon hiljaisempi ja poluilla ei juuri törmää muihin ihmisiin.

Ensimmäiset askeleet poluille

Helpotus oli suuri päästä vihdoin kävelemään ja poluille. Olihan ennen ensimmäistä trekkipäivää kökitty ensin lentokoneessa, sitten odoteltu autossa, lisää lentokoneessa ja malttamattomana odoteltu vuorien pilkahtamista esiin. Vihdoinkin oli aika aloittaa kävely kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua.

Vaellus Khareen 4900 metrin korkeuteen

Kahden ensimmäisen yön jälkeen jatkoimme ylämäkeä 4000 metrin korkeuteen ja ylitimme ensimmäisen 4600 metriä korkean solan matkallamme. Ylämäki tässä kohtaa reissua tuntui raskaalta ja etenemisvauhti oli erittäin rauhallisesti. Päivien aikana juteltiin paljon ja fiilis oli kokonaisvaltaisesti hyvä.

Mera Peakin kiipeäminen

Leiri 4000 metrin korkeudesta

Aklimatisoituminen menee itselläni lähes aina samaa kaavaa: ensimmäinen viikko korkealla on vaikeaa, saan nukuttua mutta en kovin syvää unta. Heräilen öisin, havahdun telttakaverin kuorsaamiseen ja aamulla on tokkurainen olo. Ruokahalu pysyy lähes muuttumattomana ja se jopa kasvaa päivien kuluessa. Tämä on aina hyvä merkki, sillä energiaa noissa oloissa myös kuluu.

Solan jälkeen jatkoimme alamäkeen ja leiripaikkaan, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa myös paikalliseen teahouseen eli majataloon, jossa on kamina ja illalla myös lämmintä. Oli ihanaa istua illalla sisällä ilman palelua ja jutustella retkikunnan tyyppien kanssa. Yhdellä jenkillä oli tässä kohtaa jo huonompi olo ja hän kärsi selvästi akuutista vuoristotaudista. Annalla oli myös päänsärkyä ja hän oli nukkunut huonosti useamman yön. Myöskään Steve ei ollut nukkunut kunnolla. Varsin yleisiä oireita siis korkeasta ilmanalasta.

Mera Peak vuori Nepalissa

Mera Peak vasemmalla

Leiripaikasta jatkoimme seuraavana päivänä tähän mennessä pisimmän ja viidennen trekkipäivän 1000 vertikaalimetrin alamäen kävelyllä. Tämä oli myös päivä, jolloin pääsimme ensimmäistä kertaa suihkuun ja voi vitsit, miten voimaantunut olo siitä tulikaan. Elämä on niin perusasioiden äärellä vuorilla: kävelet, syöt, kävelet, juot, syöt, nukut ja tätä kuviota toistetaan päivästä toiseen. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu, mitä uutisissa tapahtuu vaan elämä on siinä hetkessä ja läsnäoleminen on helppoa ilman turhia ärsykkeitä.

Lepopäivät Kharessa

Kuudentena trekkipäivänä matka jatkui kohti Kharea, joka on Mera Peakin kiipeämisessä selkeä merkkipaalu. Khare on 4900 metrin korkeudessa oleva kiipeilykylä, josta löytyy tarvittavat hyödykkeet valmistautumisessa kiipeilyyn. Kharessa pääsimme taas sisälle teahouseen ja vietimme yhteensä kolme yötä Kharessa. Lepopäivinä kävimme korkeammalla totuttelemassa ohueeseen ilmanalaan, harjoittelimme fiksatussa köydessä kiipeämistä ja lepäsimme.

Vuorikiipeily Nepalissa

Matkalla Khareen, näkymät 4500 metrin korkeudesta

Khareen pääseminen oli pidemmän päivän lopun ylämäen jälkeen yllättävän rento päivä. Kävelimme todella rauhallisesti ja jutustelimme matkalla. Steve nauroi, että mun ääni kuului laaksossa kun hölötin Matka-Mikon kanssa suomeksi. Sanoin vaan, että parasta tässähän on se, että te ette edes ymmärrä mistä me puhutaan. Oma salakieli on noin pitkällä reissulla ihan kiva asia, sillä saa purettua kaikki asiat rauhassa kiipeilykaverille.

Kharessa ensimmäisen lepopäivän aikana tunsin, kuinka kurkussa alkoi olla polttava tunne ja kuin kaktus olisi ilmaantunut kurkkuun. Kylmä ja kuiva vuoristoilma tekee helposti kurkun kipeäksi ja aloitin heti syömään erilaisia kurkkupastilleja. Yöllä minua ahdisti rintaan ja buff-kaulaliina helpotti suun edessä hengittämistä. Valvoin yhden yön pelätessä äityvää kurkkukipua.

Khare 4900 metriä ja Nepali

Khare 4900 metriä

Viimeisenä lepopäivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakille, yksi kassi lähtisi Mera Peakin high campiin seuraavana päivänä 5800 metrin korkeuteen ja toinen kassi lähtisi jo kohti Baruntsen perusleiriä. Seuraavana päivänä lähtisimme myös oikeasti kiipeilemään, sillä virittelimme kaikki kiipeilyvarusteet kuntoon ja valmistauduimme lähtemään Mera Peakin huiputukseen. Poiketen monen muun matkanjärjestäjän ohjelmasta emme olleet yhtään yötä Mera Peakin varsinaisessa perusleirissä, vaan siirryimme suoraan Kharesta yläleiriin.

