Artikkelit

Iltalehden juttu minusta ja Barusta

Barun huikea tarina on saanut paljon julkisuutta ja syyttä, onhan Baru ehkä maailman rohkein vuoristokoira ja tiettävästi ensimmäinen koira, joka on kiivennyt yli 7000 metrin korkeuteen. Iltalehti kirjoitti viime viikolla juttua minusta ja Barusta.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Juttu on luettavissa tästä linkistä.

Baru, tuo rohkea sankaritar

Mukavaa maanantaita!

Baru – julkkiskoira Nepalista

Hyvää sunnuntaita blogin lukijat!

Kirjoitin jo aiemmin vuoristokoira Barusta ja koko jutun löydät täältä. Tuon artikkelin jälkeen Baru rikkoi myös kansainvälisen uutiskynnyksen ja koirasta sekä sen upeasta tarinasta on kirjoitettu useaan eri kansainvälisesti isoonkin mediaan. Juttuja löytyy täältä  ja esimerkiksi BBC kirjoitti Barusta tässä artikkelissaan.

Baru, tuo rohkea sankaritar

Tänään MTV Uutiset julkaisi jutun, jossa haastateltiin minua ja kerroin heille Barun tarinan. Tässä linkki vielä Barun tarinaan. Olen niin iloinen, että tarina leviää ja olen saanut ehdotuksia, että tästähän täytyy tehdä elokuva. Laitoin juuri viestiä Barun adoptoineelle Kajille, että olisi minun mahdollista tulla moikkaamaan häntä ja Barua nyt huhtikuussa, kun palaan Nepaliin.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Kyllä koiraihmisen sydän sulaa ja ikäväkin tuota lempeää seikkailijakoiraa on! Toivottavasti näemme uudestaan.

Telttapaikkojen top 5

Katselin tässä Instragramista kuvia eräänä iltana ja jollain telttavalmistajalla oli upea kuva öisestä maisemasta, jossa oli teltta ja teltan lähistöllä ihmisiä otsalamppuineen. En telttaile Suomessa joka viikko, vaikka siitä kovasti pidänkin, mutta vuorilla telttamajoitus on hyvinkin tuttu. Telttapaikkoja on tähän mennessä ollut useita erilaisia ja haluaisin jakaa tässä artikkelissa teidän kanssanne minun tähän mennessä top 5 telttapaikkaa eri puolilta maailmaa.

Top 5: Baruntsen II leiri 6400 metrin korkeudessa

Tämä telttapaikka on pääsee listallani viidenneksi oikeastaan sen vuoksi, että telttapaikka tuli viidessä yössä erityisen tutuksi ja lopulta paikka toimi tukikohtana Baruntsen huiputtamiselle. Telttapaikka sijaitsi keskellä jäätikköä ja siitä oli reilusti matkaa lähimmälle jyrkänteelle. Telttapaikka oli erityisen kaunis vähän kauempaa itse teltalta katseltuna ja pidin erityisesti paikan näkymistä Baruntselle ja muille lumihuippuisille vuorille.

Baruntsen toinen yläleiri

Top 4: Kilimanjaro Mawenzi 4315 metrin korkeudessa

Kilimanjaron vieressä on Mawenzi-niminen vuori, jonka juurella olimme yhden yön ennen Kilimanjaron huiputusta. Vuoren vieressä on pieni vuoristojärvi ja näkymät leiripaikalta on tosi jylhät aivan vuoren juurella. Kävimme myös kävelemässä leirin lähistöllä ja näkymät leiriin olivat todella kauniit vaikka pilvinen sää ei näyttänyt meille koko maisemasta ihan parhaimpia paloja.

Kilimanjaro Mawenzi telttapaikka

Top 3: Utah Canyonlands

Olimme Utahissa kanjoneilla Canyonlands-nimisessä kansallispuistossa. Koska kanjoneilla ei juurikaan sada keväällä, niin emme käyttäneet telttaa vaan nukuimme taivasalla. Olin ensin hiukan skeptinen ilman telttaa nukkumiseen, mutta kaverit olivat niin vahvasti sitä mieltä, että se on täysin turvallista, niin uskalsin nukkua ja hyvin nukuttikin tähtitaivaan alla. Tämä yöpaikka oli todella upealla paikalla ja keitimme illalliseksi riisiä ja mustia papuja ja joimme punaviiniä pimenevässä illassa. Ihan tosi upea ilta ja kanjoneiden kerrostuneisuus teki minuun ison vaikutuksen.

Utah Canyonlands

Top 2: Mera Peak yläleiri 5300 metrin korkeudessa

Yksi Mera Peakin kiipeämisen kohokohdista on mielestäni sen yläleiri, jossa nukutaan yksi yö ennen huipulle lähtemistä. Leiri sijaitsee kallioilla ja kun saavuimme leiriin, oli se niin täynnä telttoja, ettemme enää mahtuneet leiriin. Näin ollen siirryimme hiukan leirin yläpuolelle jäätikölle majoittumaan ja olimme oikeastaan kahden railon välissä yötä. Teltasta ei pimeällä uskaltanut kovin pitkälle lähteä vaikka muuten turvallisessa paikassa olikin. Telttapaikalta ei juuri nähnyt tulevan yön koitoksia, mutta sen sijainti jäätiköllä ja oikean yläleirin kivenlohkareiden välillä teki kyllä minuun ison vaikutuksen.

Mera Peakin yläleiri

Top 1: Baruntsen perusleiri 5400 metrin korkeudessa

Baruntsen perusleiri on kyllä tähän mennessä yksi vaikuttavimpia telttapaikkoja, joissa olen ollut. Sen vuoksi, että teltasta ulos astuessa näkymät ovat henkeäsalpaavat ja Baruntsen huippu on aivan perusleirin edessä. Perusleiristä on hyvä katsella tulevaa koitosta, miettiä asioita ja toisaalta haaveilla vielä tulevista reissuista. Perusleiristä tulee myös omanlainen koti, sillä siellä vietetään yleensä enemmän aikaa kuin muissa leireissä. Baruntsen perusleirin ympäristö on myös hieno, sillä leirin vieressä on pieni sulamisvesistä tullut järvi ja järven ympärillä on kiva käydä ulkoilemassa lepopäivän aikana.

Baruntsen perusleiri 5400 metriä

Nämä telttapaikat pääsevät siis ehdottomasti minun top 5 telttapaikkoihin, mutta näiden lisäksi Suomesta ja ulkomailta löytyy niin upeita paikkoja, että niitä on vaikea edes arvottaa, sillä jokaisessa telttapaikassa ja leiripaikassa on oma tunnelmansa. Oikeastaan leiripaikasta erityisen tekee myös se aika ja ne ihmiset, joiden kanssa telttapaikoilla ollaan. Teltta on vuorikiipeilymatkojen koti ja siinä mielessä jokainen telttapaikka on myös kotipaikka. Missä on teidän lemppari telttapaikat?

 

Baru – rohkea vuoristokoira

Te, jotka seuraatte minua Instagramissa, tiedättekin vuorikoira Barusta. Koira, joka seurasi meitä Baruntsen reissulla melkein kolme viikkoa ja joka kiipesi meidän perässä Baruntsen huipulle. Kyllä! Koira on varmasti ensimmäinen koira Baruntsen huipulla ja yksi sitkeimmistä koirista, joita olen koskaan nähnyt.

Koiralla ei tietenkään ollut nimeä, mutta sen aloitettua seuraamaan meitä, aloimme kutsua sitä Baruntsen perusleirissä Baruksi. Baru on todennäköisesti joku sekarotuinen koira, melko iso, mutta hoikka ja jäntevä. Sillä oli erittäin hyvässä kunnossa turkki siihen nähden, että sitä tuskin oli koskaan mitenkään erityisesti huollettu. Barun kuonossa oli valkoista karvaa ja sen katse oli lempeä eikä se näyttänyt minkäänlaisia agressiivisuuden merkkejä.

Tapasin itse Barun ensimmäistä kertaa Kharessa 4900 metrin korkeudessa kun olin menossa omaan telttaani nukkumaan. Meinasin astua sen päälle, nimittäin Baru oli käpertynyt pienelle sykkyrälle aivan telttani viereen enkä meinannut pimeydessä nähdä sitä ja ihan viime hetkellä sain väistettyä ennen kuin astuin sen päälle. Käsittämätöntä oli, kuinka noin hoikka ja jäntevä koira pystyi nukkumaan ulkona, sillä jo Kharessa yöllä lämpötilat painuivat reilusti -10 pakkasasteeseen.

Baru Kharessa

Päivän tullessa Baru asettui aina Kharessa telttojemme vieressä olevalle kivelle nautiskelemaan auringosta. Se nukkui sikeästi vaikka touhuilimme teltoilla ja juttelimme aivan sen vieressä, ehkä Baru oli päättänyt, että on päiväunensa ansainnut vaikka hääräsimme ihan sen vieressä.

Kharessa Baru ei vielä ollut osa retkikuntaa ja hädin tuskin edes huomasimme sitä. Vuoristokoiria nimittäin näkee usein pienissä kylissä, sillä koirat osaavat tulla sinne, missä ihmisetkin ovat. Baru ei myöskään ollut ensimmäinen eikä viimeinen koira, jonka näimme matkalla. Siksi se ei ehkä vielä Kharessa jäänyt erityisemmin mieleen.

