Vuosi olkaluun murtumasta

Tasan vuosi sitten pamahti ja paukahti kovaa. Ollessani voimistelurenkailla, luulin, että joku tiputti painot alas. Tullessani alas, näin kuinka oikea käteni kääntyi täysin ympäri ja viiltävä kipu alkoi tykyttämään. Soitettiin ambulanssi ja ulisin kivuissa, että miksi minä ja miksi näin käy.

Selvisi, että olkaluuni oli katkennut. Väänsin sen itse katki muscle up -nimisessä liikkeessä ja seuraavaksi ruvettaisiin miettimään, että miten käsi korjattaisiin. Jäin Töölön sairaalaan ja odottelemaan hoitoa. Piru vie käsi oli muuten kipeä. Itkin pahaa oloa ja tunnetta, että kaikki on mennyt hukkaan.

Murtunut käsi

Nyt vuosi tapahtumien jälkeen voisin sanoa, että elämäni otti tuosta tapahtumasta aikamoisen muutoksen ja monta kuukautta oltiin sellaisessa vuoristoradassa, että oksat pois. Miksi elämäni muuttui?

Loukkaantumisia sattuu ja niitä sattuu urheilijoille ja paljon tekevälle. Tämä on aina riski, jonka ottaa kun tekee jotain. Tekeminen eli urheilu on kuitenkin niin hauskaa, että riski tuntuu ihan reilulta sen vuoksi. Loukkaantumisessa itsessään ei ole mitään erikoista, koska ne ovat melko yleisiä.

Olkaluu, joka katkesi oli oikea käteni ja olen tietenkin oikeakätinen. Minulle sanottiin, että olin onnekas, koska minulta katkesi vain luu. Alkuun epäiltiin hauislihaksen repeämään ja jänteiden repeämiä. Murtuma oli myös onnekkaassa kohtaa, sillä se ei ollut suoraan kyynärnivelessä.

Minulla tapahtuma käynnisti kuitenkin sellaiset tapahtumaketjun, jota voidaan kutsua myös oppimiseksi. Edelleen ollaan tuolla oppimisen tiellä, mutta pakkolepo ja fiksu kuntoutus johti siihen, että olen joutunut pohtimaan vakavasti muutamaa asiaa: kuka haluan olla ja mitä tällä kädellä haluan vielä tulevaisuudessa tehdä. Näiden kysymysten miettiminen on opettanut paljon.

Käteen laitettu levy pilkistää kyynärpään kohdalta

Ensin itkin surkeaa kohtaloani ja olin vihainen, miksi juuri minulle kävi näin. Tuntui niin katkeralta, että olin tehnyt juuri todella kovan työn polven leikkausten kuntouttamiseen ja heti perään katkeaa sitten käsi. Oli ihan h*lvetin paha olo, koska tuntui, että koko elämältä putosi pohja. Kaikki kiipeilysuunnitelmat, urheilusuunitelmat ja kaikki oli vaakalaudalla. Minulle sanottiin, että kyseessä on pitkä kuntoutuminen ja ei mikään ihan pieni vamma.

Sitten kriisivaiheessani alkoi voivottelu, että kun kädellä ei saa tehdä mitään. Kysyin fysioterapeutilta, että saanko tehdä tätä tai tätä tai mites tämä. Vastaus oli lähes aina ei, tuolla kädellä ei saa vielä tehdä noita asioita. Mökötin ei-vastaukselle ja olin varmaan aika hankala asiakas. Muistan, kuinka istuin sohvalla ja fysioterapeutti vastapäätä ja oikeasti mökötin kuin pieni lapsi. Teki mieli raivota, että mikset anna mulle lupaa tehdä mitään.

Seuraava vaihe olikin sitten se, että sain luvan tehdä asioita. Ensin sain nostaa kilon verran, seuraavaksi kymmenen kiloa ja sitten mitä vain. Mitä vain ei tietenkään tarkoittanut, että 15 viikon käden lepuuttamisen jälkeen tehtäisiin mitä vain. Suutuin, kun käteen sattui melkein kaikki liikkeet. Sormet puutuivat, sain hermokipuun liittyviä sähköiskuja käteen, olkaluuhun jomotti, hartia oli kipee staattisesta kantositeen pitämisestä ja kaikki voimat olivat kadonneet.

Tässä kohtaa kuvioissa oli mukana Aleksi, joka auttoi kuntouttamisessa. Ilman Aleksin uskoa kuntouttamiseen, en varmaan olisi jaksanut. Jumpattiin ja jumpattiin muuten tosi paljon. Jossain kohtaa laskin, että jumppasin päivässä pienissä paloissa yhteensä neljä tuntia. Olin päättänyt, että kädestä pitää tulla hyvä ja sairaslomalla ainut tehtäväni on tehdä kaikkeni, jotta käsi kuntoutuu.

Aleksi antoi lupia tehdä, mutta ennen kaikkea hillitsi, etten hölmöile. Ollaan käyty niin paljon ja pitkiä keskusteluja siitä, millainen kädestä pitää tulla. Mietitty, että mitä tehdään kivuille ja Aleksi valoi uskoa, että mennään koko ajan oikeeseen suuntaan, kun vain teen ohjeiden mukaan enkä rupea sooloilemaan. Asioita ei yhtään helpottanut se, että kuusi viikkoa olkaluun katkeamisen jälkeen polvestani repesi kierukka, joka leikattiin heti perään ja istuin pahimmassa tilanteessa pyörätuolissa.

Jumpat tein kaikki itse, mutta Aleksi ohjasi oikeeseen suuntaan. Siksi uskon, että onnistunut kuntoutuminen on meidän molempien ansio. Silloin kun tuntui pahalta sain itkeä krokotiilin kyyneleitä salilla (yleensä sen takia, että olin vihainen kun en saanut lupaa tehdä jotain asiaa ja se turhautti) ja silloin kun meni hyvin, Aleksi kannusti tekemään oikeita asioita.

No, mitä jos katsotaan tilannetta nyt? Vuosi on kulunut. Käsi on hyvässä kunnossa. Hermokivut ovat helpottaneet, mutta eivät täysin. Edelleen on asioita ja liikkeitä, joissa tunnen käden kivut. Välillä pitkää arpea kiristää ja murtumakohtaa jomottaa. En ole täysin tyytyväinen lopputulokseen, koska käsi ei mielestäni vielä vastaa urheilijan kättä. Tosin olen onnekas siinä mielessä, että käsi suoristuu ja pystyn tekemään sillä lähes kaiken, mitä haluan.

Tämä koko tapahtumaketjun suurin oppi on kuitenkin ollut se, että on tajunnut, että tarvitseeko minun tehdä niitä asioita, mitä käden katketessa halusin? Miten minun elämä on tällä hetkellä huonompaa, kun en pysty punnertamaan 50 punnerrusta putkeen? Tai seisomaan käsillä? Tukeeko nämä taidot pääsyäni Everestille? Aleksi sen hyvin sanoi, seisotko siellä vuorilla käsilläsi? No en seiso, siihen ei ehkä kannata koko kuntoutumista myöskään perustaa. Tärkeintä on tehdä niitä asioita, jotka vievät kohti minun tavoitetta.

Toinen iso oppi on ollut se, että kipua vasten ei kannata puskea loputtomasti. Olen miettinyt niin monta kertaa, että miksi en vain lopettanut vääntämistä ja kokeillut uudestaan myöhemmin. Nykyään yritän todella miettiä omaa jaksamistani ja sitä, että milloin kannattaa puskea noin äärirajoille. Treeneissä loukkaantuminen ei ole sen arvoista.