Tässä vaiheessa reissua olimme siis 4900 metrin korkeudessa ja valmiina lähtemään Mera Peakin huiputukseen yhden yläleirin kautta. Kirjoitan seuraavassa postauksessa Mera Peakin huiputuksesta – yhdestä rankimmasta yöstä, jonka olin siihen mennessä kokenut.

 

CAP: Crazy Adventure Plan – mikä ihme se on?

Torstaina Baruntsen pakkauslistan Facebook-jakoon yksi suomalainen naiskiipeilijän kommentoi, että tärkeimmät varusteet matkalle ovat pitkä pinna ja paljon huumoria. Tämän myötä mieleen tuli CAP eli Crazy Adventure Plan, jota toteutimme Coloradossa.

CAP on alunperin ystäväni Tylerin tekemä suunnitelma, jonka olen täysin omaksunut kahdella eri reissulla, jolla hän on ollut mukana. Sanoisin, että CAP on myös enemmän kuin suunnitelma, sillä se on myös tapa ajatella reissaamista ja erilaisia elämän osa-alueiden seikkailuja. Tylerissa olen erityisesti ihaillut hänen asennettaan seikkailla ja sen takia suunnitelman kertominen myös teille toivottavasti avaa ajatuksia. Olen CAP-fani ja toitotan sääntöjä vähän väliä mieleeni.

CAP on myös siitä hyvä suunnitelma, että sitä voi toteuttaa käytännössä mihin tahansa muuhunkin asiaan kuin matkailuun. Urheilu, työ, arki, ihmissuhteet ja niin edelleen. Sama suunnitelma sopii kaikkiin näihin ja niiden toteuttamiseen.

Säännöt

CAP -suunnitelmassa on neljä sääntöä. Säännöt tulevat nyt englanniksi, koska ne toimivat paljon paremmin niin ja suunnitelman kehittäjä puhuu myös englantia.

1. Have fun

Tämä sääntö on aina ja kaikessa numero yksi. Pitää olla hauskaa ja tekemisen pitää olla sellaista, että siitä voi nauttia. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö tekeminen voisi olla samaan aikaan haastavaa. 

Tästä säännnöstä esimerkki oli trad-kiipeily Garden of the Gods -nimisessä paikassa Coloradossa. Minua pelotti ja tuntui, että nyt ollaan omalla äärirajalla. Koko ajan oli kuitenkin hauskaa vaikkakin jännittävää. Kiipeilyparini vähän puski minua omalle epämukavuusalueelleni, mutta varmisti, että koko ajan olemme samaa mieltä, että etenemme seinällä.

CAP: Craze Adventure Plan

Kanioneilla seikkailemassa

2. Be cooperative

Mitä ikinä teetkin, niin tavoitteena on myös tehdä asiat yhteistyössä. Coloradossa tämä koski telttailua, autolla ajamista, kiipeilyä, juoksua ja uimista. Tämä sääntö tarkoittaa myös toisien huomioonottamista ja neuvottelutaitoja.

Piti löytää keinot, joilla neljän hengen porukka pysyi sovussa vaikka väsyttäisi, päivä olisi ollut pitkä tai pieniä vastoinkäymisiä olisi tullut eteen. Tämä sama koskee töitä, ihmissuhteita ja mitä tahansa. Parempi hankkia paljon ystäviä ja tukijoukkoa kuin paljon vihamiehiä ympärille.

CAP: Crazy Adventure Plan - be cooperative

Toinen sääntö: be cooperative

3. Be safe

Tämä on tärkeä sääntö, kun lähdetään vuorille tai kiipeämään tai sporttailemaan. Tavoite on olla koko ajan turvassa ja tehdä vain ja ainoastaan sellaisia päätöksiä, jotka tukevat turvallisuutta. 

Turvallisuus tarkoittaa myös matkakumppaneista välittämistä, sillä heistä täytyy pitää huolta ja välittää myös muusta kuin omista tarpeista. Jaetaan murheet ja ilon hetket ja nauretaan hauskoille kommelluksille. Ystävyyssuhteista tulee todella ainutlaatuisia ja elämänmittaisia kumppanuuksia. Ikävöin usein vuorilla tavattuja kavereita, mutta tiedän että jos tiet vielä kohtaavat, niin reissuista tulee varmasti onnistuneita.

CAP: Crazy Adventure Plan - be safe

Kolmas sääntö: be safe

4. Determine if we should take our adventures around the world

Viimeinen sääntö on luotu sitä varten, että emme oikeasti tienneet, miten hauskaa tai hyvin reissuporukka toimisi itse järjestetyllä reissulla.

Sovimme, että lähdemme reissuun ja selvitämme, kuinka kivaa yhdessä reissaaminen olisi. No ihan sairaan haukaa meillä olikin ja mahdollisia tulevia reissujakin tulee olemaan jos saadaan aikataulut vain sopimaan keskenään. Tämä sääntö pätee matkusteluun, ystävyyteen ja parisuhteeseen.