Baru nauttimassa auringosta

Olimme pari päivää myöhemmin laskeutumassa Mera Peakin huipulta ja ihan viimeisen jäätikköosuuden kohdalla Baru tuli meitä vastaan ja siitä lähtien Baru seurasi meitä uskollisesti joka päivä. Taisimme jopa ensimmäisenä päivänä hiukan naureskella, kuinka Baru kulki aina vuorotellan jokaisen meidän takana aivan jaloissa kiinni, mutta kuitenkin siten ettei se koskettanut ja vain takana kävelevä ihminen näki, missä Baru tulee.

En tiedä, oliko sitten ihmisluonteen heikkoutta, mutta Don varsinkin ihastui erityisen nopeasti koiraan ja alkoi antamaan sille omista eväistään paloja. Pian omastakin lounaspussukasta “tipahti” salamin palanen Barulle ja koira pysyi entistä lähempänä meitä. Don alkoi myös ottamaan koiran omaan telttaan yöksi, jossa se sai nukkua lämpimämmässä aivan Donin vieressä.

Olimme Baruntsen perusleirissä ja sherpat lähtivät laittamaan kiinteitä köysiä yläleirihin, Baru lähti heidän peräänsä ja seurasi sherpoja ykkösleiriin ja kakkosleiriin. Sherpojen laskeutuessa alas, Baru jäi yksin ykkösleiriin yöksi. Meidän oli vaikea uskoa, että koira ei ollut tullut ihmisten kanssa alas korkealta ja kylmästä, missä sillä ei ole mitään ruokaa tai seuraa. Sherpat tekivät toisen reissun yläleireihin, jossa he kävivät laittamassa köysiä vielä korkeammalle ja tällä kertaa he ottivat myös Barun mukaan.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Lähdimme vihdoin kiipeämään kohti yläleirejä ja Baru lähti mukaamme. Don auttoi koiran kaikkein teknisimmiltä seinämiltä ylös ja jossain kohti mietin, että mitenhän käy Donin ja koiran. Pelotti, että auttaessaan koiraa Don tipahtaa, mutta toisaalta luotin että ammattiopas kyllä tietää mitä on tekemässä. Mitään ei tapahtunut ja molemmat pääsi aina hyvissä voimissa leiriin.

Huiputuspäivän aamuna Don oli jättänyt teltan vetoketjun hiukan auki, jotta Baru pääsee pois teltasta tarpeilleen. Matka-Mikko kertoi jälkeenpäin, että Baru oli ilmeisesti alkanut ensin hiukan vinkumaan teltassa ja pian vinkuminen oli loppunut, Mikko ei tosin siinä kohtaa ehkä arvannut, että koira lähti kiipeämään meidän perässä. Minä en ainakaan arvannut.

Joskus jo auringon noustua kylmässä Don huusi minulle: “Anni!!!! Se koira on täällä!!”. Mietin, että mitä ihmettä se nyt hourii ja pian Baru hataran, mutta varman näköisesti taiteilee seinämällä, jolla itse olen kiinteässä köydessä ja valjaissa, ohitseni. En ehkä tässä kohtaa itse tajunnut, miten erikoisesta tilanteesta oli kyse, mutta nyt ajateltuna on ihan käsittämätöntä, että koira alkoi seuraamaan meitä ja järkeeni ei vieläkään käy, miten se ylipäätään on mahdollista.

Baru laskeutumassa alas Baruntsen huipulta

Baru kuitenkin kiipesi meidän perässä huipulle asti ja siitä tuli ehkä historian ensimmäinen koira Baruntsen huipulla. Aika hauskaa ja erikoistakin. Matka alas olikin hiukan kinkkisempi ja osassa kohdissa rakensimme Barulle köydestä “valjaat” ja laskimme sitä alas, jottei se tippuisi. Pudotusta oli meinaan pahimmillaan jopa kilometrejä alas.

Baruntsen kiipeämisen jälkeen Baru seurasi meitä alas ja base camp managerimme Kaji oli hiukan ihastunut meidän muiden tavoin Baruun. Hän kertoi matkalla Namche Bazariin ilouutisen, että aikoo adoptoida Barun Kathmanduhun Summit Climbin toimistokoiraksi. Olimme iloisia, sillä olimme miettineet, että mitenköhän Barun käy kun me lähdemme. Barun tarina loppui siis iloisesti, vuoristokoirasta tulikin retkikuntaoperaattorin toimistokoira. Toki mietimme, että mitenköhän se sopeutuisi kaupungin vilinään.

Baru, tuo rohkea sankaritar

No, sain Kajilta meiliä, jossa oli useampi kuva Barusta. Baru voi hyvin ja on sopeutunut Kathmanduhun ja vitsit, miten iloinen olinkaan saadessani tuon sähköpostin! Barun tarina loppui oikeasti hyvin. Ehkä se pääsee vielä joskus Summit Climbin retkikuntakoiraksi? Kuka tietää.

 

Artikkeleita Baruntselta

Nyt on vihdoin Baruntsen reissukirjoitukset takana. Tämän jälkeen olen ajatellut käsitellä, mitä kaikkea opin itsestäni, varusteista ja kiipeilystä yleisesti. Jos teillä on toiveita näihin aiheisiin, niin pistä kommentti tai minulle sähköpostia, niin käsittelen toiveaiheita myös täällä blogin puolella.

Todella paljon on tullut kysymyksiä erityisesti varusteisiin liittyen ja matkaan muutenkin. Montaa aihetta olen ehtinyt ruotimaan myös täällä blogin puolella ja ajattelin kerätä tähän artikkeliin vielä kootusti, mistä löydätte kaikki suosituimpia juttuja viimeisen vuoden ajalta liittyen Baruntsen kiipeämiseen.

Valmistautuminen ja pakkaaminen

The North Face takki vuorikiipeilyä varten

Paksu untuvatakki Baruntselle

Varustelista Baruntselle

 

Treenaaminen

Tätä varten harjoiteltiin

 

Mera Peak ja Baruntse

Teltassa Mera Peakillä

Teltassa ennen Mera Peakiä

Rukouslippuja Baruntsen perusleirissä

Baruntsen perusleiri

Matkalla kohti Baruntsen perusleiriä

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri 5400 metrin korkeudessa

Tunnisteella Baruntse, Treeni ja Välineet löytyy lisää juttuja Baruntsesta, vuorikiipeilystä ja valmistautumisesta vuorikiipeilyä varten. Minua haastateltiin myös W8 Podcastiin ja jakson löydät täältä!

Baruntsen huiputuspäivä

Olimme Nepalissa ensin trekannut Khareen, kiivennyt Mera Peakin, siirtynyt Baruntsen perusleiriin ja viimeisenä yläleireihin, joihin olimme jääneet useammaksi päiväksi jumiin. Lopulta sää alkoi muuttumaan suotuisempaan suuntaan ja sääikkuna alkoi aukeamaan. Lähtisimme yrittämään Baruntsen huipulle kiipeämistä. Millainen huiputuspäivästä lopulta tuli?

Aamuyön kylmät tunnit

Heräsimme yhdeltä yöllä 7.11.2018 ja sääennusteen mukaisesta 100 km/h myrskytuulet olivat laantuneet. Teltassa oli hiljaista ja monen päivän odottelu oli ohitse. Jo edellisenä iltana myrskytuuli oli alkanut laantumaan ja odottavainen fiilis kasvamaan. Ilta oli minulle jännittävä ja hermotunutta aikaa, sillä pitkä odotus oli pian loppumassa. Oli koko ajan ollut luottavainen olo omiin kykyihin, mutta epäilyksen hetkiäkin oli ollut.

Kellon soidessa olin nukkunut pari tuntia ja nähnyt pari todella outoa unta. En ollut ihan varma olinko levännyt vai en, mutta tässä kohtaa sillä ei enää ollut väliä. Kahdelta lähtisimme kiipeämään. Aloin pukemaan vaatteita päälle: kaksi kerrastoa, untuvahousut, kaksi untuvatakkia, valjaat, ylävuoristokengät, pipo, kypärä ja isot tumput. Ihmettelin, kun Matka-Mikko ei alkanut raivokkaasti pukeutumaan teltassa ja kävi ilmi, että hänellä oli tullut huono olo yön aikana ja hän jäisi leiriin, sillä noin korkealle huonovointisena ylös lähteminen ei olisi turvallinen idea.

Matkalla huipulle, kuva: Don Wargowsky

Lopulta kahdelta yöllä liikkelle lähdin minä, retkikunnan johtaja Don ja kolme Sherpaa, joista kaksi kiipeäisi edellä laittaen köydet huipulle ja yksi minun takanani. Sherpat vitsaili lähtiessä, että onko kaikki mukana ja erityisesti kamera. No olihan se, mutta kaikista eniten läsnä oli jännitys. En muista, milloin viimeksi minua olisi jännittänyt niin paljon kuin muutama minuutti ennen lähtöä. Olin arvellut, että edessä olisi elämäni rankin päivä, mutta en ollut tajunnut kuinka rankkaa todellisuudessa kiipeily 7000 metrissä on.

