Artikkelit

Vuosi olkaluun murtumasta

Tasan vuosi sitten pamahti ja paukahti kovaa. Ollessani voimistelurenkailla, luulin, että joku tiputti painot alas. Tullessani alas, näin kuinka oikea käteni kääntyi täysin ympäri ja viiltävä kipu alkoi tykyttämään. Soitettiin ambulanssi ja ulisin kivuissa, että miksi minä ja miksi näin käy.

Selvisi, että olkaluuni oli katkennut. Väänsin sen itse katki muscle up -nimisessä liikkeessä ja seuraavaksi ruvettaisiin miettimään, että miten käsi korjattaisiin. Jäin Töölön sairaalaan ja odottelemaan hoitoa. Piru vie käsi oli muuten kipeä. Itkin pahaa oloa ja tunnetta, että kaikki on mennyt hukkaan.

Murtunut käsi

Nyt vuosi tapahtumien jälkeen voisin sanoa, että elämäni otti tuosta tapahtumasta aikamoisen muutoksen ja monta kuukautta oltiin sellaisessa vuoristoradassa, että oksat pois. Miksi elämäni muuttui?

Loukkaantumisia sattuu ja niitä sattuu urheilijoille ja paljon tekevälle. Tämä on aina riski, jonka ottaa kun tekee jotain. Tekeminen eli urheilu on kuitenkin niin hauskaa, että riski tuntuu ihan reilulta sen vuoksi. Loukkaantumisessa itsessään ei ole mitään erikoista, koska ne ovat melko yleisiä.

Olkaluu, joka katkesi oli oikea käteni ja olen tietenkin oikeakätinen. Minulle sanottiin, että olin onnekas, koska minulta katkesi vain luu. Alkuun epäiltiin hauislihaksen repeämään ja jänteiden repeämiä. Murtuma oli myös onnekkaassa kohtaa, sillä se ei ollut suoraan kyynärnivelessä.

Minulla tapahtuma käynnisti kuitenkin sellaiset tapahtumaketjun, jota voidaan kutsua myös oppimiseksi. Edelleen ollaan tuolla oppimisen tiellä, mutta pakkolepo ja fiksu kuntoutus johti siihen, että olen joutunut pohtimaan vakavasti muutamaa asiaa: kuka haluan olla ja mitä tällä kädellä haluan vielä tulevaisuudessa tehdä. Näiden kysymysten miettiminen on opettanut paljon.

Käteen laitettu levy pilkistää kyynärpään kohdalta

Ensin itkin surkeaa kohtaloani ja olin vihainen, miksi juuri minulle kävi näin. Tuntui niin katkeralta, että olin tehnyt juuri todella kovan työn polven leikkausten kuntouttamiseen ja heti perään katkeaa sitten käsi. Oli ihan h*lvetin paha olo, koska tuntui, että koko elämältä putosi pohja. Kaikki kiipeilysuunnitelmat, urheilusuunitelmat ja kaikki oli vaakalaudalla. Minulle sanottiin, että kyseessä on pitkä kuntoutuminen ja ei mikään ihan pieni vamma.

Sitten kriisivaiheessani alkoi voivottelu, että kun kädellä ei saa tehdä mitään. Kysyin fysioterapeutilta, että saanko tehdä tätä tai tätä tai mites tämä. Vastaus oli lähes aina ei, tuolla kädellä ei saa vielä tehdä noita asioita. Mökötin ei-vastaukselle ja olin varmaan aika hankala asiakas. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja fysioterapeutti vastapäätä ja oikeasti mökötin kuin pieni lapsi. Teki mieli raivota, että mikset anna mulle lupaa tehdä mitään.

Seuraava vaihe olikin sitten se, että sain luvan tehdä asioita. Ensin sain nostaa kilon verran, seuraavaksi kymmenen kiloa ja sitten mitä vain. Mitä vain ei tietenkään tarkoittanut, että 15 viikon käden lepuuttamisen jälkeen tehtäisiin mitä vain. Suutuin, kun käteen sattui melkein kaikki liikkeet. Sormet puutuivat, sain hermokipuun liittyviä sähköiskuja käteen, olkaluuhun jomotti, hartia oli kipee staattisesta kantositeen pitämisestä ja kaikki voimat olivat kadonneet.

Tässä kohtaa kuvioissa oli mukana Aleksi, joka auttoi kuntouttamisessa. Ilman Aleksin uskoa kuntouttamiseen, en varmaan olisi jaksanut. Jumpattiin ja jumpattiin muuten tosi paljon. Jossain kohtaa laskin, että jumppasin päivässä pienissä paloissa yhteensä neljä tuntia. Olin päättänyt, että kädestä pitää tulla hyvä ja sairaslomalla ainut tehtäväni on tehdä kaikkeni, jotta käsi kuntoutuu.

Aleksi antoi lupia tehdä, mutta ennen kaikkea hillitsi, etten hölmöile. Ollaan käyty niin paljon ja pitkiä keskusteluja siitä, millainen kädestä pitää tulla. Mietitty, että mitä tehdään kivuille ja Aleksi valoi uskoa, että mennään koko ajan oikeeseen suuntaan, kun vain teen ohjeiden mukaan enkä rupea sooloilemaan. Asioita ei yhtään helpottanut se, että kuusi viikkoa olkaluun katkeamisen jälkeen polvestani repesi kierukka, joka leikattiin heti perään ja istuin pahimmassa tilanteessa pyörätuolissa.