CAP: Crazy Adventure Plan - find out travel partners

Neljäs sääntö: selvitä, onko kavereista matkakumppaniksi jatkossakin


Tärkeää on löytää sellaisia matkakumppaneita, joiden kanssa hommat pelaa ja joiden kanssa on hauskaa. Onhan reissussa kuitenkin oltava mukana pitkää pinnaa ja paljon huumoria, niin kuin idolini Mia Graeffe sen sanoi.

CAP suunnitelma on siis vahvasti mielessä myös tulevalle Baruntsen reissulla. Tärkeää on toteuttaa nämä neljä sääntöä myös Nepalissa. Nämä säännöt olisi hyvä pitää mielessä myös ihan joka päivä ilman sen suurempia reissuja.

Ennen kaikkea on hyvä pitää mielessä säännöt silloin, kun on vähän vaikeaa. Pääasia on kuitenkin pitää hauskaa ja Baruntsella tulee varmasti eteen hetkiä, jolloin itselle pitää muistuttaa CAP-sääntöjä. Siksi on hyvä, että säännöt on selkeästi määritelty ja niitä voi muistutella mieleen.

Ennen kaikkea, niin kuin Mia ja Tyler sen sanoi, pidä hauskaa ja ota reissulle mukaan paljon huumoria ja pitkää pinnaa.

Store Smorstabbtind-vuoren kiipeäminen

Norjan reissulla seuraava kohde oli Falketind-niminen vuori. Uranostindin jälkeen olin epävarma Falketindin-vuoren teknisistä osuuksista. Tämä seuraava vuori tehtiin myös reissukaverini Kallen kanssa kahdestaan, sillä köysistön kolmas jäsen lähti jatkamaan omaa reissuaan toisaalle. Kyseltiin vinkit ja katseltiin karttaa, mistä löytyisi meille sopiva vuori.

Toinen asia, jonka halusin Falketindin lisäksi tehdä oli ajaa tie 55. Se on yksi hienoimpia Norjan maanteitä ja sitä on kehuttu useaan eri otteeseen usean eri henkilön toimesta. Tämä tie meidän täytyi myös päästä ajamaan ja onneksi menimme, sillä maisemat olivat huikeita koko ajomatkan ajan. Vuoria, jäätiköitä, laaksoja ja vuonoja. Maisemat vaihtelivat ja välillä mentiin jyrkkää serpentiinitietä ylös ja toisaalta lasketeltiin alas.

Jotta pääsimme tälle tielle, valitsimme seuraavan kiivettävän vuoren sellaisesta kohtaa, josta tien ajaminen olisi järkevää ja mahdollista. Näiden kriteerien ja Uranostindin köysistön kolmannen jäsenen suosituksen seurauksena valitsimme kiivettäväksi vuoreksi Store Smorstabbtindin. Kävimme matkalla leiripaikkaa myös todella sympaattisessa kaupungissa nimeltään Lom, missä oli erittäin ihana kahvila, jossa tankattiin pullaa ja kunnon kahvia.

Leiripaikalle päästyämme ihastelimme maisemaa ja päätimme kaivaa vielä maastopyörät pakettiautosta esiin. Olimmehan ottaneet ne matkalle mukaan ja olisi ollut sääli ellei matkan aikana olisi tullut ajeltua yhtään. Onneksi lähdimme pyöräilemään, sillä tunnin lenkillä oli upeat maisemat. Vuoria ja yksi selkeä tavoite: Storebjorn-niminen teknisesti haastavampi vuori. Tämä jäänee siis seuraavaan reissuun.

maastopyöräily norja

Maastopyöräilyreittejä tarkistamassa

Leiripaikalla oli mukava ilta ja pääsimme pitkästä aikaan “suihkuun” eli pulahtamaan jäätiköstä sulaneeseen jokeen. Yllätykseksi joko Norjan helteet tai muuten vain, mutta vesi ei ollutkaan jäätävän kylmää vaan miellyttävän viilentävää ja joessa pulahtamisen jälkeen oli taas parempi ja ennen kaikkea viilentyneempi olo.

norjan vuoristosuihku

Norjan vuoristosuihku

No, mutta sitten seuraavaan päivään ja Store Smorstabtindin huiputukseen. Päivä oltiin suunniteltu siten, että lyhyen lähestymismarssin jälkeen ylittäisimme ison jäätikön ja jäätiköltä siirtyisimme harjanteelle. Huippu näkyi jo leiristä, joten suunnistaminen tuntui olevan selkeää. Olimme myös saaneet vinkin, että jäätiköllä kannattaa suunnata kohta “kivikasaa”.

Aloitimme aamun aikaisemmin kuin muina päivinä, sillä tarkoituksemme oli ajaa vielä huiputuksen jälkeen lähemmäksi Ruotsia, jotta seuraavan päivän ajomatka Ruotsiin ja kotilauttaan ei olisi niin pitkä. Olimme sopineet, että herätyskello soittaa 5:30 ja siitä lähdemme heti matkaan, kun olisimme valmiita.