Lähdimme rauhassa kävelemään ylämäkeen ja Don sanoi minulle, kuinka tämän päivän aikana olisi tärkeää mennä omaa kiipeilyvauhtiani. Ei haittaisi, vaikka en pystyisi olemaan yhtä nopea kuin miehet ja päivän onnistumisen kannalta voin ottaa rauhassa omia taukoja. Pian ylämäki alkoikin ja sen jälkeen ei juuri tasaisella liikuttu.

Koko aamuyö kiivettiin kiinteissä köysissä, joka tarkoittaa sitä, että valjaat ovat päällä ja valjaissa on kiinni nousukahva sekä lehmänhännällä safty ja näillä kiinnittäydytään aina köyteen. Jumari kulkee ylöspäin ja siihen voi varata koko painon. Seinät olivat 40-90 % asteisia ja maasto vaihteli todella jyrkästä erittäin jyrkkään. Jokaisella ankkurilla tunsin, kuinka voimat vähenivät koko ajan ja jouduin ottamaan minuuttien taukoja vaihtaessani köydestä toiseen.

Don huusi minulle jossain kohti, että yritä vaihtaa tahtiasi siten, että otat kunnon asekeleen ja sen jälkeen reilusti syvää henkeä. Olin tätä ennen töpöttänyt tasaisesti pieniä askeleita eteenpäin ja tahdin muutos helpotti oloani. Aloitin ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä ja siitä tulikin minulle sopiva tahti ylämäkeen. Välillä täytyi ottaa neljä tai jopa viisi puuskutusta.

Lähellä 7000 metriä, kuva: Don Wargowsky

Yöllä päässäni ei liikkunut juurikaan mitään muuta kuin, että yksi askel kerrallaan. Tavoitteeni oli päästä aina ankkurilta toiselle, sillä tiesin voivani pitää pienen tauon ankkurilla. Tauko motivoi jatkamaan ja toiveikkaana aina katsoin ylöspäin, kun näin Donin odottavan ankkurilla minua. Jokainen tauko oli tarpeeseen, sillä kiipeily muuttui koko ajan myös raskaammaksi.

Pimeys tekee sen, että kiipeillessä ei juuri näe, minne on menossa. Tuijottelee omaa otsalampun valoa, katsoo välillä ylös edellä menevää kiipeilijää ja pääasiassa on täysin omien ajatusten vallassa. Tässä kohtaa on mielestäni mielen kanssa kaikista haastavinta, sillä tyhjiin ja rankkoihin ajatuksiin sekoittuu kaiken lisäksi myös kylmyys. Vaikka tuuli oli laantunut, niin silti pakkasta oli –37 astetta.

Minulla oli haasteita saada isot tumput kädessä termospullostani juotavaa ja hanskan ottaminen pois kädestä palellutti sormia. Lopulta join siis todella vähän yön aikana, mutta sormiani palelsi ihan reilusti. Chhawang Sherpa, joka käveli takanani koko huiputuspäivän, yritti välillä lämmittää sormiani ja tsemppasi jokaisella ankkurilla jatkamaan. Jotenkin sydän ihan sulaa tuosta nappisilmästä ja siitä, miten pyyteettömästi hän pysyi takanani koko päivän.

Aurinko alkoi nousemaan kuuden aikaan, jolloin olimme kulkeneet neljä tuntia ja näky oli upea. Ensin taivas muuttuu tummansiniseksi ja sinisen väreihin alkaa nousemaan horisontista keltaista, oranssia ja 6:30 ensimmäiset auringonsäteet nousevat ylös. Auringon tullessa rupeaa myös tajuamaan, missä sitä onkaan. Korkeammalla kuin suurin osa lähellä olevista huipuista ja näky on henkeäsalpaava. Aurinkoa alkaa lämmittämään ja pimeys on viimein ohi.

Olin väsynyt ja keskittynyt vain ottamaan yhden askeleen ja kolme syvää hengitystä. Kuvia tuosta upeasta auringonnoususta löytynee siis vain pääni sisältä aivojen kovalevyltä, mutta muistan ne aivan varmasti kiikkustuolissakin. Kiipeily oli todella raskasta sekä henkisesti että fyysisesti ja tuntui, että tsemppaan joka askeleelta. Pahinta oli se tunne, että en meinaa saada happea. Pysähtyminen helpotti asiaa, mutta liikkeen tuottaminen oli todella raskasta. Raskainta, mitä olen ikinä tehnyt.

Baruntsen huipulle matkalla, kuva: Don Wargowsky

Don huusi minulle auringonnousun aikaan, että Anni sä olet ainoa nainen tässä maailmassa, joka näkee tämän auringonnousun tästä paikasta. Ja niin olinkin ja lopun elämää kiitollinen noista tsempeistä, sillä ne saivat minut ottamaan taas seuraavan askeleen kohti seuraavaa ankkuria. Tässä kohtaa kiipeilyä sitä ei juuri mieti edes huippua vaan vain seuraavaa liikettä.

Luovuttamisen hetki 7000 metrissä

Pääsimme lähes 7000 metriin, johon asti Sherpamme olivat etukäteen käyneet laittamassa köydet. Tästä eteenpäin köydet täytyisi laittaa ylös huipulle. Tässä pisteessä jouduimme myös odottamaan.

Seisoimme 7000 metrissä puoli tuntia ja vaikka päällä olivat kaikki vaatteet, niin silti odottaminen aiheutti palelua. Sherpat tekivät vaarallista ja kovaa työtä edessä olevan jyrkän seinämän ääressä kiiveten liidaten seinää ylös. Haastavassa kohdassa aikaa kului ja rupesin epäilemään, että onko minulla mahdollisuuksia huipulle pääsemiseen.

Kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin, palelsi kokonaisvaltaisesti ihan joka puolelta kroppaa ja vaikka näin huipulle, niin tiedostin myös kuinka huipulle olisi vielä lähes kaksi tuntia matkaa. Tämä oli myös sama kohta, jossa Stuart oli kääntynyt kolme vuotta aiemmin alas samasta syystä. Väsymys alkoi painaa ja tunsin olevani todella väsynyt, olisin oikeasti halunnut vain kuumaan saunaan ja nukkumaan.

Yksi askel ja kolme syvää hengitystä, kuva: Don Wargowsky

Sitten tuli se hetki, jolloin sanoin, että en ole varma jaksanko huipulle. Don ja Chhawang Sherpa oli kanssani ja Don antoi juotavaa ja tsemppasi, että me pääsemme kyllä huipulle. Odotimme ja tuntui, että väsymys vain valtaa minut ja näen, kuinka mahdollisuuteni huipulle pääsemisestä hupenee. Kaiken lisäksi palelsi niin paljon, että hytisin seisoessani rinteessä.

Seuraavaksi kysyin, että kauan tästä menee huipulle ja kauankohan Sherpoilla kestää laittaa köydet. Ymmärsin, etten pystyisi odottelemaan enää kylmässä ja jos köysien laittamisessa kestäisi, minun mahdollisuuteni huipulle pääsemiseksi olisi siinä. Tämä on aika karu kohta olla, sillä kova valmistautuminen muuttuu sillä hetkellä turhan tuntuiseksi.

Don sanoi, että hän soittaisi radiopuhelimella pääsherpallemme Jambulle, mutta hän oli ollut myös kipeänä ja menettänyt äänensä. Don kiipesi jyrkän seinämän ylös kysymään Jangbolle, että kauan kestää huipulle ja miten köysien laittamisen laita on. Seinämän päältä Don huutaa: “Anni, se on täysin sinun päätös ja tuen sinua, missä tahansa päätöksessä. Tuen sinut myös huipulle. Tästä on kuitenkin 1,5 tuntia huipulle ja Sherpat ovat vetäneet köysiä jo pari ankkuria eteenpäin. Tämä on viimeinen jyrkkä kohta ennen huippua. Mitä tehdään?”

Tieto siitä, että edessä ei olisi odottamista, vaan suoraan kiipeäminen huipulle helpotti. Vaikka olin jo sanonut, että käännyn alas. Silti Don sai minut tsemppaamaan ja päätin, että kiipeän ylös. Lähdimme Chhawang kanssa jyrkälle seinälle ja voin kertoa, että se ei ollut viimeinen kohta. Jyrkkyyttä vielä riitti tuonkin seinän jälkeen.

Viimeiset metrit huipulle

Matka luovuttamispisteestä huipulle kesti lopulta kaksi tuntia ja jyrkkyyttä riitti. Jätimme reppuni odottamaan eräälle ankkurille, joten minun ei tarvinnut kantaa reppua ylös asti. Tämä oli hyvä päätös, sillä en ollut muutenkaan saanut juuri syötyä tai juotua yön tai aamun aikana.

Näin koko ajan huipulle ja tuntui, että sinne on loputtoman pitkä aika. Viimein näin, kuinka Sherpoista kaksi seisoi jo huipulla. Olimme pitäneet viimeisen tauon puoli tuntia ennen ja sopineet, että seuraavaksi pysähdytään huipulle. Koko matkan Don ja Chhawang oli kanssani ja viimein 11:20 astuimme Baruntsen korkeimmalle kohdalle.