Kolmas asia on se, että olen oppinut, että minuahan ei mikään asia lannista. Tästäkin tapahtumaketjusta selvittiin. Kauhealta se tuntui ja olin varma, että kuolen harmitukseen. Aika ja kuntoutuminen on kuitenkin auttanut ja se, että olen jaksanut nähdä kuntoutumisen vaivan. Kivaahan se ei aina ole ollut. Olen sanonutkin, että käden murtuma on kauhea osoitus siitä, että kun haluan kovasti jotain, teen kaikkeni sen eteen.

Nyt jo hymyilyttää

Käsi toimii ja sillä pystyy tekemään tällä hetkellä lähes kaikkea, mitä toivon pystyväni tekemään kädellä. Koko käden arpi on mielestäni edelleen ruma, mutta tuo taistelujälki tulee pysymään kädessä jatkossakin. Ehkä opin ajan kanssa tykkäämään siitä enemmän. Ainakin se kertoo eletystä elämästä ja minulla on aikamoinen tarina kerrottavana.

Murtuma on myös johtannut minut uusien lajien pariin. En tiedä olisinko kokeillut olympiasoutuvenettä, käynyt polkujuoksemassa tai hiihtänyt. Olen tehnyt niitä asioita, joita olen pystynyt ja jotka ovat olleet kivoja. Näitä ei murtunut tai parantuva käsi ole juurikaan estänyt. Parasta on kuitenkin se, että uusien lajien rinnalle olen löytänyt uusia treenikavereita. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja heidän kanssaan on ollut tosi hauskaa viettää yhteisiä treenihetkiä.

Tästäkin siis selvittiin ja todistin itselleni, että kova työ kantaa hedelmää ja pirun vie, täältä tullaan entistä vanhvempana takaisin. Takana on vuoden kuntoutuminen ja se vielä jatkuu tulevaisuudessakin, sillä käsi ei ole vielä sillä tasolla, millainen se vuosi sitten oli. Liikettä ja järkevyyttä se kaipaa.

Tsemppiä kaikille kuntoutujille! Tiedän, miltä se tuntuu ja muistakaa vain, että kova työ kyllä palkitaan.

Vuosi 2017 – koko vuosi kertauksena

Vuosi 2017 on loppumaisillaan. Millainen tämä vuosi oli? Täynnä vaikeita hetkiä, epäonnistumisia ja vastapainona todella upeita onnistumisia. Paljon muistoja mummonpäiville.

Mitä kaikkea vuoden aikana ehti tapahtua?

Tammikuu

Tammikuu aloitettiin crossfitin klassikkotreenillä Murphillä. Tuolloin yläkropan voimatasot olivat ihan huikeat ja pystyin helposti punnertamaan esimerkiksi tuon 200 kertaa. Tammikuu oli muutenkin hyvin treenipainotteinen ja kehityin joka päivä paremmaksi urheilijaksi crossfitissä. Tykkäsin ihan todella paljon tavoitteellisesta ohjelmoinnista ja treenaamisesta.

Muscle up -treenit

Helmikuu

Helmikuussa olikin sitten kovassa käynnissä seuraavan vuorimatkan suunnittelu. Tässä kohtaa en vielä ollut paljastanut, että lähtisin Baruntselle kiipeilemään, vaan projektin suunnittelu oli melko salaista puuhastelua. Siitä oli kuitenkin kyse ja rakenneltiin erilaisia taulukkoja siitä, mitä kaikkea varusteita tarvitsisi vielä hankkia ja mikä retkikunta valittaisiin.

Helmikuussa tein myös elämäni ensimmäisen muscle upin. Tämä oli oikeasti tosi hieno hetki sen takia, että olimme tavoitelleet tuota liikettä yli puoli vuotta ja takana oli kova työ tavoitteen saavuttamiseksi. Vaikka myöhemmin tämä tavoite alkoikin tuntua ihan turhalta ja väärältä, tuntui onnistuminen tuossa kohtaa todella hienolta.

Matkan suunnittelua

Maaliskuu

Maaliskuu oli alkukuukaudesta urheilujuhlaa, sillä voitin sisäsoudun sm-kisoissa kaksi kultamitalia ja tein yhden Suomen ennätyksen. Nämä voitot tuntuivat tosi hyviltä sen vuoksi, että myös soudun eteen oltiin tehty kovasti töitä ja tuntui, että palkinnot oli ansaittu kovalla puurtamisella.

Yksi iso asia maaliskuussa oli myös valmistuminen kauppatieteiden maisteriksi. Elämä oli myös muuttunut, sillä nyt edessä olisi ”aikuisen elämää”. Eli ei enää painetta koulutehtävistä tai toisaalta myöskään opiskelijan vapautta.

Vaikka maaliskuussa oli onnistumisia urheilupuolella, niin tämän vuoden pahin ja edelleen kylmät väreet nostattava tapahtuma oli olkaluun katkeaminen muscle upissa. Tämä tapaturma muutti monta asiaa, joista en sillä hetkellä osannut edes arvata. Tässä kohtaa elin vielä toivossa, että lähden kiipeilemään Baruntselle ja käden ennuste toipumisesta oli todella hyvä.

Sisäsoudun sm-kilpailut

Huhtikuu

Käden toipuminen lähti hyvin käyntiin ja varasin lennot. Suunnitelmat lähteä Nepaliin kiipeilemään 7000 metrin vuorta Baruntsea olivat kovassa käynnissä.

Koko ajan taustalla oli kuitenkin ihan valtava paha olo siitä, mitä kädelle tapahtui. Vielä tänäkään päivänä en ihan täysin pysty käsittämään, että miten pystyin tuottamaan sellaista voimaa, joka katkaisee käden suurimman luun. Tai miksi oikein tein niin, miksi minun täytyi vääntää niin kauan tai miksi en vain luovuttanut.

Treenaamista mitella kädessä

Toukokuu

Toukokuu oli kyllä tämän vuoden ehdottomasti raskain kuukausi. Juuri kun olin oppinut elämään käsi mitellassa ja olin alkanut elätellä toiveita hyvästä parantumisesta, pamahti polvesta kierukka mäsäksi. Taas oltiin leikkauspöydällä ja siellä oltiinkin itku silmässä. Tuntui, että koko tulevaisuus kaikin puolin oli vedetty juuri vessanpöntöstä alas. Istuin pyörätuolissa, koska kädellä ei vielä saanut nojata kyynärsauvaan ja jalalla ei saanut astua.

Käsi alkoi kuitenkin luutumaan hyvin ja pääsin pitkästä aikaa vähän liikkumaan. Nämä olivat toukokuun ehdottomasti suurimmat saavutukset.

Oikea polvi lukossa ennen leikkausta

Kesäkuu

Kesäkuussa Suomen kesä tarjoaa valoa ja onneksi loukkaantumisista parantuminen sattui tähän aikaan vuodesta. Kesäkuussa käsi todettiin luutuneeksi ja pääsin kokeilemaan olympiasoutua. Vihdoin taas niitä kutkuttavia onnistumisen kokemuksia ja minusta alkoi tuntumaan, että oikeasti mä selviän näistäkin jutuista.