Kello 6:20 pääsimme sitten vuoren huiputukseen ja aamu alkoi taas kerran helteisenä, vaikka kello olikin vain vasta vähän. Lähestymispolku oli selkeästi helpompaa kuin Uranostindille ja olimme kulkeneet jäätikön reunalle alle tunnissa. Jäätikön reunalla virittelimme ensimmäistä kertaa siis kahden henkilön köysistön ja sovittiin, että minä lähden ensimmäisenä kulkemaan jäätiköllä ja navigoimaan meille reittiä.

Jäätikön alku oli melko helppokulkuista ja pian pääsimme alueille, joissa joutui poukkoilemaan railojen ylitse ja miettimään tarkemmin reittiä. Edessä alkoi näkymään myös se suunnistukseen tarkoitettu “kivi” eli seinämä, josta jää oli sulanut.

Huomasimme, että kivikohdan vieressä oli myös jyrkkä jääseinämä, joka näytti kiivettävältä jääseinältä ilman isoja railoja. Päätettiin, että mennään jääseinämää pitkin ylös ja kiivetään niin pitkään kuin päästään reittiä kulkemaan. Ja mehän mentiin ja kiivettiin se seinämä. Olipa mahtavaa! Jääkiipeily on tehnyt tehtävänsä, tuntui meinaa itsevarmalta ja siltä, että tätähän me juuri tultiin Norjaan tekemään: kiipeämään jäistä seinämää kaikki kiipeilykamat päällä.

norjan jääkiipeily

Vihdoinkin jääseinämällä

Seinämä jälkeen jatkoimme sitten pitkään lumipeitteisellä jäätiköllä ylämäkeen ja sen jälkeen melko pitkään ihan tasaista jäätikköä. Ja piru vie, että jäätiköllä oli kuuma! En ollut pakatessani reissua varten arvannut, että tulemme hikoilemaan samanlaisessa helteessä kuin Suomessa. Etenkin jäätiköllä kuumuus oli todella polttavaa ja pitkät vaatteet eivät auttaneet paahtumisongelmaan. Kaikki takkien ja housujen tuuletusaukot auki ja matka jatkui.

Norjan kuuma jäätikköä

Norjan jäätikköä

Jäätikön jälkeen pääsimme harjanteelle, josta sitten kipusimme kohti huippua seuraavan 1,5 tuntia. Oli jo melkoista kiipeilyä ja haastavaa siitä teki sen, että emme suinkaan pitäneet jalassa kiipeilytossuja vaan ylävuoristokenkiä. Tällä kertaa emme käyttäneet varmistuksia vaan “scramblasimme” eli kuljimme kaikkien raajojen avulla ylös harjannetta.

norja ja kalliokiipeily

Nähdään pian! huipulle

Huipulla oli upeaa ja maisemat olivat henkeäsalpaavat. Ihmettelimme useaan otteeseen, miten hyvä tuuri kävi, että tulimme tälle 2208 metriä korkealle vuorelle, josta avautui todellinen Norjan alppimaisema. Joka puolella oli jäätikköä, lumisia huippuja ja näkyvyys oli täydellinen. Huipulla ei myöskään tuullut, joka on kuulemma erittäin harvinaista. Pidimme pidemmän tauon ylhäällä, söimme lounaseväät ja ihastelimme oloa ja vuorifiilistä, joka piirtyy verkkokalvolle ikuisesti.

store smorstabbtind

Store Smorstabbtind 2208 metriä korkealla vuoren huipulla

Lähdimme takaisin alas ja koko reissuun meni yhteensä 9 tuntia. Sen aikana nousimme 1116 metriä ja kuljimme 13 kilometriä. Kaikista hitainta oli matka alas ja siinä ollut jääseinämän laskeutuminen. Päivä oli onnistunut: olimmehan kiivenneet kahdestaan vuoren huipulle ja päässeet turvallisesti sekä ylös että alas. Olin myös super fiiliksissäni siitä, että suunnittelimme tämän aivan itse ja kaikki meni ihan nappiin.

norja store smorstabbtind

Huipulla toisesta kulmasta

Norjan jälkeen on itseluottamus kasvanut ihan huikeasti, sillä nyt oikeasti olen mennyt siihen suuntaan, jota olen tavoitellutkin. Tavoitteeni ennen Everestiä on alun alkaenkin ollut hankkia tietoja ja taitoja, joilla voisin periaatteessa toimia itsenäisesti vuorella. Sen vuoksi tavoitteeni on ollut kiipeillä mahdollisimman paljon ennen vuotta 2020 ja tämä vuosi on ollut erinomainen näiden taitojen opettelussa.

Norjan reissun jälkeen on tullut sellainen olo, että nyt vain taivas on rajana, sillä tästä eteenpäin tiedän pystyväni myös suunnittelemaan itsenäisiä reissuja ja osaan toimia jäätiköllä. Tämähän ei toki tarkoita sitä, että huomenna lähtisin valloittamaan itsenäisesti 8000 metrin vuoria tai muuta vastaavaa vaan omatoimisten reissujen tekeminen alkaa helpommista vuorista ja niiden tekeminen voi siitä sitten jatkua ja jatkua. Olen todella fiiliksissäni siitä.