Jumpat tein kaikki itse, mutta Aleksi ohjasi oikeeseen suuntaan. Siksi uskon, että onnistunut kuntoutuminen on meidän molempien ansio. Silloin kun tuntui pahalta sain itkeä krokotiilin kyyneleitä salilla (yleensä sen takia, että olin vihainen kun en saanut lupaa tehdä jotain asiaa ja se turhautti) ja silloin kun meni hyvin, Aleksi kannusti tekemään oikeita asioita.

No, mitä jos katsotaan tilannetta nyt? Vuosi on kulunut. Käsi on hyvässä kunnossa. Hermokivut ovat helpottaneet, mutta eivät täysin. Edelleen on asioita ja liikkeitä, joissa tunnen käden kivut. Välillä pitkää arpea kiristää ja murtumakohtaa jomottaa. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, koska käsi ei mielestäni vielä vastaa urheilijan kättä. Tosin olen onnekas siinä mielessä, että käsi suoristuu ja pystyn tekemään sillä lähes kaiken, mitä haluan.

Tämä koko tapahtumaketjun suurin oppi on kuitenkin ollut se, että on tajunnut, että tarvitseeko minun tehdä niitä asioita, mitä käden katketessa halusin? Miten minun elämä on tällä hetkellä huonompaa, kun en pysty punnertamaan 50 punnerrusta putkeen? Tai seisomaan käsillä? Tukeeko nämä taidot pääsyäni Everestille? Aleksi sen hyvin sanoi, seisotko siellä vuorilla käsilläsi? No en seiso, siihen ei ehkä kannata koko kuntoutumista myöskään perustaa. Tärkeintä on tehdä niitä asioita, jotka vievät kohti minun tavoitetta.

Toinen iso oppi on ollut se, että kipua vasten ei kannata puskea loputtomasti. Olen miettinyt niin monta kertaa, että miksi en vain lopettanut vääntämistä ja kokeillut uudestaan myöhemmin. Nykyään yritän todella miettiä omaa jaksamistani ja sitä, että milloin kannattaa puskea noin äärirajoille. Treeneissä loukkaantuminen ei ole sen arvoista.

Kolmas asia on se, että olen oppinut, että minuahan ei mikään asia lannista. Tästäkin tapahtumaketjusta selvittiin. Kauhealta se tuntui ja olin varma, että kuolen harmitukseen. Aika ja kuntoutuminen on kuitenkin auttanut ja se, että olen jaksanut nähdä kuntoutumisen vaivan. Kivaahan se ei aina ole ollut. Olen sanonutkin, että käden murtuma on kauhea osoitus siitä, että kun haluan kovasti jotain, teen kaikkeni sen eteen.

Nyt jo hymyilyttää

Käsi toimii ja sillä pystyy tekemään tällä hetkellä lähes kaikkea, mitä toivon pystyväni tekemään kädellä. Koko käden arpi on mielestäni edelleen ruma, mutta tuo taistelujälki tulee pysymään kädessä jatkossakin. Ehkä opin ajan kanssa tykkäämään siitä enemmän. Ainakin se kertoo eletystä elämästä ja minulla on aikamoinen tarina kerrottavana.

Murtuma on myös johtannut minut uusien lajien pariin. En tiedä olisinko kokeillut olympiasoutuvenettä, käynyt polkujuoksemassa tai hiihtänyt. Olen tehnyt niitä asioita, joita olen pystynyt ja jotka ovat olleet kivoja. Näitä ei murtunut tai parantuva käsi ole juurikaan estänyt. Parasta on kuitenkin se, että uusien lajien rinnalle olen löytänyt uusia treenikavereita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja heidän kanssaan on ollut tosi hauskaa viettää yhteisiä treenihetkiä.

Tästäkin siis selvittiin ja todistin itselleni, että kova työ kantaa hedelmää ja pirun vie, täältä tullaan entistä vanhvempana takaisin. Takana on vuoden kuntoutuminen ja se vielä jatkuu tulevaisuudessakin, sillä käsi ei ole vielä sillä tasolla, millainen se vuosi sitten oli. Liikettä ja järkevyyttä se kaipaa.

Tsemppiä kaikille kuntoutujille! Tiedän, miltä se tuntuu ja muistakaa vain, että kova työ kyllä palkitaan.

Alter G -juoksumatto: kuntoutujan pelastus

Ystäväni, joka on fysioterapeutti, vinkkasi jo joskus kesäkuussa minulle Alter G Antigravity -juoksumatosta. Matto on siis Nasan kehittelemä juoksumatto, jossa omaa kehon painoa saa vähennettyä jopa -80 prosenttia. En ollut ikinä ennen kuullutkaan matosta ja heti täytyi selvittää, että onko Helsingissä mahdollista päästä kokeilemaan mattoa.

No, Leppävaarasta Liikuntafysio Sellosta löytyikin sitten lähin matto. Kyselin jo kesäkuussa lupaa juoksulle, mutta sekä fysioterapeutti Aleksin että ortopedi Tulikouran mielipide oli se, että vasta nyt elokuussa on hyvä aloittaa matolla polven kuntouttaminen.

Matolla siis saa vähennettyä omaa kehon painoa ja täten rasitus ja iskut juostessa vähentyy. Mattoa voidaan käyttää siis alaraajavammojen kuntoutuksessa, harjoitteluvolyymin ylläpitämisessä esimerkiksi maratoonareilla tai yleisesti erilaisten sairauksien hoidossa ja kuntoutuksessa. Eli käytännössä nyt omalla kohdallani käytän mattoa kuntoutuksen tukena ja kevennän iskutusta asteittain ja siirryn progressiivisesti matolta normaaliin juoksuun.