Baruntsen 7129 metrin huipulla

Fiilis oli sekainen, sillä olin kyllä todella väsynyt, mutta huipulle astuessa adrenaliinipiikki poisti kaiken väsymyksen. Istuin huipulle ja halasimme kaikkien kanssa, olihan pitkä aamu takana. Kiitin Donia ja Sherpoja siitä, kuinka upeaa työtä he olivat tehneet ja miten paljon arvostan sitä, että he tekivät kaiken työn vain sitä varten, että pääsisimme huipulle. Oli kyllä niin kiitollinen olo, että itku meinaa tulla tälläkin hetkellä tuota hetkeä miettiessä.

Soitin satelliittipuhelimella kotiin itkien, että olen täällä huipulla nyt. Otimme kaikista kuvat huipulta ja juhlimme hiukan saavutustamme. Sherpat ovat kyllä ihania tyyppejä ja aidosti innoissaan, kun pääsimme onnistuneesti huipulle.

Matka takaisin leiriin

12:00 lähdimme kohti toista yläleiriä ja ennen lähtöä Don sanoi minulle, että muista vielä skarpata, sillä nyt alkaa vaikeampi osuus tästä kiipeilystä. Laskeutuminen on haastavampaa, rankempaa ja selkeästi hetki, jolloin täytyy koko ajan skarpata.

Olin yllättynyt, kuinka rankkaa myös laskeutuminen oli ja jouduin taas ottamaan jokaisella ankkurilla tauon ja tasaamaan hengistystäni. Matka alas sisälsi laskeutumista kasilla ja laskeutumista köydessä kiinni, mutta ilman kasia. Tosi rankkaa, mutta silti paljon nopeampaa kuin kiipeily ylös.

Chhawang Sherpa

Kakkosleiriin pääsimme 12 tuntia myöhemmin. Onnellisena ja väsyneinä, mutta tietoisina myös siitä, että joutuisimme vielä laskeutumaan saman päivän aikana takaisin perusleiriin. Aikataulumme laskeutumiseen oli tiukka sen takia, että olimme odottaneet sääikkunaa huipulle niin monta päivää yläleirissä.

Lopulta söimme nuudelikeitot leirissä ja pakkasimme tavarat. Lähdimme laskeutumaan kohti perusleiriä ja pääsimme takaisin leiriin pimeän tullessa, olimme liikkumaan vuorokauden aikana 17 tuntia ja en ollut ikinä aiemmin ollut niin väsynyt kuin päästessä perusleiriin. Vaihdoin puhtaat vaatteet, yritin syödä illallista ja nukahdin yhdellä silmäyksellä telttaan. Onnellisena, uupuneena ja epäuskoisena, että minä oikeasti tein sen.

 

Camp 2 elämää myrskytuulen keskellä

Baruntsen perusleirielämän jälkeen koitti hetki, jolloin Sherpamme olivat laittaneet köydet yläleireihin ja me kiipeilijät olimme valmiita siirtymään ylös korkeammalle, askel askeleelta kohti Baruntsen huippua. Tämä oli myös merkittävä hetki Baruntsen reissulla, sillä tästä lähtien vasta oikea kiipeily alkoikin.

Olimme keskustelleen perusleirissä nousutahdista ja siitä, millaisella aikataululla lähtisimme yrittämään Baruntsen huiputusta. Tästä aikataulusta oli hieman erimielisyyksiä ja erityisesti Stuart oli vahvasti sitä mieltä, että kyseessä olisi “one-push-mountain” eli kun kiipeily kohti huippua aloitettaisiin, niin samalla kertaa puskettaisiin huipulle asti. Toki yläleirien kautta. Olin itse hyvin samaa mieltä, sillä ajatus sahaavasta kiipeilystä kuluttaisi voimia ja minun ei tehnyt mieli kuluttaa voimiani vaan halusin panostaa huipulle kiipeämiseen. 

Lopulta päädyimme lähtemään kohti yläleirejä sillä taktiikalla, että kiipeäisimme joka päivä kohti huippua. Sääennuste näytti tuulista säätä, mutta perusleirissä keli näytti hyvältä. Tuulta ei juurikaan ollut ja päätimme lähteä katsomaan, miltä sää näyttää yläleireissä.

Matka kohti ensimmäistä yläleiriä

2.11.2018 pääsimme vihdoin lähtemään kohti Baruntsen ensimmäistä yläleiriä 6100 metrin korkeuteen. Olimme tehneet matkaa ykkösleiriin jo kerran aikaisemmin aklimatisoitumismielessä, mutta emme olleet kiivenneet viimeistä 400 metrin mittaista kivi- ja jääseinämää juuri ennen leiriä.

Perusleiristä lähdimme etenemään kivistä polkua kohti jäätikköä, joka piti ylittää ennen siirtymistä kiinteisiin kiipeilyköysiin. Matkaa taitettiin rauhalliseen tahtiin ja polkua talsittiin reilu tunti ennen pääsyä Crampon pointille, jossa taas kerran vedettiin Milletit jalkaa, jääraudat kiinni ja valjaat päälle. Tästä päivästä lähtien myös pitäisimme isoja ylävuoristokenkiä jalassa, kunnes palaisimme takaisin Crampon pointille.

Jäätikön ylitys kohti ykkösleiriä

Jäätikön ylitys kohti ykkösleiriä

Tästä lähdimme jäätikölle, joka oli alkuun kiven ja jään sekoitusta. Teki mielessä pahaa astua jääraudalla kiven päälle, kun tiesi miten huonoa jälkeä se tekee metallisille jääraudoille. Sherpamme oli merkannut jäätikölle pienillä lipuilla reitin, joten reitin seuraaminen oli tehty maailman helpoimmaksi. Lipulta toiselle vain ja tarkkana piikikkäässä jäässä.

Matkalla Baruntsen ensimmäiseen yläleiriin

Viimeinen seinämä ennen ensimmäistä yläleiriä

Tämän jälkeen siirryttiin lumipeitteiselle jäätikölle, josta lähdettiin kipuamaan jyrkempään mäkeen ja viimeisenä kivuttiin tuo vertikaaliseinä ylös. Olen kuvannut videota, jossa sanon, että se kuka sanoo 6000 metrissä kiipeilyn helpoksi voi tulla kyllä kokeilemaan miltä se tuntuu. Sen verran rankkaa oli. On niin vaikea selittää, kun happea ei ole noissa korkeuksissa kuin 40 % merenpinnan tasosta: et vain saa happea ja joka askel tuntuu siltä, että täytyy pysähtyä haukkomaan henkeä.

Baruntsen ykkösleiri 6100 metrissä

Muutamat askeleet vielä ennen ykkösleiriä 6100 metrin korkeudessa

Ensimmäisessä yläleirissä olimme jäätiköllä 6100 metrin korkeudessa ja pääsimme leiriin melko myöhään iltapäivällä. Loppu iltapäivän söimme omia Suomesta tuotuja kuivattuja Real Turmat -merkkisiä kuivaruokapussukoita, kuuntelimme musaa ja menimme kuuden aikaa nukkumaan, koska auringon laskettua teltassa ei käytännössä voi tehdä muuta kuin möllöttää makuupussin sisällä, koska ulkona oli useampi aste pakkasta. Seuraavana päivänä tarkoitus oli lähteä siirtymään kohti kakkosleiriä.

The North Face Summit Series

Onnellinen ja nälkäinen kiipeilijä ykkösleirissä

Camp 2 elämää myrskytuulen keskellä

Pääsimme toiseen yläleiriin eli Camp 2:een 3.11.2018 noin klo 14 aikaan. Matka leiriin kulki ensimmäisen yläleirin eli Camp 1:n kautta siis päivää aiemmin.

Toinen yläleiri on 6400 metrin korkeudessa, joka on korkein tähän astisista nukkumiskorkeuksista, joissa olen itse ollut. Nukkumiskorkeudella tarkoitetaan siis sitä korkeutta, jossa yö vietetään. Vuorilla oleellista on se, missä korkeudessa nukutaan ja erityisesti aklimatisoitumisvaiheessa on tärkeää ottaa korkeutta maltillisesti yö kerrallaan. Päivien aikana voi tietenkin käydä korkeammalla ja sitten palata alemmaksi lepäämään.

Baruntsen ensimmäinen yläleiri 6100 metrin korkeudessa

Camp 1 6100 metrin korkeudella

Toisen yläleirin tarkoitus on olla viimeinen etappi ennen Baruntsen huipulle kiipeämistä, mutta meidän tilanteessa etappi muuttuikin hiukan suunniteltua pidemmäksi myrkytuulten yllättäessä. Yleensä viimeisessä leirissä nukutaan noin puoleen yöhön asti, josta sitten aloitetaan nousu vuoren huipulle. Se viimeinen puristus.

Saavuimme leiriin ja rupesimme pystyttämään telttoja, kun neljä telttaa oli pystyssä kova tuulenpuuska otti teltoista kiinni ja oli lähellä, että kiipeily olisi loppunut siihen pisteeseen. Teltat lähtivät tuulen mukana ja kaikki maassa olleet kiinnitykset irtosivat ja teltat olivat lentää teille tuntemattomille. Ilman telttaa ei yli kuuden kilometrin korkeudessa tehtäisiin yhtään mitään. Onneksi ammattitaitoiset Sherpamme tajusivat pitää edes osasta teltoista kiinni ja saimme pelastettua kaikki teltat ennen niiden karkaamista taivaan tuuliin.