 

Uranostind-vuoren huiputus

Norjan jäätikkökurssin jälkeen meillä oli reissua Norjassa jäljellä viisi päivää, joiden aikana oli tarkoitus jatkaa seikkailua. Pakuun oli pakattu kaikki mahdolliset harrastusvälineet: löytyi märkäpuvut, maastopyörät, kalliokiipeilykamat ja omat köydet. Oli avoinna, että mitä kaikkea ehtisimme tekemään tai tekisimme.

Kurssin jälkeen tietysti teki mieli jäätikölle ja kurssin pitkän retken peruuntuessa kehnon sään vuoksi, teki mieli myös päästä valloittamaan selkeä vuori ja kohde. Sattuikin todella sopivasti, että viime vuoden kurssille osallistunut henkilö tuli vastaan leirintäalueella Jostedalissa ja illan aikana saimme yhteisen sävelen siitä, minne meidän kannattaisi mennä kiipeilemään ja jäätikölle. Kaiken lisäksi saisimme kolmen hengen köysistön, jossa liikkuminen on varmempaa kuin kahdestaan.

Kävi vielä siinä mielessä tuuri, että meidän köysistön uusin jäsen Juha oli ollut oman porukkansa kanssa viikkoa aiemmin kiipeilemässä ja hän oli tutustunut todella hyvin Jotunheimin alueeseen ja osasi käytännössä ulkoa kaikki huiput, kylät, tiet, reitit ja puhui vielä norjaa päälle. Hänen suositusten perusteella päätimme siis suunnata Uranostind-nimiselle vuorelle, joka on 2157 metriä korkea vuori.

uranostind

Nähdään pian! Uranostindin huipulle

Uranostindin huiputusta varten täytyi lähestyä leiripaikalta useampi kilometri melko haastavaakin polkua ja etsiä omaa reittiä kiintopisteiden kautta. Lähestymisen jälkeen ylitimme muutaman järven, jotta pääsimme jäätikön alkuun. Jäätikölle virittelimme köysistön, jonka avulla liikuimme sitten kohti huippuharjannetta.

Huippuharjanne oli isoa pyörivää rakkakiveä ja kivikossa saikin olla aika tarkkana, että katsoo mihin jalkansa laittaa. Kuulemma yleisin vamma tässä pyörivässä kivessä on murtunut nilkka tai ranne. Me selvittiin kyllä onneksi ilman mitään ongelmia.

uranostindin jäätikkö

Uranostindin jäätiköllä

Kävipä meille myös perinteiset huippuharjanteella: ennen reissua kuulimme legendaa siitä, että norjalaiset tulevat jollain haastavalla paikalla hyppien ja nauraen ohi, kun suomalaiset varmistavat kalliovarmistuksilla kiipeilijää ja on kevyesti epävarmoja omien jalkojen kantamisesta. Uranostindin huippuharjanteella tämä sitten kävi meille. Olimme varmistaneet harjanteella usean kalliovarmistuspisteen ja sitten ryhmä norjalaisia tulee shortseissa ja t-paidassa ilman mitään varmistuksia meidän ohitse huipulle.

No, varmistaminen ei ole häpeä ollenkaan, sillä sitä kannattaa tehdä kokemuksen kartoittamisen vuoksi ja ennen kaikkea tilanteissa, joissa on hieman epävarma omista jaloista. Huippuharjanteelta tippuessa olisi ollut varmaa, että tippuvalle ei käy hyvin, joten oli parempi rakentaa varmistukset kuin kokeilla onneaan ilman.

uranostindin huippuharjanne

Uranostindin huippuharjanne

Retki parkkipaikalta Uranostindin huipulle oli 18 kilometriä ja päivän aikana kiivettiin 1140 metriä vertikaalimetrejä. Jäätiköllä liikuttiin seitsemän kilometriä ja loput ajasta mentiin pyörivällä rakkakivellä tai merkkaamattomalla polulla. Suunnistaminen oli melko helppoa, koska meille sattui upea sää vuoren kiipeämiselle. Aikaa meillä meni 10 tuntia ja 14 minuuttia. Suunnitelma oli 10 tuntia ja 15 minuuttia eli pysyimme todella hyvin aikataulussa.

Päivä oli myös siinä mielessä merkittävä, että tämä oli minun ensimmäinen omatoimisesti kiivetty vuori. Kaikki aiemmat vuoret ovat olleet jonkun porukan ja oppaan päätösvallan alla kiivettyjä. On todella upeata huomata, että omatoimisten reissujen tekeminen on mahdollista.

uranostind huipulla

Uranostindin huipulla

Tämä oli myös siinä mielessä onnistunut päivä, että käytännössä me kolme tuntematonta ihmistä pystyimme tekemään onnistuneen retken, jossa kaikki meni hyvin ja aininkin minulla oli ihan huikean hauskaa koko päivä. Opin paljon uutta köysistön muilta jäseniltä ja tutustuin lisää sellaisiin tyyppeihin, joiden kanssa myös tulevaisuudessa olisi mahdollista tehdä yhteisiä retkiä.