Alter G -matto siis tosiaan toimii siten, että juoksija pukee päälleen mattoon kuuluvat shortsit ja shortsit kiinnitetään matossa kiinni olevaan ”kuplaan”. Tähän kuplaan sitten taas saadaan aikaiseksi ilman avulla paine, jolla saadaan painoa myös kevennettyä. Shortsit olivat ikäänkuin juoksushortsit ja ne puetaan omien vaatteiden päälle ihan normaalisti.

Miltä matto sitten tuntui? Aloitin ensin kävelyllä ja painosta oli otettu puolet pois. Tämän jälkeen pikku hiljaa nostin vauhtia juoksuun ja pian hölköttelinkin jo 10 km/h-vauhtia matolla. Ajoittain otin hiukan lisää omaa painoa mukaan eli vähensin kuplassa olevaa painetta. Juoksu tuntui suorastaan liitelyltä, sillä askel on todella kevyt ja tuntuu, että juoksu on käytännössä täysin vaivatonta. Kuitenkin sykkeitä saa pidettyä 140 paikkeilla eli jos harjoitteluvolyymia haluaisi lisätä ilman iskuja, toimii Alter G -matto varmasti myös siinä.

Matto on monessakin mielessä hyvä juttu, sillä ensinnäkin olen hyvinkin kyllästynyt vesijuoksuun ja vaihtelu virkistää ja tuo ihan uutta puhtia kuntoutukseen. Toisena onkin se, että maton avulla pääsee hiomaan juoksun liikemalleja turvallisesti ja pienemmällä kokonaisrasituksella kuin normaalilla juoksulla.

Matto on kyllä tuonut ihan uutta puhtia omaan kuntoutusprojektiini ja tässä kohtaa kaikkien uusien, kuntoutusta eteepäin vievien keinojen käyttäminen onkin sallittua. Matolla liitely tuntuu huomattavasti miellyttävämmältä kuin vesijuoksu ja näin pääsen pikku hiljaa kiinni ulkona juoksemiseen. Maton lisäksi olen sitten testannut lyhyitä pätkiä myös ulkona, joten liikemallit matolta siirtyy oikeaan juoksuun.

Mattoa voi käydä Liikuntafysiossa juoksemassa joko heidän fysioterapeutin tai oman fysioterapeutin kanssa tai sitten itsenäisesti. Jokaiseen ensimmäiseen mattokertaan kuuluu opastus, miten matto toimii ja harjoitteluun pääsee helposti täten käsiksi. Harjoitteluita voi ostaa joko 30 minuutin tai 60 minuutin pätkissä. Ja mattoa pääsee helposti varaamaan netistä suoraan siihen kohtaan, jolloin pääset itse mattoa juoksemaan.

*Yhteistyössä Liikuntafysion kanssa

Pelottaa, koska menee hyvin

Kävimme jo jokusen viikko sitten hyvän keskustelun siitä, missä kohtaa mitataan urheilijan kestävyys ja tahdonvoima. Tietysti kilpailut ja niiden tulokset ovat selkeitä mittareita, mutta mitä sitten jos ja kun hyvin todennäköisesti urheilijalla on jotain vaivoja tai loukkaantumisia?

Tultiin siihen tulokseen, että ehkä myös joku fiksumpi on sanonut, että mittaa otetaan vasta siinä kohtaa, kun palataan sitten vastoinkäymisten jälkeen takaisin normaaliin treenaamiseen ja mahdollisesti myös kilpailuihin. Kuinka hyvin pystyy palaamaan ja millainen paluu ja sen jälkeinen urheilu tulee olemaan. Paljonhan kyse on ainakin omasta mielestäni myös halusta ja motivaatiosta palata.

Voin myöntää, että juuri nyt hiukan pelottaa. Pelottaa, koska pari viimeistä viikkoa on mennyt aika hyvin. Polven kivut on yht’äkkiä alkanut vähentymään merkittävästi ja koko ajan tekeminen ja kuntoutuminen tuntuu menevän eteenpäin. Miksi tämä sitten pelottaa?

Mieli tuntuu tekevän eri työtä kuin fyysisesti kuntoutuminen on. Pelko tulee yksin ja ainoastaan siitä tunteesta, että hyvin meneminen tarkoittaa minulle suoraan seuraavaa loukkaantumista ja sitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Jotain on pakko oltava vialla, koska viimeiset kuukaudet on koko ajan tuntunut jossain ja nyt on jo hetkiä, kun mikään paikka ei ilmoittele itsestään. Tämähän on varmasti pitkälti aikalailla vain fiilistä ja nimenomaan juurikin sitä pelkoa.

Pelosta pitäisi alkaa päästä myös pikkuhiljaa yli. Ensi viikolla tulee kolme kuukautta kierukan kiinnityksestä täyteen, joka sitten taas tarkoittaa juoksun aloittamista, syväkyykkyä ja muutenkin koko ajan saa tehdä hiukan enemmän kerrallaan. Pelko on kyllä varmana myös aika hyvä suojamekanismi, sillä sen kolkutellessa takaraivossa, ei tule säädettyä mitään liian riskialtista.

töölönlahti

Iltajumpalla Töölönlahdella

Itselleni on ollut selvää alusta asti, siis vuosi sitten lähteneestä loukkaantumiskierteestä, selvää että teen kaikkeni palatakseni entistä vahvempana takaisin vuorille ja urheilemaan. Paljon on tuohon matkaan kyllä liittynyt myös luopumisen tuskaa: ensin peruuntui viime kesän Alppien matka, sitten luovuin hetkellisesti crossfit-harrastuksesta ja vaakalaudalla on myös syksyn reissu. Tosin vaa’alla on myös aina se toinen puoli, sillä vastapainona: olen saanut uusia ystäviä, päässyt kilpailemaan, soutanut, oppinut paljon itsestäni ja haaveillut uusista lajeista.