Olympiasoutua

Heinäkuu

Heinäkuussa oli aikaa miettiä, mitkä tekijät olivat omassa toiminnassa aiheuttaneet kevään tapahtumia. Mukana on ollut paljon paljon huonoa tuuria, mutta myös omassa toiminnassani on ollut monta hyvin kieroutunutta käyttäytymismallia. Olin alkanut tunnistamaan, mitkä ovat tekijät, joista kellojen pitäisi alkaa soimaan.

Heinäkuussa myös toipuminen sekä polvi- että käsileikkauksesta alkoi etenemään niin hyvin, että minusta jopa tuntui jonkun asian olevan vialla.

Heinäkuun treenit menivät hyvin

Elokuu

Elokuussa oli isojen päätösten aika, sillä minun oli tehtävä viimeinen päätös siitä lähdenkö tänä vuonna Baruntselle vai en. Päätin, että siirrän reissua vuodella eteenpäin.

Elokuussa asetin myös seuraavat urheilulliset tavoitteet. Samalla tein päätöksen, että lähden Kilimanjarolle kiipeilemään Baruntsen sijasta.

Elokuu oli myös siitä ihanaa aikaa, että silloin tuli vihdoin ja viimein retkeiltyä kunnolla rinkan kanssa ja oltua ulkona soutamassa todella upeina kesäiltoina.

Retkeilyä

Syyskuu

Syyskuussa treenit olivatkin kohdistettua Kilimanjarolle valmistautumiseen. Tämän lisäksi soudin aika paljon ja tein myös sisäsoudussa laktaattitestin.

Takaraivossa oli kuitenkin koko ajan vielä pelko uusista loukkaantumisista ja kirjoittelin peloistani syyskuussa.

Valmistautumista Kilimanjarolle

Lokakuu

Vuoden yksi suurimpia kohokohtia oli tietenkin Kilimanjaron reissu. Kuten varmaan tuosta alkuvuodesta huomasitte, oli sen verran paljon erilaisia vastoinkäymisiä käyty läpi, että tuntui erityisen ansaitulta seisoa Afrikan korkeimman vuoren huipulla.

Sain myös hyviä uutisia ortopediltani ja viimein polven kuntoutuminen oli siinä pisteessä, että seuraavia kontrollikäyntejä ei enää tarvittaisiin.

Varusteita reissuun

Marraskuu

Marraskuun pyhitin reissukertomuksille Kilimanjarolta ja Leviltä. Molemmat reissut olivat upeita ja hinku molempiin paikkoihin takaisin on kova.

Minua vaivaa kova matkakuume. Koko alkuvuoden reissujen peruuntuessa, olen potenut jopa luuserioloa siitä, että voinko edes kutsua itseäni vuorikiipeilijäksi kun en käy missään. Onneksi loukkaantumisista kuntoutuminen on sujunut todella hyvin ja Kilimanjarolla kaikki meni enemmän kuin nappiin.

Onnistumisista rohkaistuneena päätin hakea Seattlessa järjestettävään jäätikkökurssille. Tänään lähden tähän reissuun jännittyneenä ja erittäin odottavaisin fiiliksin.

Melkein Kilimanjaron huipulla

 

Joulukuu

Joulukuun isoin projekti oli joulukalenteri. Onnistunut projekti olikin, sillä lukijamäärät nousivat joulukuussa todella mukavasti ja kiinnostusta esimerkiksi erilaisissa kilpailuissa tuntui olevan hyvinkin paljon.

Joulukuussa innostuin taas moneen vuoteen hiihtoladulle ja hurahdin lajiin tietysti täysillä alusta alkaen. Hankin uudet sukset ja varasin hiihtoloman Leville maaliskuulle.

Vuoden viimeinen kuukausi oli myös useamman mieluisen yhteistyön aikaa. Sain käyttööni ihanan villapaidan ja kiipeilyvarusteita tulevaa Seattlen reissua varten.

Hiihtämässä

Vuosi oli kyllä vaihderikas! Huh! Näin viimeisenä päivänä näiden asioiden läpikäynti saa jopa minut itseni hengästymään. On ollut tapahtumaa: hyvää ja huonoa. Vaaka on pysynyt aika hyvin tasapainossa. Jos jotain olisin jättänyt pois, niin loukkaantumiset ja sen vuoksi ensi vuoden lupaukseni on tehdä kaikkeni sen eteen, että pysyn terveenä ja pääsen kiipeilemään.

Viimeinen voitelu

Tänään oli vihdoinkin sen päivä, kun kävelin Ilkka Tulikouran vastaanotolle toivottavasti viimeistä kertaa ihan vähän aikaan. Fiilis on aika huikea, sillä olimme sopineet viime kerralla, että tulen ennen Kilimanjaron reissua ”viimeiseen voiteluun” hakemaan varmistuksen, että kaikki on hyvin ja olen valmis reissuun.

Millainen polku tässä on takana?

Keväällä kaikki alkoi, kun polveni jäi salilla lukkoon. Enpä olisi uskonut, millainen tie silloin oli edessä. Ja ehkä hyvä niin. Keväällä 2016 polveni tosiaan leikattiin Tulikouran toimesta ensimmäisen kerran. Silloin paikattiin molemmat repeytyneet kierukat, poistettiin ohut repaleinen acl ja täytettiin aiemmat ruuvien reiät biopankista otetulla luumassalla.

Ensimmäinen polvileikkaus

Siitä alkoi sitten kova kuntoutus neljän kuukauden päähän, johon odotettiin, että biomassa luutuu ja uusi acl voidaan ruuvata polveen. Jänne otettiin tällä kertaa vasemman jalan takareiden jänteestä eli tiedossa oli molempien jalkojen leikkaus.

Polvileikkaus 2

Vuosi sitten tehtiin toinen polvileikkaus, josta toipuminen lähti hyvin liikenteeseen ja pian olinkin jo täydessä treenivauhdissa. Kunto kasvoi ja voimatasot nousivat koko ajan. Kaikki menikin todella hyvin, kunnes toukokuussa polvi jäi useamman kerran loppuun ja viimeinen kerta päätyikin sitten Töölön sairaalaan ambulanssilla, kun lukko ei lähtenyt itsestään auki.

Polvileikkaus 3

Magneettikuvassa nähtiin, että polven sisäkierukka oli haljennut täysin uudesta kohtaan ja toinen puolikas oli nivelen välissä. Edessä oli taas kerran tähystys, kierukan kiinnitys ja kuukausi kävelemättä. Tämän jälkeen jalan hermottaminen ja kuntoutus edessä kolmatta kertaa vuoden sisään.

Mitä tänään tapahtui?

Näiden reilun puolentoista vuoden aikana olen käynyt noin 20 kertaa Tulikouran vastaanotolla. Olemme jokaisen kerran jälkeen sopineet aina seuraavan kontrollin ja toipuminen on ollut koko ajan kontrolloitua myös lääkärin puolelta. Tänään tiedossa oli viimeinen kontrolli.

Viimeinen kontrolli, eikä seuraavaa kontrollia toistaiseksi sovittu. Kaikki on mennyt hyvin ja nyt näyttää siltä, että toipuminen on onnistunut ja perustan rakentaminen on myös toiminut todella hyvin kuntoutumisen kannalta. Iso kiitos tästä kuuluu maailman ammattitaitoisimmalle luotto-osteopaatille ja valmentajalle Aleksille.