Uranostind-vuoren kanssa samassa laaksossa on legendaarinen Falketind-niminen vuori, jonka mukaan muun muassa vaatemerkki Norrona on nimennyt vaatteitaan, jolle olimme ensin lähdössä seuraavaksi. Kalliokiipeilytaidot kuitenkin epäilytti ja sanoin suoraan, etten halua lähteä opettelemaan kalliovarmistusten tekemistä vuorelle. Varsinkin, kun köysistöstä yksi jäsen siirtyi reissullaan seuraavaan paikkaan.

uranostind

Matkalla Uranostindille

Tämän vuoksi seuraavan päivän aikana siirryimme toiseen laaksoon, jossa kävimme ensin Lom-nimisessä kylässä upeassa kahvilassa ja sitten maastopyöräilemässä ja katselemassa maisemia. Tästä seuraavana päivänä ajatus oli lähteä kiipeämään Store Smorstabbtind -nimistä vuorta, jonka valloituksesta kirjoittelen seuraavaksi lisää.

 

Jäätikkökurssi Norjassa

Ilmoittauduin jäätikkökurssille, vaikka olin juuri vuoden vaihteessa ollut Seattlessa ja Mt. Rainierilla kurssilla. Syy, miksi halusin lähteä mukaan oli se, että kurssin pitäisi Kari Heimonen, hän on yksi parhaimmista oppaista, joita olen tähän mennessä tavannut. Hän myös suositteli Jostedalin aluetta Norjassa, joten ilmoittautuminen oli todella helppoa.

Edelliseltä Jenkkien kurssilta oli myös muutama asia, jotka olivat jääneet epäselväksi. Näistä suurin oli railopelastus. Halusin vielä oppia syvällisesti, että jos kaverini tippuu railoon, niin miten saan hänet pelastettua turvallisesti. Ennen kurssia pelastaminen ei olisi nimittäin onnistunut ja sehän ei ole kovin hyvä tilanne jos lähdetään jäätikölle liikkumaan.

Jo ensimmäisen päivän aikana huomasin, että moni asia oli vuoden vaihteen kurssin jälkeen unohtunut tai en ollut tiennyt asioista tai olin ymmärtänyt jonkin asian täysin väärin. Kertaaminen, uuden oppiminen ja taas kerran kertaaminen oli siis ihan paikallaan. Köysistössä liikkuminen ei ole arkipäivääni, vielä ainakaan, joten asioiden kertaaminen tulee olemaan myös jatkossa avainasemassa.

Kurssin Jostedalenissa ja Jostedalsbreenin suurella jäätiköllä järjesti Adventure Partners ja kurssia veti siis Kari Heimonen. Tänä vuonna kursseja oli kaksi: aloittelijoiden kurssi ja jatkokurssi. Molemmilla kursseilla taidettiin käydä ylätasolla samat asiat, mutta jatkokurssilla keskityttiin paljon siihen, miten kurssin jälkeen meistä kurssilaisista tulisi omatoimisia jäätiköllä liikkujia ja pystyisimme toteuttamaan omatoimisia Norjan ja miksei muidenkin vuorten valloituksia.

Kurssin sisältö

Kurssi kesti yhteensä viisi päivää ja olimme koko ajan yötä samassa paikassa eli Jostedalin leirintäalueella. Oli jopa hassua, että koko ajan oli saatavilla sisävessa ja kunnon keittiö, jossa pystyi kokkaamaan omat ruuat. Alkuun kaipasi erämaatunnelmaa, mutta menihän se näinkin.

Yöpymiseen oli muutama eri vaihtoehto tarjolla. Leirintäalueella oli kahden eri kokoisia mökkejä neljälle ja kuudelle hengelle, tämän lisäksi oli mahdollista yöpyä teltassa tai vaikkapa omassa pakussa tai asuntoautossa. Ihan perinteistä leirintäaluemeininkiä siis toisin sanoen. Tällä kertaa päätimme reissukaverin kanssa, että olemme koko ajan teltassa ja homma toimi tosi kivasti myös teltalla.

Kurssi alkoi siten, että kävimme yhdessä läpi kaikkien toiveet kurssia varten ja kurssin sisältö muokkaantui osittain meidän toiveiden ja valmiiden kokonaisuuksien perusteella.

Ensimmäinen päivä

Ensimmäisenä päivänä lähdimme etsimään lunta ja tarkoitus oli harjoitella lumella liikkumista, lumiankkureiden tekemistä, köysistön muodostamista ja self-arrest -pelastautumista jäähakulla.

Päivä alkoi köysistön muodostamisella ja jo tässä kohtaa opin täysin uuden tavan muodostaa köysistön kaverin kanssa. Tässä tavassa köysistö muodostetaan siten, että lasketaan köysistöön tarvittavat köysivälit ja kaverin kanssa mitataan valjaat päällä köysi sopivan mittaiseksi siten, että köysistön jokaiseen väliin tulee sopivan verran köyttä.

jäätikkökurssi norja

Ensimmäisen päivän lumipeitteinen rinne

Sitten lähdimme lumipeitteelle opettelemaan self-arrest -pelastautumista jäähakulla ja juoksimme lumista rinnettä alasta ja harjoittelimme pelastautumista. Tämä on elintärkeä taito siinä kohtaa jos lähtee lumipeitteiseltä rinteeltä liukuun tai jos köysistössä joku toinen jäsen tippuu. Harjoittelimme myös sitä, että miltä tuntuu jos kaveri lähtee köysistössä liukuun ja mitä siinä kohtaa täytyisi tehdä.

jäätikkökurssi norja

Ensimmäisen päivän näkymät

Päivän aikana kuljimme lumipeitteistä rinnettä köysistössä ja fiilistelimme Norjan maisemia. Nehän ovat ihan uskomattomia ja täysin eri maailmasta kuin Suomessa.