Kaikkeni olenkin tehnyt ja välillä venynyt ehkä liiankin pitkälle. Uskon kuitenkin, että täältä vielä noustaan ja vitsit, kyllä sitten on siistiä. Taistelutahto on vain kasvanut oikeastaan entisestään taas parin viikon aikana, sillä olen päässyt koko ajan tekemään enemmän ja siitä huolimatta hommat etenee eli toisin sanoen tekeminen ei ole haitannut kuntoutumista vaan päin vastoin.

iltajumppa

Iltajumppaa

Pelottaa, koska menee hyvin. Mutta onneksi tästä pelostakin on mahdollista siis päästä yli, pitää vain samalla pitää huoli, ettei se mopo lähde keulimaan. Tämä vaatii tietty älliä ja sitä kuuluisaa oman kropan kuuntelua.

Peloista huolimatta, olen ollut ihan tosi iloinen ja fiiliksissäni tästä kesästä ja siitä, että olen päässyt ulos jumppailemaan. Hyvää viikonloppua kamut, nauttikaa!

Kymmenen viikkoa

Kymmenen viikkoa. Onko siitä tosiaan vasta niin vähän? Kierukan kiinnityksestä ja polven kursimisesta kasaan. Kymmenen viikkoa on myös toinen selkeä merkkipylväs kuntoutumisen kannalta. Ensimmäinen oli se, että sain aloittaa neljän viikon kohdalla kävelyn ja jalalle varaamisen.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin viime viikkoina olen tehnyt jo itseasiassa aika paljon. Tunteja liikunnan parissa on yht’äkkiä taas alkanut kertymään, toki kovat treenit ovat olleet poissa koko tämän ajan. Kymmenen viikon kohdalla lukee kuntoutusohjelmassani: ”kiertovääntöharjoittelu”. Tätä ennen kaikki kiertoväännöt ovat olleet ehdottomasti kielletty.

Maanantaina katsottiin sitten uudet harjoitteet, joilla lähdetään tekemään kiertovääntöjä rauhallisesti polvelle. Aika mahtavaa, että nyt pari päivää näitä jumppia jumpatessa, jalka ei ilmoittele itsestään yhtään sen enempään kuin ennen kiertovääntöharjoitteluja. Suunta on siis oikea.

Polvi on ollut käytännössä ilman tärähdyksiä nyt monta viikkoa. Parin viikon päästä saan aloittaa kevyen juoksemisen, joten sitä ennen progressiivisesti polvea aloitetaan totuttamaan siihen, että nivel saa taas tärähdyksiä. Nyt on siis aika aloittaa hyppynarulla hyppiminen kevyesti. Sovittiin kyllä aika tiukat rajat nyt alkuun: eilen 15 sekuntia ja jos tänään välipäivänä kaikki näyttää hyvältä, niin saan aloittaa nostamaan hyppymääriä viidellä sekunnilla päivässä. Ja ei, tätä ei saa ajatella treeninä vaan kuntoutuksena.

Nyt vihdoinkin oikeasti alkaa tuntumaan siltä, että valoa tunnelin päässä alkaa näkyä. Tie tähän kymmeneen viikkoon ja tästä muutama kuukausi eteenpäin vaatii vielä hurjasti töitä, mutta vihdoinkin myös omasta mielestäni on alkanut näyttää siltä, että todella kuntoudun. Vieläkin on päiviä, jolloin on selkeästi vaikeampaa, mutta jo se, että toisena päivänä on helpompaa, auttaa kyllä jaksamaan eteenpäin. Joka päivä edelleenkin minua täysillä motivoi se, että kuntoutan jalkani vielä kiipeilykuntoon. Sellaiseen kuntoon, että voin tällä jalalla liikkua turvallisesti vuorilla.

Ilmoittauduin syyskuun lopulla soudettavaan sisäsoudun puolimaratoniin, joten siinä on seuraava urheilullinen tavoite sitten edessä. Katsotaan nyt, miten hommat siihen mennessä etenee. Toivottavasti peruskuntokausi tuottaa tulosta ja pystyisin soutamaan maratonin kunnialla läpi. Tätä ennen tavoitteena on saada juoksuaskelia, syväkyykky ja voimaa takaisin jalkoihin.

Moni asia on muutenkin nytkähtänyt harppauksia eteenpäin. Suunnitelmat lähitulevaisuudesta ja vähän pidemmällekin ovat saaneet viimeisten viikkojen aikana selkeämpää suuntaa. Näistä pian lisää!

8 viikkoa polvileikkauksesta

Eilen tuli tasan kaksi kuukautta oikean polven kierukan ompelusta. Aika päivitellä, miten jalan kanssa menee.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin aika sen jälkeen, kun sain aloittaa taas jalalle varaamisen ja kävelyn.

Mitä tämän jälkeen onkaan tapahtunut? Muutama kyynel, mutta myös onnen hetkiä. Olen jumpannut aika paljon. Ensimmäisenä aloitin pyöräilyn pienellä vastuksella. Ensin minuutin kerrallaan, sitten minuutti lisää ja niin edelleen. Eilen sitten poljin jo 40 minuuttia putkeen. Näiden lisäksi olen käynyt uimassa, soutamassa, salilla jumppaamassa ja kävelemässä.