Tämän hoitojakson aikana minulla on kehittynyt Tulikouran kanssa aikamoinen suhde. Hän on kohdannut minut ennen kaikkea ihmisenä. Kuunnellut, tsempannut, auttanut, neuvonut, mentoroinut ja tarjonnut asiantuntemuksensa polven hoitamiseksi. Olen itkenyt vastaanotolla ja silti hän on jaksanut luoda uskoa, että jalasta tulee hyvä.

Olen ollut todella tyytyväinen saamaani hoitoon ja tänään on muutaman kerran tullut kyynelehdittyä, kun miettii millainen tie on takana.

Miten viimeinen voitelu meni?

Tulikoura on tyytyväinen siihen, millaisessa tilanteessa jalan kuntoutuminen on. Tästä eteenpäin jatketaan edelleen kovalla tsempillä ja nyt kaikista tärkeintä tulee olemaan vammojen ennaltaehkäisy.

Hän toivotti kovasti tsemppiä reissuun ja toivoi postikorttia matkalta. Viimeinen voitelu on nyt sitten tehty ja olen siltäkin osin valmis reissuun.

Olen myös kuulemma tervetullut vastaanotolle, mikäli tarvitsen vielä apua. Toivottavasti näiltä kerroilta vältytään, vaikka kovasti Tulikourasta pidänkin.

Korvapuusteja kiitokseksi

Mietin kovasti, miten voisin edes vähän kiittää häntä tehdystä työstä. Olenhan sen tietenkin hänelle sanonut, mutta halusin myös jotain kiitoksen lisäksi. Näin viime kerralla vastaanotolla hänen pöydällään pullan ja siitä se ajatus sitten lähti: jos kaikki menisi hyvin ja tämä kerta jäisi toistaiseksi viimeiseksi kontrolliksi, söisimme yhdessä korvapuustit.

Vaikka fiilis on nyt todella mahtava, niin silti takaraivossa kolkuttelee koko ajan pelko. Mitä jos vielä jotain sattuu? Miten voin välttyä vammoilta? Mitä voin tehdä oikein, jottei mitään tälläistä enää tapahtuisi? Paljon avoimia kysymyksiä, joihin vastausten etsiminen täytyy löytyä yhä järkevämmästä tekemisestä. Perustan rakentamisesta, paljon kehonhuoltoa ja oman kropan kuuntelusta.

Vertaistuen merkitys

Tapasin tällä viikolla ensimmäistä kertaa koko kevääseen sellaisen tyypin, jolla oli myös katkennut olkaluu. Katsoin treenatessa edessäni seisonutta miestä ja huomasin, että hänellähän on samassa kohtaa aivan samanlainen arpi ,kuin minulla oikeassa kädessä. Hetken päästä minun oli pakko mennä kysymään, että onko sullakin katkennut olkaluu. Vastaus oli myöntävä.

Miehellä oli katkennut luu aikalailla samasta kohtaa ja kuukausi aiemmin, mitä omani. Arpi tosiaan oli aikalailla yhtä pitkä ja siinä tovi juteltiikin sitten, millaista tämä kevät ja kesä on ollut ja millaisessa vaiheessa kuntoutuminen on. Vaikka ikinä ei saisi verrata, niin tuntui, että oma kuntoutuminen on ehkä sittenkin mennyt ihan hyvin.

Eläintarhan kentällä treenaamassa

Tällä viikolla oikea käsi on taas pitkästä aikaan vähän oireillut ja antanut hermokipua oikeeaan ranteeseen ja rystyseen. Ollaan palattu takaisin kuminauhajumppaan ja yritän jumpalla saada käden taas elpymään. Ei mitään hajua, mistä käsi on ärtynyt, mutta nyt taas hoidetaan isommalla fokuksella kipuja. Sinänsä tässä ei ole mitään isoa hätää, koska näin usein kuntoutuksessa tuntuu käyvän: välillä menee tosi hyvin ja välillä on huonompia hetkiä. Se kuuluu myös ihan elämään ylipäätään eikä asiasta tarvitse sen kummemmin huolestua, toki asiaan kannattaa suhtautua vakavasti.

Kuntoutumisen parempia päiviä loikkiessa

Kuitenkin tuosta salikeskustelusta nousi sellainen ajatus mieleeni, että kuinka iso merkitys vertaistuella on. Tuntui, että tuo mies ymmärsi heti mistä puhun ja miltä tuntui olla oikeakätisenä pitkään tekemättä mitään ja miltä se hetki, kun luu paukahtaa vääntämisessä poikki, tuntuu. Vaikka ystävät ja läheiset ovat ymmärtäneet ehkä sen kaiken tuskan, joka tuohon tapahtumaan on liittynyt, tuntui tuo mies ymmärtävän vielä paremmin, mistä oikeasti oli kyse.

Keskivartalon hallintaa

Vertaistuen merkitys vastoinkäymisten keskellä onkin mielestäni ihan valtava. Tuo tuki auttaa selviytymään ja puskemaan niistä vaikeista hetkistä läpi. Yleensähän se myös tarkoittaa sitä, että toisella on myös samaan aikaa haasteita elämässä, joten vastoinkäymisistä pyritään selviytymään yhdessä. Ainakin itse kaipasin etenkin keväällä tyyppiä, jolla olisi olkaluu katkennut, mutta sillä hetkellä en tiennyt ketään muuta, jolla olisi ollut vastaava vamma. Oli siistiä, että vihdoin tapasin ihmisen, jolla oli käynyt jotain samankaltaista. Vaikkei loukkaantumisessa sinänsä ole mitään siistiä.

Tuntuu, että sain ihan mielettömästi uutta voimaa ja energiaa tuosta kohtaamisesta. Usko omaan tekemiseen, pienistä vastoinkäymisistä huolimatta, kasvoi kyllä taas entisestään. Välillä tuo usko on meinannut horjua, mutta nämä hetket muistuttaa, että ensinnäkin muillekin voi sattua ja muutkin niistä asioista selviävät.

Eläintarhan kenttä

Olen tosi avoimesti yrittänyt kertoa niistä fiiliksistä, joita kuntoutumiseen on liittynyt, koska etsin itse monesti tietoa ihan Googlesta, että kauan kestää kuntoutua mistäkin vammasta. Toivottavasti joku noita hakuja etsivä joskus löytäisi minun tekstit ja voisi saada oman vertaistukensa tätä kautta. Tuntuu, että olen saanut itse monessa kohtaa todella paljon apua ja mieluusti sitä samanlaista apua jakaisin sitä tarvitseville. Vertaistukena, ystävänä ja yhteisön jäsenenä.

Onko yksi kilpailu riskin arvoinen?

Tänään kävin tapaamassa ortopedi Ilkka Tulikouraa. Polven kierukan kiinnityksestä on kohta lähes neljä kuukautta aikaa ja kuntoutuminen on edennyt aikalailla suunnitelmien mukaisesti. Tietysti on ollut vaikeita hetkiä, hermo on meinanut mennä ja jalka on ollut kipeä. Mopokin on meinannut lähteä keulimaan ja olen joutunut useaan otteeseen miettimään omien tekemisien järkevyyttä.

Olen useaan otteeseen täällä bloginkin puolella kertonut, kuinka ensin pääsin kokeilemaan olympiasoutuvenettä ja miten olen sen jälkeen kokenut aivan upeita kesäiltoja ja onnen hetkiä vesillä. Osasyy siihen, että pää on jollain tasolla pysynyt kasassa, jossain kohtaa hyvinkin lohduttomalta tuntuneesta tilanteesta huolimatta, on nimenomaan tuo uusi soutuharrastus.