Toinen päivä

Toisena päivänä suuntasimme Nigardsbreen-nimiselle jäätikölle harjoittelemaan jäätikkötaitoja. Päivä alkoi tunnin lähestymisellä jäätikölle ja kun pääsimme jäätikön reunaan olivat maisemat taas kerran upeat. Kuivaa jäätä riitti silmin kantamattomiin ja tuntui, että vihdoin päästään tositoimiin.

Päivän teemana oli yleisesti jäätiköllä liikkuminen jäärautojen avulla. Jäärautojen käyttö oli tuttua, mutta aina ensimmäiset askeleet jäällä ovat aina jännittäviä ja hetken aikaa kestää tottua siihen, että raudat kyllä pitävät jyrkkääkin rinnettä kunhan niihin vain uskaltaa luottaa.

jäätikkökurssi norja

Toisen päivän harjoitukset

Tämän lisäksi harjoittelimme jääruuvin käyttöjä ja haastavammassa maastossa liikkumista. Miten varmistetaan köysistön muita jäseniä paikoissa, joissa on vaara tippua ja mihin kohtaan jääruuvit kannattaa laittaa. Kävimme railon pohjalla ja kiipesimme jäätikköä ylös ja alas. Tosi kiva oli huomata, että talven jääkiipeilyt olivat tuoneet oman varmuuden hakun ja jäärautojen kanssa liikkumiseen.

jäätikkökurssi norja

Nigardsbreen-jäätiköltä

Päivä toi uusia oppeja varmistamiseen brusik-solmuilla ja varmuutta jäätiköllä liikkumiseen köysistön kanssa. Oli ihan huippu päivä ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta koko päivän.

Kolmas päivä

Kolmantena päivänä tarkoitus oli harjoitella railopelastusta. Tätä päivää olin odottanut innolla ja odotukset olivat todella korkealla. Edellisestä päivästä poiketen suuntasimme eri jäätikölle kohti Tuftebreen-jäätikköä.

jäätikkökurssi norja

Kurssin kohokohta: railopelastukset

Matka jäätikölle alkoi kovalla nousulla, jossa kerättiin nousumetrejä ihan huolella 1,5 tunnin ajan. Päivä oli paahtavan kuuma ja varmaan kaikki kuusi kurssilaista hikoili ylämäessä aamun ajan. Itse laitoin kevyet kengät jalkaan ja vuoristokengät reppuun, mikä osottaitui hyväksi suunnitelmaksi. Vuoristokengät olivat kuumat ja raskaat, joten kevyillä kengillä kävely oli suorastaan ihanaa ylämäessä. Oli myös kiva huomata, että hyvä treenitalvi ja kevät on tehnyt tehtävänsä: ylämäki kulki kevyesti.

Kolmas päivä vietettiin täysin railopelastuksen maailmassa ja liikuimme itse jäätiköllä melko vähän. Rakensimme erilaisia taljoja ja harjoittelimme kaverin nostamista railosta ylös. Kaikki pääsi tekemään ja vihdoinkin taljojen rakentamisesta alkoi avautumaan jokainen vaihe erikseen. Mielestäni tämä päivä oli ehdottomasti kurssin paras ja antoisin päivä.

jäätikkökurssi norja

Minua pelastettiin railosta

Taljan rakentamisessa täytyy muistaa monta osaa ja sen takia oli myös hyvä, että ihan käytännössä tehtiin pelastamista. Tositilanteen tullen olisi kiusallista jos kaikki muistettavat asiat eivät olisi kristallin kirkkaana mielessä. Taljaaminen on myös pieni älypeli ja vaatii oman logiikan toimiakseen, pientä pähkinää siis myös sitä kautta.

Kolmas päivä oli erittäin lämmin ja aamun lähestymisreissun hikoilun lisäksi paluu autolle oli todella kuuma. En ollut ajatellut, että Norjassa voisi olla niin kuuma, että aivot tuntuvat sulavan. Olin varautunut untuvatakeilla, lämpimillä vaatteilla ja paksulla makuupussilla. Todellisuudessa pääasiassa hikoiltiin rinteillä ja ihmeteltiin kuumuutta.

Neljäs päivä

Neljäntenä päivänä teimme pitkän retken, jonka suunnittelimme itse. Kävimme kolmannen päivän illalla läpi retken omatoimista suunnittelua ja sen perusteella teimme oman reittisuunnitelman. Reitin suunnitteluun vaikuttaa kuljettava matka, nousumetrit, sääolosuhteet ja reitin haastavuus.

jäätikkökurssi norja

Nigardsbreen-jäätikölle kipuamassa

Alunperin pitkä retkipäivä piti olla kurssin viimeinen eli viides päivä, mutta sääennusteet näyttivät erittäin huonoa keliä retkipäivälle. Tämän vuoksi retki siirrettiin neljännelle päivälle ja retkisuunnitelmia tehdessä täytyi ottaa huomioon neljännen päivän sääennusteessa ollut ukkosmyräkkä.