Fiilikset kuntoutumisesta kulkee jyrkkää vuoristorataa sekä ylös että alas. Otetaanpa esimerkiksi eilinen päivä: aamulla tuntui, ettei jalan kanssa tekemisestä tule mitään. Hermokipua polven sisäsyrjällä ja huoli tulevaisuudesta on todella iso. Rikonko jalan taas? Voinko tehdä jo nyt jotain väärin, että jalka menee rikki? Mitä jos? Näitä asioita on tullut mietittyä aika paljon. Sitten illalla menin soutamaan ja pian olin ollut vesillä reilut pari tuntia. Huolet jalan kunnosta oli unohtunut tekemisen lomassa eikä polvi ilmoitellut itsestään mitään soutamisen aikana.

olympiasoutu

Soutamassa soutustadionin lähistöllä

Viime viikolla jumppasin myös maailman parhaimman ja asiantuntevan fysioterapeutti/osteopaatti/hieroja Aleksin kanssa salilla. Jumpat päätyi siihen, että vollotin salilla turhautumistani. Edelleen loukkaantumiset ottaa koville ja etenkin ajatukset siitä, että kovalla työllä hankitut voimat ja kunto heikentyy joka päivä kovempaa vauhtia kuin, millä ne hankittiin. Myös tulevaisuus pelottaa ja ajatukset siitä, että liikunko vielä joku päivä ilman huolia kivuista tai siitä, että hajoaako jokin paikka.

Oloani helpotti puhua näistä asioista sellaiselle ihmiselle, joka antaa myös oman panostuksensa kuntoutumiselle ja Aleksi onkin ollut mukana kuntoutumisprojektissa käden tapaturmasta asti. Oloa helpottaa myös se, että pystyn luottamaan siihen, että kun me sovitaan, mitä seuraavaksi saan tehdä, niin tiedän tekeväni oikeita asioita kuntoutumisen eteen. Kaikki nuo jutut luovat myös uskoa siihen, että kyllä täältä vielä noustaan. Isot raudat eivät ehkä nouse pitkään aikaa, mutta tavoitteena onkin päästä nyt kiipeilykuntoon.

kuntoutusmis-fiilikset

8 viikkoa kierukan kiinnityksestä

Positiivista kaikista negatiivisista fiiliksistä huolimatta on se, että edelleen uskon täysillä täyteen kuntoutumiseen ja siihen, että kiipeän vielä vuorilla ilman minkäänlaisia kipuja. Nyt rauhallisella ja lähinnä peruskestävyyteen keskittyen kuntouttamisella hommat etenee oikeaan suuntaan pienistä epätoivon hetkistä huolimatta.

Kaikki on mennyt ihan toivotulla tavalla, kuntoutuminen on vain piinaavaan hidasta ja toivoisin asioiden etenevän konkreettisemmin päivä päivältä. Sama kuntouttaminen jatkuu nyt eteenpäin ja heinäkuun lopulla saan aloittaa kiertovääntöharjoittelun ja elokuun alussa kevyen juoksemisen. Ennen juoksemisen aloittamista on kuitenkin tehtävä isoja päätöksiä liittyen syksyn reissuun, mutta kerron päätösten lähestyessä täällä vielä tarkemmin.

Mitä seuraavaksi?

Minulla on ollut reilu kolme viikkoa aikaa olla kotona, parantua, levätä ja miettiä. Ennen kaikkea miettiä, että mitä seuraavaksi? Tauko on sinällään tehnyt ihan hyvää, toki tauon oisi voinut pitää ilman leikkauspöytäkäyntejäkin. Mutta sitten asiaan…

Olen yrittänyt keksiä, että mitä voisin tehdä, mikä ei liity urheilemiseen. Olen lukenut kirjoja, kokkaillut erilaisia virityksiä yhdellä jalalla seisoen ja miettinyt, mitä tuleva pitää.

Urheilu jatkuu, mutta hieman eri muodossa vähintäänkin seuraavat pari kuukautta. Nyt kuntoutan jalkaa ja kättä ihan rauhassa ”normisalilla” ja mietin crossfitin jatkoa sitten elokuussa uudestaan. Tämä sen takia, että nyt ei ole kiire oikeastaan niihin treeneihin, vaan pitää kuntoa yllä muuten. Mutta, kuten ystäväni sanoi, ei tiikeri pääse raidoistaan ja haluaisin kovasti vielä joskus mahdollisesti kilpailla jossain urheilulajissa. Tätä siis täytyy vielä miettiä, kun paikat taas kestää paremmin. Yksi tämän kesän tavoitteeni on päästä soutamaan olympiaveneellä.

Valmennus on nyt tauolla myös tuon pari kuukautta ja tavoitteenani on pitää kuntoa yllä itsenäisesti. Olen saanut tähän valtavasti oppia valmennuksessa olemisesta viimeisen vuoden aikana ja näillä opeilla on hyvä toteuttaa omatoimista harjoittelua. Rajoitteiden vuoksi tuleva kesä tulee keskittymään erityisesti peruskuntopuolelle, sillä kohta pystyn jo aloittamaan rauhalliset pyöräilyt, vesijuoksun ja soutamisen. Voiman kasvattaminen ei tässä kohtaa sovi, koska käsi sekä jalka rajoittaa voimatreenejä. Nyt lähinnä elvytellään oikean käden voimia takaisin normaaliin tasoon ja sama on edessä jalkojen kanssa.