Baruntsen ykkösleiri 6100 metrin korkeudessa

Minä ja Don matkalla ykkösleiriin

Asetuimme telttoihin pareittain ja telttakumppanuus Matka-Mikon kanssa jatkui myös yläleireissä, mikä on yksi tärkein asia, jonka vuoksi pää pysyi niin hyvin kasassa reissussa. On mahtavaa päästä puhumaan omaa äidinkieltä ja vielä jakaa yhtä hyvän (tai sitten huonon) huumorintajun.

Siitä hetkestä sitten alkoikin loputon odottaminen: teltan sisällä tuuli alkoi puhaltaa siihen malliin, ettei ole aivan varma lähteekö teltta tuulen mukana vai ei. Välillä puuskat olivat niin kovia, että teltan seinämät painuivat sisään reilusti ja pelko siitä, että kestääkö teltta tuulta oli koko ajan läsnä. Tuuli oli ajoittain sellaista, että teltasta poistuminen ei ollut edes turvallista. Viimeisenä aamuna jopa Donin teltta liikkui tuulessa, vaikka hän oli teltan sisällä.

Leirissä ei juuri muuta aktiviteettia ole kuin kökkiä teltassa eri asennoissa. Maata teltassa, välillä istua, juoda vettä ja seuraavaksi täytyy aina miettiä, että minne menisi vessaan. Teltasta poistuminen ei ole kovin houkutteleva vaihtoehto, joten useasti kaivettiin pissapullo esiin ja laitettiin Cheekin Onnen kyyneleet -biisi soimaan, jonka aikana toinen kävi pissalla ja toinen tuijotteli vessan seinää ja kuunteli Cheekkiä. 

Sovimme, että yritämme seuraavana yönä lähtöä huipulle. Olisimme tiimissä, jonka lähtöaika olisi kello kolme yöllä. Toinen tiimi lähtisi aiemmin kello yhdeltä ja näin ollen päätös lähdöstä tehtäisiin puolen yön aikaan. Ensimmäisenä yönä sain nukuttua hyvin 18-22 ja sen jälkeen kuuntelin tuulta ja pohdin lähtisimmekö liikkeelle. Kello 00:09 retkikunnan johtaja Don huutaa: ”no climbing today”. Jatkoimme siis unia aamuun asti.

Aamulla saimme tilannepäivityksen sääennusteesta ja suunnitelmista. Oli sunnuntai ja sääennuste näytti siltä, että sunnuntaina ja maanantaina tulee edelleen 100 km/h, tiistaina tuuli alkaa laantumaan ja tiistain ja keskiviikon välinen yö näyttäisi parhaimmalta sääikkunalta kiivetä. Tämä kuitenkin tarkoittaisi kolmea kokonaista päivää 6400 metrin korkeudessa ilman kirjoja, mahdollisuutta ladata akkuja ja käytännössä pelkkää odottamista. Tässä kohtaa osa retkikunnasta lähti alas kohti perusleiriä eikä halunnut odottaa parempaa sääikkunaa. Odottaminenhan on henkisesti haastavaa, mutta myös osa tämän lajin luonnetta.

Heti tämän tiedon saatuani päätin, että jään odottamaan sääikkunaa. Olin valmistautunut tätä reissua varten viimeisen kahden vuoden ajan, kuntoutunut useasta eri loukkaantumisesta ja pitänyt motivaatiota yllä ajatellen Baruntsen kiipeämistä. Olin jopa valmis muuttamaan kotilentoani myöhemmäksi, sillä laskin nopealla matematiikalla, että jopa lennon ostaminen päiviä ennen takaisin kotiin olisi halvempaa kuin uuden reissun ostaminen Baruntselle.

Baruntsen kakkosleirissä 6400 metrin korkeudessa

Kakkosleirissä viettämässä ensimmäistä lepopäivää

Jäimme Matka-Mikon kanssa telttaan ja leiriin jäi meidän lisäksi retkikunnan johtaja Don sekä kaksi muuta kiipeilijää. Istuimme teltassa päivän lisää ja odotimme seuraavana yönä huipulle lähtöä. Taas kerran tuuli teki tepposensa, sillä Don huusi taas yhden aikaa yöllä, että tuuli on liian kovaa. Emme liikkuisi tänäkään yönä. Yön jälkeen saksalainen Detlef ja sveitsiläinen Anna halusivat kääntyä alas ja kävellä ympyrämuotoisen reitin rauhassa Luklaan.

Jäljelle retkikunnasta huipulle kiipeämistä jäivät odottamaan minä, Matka-Mikko ja Don. Tämän lisäksi meillä oli neljä Sherpaa leirissä, sillä kiinteät köydet oli vedetty 600 vertikaalimetriä ylemmäs noin 7000 metriin saakka. Odottaminen alkoi tästä ja niin alkoi myös henkinen kamppailu omia ajatuksia vastaan.

Kolmen ylimääräisen päivän aikana, jonka vietimme 6400 metrin korkeudessa ehdin miettiä seuraavanlaisia asioita: pääsenkö huipulle, jaksanko odottaa, en jaksa, no varmana jaksan, mitä puen kotona ekana päälle, missä syön, miltä se Putte’s Barin salamipizza oikein maistuu, miltä sushi maistuikaan, laitan sen ihanan The North Facen vaaleanpunaisen takin päälle kotona, kutsutaan kyllä kaverit kylään kun palaan kotiin. Ainiin ja pohdin jopa tatuoinnin ottamista. Jos pääsen huipulle, niin mihin otan Baruntsen metriluvut… En oikeasti ottanut, mutta olin tosissani kakkosleirissä.

Pahinta kaikessa oli kuitenkin epätietoisuus. Olette ehkä joskus katsonut säätiedotusta ja heti huomanneet, että se ei pitänyt paikkansa? Ennuste ei välttämättä onnistu edes tuntien päähän. Nyt kyttäsimme sääennustetta päivien päähän ja vuorilla, jossa tilanteet saattavat muuttua hetkessä. Tuulta kuuntelee teltassa koko ajan ja jossain kohti laskin sekuntteja, kuinka kauan tuuli oli ravistelematta telttaa. Parhaimmillaan pääsin neljään sekunttiin ja taas tuulenpuuska otti teltasta kiinni.

Saimme ennusteen aina aamulla ja illalla ja koko ajan ennuste näytti, että tuuli yltyisi tiistaina aamulla ja sen jälkeen tuuli lähtisi iltapäivällä laantumaan. Keskiviikko yö ja päivä näytti siltä, että sää muuttuu lähes täydelliseksi. Ja ennuste piti minuutilleen paikkaansa. Käsittämätöntä, kuinka sääennuste onnistui niin täydellisesti ja tiistaina iltapäivällä, kun tuuli alkoi laantumaan, tuntui käsittämättömältä kuinka hiljaista telttaan tuli. Täysin tyyntä ja hiljaista, jota ei viimeiseen neljään päivään ollut ollut kuin sekuntien ajan. Tässä kohtaa fiilis muuttui jo aika epätodelliseksi, sääikkuna olisi todella aukeamassa meille.

Tiistaina iltapäivällä 6.11.2018 tuuli oli tyyntynyt ja tuuletimme teltassa. Me todella lähdettäisiin huippuyritykseen seuraavana yönä ja edessä olisi pitkäaikaisen unelman tavoittelu. Olin todella jännittynyt koko iltapäivän ja odotin niin malttamattomana, että pääsisimme vihdoinkin kiipeilemään. Odottaminen oli vihdoinkin palkittu ja monen monta vaikeaa hetkeä koko valmistautumisen varrella olisi huipentumassa ihan pian.

Baruntsen toinen yläleiri 6400 metrin korkeudessa

Kakkosleiri 6400 metrin korkeudessa

Olin jännittynyt, koska mitään takeita ei ole huipulle pääsemiseksi siinäkään vaiheessa, vaikka sää muuttui meille edulliseksi. Olimme olleet neljä yötä 6400 metrin korkeudessa ja viisi yötä yli 6000 metrissä. Se on sellainen korkeus, jossa yöllä jouduin haukkomaan happea, vessassa käynti oli fyysinen suoritus ja jo pelkkä syöminen hengästytti teltassa. Makasin makuupussissa ja sykkeeni oli 110. Käytännössä siis sydämeni löi koko ajan samaa tahtia kuin olisin kävellyt reippaasti Helsingissä kadulla.

Olin saanut kuitenkin nukuttua hyvin tuulesta huolimatta ja öiden aikana unta olin saanut kahdeksasta yhdeksään tuntiin. Minulla pysyi myös ruokahalu koko ajan ja sain tankattua hyvin ennen huiputtamista. Energiamäärä ei varmastikaan vastannut kulutusta, mutta söin hyvällä ruokahalulla kaiken ruuan, mikä minulla oli jäljellä. Uskoin, että minulla on mahdollisuudet päästä huipulle, mutta silti hermostutti ja pelotti, riittääkö rahkeet.

Millainen huiputuspäivä lopulta oli? Lue siitä lisää seuraavasta parin päivän päästä!