Tilkka

Huono hetkeni Tilkassa, tässä kohtaa ei naurattanut

Olen tosiaan soutanut melko monena iltana viikossa ja tekniikan opettelua on taottu selkärankaan heti alusta asti. Olen saanut uusia upeita soutukavereita ja eräs pariskunta onkin ahkerasti panostanut soutu-urani alkuun ja ollut useampana iltana katsomassa soututekniikkaa ja neuvomassa, miten tekniikkaa voisi vielä parantaa. Ilman heidän innostustaan olisin tuskin edes päässyt vesille niin useasti.

Kaikki blogia aiemmin lukeneet tietävät ja viimeistään nyt on hyvä hetki kertoa siitä, että minulla on todella kova kilpailuvietti. Kilpailuvietti juontaa varmasti juonensa lapsuudesta asti kestäneestä kilpaurheilu-urasta uinnin parissa. Uinnin lopettamisen jälkeen olin ikään kuin päättänyt, että en enää ikinä kilpailisi tai ainakaan tavoittelisi mitään urheilullisia saavutuksia. Kas kummaa, pari vuotta kului ja huomasin kaipaavani kovaa kilpailua, fyysistä rääkkiä, tavoitteellista treenaamista, kilpailua ja itsensä ylittämistä urheilun parissa.

Kovaan kilpailuviettiin crossfit tarjosi ihan loistavan tilaisuuden haastaa itseään jokaisessa treenissä. Aina voi tehdä hieman nopeampaa, kovempaa ja isommilla painoilla. Rupesin taas syttymään ajatukselle kilpailemisesta. Pian aloin soutaa soutuergolla ja huomattiin, että pääsin melko nopeasti suhteellisen koviin vauhteihin. Oman valmentajan ja ohjelmoinnin toteuttaminen viimeisen vuoden aikana oli uintiuran jälkeen ihan mahtavaa ja koin, että saan taas todella tavoitteellisesta treenaamisesta oikeasti kaiken irti ja pystyn jopa panostamaan paremmin kuin uintiaikoina treenaamiseen.

No sitten alkoi sattumaan ja tapahtumaan. Olkaluu katkesi ja kierukka hajosi. Täten myös tavoitteellinen ohjelmointi ja valmennus jäi tauolle ja tuntui, että tipuin aikalailla tyhjän päälle. Yht’äkkiä ei ollutkaan päivittäisiä treenejä mitä tehdä, toisaalta niitä en olisi pystynyt tekemäänkään eli käytännössä tauko oli ihan pakollinen. Toisaalta ei myöskään ollut valmentajaa, kelle raportoida tekemisiä. Vuoden olin päivittäin kertonut kaikki treenini valmentajalle ja nyt ketään ei oikeastaan kiinnostanut, mitä teen vai teenkö ollenkaan. Tuntui, että elämässä ammottaa aika iso aukko. Suunnitelmat Baruntsesta oli täysin avoinna ja iso osa elämää eli treenaaminen ja ohjelmoinnit jäi kertaheitolla tauolle. Istuin käytännössä kotona jumppaamassa jumppakellon tahtiin pelkästään kuminauhoilla.

Aika kuitenkin alkoi kulumaan ja otin tämän kesä tavoitteeksi päästä soutamaan olympialuokan soutuvenettä. Tämä tavoite täyttyi jo kesäkuussa ja sen jälkeen onkin ollut melko siistiä. Sanoin aikalailla heti alussa, ensimmäisissä treeneissä oikeastaan, että etsin lajia jossa pääsen vielä kilpailemaan. Kilpaileminen ei tietysti sinällään ole itseisarvo, mutta olisi kiva päästä kilpailemaan sen takia, että ensinnäkin pidän siitä ja koen, että minulla olisi vielä kilpailuissa annettavaa. Ennen kaikkea kilpaileminen on myös yksi tapa kanavoida energiaa, kun en ole vuorilla. Mun ei tarvitsisi voittaa kisoja, mutta en myöskään haluaisi lajia, jossa olisin huonoin.

Nyt kesän aikana on sitten tullut soudettua sen verran, että viime viikkoina olemme alkaneet puhumaan soudun 500 metrin sprinttikisoihin osallistumisesta. Yleensähän olympiasoudussa soudetaan 2000 metriä kilpailuissa ja Suomessa sprintin sm-kisat pidetään syyskuun alussa ja kilpailut ovat samalla ikäänkuin kesäkauden päätöskisa. Koska kilpailuvietti on kova, niin tietysti olen ollut kiinnostunut kilpailemisesta heti alkuunsa. Olen toki koko ajan tiedostanut, että olen edelleen kuntoutuja ja moni asia on ollut aika huonosti jos miettii ihan muutaman kuukauden taaksekin päin.

Olympialuokan yksikkö

Tänään tosiaan siis kävin Tulikouran luona ja kaikki näyttää hyvältä. Olen pystynyt jo tekemään hyvin paljon ja olen esimerkiksi jo pystynyt soutamaan ergolla ensimmäiset kovat treenini ja muutenkin olen päässyt pikku hiljaa takaisin ja koko ajan lähemmäs normaalia, toimivaa jalkaa. Edelleenkin on toki päiviä, jolloin on hieman hankalampaa ja asioita, joissa huomaa, että polvi ei ole vielä todellakaan entisensä vaan kuntoutusprojektia täytyy vain sitkeästi jatkaa. Tulikoura antoi siunauksensa soutukisoille ja piti soutua todella hyvänä lajina.

Mieleni tekisi ihan todella paljon lähteä soutamaan sprintin sm-kisoihin, mutta ymmärrän toki riskit, jotka myös kilpailemiseen liittyvät. Ensin ajattelin, että minua ei voi estää mikään lähtemästä. Ajattelin näin tosiaan aika pitkään, mutta sitten polveen tuli pieni nitkahdus juostessa ja ajatusmaailma alkoikin muuttumaan. Mietitäänpä asiaa siten, että mitä vois saavuttaa sprintillä ja mitä voin menettää.

Voin saavuttaa kilpailemisella kilpailukokemusta, saada uusia tuttavuuksia, päästä näkemään soutukilpailuita, kokemaan onnistumisen tunteita vesillä, voin päästä näkemään mahdollisesti tulevia kilpakumppaneita ja mahdollisesti joko päästä epäonnistumaan tai onnistumaan. Kilpaileminen itsessään olisi jo voitto, sillä jos miettii jo tuota yllä olevaa kuvaa, niin tilanne ei tälle kesälle ollut kovinkaan kummoinen. Paljon positiivisia asioita, jotka varmasti kilpailemisesta tulisivat. Mahdollisuuksia menestykseen ei kilpailuissa ole, mutta kokemusta saisi sitäkin enemmän.

Toisaalta voin pilata yhdellä reilun kahden minuutin suorituksella neljän kuukauden onnistuneen kuntoutusprojektin ja samalla tulevan Kilimanjaron matkan. Kilpailemisessa ja muutenkin kovaa treenaamisessa käy omalla kohdallani usein niin, etten tajua, mitä kropassa tapahtuu. En välttämättä ollenkaan pysty kuuntelemaan kiputiloja tai sitä, miltä rasitus tuntuu. Äärirajoille meneminen tietysti sit taas puolestaan johtaa siihen, että loukkaantumiset saattaa tapahtua ihan silmänräpäyksessä ja puuhaaminen loppuukin sitten kuin seinään.