Peruskuntokausi tulee myös sikäli hyvään kohtaan, että edelleen mietin Baruntselle lähtemistä. Oikeastaan seuraava kuukausi tulee näyttämään, että millainen kohtalo reissulla on. Olen miettinyt jopa sen siirtämistä vuodella ja kahden vuoren kiipeämistä ensi vuonna ehjemmän treenikauden jälkeen. Vuoria varten myös peruskunnon kasvattaminen on yksi tärkeimpiä tekijöitä ja sinällään kovien voimatreenien pois jättäminen hetkeksi ei haittaa, koska pystyn kuitenkin pitämään hyvää peruskuntoa yllä.

Oikeastaan valmennuksen tauottaminen tuntuu nyt hyvältä vaihtoehdolta. Itkuhan siinä pääsi, kun tämän päätöksen tein ja pohdin tätä todella pitkään. Monta viikkoa itseasiassa. Tykkään harjoitella siten, että raportoin siitä valmentajalle ja pidän ajatuksesta, että kun teen ohjeiden mukaisesti osa vastuu kehityksestä on myös valmentajalla. Nyt kuntoutuksen alaisena kuitenkin ensisijainen tavoite on vain kuntoutua ja monen vamman sattuessa samaan aikaan, sulkeutuu myös esimerkiksi vain ylä- tai alakropan treenaaminen pois.

Valmennuksen tauottaminen tarkoittaa myös hieman vapaampaa aikataulutusta. Tänä kesänä aion viettää enemmän aikaa ulkona, sillä melominen ja ulkosoutu ovat hyviä vaihtoehtoja viettää aikaa ulkona. Töiden puolesta olen töissä koko kesän, joten kesällä vapaista on mahdollista nauttia iltaisin ja viikonloppuisin. Suunnitteilla on viikonloppureissuja meloen lähialueille siten, että voi olla teltassa yötä viikonlopun ja nauttia ulkona olemisesta.

Mieli menee aikamoista vuoristorataa ihan päivittäin, mutta nyt on oikeastaan yllättävän hyvä olo. Toisaalta varmaan tietynlaisia paineita suorittamiselta jäi pois, kun päätin, että tulen nyt ottamaan kesän ihan rauhassa ja enemmän pitempiä pk-treenejä tehden. Yritän kuitenkin pitää mieltä korkealla, muukaan ei tässä kohtaa auta. Päätökset Baruntsesta tulee sitten ajan kanssa ja nyt on rauha vielä parantumiselle. Kuitenkin jokainen päivä on parempi ja sekä jalkaa että kättä pystyy jumppaamaan paremmin ja paremmin päivästä toiseen.

Kaipuu kuitenkin koviin crossfit-treeneihin on kova ja niihin paluuta ainakin jollain tasolla on myös edessä tulevaisuudessa. Nyt ei vain ole niiden hetki, enkä toisaalta halua nyt myöskään kiirehtiä vaan ottaa hetken ihan rauhassa. Syyskuun alussa soudetaan taas puolimaraton, joten toivoisin olevani kunnossa siihen mennessä. Katsotaan sitä myös lähempänä.

Ensi viikolla alkaa sitten vihdoinkin varaaminen taas leikatulle jalalle ja kävelyn opetteleminen uudestaan. Tästä ja varmaankin vertailua viime vuoden toipumiseen tulen käymään myös täällä läpi tarkemmin, kun ensimmäiset päivät on takana. Onneksi minulla on video viime vuoden ensimmäisistä askelista, joten nyt voi hyvin vertailla, millaista se kävelemisen aloittaminen on tällä kertaa.

No luutuukos se käsi?

Kahdeksan viikkoa olkaluun murtumasta. Tänään käsi sitten viimein kuvattiin ensimmäistä kertaa, jotta nähtiin, että onko käden luutuminen lähdetty käyntiin siten, miten on toivottu.

Röntgen ja samaan perään ortopedi ja fyssari. Ortopedille mennessä ihmettelin, että miksi se kyselee tästä jalasta niin paljon. Selvisi, että oltiin vähän eri asioita hoitamassa. Ortopedi luuli, että olen paikalla jalan takia ja pian selvisi, että hoidamme tällä kertaa kättä eikä jalkaa. No ei muuta kun keskustelu alusta käyntiin ja olkaluun murtumasta puhe.

Tosiaan, kädessä nyt näkyy, että luutuminen on lähtenyt liikkeelle. Satavarmana ei voida sanoa, että käsi on luutunut, jonka takia se kuvataan kuukauden päästä uudestaan. Kuitenkin selkeitä merkkejä jo luutumiselle on ja tämähän tarkoittaa onnen päivää eli painojen lisäämistä harjoitteluun.

Tiedättekö kun on viime aikoina vähän tuntunut siltä, että kaikki menee päin mäntyä? Tänään oli ekaa kertaa se tunne, että hitto kyllä mä selviän tästä. Nyt pari viikkoa enää noiden keppien kanssa ja sitten alkaa jalan kuntoutus myös etenemään paremmin.

Kädellä saa nyt alkaa nostamaan maksimissaan 10 kiloa ja esimerkiksi salitreeneille on nyt myönnetty lupa. Toki painot on ensin luokkaa kolme kiloa, sitten neljä ja jossain kohtaa tuo kymmenen. Olin oikeasti positiivisesti yllättynyt, sillä ajattelin, etten edelleenkään saa nostaa tyyliin mitään. Myös aerobiselle soutamiselle ja skierg-hiihtämiselle on nyt annettu lupa. Ei siis mitään 500 metrin ennätyksiä, vaan peruskuntotreeniä kevyillä vastuksilla, mutta sekin tuntuu tässä kohtaa lottovoitolta.