 

 

 

 

Baruntsen perusleiri

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen sanoimme hyvästit osalle retkikunnan jäsenistä, jotka kiipesivät pelkästään Meran. Tämä oli piste, jossa lähdimme samalla myös kohti Baruntsen perusleiriä. Perusleiriin oli vielä kolmen päivän matka, mutta ajatuksissa alkoi valmistautuminen kohti uusia haasteita.

Baruntse on 7129 metriä korkea vuori ja teknisyydeltään jo selkeästi haastavampi kuin Mera Peakin kiipeäminen. Huipulle pääseminen vaatii usean jäätikön ylittämistä, vertikaaliseinän kiipeämistä ja lopulta huiputuspäivänä haastavampien huippuharjanteiden ylittämistä ja käytännössä koko ajan kiinteässä köydessä olemista. Tämä vuori oli myös minulle selkeästi uusi haaste niin teknisyyden kuin korkeuden puolesta.

Päivät ennen Baruntse perusleiriä

Jo aiemmin kirjoitin, kuinka olin saanut flunssan jo Kharessa. Mera Peakin kiipeämisen jälkeen aloin yskiä ja yskä yltyi niin pahaksi, että päätin aloittaa antibioottikuurin seuraavana päivänä heti kiipeämisen jälkeen. Antibiooteista täytyy kertoa sellainen asia, että Nepalissa 90 % bakteereista on resistenttejä antibiooteille, joten kuurin aloittaminen ei välttämättä takaa varmaa parantumista. Korkeissa olosuhteissa kuitenkin joutuu myös tekemään päätöksiä, joita ei Suomessa tekisi ja sen vuoksi päätin kokeilla, kuinka hyvin antibiootti auttaisi yskään ja nuhaan.

Leiri ennen Baruntsea

Ihana lapsi Mera Peakin jälkeisessä leirissä

Mera Peakin kiipeämisen jälkeen kävelimme yläleiristä seuraavaan leiriin ja päätimme pitää tässä leirissä myös lepopäivän. Kannatin itse lepopäivää, sillä ajattelin, että olisi hyvä levätä yskänkin vuoksi yksi päivä. Olin myös todella ryytynyt Mera Peakin huiputuspäivän jälkeen ja siinäkin mielessä lepopäivä tuli todella tarpeeseen.

Leiripaikka Mera Peakin jälkeen

Leiripaikkamme Mera Peakin jälkeen

Lepopäivän aikana sai myös kuivatettua kaikki tavarat ja järjesteltyä kassit uudestaan. Leirimme oli melko askeettinen ja yllättävänkin kylmä. Aamupäivällä pystyi olemaan ulkona, mutta iltapäivän vietimme teltan sisällä katsoen puhelimestani offline-tilassa Netflixistä elokuvia. Päivä sujui nopeasti ja valmistauduimme seuraavana päivänä siirtymään taas lähemmäs Baruntsen perusleiriä.

Lepopäivä ennen Baruntsen perusleiriä

Ensimmäinen lepopäivä Mera Peakin jälkeen

Seuraava trekkauspäivä oli yksi koko reissun haastavimpia päiviä. Matka alkoi puolen tunnin ylämäellä, jota seurasi sitten viisi tuntia melko tasaisella kävelyä. Menimme melko lujaa ylämäen ylös ja huomasin, että sykkeeni nousee ihan pienestä tosi korkealle. Jouduin myös pidättelemään yskää ja minulla oli lähes koko ajan kurkkupastilli suussa, jotta kurkku pysyisi koko ajan kosteana. Yritin myös pitää buff-huivia kasvoilla, jotta hengitettävä ilma olisi lämmintä ja kosteaa sekä pahimmat pölyt jäisi hengittämättä.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Matkalla kohti Baruntsen perusleiriä

Päästessämme seuraavaan leiriin oloni oli kyllä tosi nihkeä kaikin puolin. Yskä ja nuha oli vienyt voimia, sykkeet olivat olleet koholla ja olo oli kaikin puolin voimaton. Menin leiriin pääsyn jälkeen suoraan telttaan ja lepäämään. Pian ihana kokkiapulaisemme toi teltan ovelle teetä ja nuudelikeiton, joka muutti fiilistä täysin. Voimat alkoi kohentumaan ja taas kerran ruoan ja juoman merkitys korostui: vuorilla yksi tärkeimpiä asioita on pitää itsestään huolta ja kipeänä tämä korostuu entisestään.

Seuraavana trekkipäivänä jatkoimme sitten kohti perusleiriä ja Baruntse alkoi näkymään jylhänä edessämme. Ja se näky olikin pysäyttävä. Perhosia alkoi tulla vatsaan, hermostuneisuutta, jännitystä ja vatsanpohjaa kutittelevaa tunnetta siitä, että kohta alkaa oikea kiipeily kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua kohti.

Baruntsen perusleiriin matkalla

Näkymät ennen Baruntsen perusleiriä

Viimeinen trekkipäivä ennen perusleiriä noudatteli aikalailla edellisen päivän fiiliksiä. Jouduin pidättelemää yskää koko päivän ja yskimään jatkuvasti kävellessä. Se on ihan kamala tunne, kun yskä ei meinaa millään tavalla loppua. Yskänkohtaukset haittasivat kävelyä, mutta pystyin silti pitämään oman hyvän vauhtini yllä. Pääsimme neljässä tunnissa perusleiriin ja seuraavat päivät tulisimme viettämään perusleirissä.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri on 5400 metrin korkeudessa ja tiesimme etukäteen, että tulisimme viettämään perusleirissä ihan vähintään kolme päivää. Näiden päivien aikana Sherpat joutuisivat kiipeämään laittamaan fiksatut köydet vuorelle, sillä olimme syksyn ensimmäinen ryhmä Baruntsella. Perusleiripäivien aikana oli tarkoitus myös pitää puja-seremonia, jossa siunataan kaikki kiipeilyvarusteet ja kiipeilijät turvalliselle kiipeilylle. Tämän lisäksi suunnitelmissa oli aklimatisoitumiskävely ensimmäiselle jäätiköllä ja kiipeilyn harjoittelua.

Baruntsen perusleiri

Baruntse 7129 metriä

Perusleirissä kaikilla retkikunnan jäsenillä oli mahdollisuus omaan telttaan, mutta jaoimme Matka-Mikon kanssa teltan. Teltassa on lämpimämpää ja tietysti mukavampaa, kun siellä on seuraa. Päivällä perusleirissä oli ilman tuulta niin lämmin, että päällä oli vain ohut untuvatakki ja paksut pitkikset. Illalla auringon laskettua lämpötila kuitenkin tipahti reilusti nollan alapuolelle ja teltan ulkopuolella oli kaikki paksut vaatteet päällä. Lämpötila ei kuitenkaan mielestäni ollut jäätävä vielä perusleirissä.

Perusleirissä meillä oli oma vessateltta, jossa tarpeet käytiin tekemässä ja ruokailuteltta, jossa kaikki ruokailut olivat. Tämä on todella perinteinen asetelma perusleiriin ja hetkellisesti näistä paikoista tulee kiipeilijän koti. Meillä oli kaikki päivittäin tarvittavat varusteet teltassa, jossa nukuimme ja toisessa teltassa säilytimme loppuja varusteita.

Baruntsen perusleiri

Baruntsen perusleiri

Vietimme lopulta perusleirissä yhteensä kuusi päivää, jonka aikana ensin odotimme, että Sherpat saavat rauhassa tehtyä työnsä köysien kanssa. Kävimme yhtenä päivänä harjoittelemassa kiipeilyä läheisellä jäätiköllä, yhtenä päivänä pidimme puja-seremonian ja yhtenä päivänä teimme pidemmän aklimatisoitumiskävelyn kohti ensimmäistä yläleiriä 5900 metrin korkeuteen.

Baruntsen perusleiri

Harjoittelupäivä läheisellä jäätiköllä

Olin yllättynyt, kuinka paljon todellisuudessa aikaa meillä oli vain vietettävänä. Tässä kohtaa korostuu kyllä se, että viihtyy omien ajatusten kanssa ja mukana on paljon tekemistä, jonka avulla tappaa aikaa. Hyviä kirjoja, leffoja, musiikkia, hyvää seuraa, mukavia ajatuksia itsensä kanssa ja taitoa vain olla. Ja jos nyt tekisin jotain toisin, niin ottaisin ajanviettämiseen sopivia aktiviteetteja kuten leffoja paljon paljon enemmän mukaan.

Perusleirielämää Baruntsella

Meidän oma elokuvateatteri vuorilla

Baruntsen perusleiri on upeassa paikassa, sillä näkymä huipulle ja koko vuorelle on henkeäsalpaava. Vuori on niin lähellä, että sen jäätiköt näkee ja haasteet näkyvät myös koko ajan silmien edessä. Se on jotenkin maaginen tunne, kun tajuaa oman unelman olevan siinä silmien edessä, mutta vielä on kuitenkin pitkä matka tavoitteiden saavuttamiseen.

Baruntsen kiipeäminen

Ensimmäinen ylitettävä jäätikkö Baruntsella

Seuraava artikkeli tulee kertomaan siirtymisestä Baruntsen yläleireihin ja siitä, miltä tuntuu vain istua teltassa tekemättä mitään. Pysykää kuulolla!