Päätimme lähteä Nigardsbreen-jäätikölle ja valitsimme kartalta tietyn pisteen, jonka halusimme saavuttaa. Tarkoituksemme oli myös etsiä sellaista jäätikköä, missä eteneminen olisi hankalampaa ja selkeästi haastavampaa.

jäätikkökurssi norja

Railossa odottelemassa pelastumista: tämä oli harjoitus

Pääsimme tavoitepisteeseen suunniteltua aiemmin retkipäivänä ja harjoittelimme vielä railopelastusta kertaalleen läpi. Tavoitteemme myös täyttyi, sillä pääsimme jäätiköllä sellaiseen kohtaan, josta jouduimme kääntymään takaisin ja etsimään paremmin liikuttavaa jäätikköä.

Retkipäivä oli myös siinä mielessä opettavainen, että keli muuttui todella nopeasti ja iltapäiväksi povattu ukkosmyrky tuli nopealla tahdilla trombien kera jäätikkö kohti. Onneksi olimme juuri pääsemässä jäätiköltä pois ja kaikki meni siinä mielessä hyvin, mutta opetus sekin, kuinka keli voi muuttua minuuteissa aurinkoisesta ja kuumasta kovaan tuuleen ja ukkoseen.

jäätikkökurssi norja

Meidän Ice Monkeys -ryhmä

Myrskyssä hajosi myös telttani, joka oli leirintäalueella paikoillaan ja teltassa oli sisällä painava vaatekassini. Silti teltta oli liikkunut useita kymmeniä metrejä ja repeytynyt ja kaaret ihan vinksallaan. Onneksi mitään vakavampaa ei sattunut ja kaatuneiden puiden alle ei jäänyt ketään alle.

Viides päivä

Alkuperäisen retkipäivämme suunnitelmat siis muuttuivat vesisateen vuoksi ja pidimme viidentenä päivänä teoriapäivän, jossa kertasimme vielä kaikki eri taljaussysteemit, teimme köydestä paarit ja harjoittelimme prusikoiden avulla railopelastautumista.

Viides päivä ei ollut fyysisesti rankka, mutta uusia taitoja tuli kerrattua ja opittua aamupäivän aikana vielä runsaasti lisää. Päivä huipentui vielä yhteisiin burgereihin lähikaupungissa, josta porukka jatkoi sitten kohti omia seikkailujaan. Meillä matka jatkui kohti Uranostind-vuoren valloitusta.

Fiilikset kurssista

Kurssi oli ehdottomasti parempi, mitä odotin. En arvannut, kuinka paljon minulla olisi vielä opittavaa asioista ja toisaalta tälläkin kertaa huomasi, että niin monta asiaa voi tehdä eri tavalla.

Oman tiedon vajavaisuuden ymmärtäminen on myös aika nöyrää ja vetää mielen tilaan, joka on avoin vastaanottamaan uusia oppeja. Siisteintä on huomata, että ympärillä on koko aika inspiroivia tyyppejä, joilta on mahdollisuus oppia aina vaan lisää ja lisää.

Suosittelisin kurssia ehdottomasti kaikille, jotka ovat kiinnostuneita jäätiköllä liikkumisesta. Norjassa on tähän todella mahtavat puitteet ja olen aivan myyty: tämä ei varmasti ollut viimeinen kerta Norjassa ja mieli tekee jo nyt päästä treenaamaan lisää. Kiitos kurssista järjestäjille, nautin todella siitä!

Opin paljon uutta, kertasin vanhaa ja ennen kaikkea kertyi sellaista itsevarmuutta, että todellakin pystyn tekemään myös näitä reissuja omatoimisesti jatkossa. Mahtavaa olikin, että pääsimme heti testaamaan kurssilla opittuja taitoja, joista lisää huomenna.

 

Terveisiä Norjasta

Moikka moi kamut!

Terveisiä Norjasta. Ihan huikea reissu takana. Päästiin jäätikkökurssilla harjoittelemaan paljon jäätiköllä liikkumista ja kurssin jälkeen pääsimme vielä tekemään omatoimisesti muutaman vuoren huiputuksen.

norja jäätikkö

Harjoittelemassa Norjan jäätiköllä

Ajoimme eilen kaasu pohjassa Norjan ja Ruotsin läpi lautalle ja tulimme yölautalla Suomeen. Koska aikaa oli verrattaen vähän ja paljon upeaa tekemistä, optimoin reissun siten, että kävin pyörähtämässä vain kotona ja sen jälkeen kiiruhdin jo työpöydän ääreen.

nigardsbreen norja

Terveisiä Norjan jäätiköltä!

Tänään on tiedossa kamojen purkamista ja pyykkikone laulaa illan ajan. Kirjoittelen huomenna paremmin reissusta ja siitä, mitä kaikkea ehdimme oikein Norjassa seikkailemaan.

terveisiä norjasta

Lumirinnettä kiipeämässä köysistön kanssa

Aurinkoa päivään!