Olen paljon miettinyt, että onko tästä tullut vuoriblogin sijasta kuntoutusblogi, mutta tämä nyt vaan kuuluu mun matkaan vuorille. Vähemmälläkin olisi toki voinut säästyä, mutta oman kohtalon surkutteleminen ei toki auta kauheasti parantumaan. Tekee mieli ja on tehnyt mieli luovuttaa, monesti ihan oikeasti. Heittää unelmat ja kaikki suunnitelmat romukoppaan ja siirtyä johonkin lajiin, missä riskit on minimaaliset ja todennäköisesti loukkaantuisin silti.

Mutta vitsit, tämä on edelleen vuoriblogi. Luen päivittäin uutiset Everestiltä, mietin miten voisin edistää parantumista, pohdin mitä vielä tarvitsen reissuja varten ja miten teen näistä unelmista totta. Kyllä täältä vielä noustaan, uskokaa tai älkää. Uskon siihen tosi kovasti itse ja näytän myös niille, jotka eivät ehkä usko. Olen myös alkanut ymmärtää aika hyvin, mitä sanonta: ”urheilija ei tervettä päivää nää”, tarkoittaa.

Kyllähän se käsi luutuu, toki vieläkin maltilla ja ajan kanssa. Onpahan ainakin tuo jalka hidastamassa menoa omalta osaltaan, jotta pysytään hyvässä rauhallisessa tahdissa vielä jatkossakin.

Jumppakello

Taas se soi, joko tunti tosiaan meni? Sehän on jumppakello.

Jumppakello on siis puhelimeni hälytys, joka soi tunnin välein. Jumppakellon soiminen tarkoittaa sitä, että on aika jumpata. Tasatunnein jalkaa ja parittomilla tunneilla kättä.

Tässä on salaisuuteni siihen, millä aiemmat vammat on kuntoutuneet hyvin ja hommat on edennyt siten, miten on pitänytkin. Ihmiset sattuu usein kommentoimaan, kuinka nopeasti olet tullut kuntoon tai vastahan se leikkaus oli ja jo noin hyvin liikkuu. Kyllä, kaiken sen takana on sinnikäs ja aktiivinen kuntoutus.

Tällä hetkellä jalan kuntoutus on hyvinkin yksinkertaista: jalan koukistelua ja suoristelua sekä reisilihaksen aktivointia, jottei koko jalka kuihdu aivan olemattomiin. Minkäänlaisia painoa, vääntöjä tai kiertoja jalalle ei vielä tule pitkään aikaan.

Käden kanssa ollaankin sitten edetty jo hiukan eteenpäin. Nyt on aloitettu kuminauhajumpat ja käden lihasten ylläpitäminen kuminauhan kanssa. Nyt haetaan etenkin sitä lapatukea, joka on ollut yksi suurimpia ongelmakohtiani jo pitkään ja kun jossain kohtaa pääsen treenaamaan taas, niin perusta tulee ainakin olemaan kunnossa.

Jumppakello on nyt soinut viimeisen vuoden aikana enemmän tai vähemmän lähes koko ajan. Olen välillä aika turhautunut kelloon, mutta sen avulla tulee tuloksia eikä toisaalta jää jumpat tekemättä. Tiedän aika monta tapausta, jossa kuntoutuja valittaa ettei liiku ja niin edelleen. Yleensä ollaan taidettu kuitenkin luistaa kuntoutuksesta.

Vaikka kuntoutusjumpan tekeminen ottaa päähän, tiedän ettei oikotietä onneen ole. Jumpat ovat tehtävä nyt ja tänään, huomenna ja ylihuomenna ja vielä kuukausienkin päästä. Jumpat muuttavat pikku hiljaa muotoaan ja ne muuttuvat entistä haastavammaksi päivä päivältä, vaikka tällä hetkellä jumppaa ei voi kovin vaativana pitääkään.

Jos olet joskus ollut loukkaantunut tai joskus loukkaannut, niin suosittelen suhtautumaan tietyllä vakavuudella kuntoutumiseen, sillä nämä jumpat ratkaisevat sen, tuleeko paikat todella kuntoon vai ei.

Moni myös kysyy, että miten sinulla on tuohon aikaa? No eihän minulla näin sairaslomalla muuta olekaan kuin aikaa ja koen, että ollessani nyt pois töistä ja harrastuksista, tärkein tehtäväni on pitää huolta kaikin mahdollisin keinoin siitä, että olen vielä tulevaisuudessakin työkykyinen ja pystyn liikkumaan vapaa-ajallakin. Ja toisaalta, aikakin kuluu nopeammin, kun on selkeät tehtävät, joita minun tulee päivän aikana tehdä.

Mitä kädelle kuuluu?

Reilu viisi viikkoa käden leikkauksesta ja luun katkeamisesta. Missäs nyt mennään?

Käsi alkaa voimaan ihan hyvin itseasiassa, sillä olen pystynyt vähentämään koko ajan kipulääkkeitä. On myös hetkiä, jolloin käsi on jopa unohtunut, koska se ei koko ajan ilmoittele itsestään. Lauantaina havahduin esimerkiksi siihen, että iltapäivään mennessä olin syönyt vain yhden särkylääkkeen. Uskoisin, että kivun unohtaminen on kaiketi hyvä merkki  ja tiedän sen itseasiassa kokemuksesta.

Hartia, niska ja oikeassa jalassa sen sijaan on kipuja. Säteilee, polttaa ja jomottaa. Ihan hirveää säteilykipua myös oikeassa ranteessa, vaikken käytännössä ole tehnyt yhtään mitään ranteella viimeisen viiden viikon aikana. Nämä kivut johtuu todennäköisesti mitellasta, jonka vuoksi olen vähän hassussa asennossa käytännössä melkein koko ajan.