Vaakakupissa ei ole vain syksyn reissu vaan pidemmällä tähtäimellä myös koko syksyn, talven ja tulevaisuuden kuviot. Kannattaako oikeasti vielä tässä vaiheessa ottaa edes pienintäkään riskiä? Tietty voin loukkaantua kohta ulos kävellessäni tai vuoden tai kolmen päästä, mutta nyt tällä hetkellä silti osittain vielä kuntoutujana on olemassa suurempi todennäköisyys, että jotain sattuu.

Soutustadion Helsingissä

Vaikka mieleni tekisi kilpailuihin, niin olen silti miettinyt, että olisin järkevä. Miettiä, mikä lopullinen tavoite on? Seisoa Everestin huipulla. En pääse sinne jos taas loukkaannun. Pääsen sinne olemalla järkevä, minimoimalla riskit ja toimimalla järkevämmin. Pääsen kilpailemaan ensi kesänä vaikka kaikkiin soutukisoihin, joihin haluan. Kilpailut odottavat minua kyllä.

Tänä kesänä ehdin vielä nauttimaan soutamisesta vesillä ja valmistautumaan sitä kautta Kilimanjarolle. Vaikka kilpaileminen tällä hetkellä jää, niin silti edelleen tavoitteena on päästä kilpailemaan. Toiveet kyllä toteutuvat, mutta eivät vielä. Maltti taitaa tässäkin asiassa olla valttia.

 

 

Pelottaa, koska menee hyvin

Kävimme jo jokusen viikko sitten hyvän keskustelun siitä, missä kohtaa mitataan urheilijan kestävyys ja tahdonvoima. Tietysti kilpailut ja niiden tulokset ovat selkeitä mittareita, mutta mitä sitten jos ja kun hyvin todennäköisesti urheilijalla on jotain vaivoja tai loukkaantumisia?

Tultiin siihen tulokseen, että ehkä myös joku fiksumpi on sanonut, että mittaa otetaan vasta siinä kohtaa, kun palataan sitten vastoinkäymisten jälkeen takaisin normaaliin treenaamiseen ja mahdollisesti myös kilpailuihin. Kuinka hyvin pystyy palaamaan ja millainen paluu ja sen jälkeinen urheilu tulee olemaan. Paljonhan kyse on ainakin omasta mielestäni myös halusta ja motivaatiosta palata.

Voin myöntää, että juuri nyt hiukan pelottaa. Pelottaa, koska pari viimeistä viikkoa on mennyt aika hyvin. Polven kivut on yht’äkkiä alkanut vähentymään merkittävästi ja koko ajan tekeminen ja kuntoutuminen tuntuu menevän eteenpäin. Miksi tämä sitten pelottaa?

Mieli tuntuu tekevän eri työtä kuin fyysisesti kuntoutuminen on. Pelko tulee yksin ja ainoastaan siitä tunteesta, että hyvin meneminen tarkoittaa minulle suoraan seuraavaa loukkaantumista ja sitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Jotain on pakko oltava vialla, koska viimeiset kuukaudet on koko ajan tuntunut jossain ja nyt on jo hetkiä, kun mikään paikka ei ilmoittele itsestään. Tämähän on varmasti pitkälti aikalailla vain fiilistä ja nimenomaan juurikin sitä pelkoa.

Pelosta pitäisi alkaa päästä myös pikkuhiljaa yli. Ensi viikolla tulee kolme kuukautta kierukan kiinnityksestä täyteen, joka sitten taas tarkoittaa juoksun aloittamista, syväkyykkyä ja muutenkin koko ajan saa tehdä hiukan enemmän kerrallaan. Pelko on kyllä varmana myös aika hyvä suojamekanismi, sillä sen kolkutellessa takaraivossa, ei tule säädettyä mitään liian riskialtista.

töölönlahti

Iltajumpalla Töölönlahdella

Itselleni on ollut selvää alusta asti, siis vuosi sitten lähteneestä loukkaantumiskierteestä, selvää että teen kaikkeni palatakseni entistä vahvempana takaisin vuorille ja urheilemaan. Paljon on tuohon matkaan kyllä liittynyt myös luopumisen tuskaa: ensin peruuntui viime kesän Alppien matka, sitten luovuin hetkellisesti crossfit-harrastuksesta ja vaakalaudalla on myös syksyn reissu. Tosin vaa’alla on myös aina se toinen puoli, sillä vastapainona: olen saanut uusia ystäviä, päässyt kilpailemaan, soutanut, oppinut paljon itsestäni ja haaveillut uusista lajeista.

Kaikkeni olenkin tehnyt ja välillä venynyt ehkä liiankin pitkälle. Uskon kuitenkin, että täältä vielä noustaan ja vitsit, kyllä sitten on siistiä. Taistelutahto on vain kasvanut oikeastaan entisestään taas parin viikon aikana, sillä olen päässyt koko ajan tekemään enemmän ja siitä huolimatta hommat etenee eli toisin sanoen tekeminen ei ole haitannut kuntoutumista vaan päin vastoin.

iltajumppa

Iltajumppaa

Pelottaa, koska menee hyvin. Mutta onneksi tästä pelostakin on mahdollista siis päästä yli, pitää vain samalla pitää huoli, ettei se mopo lähde keulimaan. Tämä vaatii tietty älliä ja sitä kuuluisaa oman kropan kuuntelua.

Peloista huolimatta, olen ollut ihan tosi iloinen ja fiiliksissäni tästä kesästä ja siitä, että olen päässyt ulos jumppailemaan. Hyvää viikonloppua kamut, nauttikaa!

Miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan?

Olen miettinyt monta kertaa, että miten tunnistaa, milloin mopo lähtee keulimaan? Meinaa siis se kuntoutusmopo. Milloin on liikaa ja milloin on tarpeeksi? Aiheesta ollaan keskusteltua usean ihmisen: siis lääkärin, fysioterapeutin, ystävien ja valmentajan kanssa.

kuntoutus

Polven jumppaa auringonlaskussa

Olen halunnut saada vastauksen siihen, että milloin teen kuntoutusliikkeitä tarpeeksi. Tarpeeksi siihen, että kuntoudun täysin, mutta turhan työn tekeminenhän ei tietenkään kannata. Liikaa tekemällä todennäköisesti tulos ei ole kovin hyvä tai toivottava. Missä kohtaa alkaa näyttämään sellaiselta, että nyt kannattaisi höllätä? Näiden keskusteluiden perusteella, olen päätynyt ainakin seuraaviin merkkeihin, jotka viestivät tästä.

1.Kipu

Kipu on ensimmäinen varoittava merkki siitä, että pitäisi lopettaa. Myönnetään, että tätäkin on ollut joskus vaikea noudattaa ja kuunnella. En juuri nyt pysty sanomaan päivää, jolloin en olisi tuntenut mitään. Kipu ei ole ollut kuitenkaan toistaiseksi kuntoutuksen aikana sellaista luokkaa, että se olisi estänyt tekemästä asioita. Edelleen tunnen jokaisella askeleella, että polvi ei ole täysin kunnossa, mutta toisaalta tunne ei viiltävää kipuakaan ole.