 

Ensimmäiset vaelluspäivät Khareen

Nyt on pahimmat Nepalin pölyt karisteltu  ja lähes kaikki varusteet huollettu. Olo kropassa ei ole mikään mieltä imarteleva, sain tuliaiseksi Nepalista matkustajaripulin, flunssan, ihottumaa ja sinisiä varpaankynsiä. Pikku juttuja, mutta niiden hoitamiseen on mennyt viime viikko.

Koska reissu oli mielettömän pitkä ja tapahtumarikas, niin haluan paloitella matkakertomukseni useaan juttuun, jotta niitä on ensinnäkin mukavampi lukea ja helpompi käsitellä täältä kotisohvalta. Tuntuu, että ensimmäisistä päivistä reissussa on ikuisuus, ja onhan niistä pitkä aika, jo yli kuukausi.

Matkalla Luklaan

Jännittyneenä pienkoneessa matkalla Luklaan

Matkahan eteni siten, että kiipesimme ensin Mera Peak -nimisen 6476 metriä korkean vuoren ja sen jälkeen lähdimme Baruntsen perusleiriin, josta sitten tarkoituksena oli kiivetä Baruntsen 7129 metrinen huippu. Matka oli siis jo alkuasetelmiltaan upea, sillä mahdollisuudet kahteen eri huippuun ja ympyrän malliseen reittiin oli ihan käsillä.

Retkikunta

Olen kirjoitellut useaan otteeseen retkikunnan merkityksestä vuorikiipeilyssä. Olen itse viehättynyt ajatuksesta, että jokaisella reissulla tutustun uusiin ihmisiin ja luon aina uusia ystävyyssuhteita tuleville reissuille, matkalla ja jopa elämänmittaisia ihmissuhteita. Tälläkin kertaa odotin retkikunnan tapaamista kuin kuuta nousevaa.

Retkikunta muodostuu siis toisilleen tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat valinneet saman retkikuntaoperaattorin eli meidän tapauksessamme Summit Climbin retkikunnan järjestäjäksi. Emme siis tienneet ennen Kathmanduta muuta kuin sen, mistä maista retkikuntaan on liittymässä ihmisiä.

Retkikuntamme oli alussa kymmenen jäsentä. Kaksi heistä kiipesi ainoastaan Mera Peak -vuoren ja loput kahdeksan molemmat vuoret. Tämä oli sinänsä harmillista, koska Mera Peakin kiipeäminen tuntui olevan todella aikaisessa vaiheessa reissua ja näiden kiipeilijöiden kanssa olisi mielusti viettänyt pidempääkin aikaa vuorilla.

Retkikuntamme jäsenet olivat: yhdysvaltalainen 60-vuotias kokenut vuorikiipeilijä Stuart, saksalainen 57-vuotias Detlef, suomalainen 55-vuotias kasitonnisten kävijä Matti, sveitsiläinen reilu 50-vuotias ensikertalainen Anna, minä, Matka-Mikko, 62-vuotias yhdysvaltalainen Darel, noin 40-vuotias australialainen lääkäri (en muista hänen nimeään, koska hän kääntyi toisena päivänä pois kotona olleen sairastapauksen vuoksi), reilu 50-vuotias italialainen Silvio, joka kiipesi vain Mera Peakin ja englantilainen 34-vuotias Steve, niin ikään vain Meralla.

Tämän lisäksi retkikuntaan kuului yhdysvaltalainen retkikunnan johtaja Don, Sherpoja, kokki, keittiöpoikia, kantajia ja isoimmillaan työllistimme 70 eri henkilöä erilaisiin tehtäviin. Tälläisellä kokoonpanolla olimme liikenteessä ja muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka vanha keski-ikä retkikunnassa oli. Tällähän ei sinällään ole väliä ja kuten reissu sen osoitti, on huiputtamisen mahdollisuudet kyllä aivan eri asioista kiinni kuin iästä.

Lentomatkat polkujen varteen

Lähdimme Suomesta siis 11.10 ja lensimme Qatar Airwaysin avulla Dohaan ja sieltä hyppäsimme sitten Kathmandun koneeseen. Tuo yhteys on kyllä todella näppärä, sillä vaihtoajat ovat järkevät, Qatarilla homma toimii ja Dohassa oli mukava odotella keskellä yötäkin vaihtoa. Lennot ovat vielä todella inhimillisen mittaiset kuuden ja neljän tunnin pituuksilta sekä ajoissa varaava saa lennot 400-600 euron hintaankin.

Kathmandussa sitten tapasimme kaikki retkikunnan jäsenet, kävimme läpi varusteet ja esimerkiksi omalla kohdallani kuituhousut eivät läpäisseet varustetarkastusta vaan jouduin vuokraamaan paksut untuvahousut. Housut kyllä pelastivat minut palelemasta. Olin sitten kylmissä olosuhteissa onnellinen, että retkikunnan johtaja Don oli pakottanut minut vuokraamaan ne housut.

Seuraava siirtyminen Kathmandusta on lento pienkoneilla Luklan lentokentälle, joka on pieni lentokenttä vuoren rinteiden välissä. Luklasta puhutaan, että se on yksi maailman vaarallisimmista kentistä, mutta todellisuudessa onnettomuuksien määrä on minimaalinen. Syy siihen on se, että he ovat erittäin tarkkoja säästä, jolla Luklaan lennettään ja sään täytyy olla kirkas, jotta koneet liikkuvat mihinkään.

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Lentopäivänä Kathmandun ja Luklan sää näytti heikolta ja päätimme ajaa pienemmälle lentokentälle neljä tuntia Kathmandusta, josko siellä olisi kirkasta ja pääsisimme Luklaan sitä kautta. Ajomatka oli sen arvoinen, sillä pääsimme lentämään heti aamupäivästä Luklaan. En ole lentopelkoinen isoissa koneissa, mutta on kyllä pakko sanoa, että tämä lentomatka pienellä 10-paikkaisella koneella jännittää ja ottaa mahan pohjasta ihan joka kerta.

Helpotus päästä vaeltamaan kohti määränpäätä

Lukla on 2800 metrin korkeudella ja oli todellinen helpotus laskeutua pomppivasta koneesta alas. Lukla on pieni kylä, josta saa ostettua kaikki länsimaalaiset mukavuudet kuten kuuman suihkun, yöpaikan sisältä ja erilaisia tarvikkeita vaellukseen. Söimme Luklassa lounaan ja edessä oli kolmen tunnin vaeltaminen ensimmäiseen leiriin.

Lukla on legendaarinen paikka siinä mielessä myös, että lähes kaikki Nepalin puolelta Everestille lähtevät kiipeilijät kulkevat sitä kautta. Luklasta lähtee siis polku Everestin laaksoon, mutta me lähdimme Hinku Valleyhin, joka on siis eri suuntaan kuin Everestin laakso. Tämä laakso on myös väylä Mera Peakille ja se, mistä erityisesti pidin niin tämä laakso on myös todella paljon hiljaisempi ja poluilla ei juuri törmää muihin ihmisiin.

Ensimmäiset askeleet poluille

Helpotus oli suuri päästä vihdoin kävelemään ja poluille. Olihan ennen ensimmäistä trekkipäivää kökitty ensin lentokoneessa, sitten odoteltu autossa, lisää lentokoneessa ja malttamattomana odoteltu vuorien pilkahtamista esiin. Vihdoinkin oli aika aloittaa kävely kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua.

Vaellus Khareen 4900 metrin korkeuteen

Kahden ensimmäisen yön jälkeen jatkoimme ylämäkeä 4000 metrin korkeuteen ja ylitimme ensimmäisen 4600 metriä korkean solan matkallamme. Ylämäki tässä kohtaa reissua tuntui raskaalta ja etenemisvauhti oli erittäin rauhallisesti. Päivien aikana juteltiin paljon ja fiilis oli kokonaisvaltaisesti hyvä.

Mera Peakin kiipeäminen

Leiri 4000 metrin korkeudesta

Aklimatisoituminen menee itselläni lähes aina samaa kaavaa: ensimmäinen viikko korkealla on vaikeaa, saan nukuttua mutta en kovin syvää unta. Heräilen öisin, havahdun telttakaverin kuorsaamiseen ja aamulla on tokkurainen olo. Ruokahalu pysyy lähes muuttumattomana ja se jopa kasvaa päivien kuluessa. Tämä on aina hyvä merkki, sillä energiaa noissa oloissa myös kuluu.

Solan jälkeen jatkoimme alamäkeen ja leiripaikkaan, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa myös paikalliseen teahouseen eli majataloon, jossa on kamina ja illalla myös lämmintä. Oli ihanaa istua illalla sisällä ilman palelua ja jutustella retkikunnan tyyppien kanssa. Yhdellä jenkillä oli tässä kohtaa jo huonompi olo ja hän kärsi selvästi akuutista vuoristotaudista. Annalla oli myös päänsärkyä ja hän oli nukkunut huonosti useamman yön. Myöskään Steve ei ollut nukkunut kunnolla. Varsin yleisiä oireita siis korkeasta ilmanalasta.