Säteilykipua, käden turvotusta ja käden erittäin pitkää arpea hoidettiin viime perjantaina osteopaatin luona. Olipa hetkellisesti ihana tunne, kun hartia ei polttanut yhtään kipua vaan pystyin tekemään töitäkin ilman mitään tuntemuksia. Jumit ja asennot ovat kuitenkin sen verran pielessä tällä hetkellä, että kipu pysyi vain puolisen päivää poissa. Melkoisen turhauttavaa sekin, mutta edes tuo hetki oli rentouttavaa.

Kädellä ei saa vielä nostaa mitään seuraavaan kolmeen viikkoon. Sitten otetaan kuvat ja katsotaan, että luu on lähtenyt luutumaan ja saan vihreää valoa uusille kuntoutusliikkeille. Tällä hetkellä kuntoutus perustuu niin sanotusti käden mobilisointiin eli olkapään, kyynärpään ja ranteen liikutteluun ilman vastusta. Voin kertoa, että myös yksinkertaiset liikkeet, kuten käden koukistaminen on ollut melkoisen haastavaa.

Nyt viiden viikon kohdalla kuitenkin mobilisointi on alkanut tuottaa todella hedelmää, sillä saan käden suhteellisen kivuttomasti koukkuun sekä suoristettua.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkee, matkaa 100 % suoraan käteen on vielä kuitenkin matkaa. Päivä päivältä ja milli milliltä käsi kuitenkin suoristuu. Jumppakello soi kahden tunnin välein ja teen monta kertaa päivässä näitä mobilisointiliikkeitä käden kanssa.

Jumpat on kyllä todella tylsiä ja vaativat hermoja ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Näitä kahta edeltää on aina välillä ollut vaikea muuten löytää. Tiedän, että tilanne voisi olla pahempikin ja vammat olisivat voineet olla isompiakin, mutta se ei nyt vaan aina lohduta. Turhautumisen määrä on ajoittain jotain ihan käsittämätöntä.

Käsi vaatii kuitenkin aikansa ja niin vaatii hartia, niska ja jalan kivutkin, joita yritetään nyt hoitaa kaikin mahdollisin keinoin, jotta pysyn toimintakykyisenä muuten. Kuten alussa totesin, käsi voi itseasiassa ihan hyvin.

Käden ensimmäinen tarkastus

Kävin tänään käpäläni kanssa ensimmäisessä tarkastuksessa tai siis fysioterapiassa. Nyt on reilu kolme viikkoa siis leikkauksesta kulunut ja tässä kohtaa vähän mittailtiin ja katsottiin, miten paraneminen on lähtenyt käyntiin.

Fysioterapeutin ensimmäiset sanat olivat: ”ainakin mitellan ottaminen pois ja takin riisuminen onnistui paremmin kuin lähtiessä sairaalasta. Täällä lukee, että olit todella kipeä.” Kyllä, näinhän se juurikin oli.

Tällä hetkellä käsi taittuu 130 asteen kulmaan  ja suoristaessa se jää noin 10 astetta suorasta kädestä vajaaksi. Liikkuvuus on siis käytännössä niin hyvä kuin  se tässä kohtaa voikin olla. Fyssarilta siis täydet pisteet tähän kohtaan. Kipulääkkeiden määrä on sairaalasta lähdön jälkeen vähentynyt koko ajan tasaisesti ja se on jo hyvä merkki siitä, että paraneminen on käynnissä ja kädessä olevat kivut hallittavissa.

Uusina liikkeinä sain makuuasennossa ojentajan koukistuksen ja ojennuksen ja pehmeän pallon puristamisen nyrkkiin. Eipä vielä kovin kummoisia jumppia, mutta sentäs jotain uutta. Tähän mennessä olen saanut koukistaa kyynärpäätä, liikuttaa kättä ylös ja alas ja liikuttaa olkaniveltä.

Seuraavan kerran näen fysioterapeuttia toukokuun loppupuolella, jolloin myös kädestä otetaan röntgen-kuva ja tapaan käden leikanneen lääkärin. Tässä kohtaa, jos luutuminen on lähtenyt normaalisti käyntiin, saan sitten uusia harjoituksia ja kättä aloitetaan kuormittamaan ahkerammin pienien painojen ja vastuksen avulla.

Yksi isoin ongelma tällä hetkellä kädessä on se, että mitellan ja siitä seuraavien huonojen asentojen vuoksi oikean käteni olkapää ja erityisesti hartia on lähes koko ajan aivan tulessa. Olkapää kääntyy eteenpäin ja hyvää ryhtiä on hyvin haastava pitää yllä.

Tätä varten maanantaina minulle laitettiin kinesioteippiä, jonka tarkoitus on vähentää kipua tuossa hartian ja olkapään alueella. Teippi on toiminut moneen vaivaan tässä moneen otteeseen ja apua haetaan teipistä tälläkin kertaa.

Fyssari meni tosiaan hyvin, mutta eihän sieltä vielä tullut mitään suuria lupia tehdä mitään ihmeellistä. Tämähän oli sinänsä jo tiedossa, sillä minulle kerrottiin jo sairaalassa kuntouttamisen prosessista ja siitä, miten hommat tulee lähiviikkoina etenemään.

Näillä ohjeilla jatketaan nyt muutamat viikot ja odotan jo seuraavaa käyntiä, sillä silloin käden luutumisesta jo tiedetään huomattavasti enemmän kuvien perusteella.