2. Turvotus

Kuntoutuksen jälkeen käsi, polvi tai mikä ikinä onkaan, ei saisi turvota. Tiedän, että monet polvileikkausten jälkeen kärsivät jatkuvasta leikkauspaikan turvottelusta. Itselläni on kertynyt polven sisäsyrjälle arpikudosta siten, että polvi näyttää koko ajan turvonneelta. Arpikudosta nyt hoidetaan ahkerasti, koska siihen myös liittyy erilaisia hassuja hermoperäisiä tuntemuksia. Turvotus kuitenkin on hyvä indikaattori kertomaan, että turvonneilla paikoilla ei ehkä kannata vaan hakata päätä seinää, vaan pitää välipäivä kuntoutuksesta.

3. Määrä ei korvaa laatua

Kyllä, määrä ei korvaa laatua. Pätee moneen asiaan, mutta myös tähän. Tätäkin on täytynyt opetella. Mielummin muutama hyvä, rauhallinen, koko keskittymisellä tehty toisto kuin 20 sinne päin. Aina ei ole vain parasta yrittää väkisellä pukertaa tunnin välein jumppaliikkeitä. Tässä kohtaa kannattaa olla lempeän ja tiukan armollinen itselleen: teen hommia joka päivä kuntoutumisen eteen, mutten ruoski itseäni ellen tee joka päivä jumppia montaa tuntia.

4. Yleinen fiilis

Fakta on ainakin omalla kohdallani se, että kuntoutuhommat on ihan pirun tylsiä. Kuka nyt oikeasti jaksaisi monta kuukautta putkeen nitkuttaa jotain maailman turhimman tuntuisia kuntoutusliikkeitä? Mielestäni ei kukaan.

On mielestäni ihan tervettä turhautua ja harmistua siitä, että taas edessä on tylsät kuntoutusjumpat. Sen takia myös kuntoutuksesta saa pitää vapaapäiviä. 3+1 -tahti on mielestäni aika hyvä eli kolme päivää kuntoutusta ja päivä vapaata. Vapaapäivänä voi tehdä silti jotain, mikä edistää kuntoutumista: palautua, nauttia kivasta päivästä muuten tai käydä esimerkiksi kävelyllä.

Jos joka päivä ärsyttää jumpata, niin mielummin pidän sitten vapaapäivän kuin vain väkisellä väännän. Ja pakko myöntää, niin varsinkin nyt viimeisimmän polvioperaation jälkeen on tullut pidettyä myös vapaata kuntoutuksesta. En vain ole joka päivä jaksanut tsempata, vaan olen vain sitten levännyt tai tehnyt jotain muuta.

aurinko

Olen nauttinut auringonlaskuista vesillä

Nämä merkit ja niiden kuunteleminen onkin ollut aikamoinen tie opeteltavana. Eikä tämä tie ole vielä täysin läpi käyty, sillä en vieläkään osaa aina täysin kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Joka päivä on kuitenkin mahdollisuus opetella hiukan lisää. Ainakin olen päästy siihen pisteeseen, etten enää laske jokaista tehtyä jumppaa ja kuntouttavaa liikettä. Yritän siis myös toistojen lisäksi kuunnella sitä, miltä kropassa tuntuu. Ja olen huoletta käynyt tekemässä sellaisia juttuja, jotka on tuntunut kivalta juuri siinä hetkessä.

Kymmenen viikkoa

Kymmenen viikkoa. Onko siitä tosiaan vasta niin vähän? Kierukan kiinnityksestä ja polven kursimisesta kasaan. Kymmenen viikkoa on myös toinen selkeä merkkipylväs kuntoutumisen kannalta. Ensimmäinen oli se, että sain aloittaa neljän viikon kohdalla kävelyn ja jalalle varaamisen.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin viime viikkoina olen tehnyt jo itseasiassa aika paljon. Tunteja liikunnan parissa on yht’äkkiä taas alkanut kertymään, toki kovat treenit ovat olleet poissa koko tämän ajan. Kymmenen viikon kohdalla lukee kuntoutusohjelmassani: ”kiertovääntöharjoittelu”. Tätä ennen kaikki kiertoväännöt ovat olleet ehdottomasti kielletty.

Maanantaina katsottiin sitten uudet harjoitteet, joilla lähdetään tekemään kiertovääntöjä rauhallisesti polvelle. Aika mahtavaa, että nyt pari päivää näitä jumppia jumpatessa, jalka ei ilmoittele itsestään yhtään sen enempään kuin ennen kiertovääntöharjoitteluja. Suunta on siis oikea.

Polvi on ollut käytännössä ilman tärähdyksiä nyt monta viikkoa. Parin viikon päästä saan aloittaa kevyen juoksemisen, joten sitä ennen progressiivisesti polvea aloitetaan totuttamaan siihen, että nivel saa taas tärähdyksiä. Nyt on siis aika aloittaa hyppynarulla hyppiminen kevyesti. Sovittiin kyllä aika tiukat rajat nyt alkuun: eilen 15 sekuntia ja jos tänään välipäivänä kaikki näyttää hyvältä, niin saan aloittaa nostamaan hyppymääriä viidellä sekunnilla päivässä. Ja ei, tätä ei saa ajatella treeninä vaan kuntoutuksena.

Nyt vihdoinkin oikeasti alkaa tuntumaan siltä, että valoa tunnelin päässä alkaa näkyä. Tie tähän kymmeneen viikkoon ja tästä muutama kuukausi eteenpäin vaatii vielä hurjasti töitä, mutta vihdoinkin myös omasta mielestäni on alkanut näyttää siltä, että todella kuntoudun. Vieläkin on päiviä, jolloin on selkeästi vaikeampaa, mutta jo se, että toisena päivänä on helpompaa, auttaa kyllä jaksamaan eteenpäin. Joka päivä edelleenkin minua täysillä motivoi se, että kuntoutan jalkani vielä kiipeilykuntoon. Sellaiseen kuntoon, että voin tällä jalalla liikkua turvallisesti vuorilla.

Ilmoittauduin syyskuun lopulla soudettavaan sisäsoudun puolimaratoniin, joten siinä on seuraava urheilullinen tavoite sitten edessä. Katsotaan nyt, miten hommat siihen mennessä etenee. Toivottavasti peruskuntokausi tuottaa tulosta ja pystyisin soutamaan maratonin kunnialla läpi. Tätä ennen tavoitteena on saada juoksuaskelia, syväkyykky ja voimaa takaisin jalkoihin.

Moni asia on muutenkin nytkähtänyt harppauksia eteenpäin. Suunnitelmat lähitulevaisuudesta ja vähän pidemmällekin ovat saaneet viimeisten viikkojen aikana selkeämpää suuntaa. Näistä pian lisää!

8 viikkoa polvileikkauksesta

Eilen tuli tasan kaksi kuukautta oikean polven kierukan ompelusta. Aika päivitellä, miten jalan kanssa menee.

Aika on mennyt yllättävän nopeasti ja etenkin aika sen jälkeen, kun sain aloittaa taas jalalle varaamisen ja kävelyn.

Mitä tämän jälkeen onkaan tapahtunut? Muutama kyynel, mutta myös onnen hetkiä. Olen jumpannut aika paljon. Ensimmäisenä aloitin pyöräilyn pienellä vastuksella. Ensin minuutin kerrallaan, sitten minuutti lisää ja niin edelleen. Eilen sitten poljin jo 40 minuuttia putkeen. Näiden lisäksi olen käynyt uimassa, soutamassa, salilla jumppaamassa ja kävelemässä.