Mera Peak vuori Nepalissa

Mera Peak vasemmalla

Leiripaikasta jatkoimme seuraavana päivänä tähän mennessä pisimmän ja viidennen trekkipäivän 1000 vertikaalimetrin alamäen kävelyllä. Tämä oli myös päivä, jolloin pääsimme ensimmäistä kertaa suihkuun ja voi vitsit, miten voimaantunut olo siitä tulikaan. Elämä on niin perusasioiden äärellä vuorilla: kävelet, syöt, kävelet, juot, syöt, nukut ja tätä kuviota toistetaan päivästä toiseen. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu, mitä uutisissa tapahtuu vaan elämä on siinä hetkessä ja läsnäoleminen on helppoa ilman turhia ärsykkeitä.

Lepopäivät Kharessa

Kuudentena trekkipäivänä matka jatkui kohti Kharea, joka on Mera Peakin kiipeämisessä selkeä merkkipaalu. Khare on 4900 metrin korkeudessa oleva kiipeilykylä, josta löytyy tarvittavat hyödykkeet valmistautumisessa kiipeilyyn. Kharessa pääsimme taas sisälle teahouseen ja vietimme yhteensä kolme yötä Kharessa. Lepopäivinä kävimme korkeammalla totuttelemassa ohueeseen ilmanalaan, harjoittelimme fiksatussa köydessä kiipeämistä ja lepäsimme.

Vuorikiipeily Nepalissa

Matkalla Khareen, näkymät 4500 metrin korkeudesta

Khareen pääseminen oli pidemmän päivän lopun ylämäen jälkeen yllättävän rento päivä. Kävelimme todella rauhallisesti ja jutustelimme matkalla. Steve nauroi, että mun ääni kuului laaksossa kun hölötin Matka-Mikon kanssa suomeksi. Sanoin vaan, että parasta tässähän on se, että te ette edes ymmärrä mistä me puhutaan. Oma salakieli on noin pitkällä reissulla ihan kiva asia, sillä saa purettua kaikki asiat rauhassa kiipeilykaverille.

Kharessa ensimmäisen lepopäivän aikana tunsin, kuinka kurkussa alkoi olla polttava tunne ja kuin kaktus olisi ilmaantunut kurkkuun. Kylmä ja kuiva vuoristoilma tekee helposti kurkun kipeäksi ja aloitin heti syömään erilaisia kurkkupastilleja. Yöllä minua ahdisti rintaan ja buff-kaulaliina helpotti suun edessä hengittämistä. Valvoin yhden yön pelätessä äityvää kurkkukipua.

Khare 4900 metriä ja Nepali

Khare 4900 metriä

Viimeisenä lepopäivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakille, yksi kassi lähtisi Mera Peakin high campiin seuraavana päivänä 5800 metrin korkeuteen ja toinen kassi lähtisi jo kohti Baruntsen perusleiriä. Seuraavana päivänä lähtisimme myös oikeasti kiipeilemään, sillä virittelimme kaikki kiipeilyvarusteet kuntoon ja valmistauduimme lähtemään Mera Peakin huiputukseen. Poiketen monen muun matkanjärjestäjän ohjelmasta emme olleet yhtään yötä Mera Peakin varsinaisessa perusleirissä, vaan siirryimme suoraan Kharesta yläleiriin.

Tässä vaiheessa reissua olimme siis 4900 metrin korkeudessa ja valmiina lähtemään Mera Peakin huiputukseen yhden yläleirin kautta. Kirjoitan seuraavassa postauksessa Mera Peakin huiputuksesta – yhdestä rankimmasta yöstä, jonka olin siihen mennessä kokenut.

 

Terveisiä Nepalista!

Moikka lukijat!

Reilun kuukauden hiljaiselo on päättynyt, sillä olen palannut Suomeen toissapäivänä. Terveiset siis Nepalista! Instagramin puolella seuraajat ovatkin jo päässeet hieman kurkistamaan Nepalin fiiliksiin. Tarinoita matkasta riittää.

Baruntsen vuorikiipeily

Terveisiä Nepalista!

Olen ollut kipeänä ja juossut nyt pari päivää lääkärissä, pessyt pyykkiä ja vain yrittänyt totutella Suomen pimeyteen. Kirjoitan matkasta laajemmat raportit ensi viikolla, mutta lyhykäisyydessään hieman tarinaa tässä jo tiedoksi teille lukijoille.

Matka meni erinomaisesti, sillä saavutimme koko retkikunnan voimin 24.10.2018 kello 7 Mera Peakin huipun 6476 metriä. Aamu oli todella rankka ja vaikka Mera Peak ei ole tekninen vuori, niin matka huipulle oli ohuen ilmanalan vuoksi raskas. Pakkasta oli noin -20 ja tuuli siihen päälle, joten arviolta pakkasen purevuus oli -34 astetta. Sanoisin, että Mera Peak oli raskas huippu, vaikkei teknisiä taitoja vaadittu ollenkaan.

mera peakin kiipeäminen Nepalissa

Mera Peakin huipulla 24.10.2018

Sairastuin pari päivää enne Mera Peakiä kurkkukipuun ja sen jälkeen aloin yskiä. Yskä on yksi yleisimpiä juttuja Nepalissa ja meidän retkikunnassa käytännössä varmasti jokainen jäsen yski jossakin kohtaa reissua. Tapasimme lääkärin, joka oli työskennellyt vapaaehtoisena vuoristoklinikalla ja hän kertoi, että yskä tulee kylmän ilman, ilmanpaineen, pölyn ja kuivan ilman yhdistelmänä.

Yskä ei haitannut Mera Peakin kiipeämistä, mutta aloitin päivän huiputuksen jälkeen antibioottikuurin, jonka avulla yritin saada yskän loppumaan. Yskä ei loppunut, mutta se helpotti ja erityisesti trekkailu Baruntsen perusleiriin oli minulle matkan haastavampia kohtia. Tuntui, että pienikin hengästyminen aiheutti yskimisen ja kurkkupastilleja kului aikamoiseen tahtiin.

Baruntsen perusleirissä vietimme kuusi päivää, jonka aikana yskä alkoi parantumaan ja helpottamaan. Tämä antoi hyviä merkkejä tulevasta kiipeilystä. Päivien aikana lepäsimme, söimme, harjoittelimme kiipeilyä, odotimme Sherpojen laittavan köysiä ja aklimatisoiduimme eli totuttelimme ohueeseen ilmanalaan. Kuuden päivän jälkeen lähdimme sitten kiipeämään kohti ensimmäistä yläleiriä 6100 metrin korkeuteen, josta sitten liikuimme 6400 metrin korkeuteen toiseen yläleiriin. Sitten sää tekikin temppunsa.

Alkoi tuulemaan ja alkoi muuten tuulemaan niin paljon, että teltasta ei enää pystynyt poistumaan. Tuulet nousivat myrskytuulten lukemiin ja seuraavat neljä päivää istuimme 100 km/h tuulessa teltan sisällä odottaen huiputussäätä. Tässä vaiheessa myös kuuden henkilön retkikuntamme alkoi hajoamaan. Osa ihmistä kääntyi alas ja lopulta sääikkunaa odotti leirissä minä, Matka-Mikko ja retkikunnan johtaja Don. Sherpat myös olivat ihmeissään odottamassa leirissä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, jolloin he ovat pidempää kuin yhden yön 6400 metrin korkeudessa kakkosyläleirissä.

Neljän todella pitkän, piinaavan, hermoja koettelevan ja epäilyttävän päivän jälkeen sääikkuna ihmeen kaupalla aukesikin. Lopulta olin ainut retkikunnan jäsen, joka lähti tavoittelemaan huippua retkikunnan johtajan ja Sherpojen kanssa. 7.11.2018 saavutimme kello 11:20 Baruntsen 7129 metrin huipun ja itkuhan huipulla tuli kotiin soittaessa satelliittipuhelimella. Samalla minusta tuli nuorin suomalainen nainen, joka on kiivennyt Baruntsen huipulle.

Baruntse Nepalissa

Baruntse näkyy taustallani, tuo jylhä huippu vasemmalla

Huiputuksen jälkeen jouduimme kiirehtimään alas kotilennolle pitkiä päiviä ja saavutimme retkikunnan muut jäsenet Kathmandussa. Nämä viimeiset päivät olivat viedä tästä kiipeilijästä mehut, sillä kävelimme kuusi päivää putkeen todella pitkää päivää ajallisesti ja matkallisesti. Olo Luklassa oli korvaamaton ja onnellinen, sillä olihan matkaa tässä vaiheessa taitettu 30 päivää.

Tässä siis pikaiset kuulumiset Nepalista, nyt palaan lepäämisen ääreen. Tällä hetkellä olo on todella väsynyt ja nuutunut, en olisi uskonut, että viiden viikon kiipeily voi viedä kaikki voimat. Tulevan viikonlopun aionkin siis maata sohvalla, huoltaa mieltä ja kehoa, palautua matkustamisesta ja nähdä ystäviä. On ihanaa olla kotona ja palan halusta kertoa lisää teille seikkailusta! Upea sellainen takana, tavoitteet täyttyivät ja usko omaan tekemiseen kasvoi matkalla potenssiin kymmenen. Ihanaa viikonloppua!