Fiilikset kuntoutumisesta kulkee jyrkkää vuoristorataa sekä ylös että alas. Otetaanpa esimerkiksi eilinen päivä: aamulla tuntui, ettei jalan kanssa tekemisestä tule mitään. Hermokipua polven sisäsyrjällä ja huoli tulevaisuudesta on todella iso. Rikonko jalan taas? Voinko tehdä jo nyt jotain väärin, että jalka menee rikki? Mitä jos? Näitä asioita on tullut mietittyä aika paljon. Sitten illalla menin soutamaan ja pian olin ollut vesillä reilut pari tuntia. Huolet jalan kunnosta oli unohtunut tekemisen lomassa eikä polvi ilmoitellut itsestään mitään soutamisen aikana.

olympiasoutu

Soutamassa soutustadionin lähistöllä

Viime viikolla jumppasin myös maailman parhaimman ja asiantuntevan fysioterapeutti/osteopaatti/hieroja Aleksin kanssa salilla. Jumpat päätyi siihen, että vollotin salilla turhautumistani. Edelleen loukkaantumiset ottaa koville ja etenkin ajatukset siitä, että kovalla työllä hankitut voimat ja kunto heikentyy joka päivä kovempaa vauhtia kuin, millä ne hankittiin. Myös tulevaisuus pelottaa ja ajatukset siitä, että liikunko vielä joku päivä ilman huolia kivuista tai siitä, että hajoaako jokin paikka.

Oloani helpotti puhua näistä asioista sellaiselle ihmiselle, joka antaa myös oman panostuksensa kuntoutumiselle ja Aleksi onkin ollut mukana kuntoutumisprojektissa käden tapaturmasta asti. Oloa helpottaa myös se, että pystyn luottamaan siihen, että kun me sovitaan, mitä seuraavaksi saan tehdä, niin tiedän tekeväni oikeita asioita kuntoutumisen eteen. Kaikki nuo jutut luovat myös uskoa siihen, että kyllä täältä vielä noustaan. Isot raudat eivät ehkä nouse pitkään aikaa, mutta tavoitteena onkin päästä nyt kiipeilykuntoon.

kuntoutusmis-fiilikset

8 viikkoa kierukan kiinnityksestä

Positiivista kaikista negatiivisista fiiliksistä huolimatta on se, että edelleen uskon täysillä täyteen kuntoutumiseen ja siihen, että kiipeän vielä vuorilla ilman minkäänlaisia kipuja. Nyt rauhallisella ja lähinnä peruskestävyyteen keskittyen kuntouttamisella hommat etenee oikeaan suuntaan pienistä epätoivon hetkistä huolimatta.

Kaikki on mennyt ihan toivotulla tavalla, kuntoutuminen on vain piinaavaan hidasta ja toivoisin asioiden etenevän konkreettisemmin päivä päivältä. Sama kuntouttaminen jatkuu nyt eteenpäin ja heinäkuun lopulla saan aloittaa kiertovääntöharjoittelun ja elokuun alussa kevyen juoksemisen. Ennen juoksemisen aloittamista on kuitenkin tehtävä isoja päätöksiä liittyen syksyn reissuun, mutta kerron päätösten lähestyessä täällä vielä tarkemmin.

Luutunut olkaluu

14 viikoa sitten väänsin olkaluuni katki voimistelurenkailla. Tapaturmasta kerroin silloin täällä.

Eilen minulla oli kuitenkin jo käden viimeinen rutiinitarkastus Töölön sairaalassa. Viimeksi kävin siellä kuukausi sitten ja silloin ei vielä pystytty röntgenkuvasta näkemään varmaksi, että onko käsi täysin luutunut vai ei. Sain tuolloin luvan jo aloittaa rauhallisen treenaamisen ja maksimissaan 10 kg nostamisen. Näissä rajoissa onkin sitten tullut pysyteltyä ohjeiden mukaan.

Nyt kuitenkin käsi on luutunut ja käytännössä saan aloittaa tekemään kaikkea. Voimien ja kunnon mukaan. Selväähän on se, että voimaa on kadonnut ja lihasmassaa siinä samalla. Vielä seuraavat viikot tulisi olla sillä tavalla rauhallisesti, ettei mitään äkillisiä kovia liikkeitä tulisi kädelle. Nyt kuitenkin voin aloittaa progressiivisesti kasvattelemaan painoja ja metsästää kadonneet voimat takaisin.

Tieto oli kyllä todella helpottava, sillä nyt ei tarvitse pelätä, että kestääkö käsi vai ei. Luu on luutunut ja käsi kyllä kestää. Nyt alku oikeastaan mennään sitten muuten voimien ja tuntemusten mukaan. Kivuton käsi ei täysin vielä ole ja saatan öisin edelleenkin herätä kivistelevään kyynärpään kipuun, mutta nämäkin todennäköisesti tulevat tässä lähiviikkojen aikana parantumaan.

Eilen oli tietysti heti päästävä tämän helpottavan tiedon jälkeen kokeilemaan, mitä se käsi taas kestää. Kokeilin jo juhannuksena hieman roikkua kädellä, eikä se aiheuttanut mitään ihmeempiä kipuja. Aloitin eilen roikkumalla tangossa ja pian tuntuikin jo siltä, että kyllähän sieltä vielä leuka tulee.

Ensimmäinen leuka

Ja niinhän se tulikin ja tuli muutama lisää, itseasiassa kolme. Sen jälkeen tuntuikin, että voimat loppuu. Eli tiputusta 14 viikossa leukoihin kerkesi tulemaan kymmenen kappaletta. Onpahan ainakin nyt selkeä tavoite, mihin pyrkiä.

Kyynärpään vieressä näkyy ihon läpi levy, joka kädessä on

Oikeastaan kaikki on muuten ihan hyvin, mutta käden arpi hiukan häiritsee. Sehän on todella pitkä ja tällä hetkellä vielä aika ruma. Arpi tulee tuosta vaalentumaan ja varmaan siihen myös tottuu ajan kanssa. Vieläkin on niitä hetkiä, jolloin koko tapaturma harmittaa niin paljon, että arven näkeminen ei sitä harmitusta ainakaan helpota. Tämäkin varmasti helpottaa, kun käsi alkaa kuntoutumaan vielä eteenpäin.

Tuosta levystä, joka pilkottaa kuvassakin kyynärpään oikealla puolella, olen ollut hiukan huolissani. Se tuntuu puskevan sieltä ihan kunnolla läpi. Murtuma oli sen verran lähellä kyynärpäätä, että levy on jouduttu laittamaan melko pitkäksi. Levyä ja ruuveja ei kuitenkaan ole tarkoitus poistaa, koska poistaminen voi aiheuttaa isoja vaurioita värtinähermoon, jota jouduttiin ja jouduttaisiin venyttämään. Riskinä olisi hermovaurioita ja pahimmassa värtinähermon vioittuminen vaikuttaisi ranteen liikkuvuuteen. Ortopedi sanoi eilen, että unohda nyt vaan se levy. Selvä pyy, minä unohdan sen nyt.

Nyt on kyllä ihan helpottunut olo ja ennen kaikkea sellainen olo, että perkule tästä taas noustaan. On ollut vaikea hyväksyä, että luut ei kestänyt ja miten kaikki kävi, mutta onneksi nyt ollaan jo selkeästi voiton puolella. Ainakaan käsi ei tule vaikuttamaan Baruntsen matkan lähtemisen päätökseen, sillä käsi tulee lokakuussa olemaan jo varmasti melko hyvässä kunnossa. Nyt vain rauhassa eteenpäin ja kuntoutuminen askel askeleelta taas eteenpäin.