Sain pari yötä sitten viestin Altitude Junkiesin Phil Gramptonilta, joka lähtee vetämään tulevaa Everestin retkikuntaa. Mitään varmaa ensi vuoden reissusta ei vielä tässä kohtaa voi sanoa, mutta Nepalista on tietyt tahot näyttäneet vihreää valoa, joka tarkoittaa pientä toivoa kevään reissun toteutumisesta.
Olin todella huijentunut, kun uutiset mahdollisesta koronaviruksen rokotteesta tuli. Toiveet siis ensi vuoden reissuista ja matkustamisesta ylipäätänsä on pysynyt yllä. Philin viestin jälkeen toiveet ovat olleet vielä korkeammalla.
Vaikka mitään lupauksia ei tässä vaiheessa ole tehty, niin silti olo on toiveikas. Toiveiden vallassa kaivoin kaapista untuvapuvun ja kokeilin sitä päälle. Tuohon pukuun tai oikeastaan mihin tahansa valmistautumiseen liittyvään varusteeseen liittyy valtavasti tunteita jo tässä kohtaa.
Sain puvun The North Facelta ja Capeuniversalilta vuosi sitten ja olin todella innoissani. Saadessani puvun, se kuvasti tulevaa reissua ja sen konkretisoitumista seuraavana keväänä. Takana oli raskas kesä ja syksy polven leikkauksen ja kuntouttamisen parissa. Puvun saadessani polvi oli jo kuntoutunut sillä tavalla, että olin ehtinyt ilmoittautua retkikuntaan ja tiesin, että ehdin pääsemään ajoissa kuntoon.
Hiplailin pukua kotona ja kokeilin sitä useamman kerran. Nukuin yhden viikonlopun ajan Seitsemisen ja Helvetinjärven Kansallispuistossa puku päällä. Sen jälkeen puku on odottanut reissuun pääsyä.
Harmitus oli todella kova siinä kohtaa, kun kevään 2020 Everestin reissu peruuntui, samalla siirtyi myös untuvapuvun käyttö. Pakkasin puvun kuitenkin siten, että näen sen joka päivä avatessani vaatekaapin. Untuvapuku on ollut paalupaikalla odottaen vain reissuun pääsyä.
Untuvapukuun on siis liittynyt pettymyksen tunteita ja nyt siihen liittyy uudestaan todella toiveikkaita tunteita. Vaikka kyse on vaatekappaleesta, niin silti se kuvastaa reissuun valmistautumista ja tietynlaista konkreettista pistettä juuri ennen reissuun lähtöä. Vähän samalla tavalla kuin pakkaaminen, mäkitreenien tekeminen, harjoittelun suunnittelu tai uusien jäärautojen hankkiminen.
Minulta kysyttiin hetki sitten, että onko Everestin kiipeäminen harteilla möykky, joka painaa ennen kuin se on onnistuneesti tehty. Mietin tätä pitkään, enkä edes muista, mitä vastasin kyseisessä tilanteessa. Everest ei ole minulle hoitamaton möykky.
Everest on pitkä, viimeisen kahdeksen vuoden ajan elämääni monessa kohtaa määritellyt tavoite, joka on vienyt minua ympäri maailmaa kiipeämään. Everest-tavoite ohjasi minut kirjoittamaan gradun aiheesta, siirtymään yrittäjäksi, tavoittelemaan haaveammattiani ja rohkeasti siirtymään elämässä eteenpäin.
Onnistumiseen itse vuorella liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä, että möykyn rakentaminen oman mielen sisällä tekisi tavoitteesta todennäköisesti vieläkin raskaamman. Epäonnistumisen riski on siis olemassa, vaikka tekisin kaikkeni tavoitteen eteen. Myös tämä tosiasia on ollut tiedossa koko ajan.
Möykyn rakentamiseen liittyy myös vahvasti motivaatiotekijät ja se, miksi kiipeän. Teen tätä ainoastaan itselleni. En kiipeä näyttääkseni muille, tavoitellakseni muiden suosiota tai ihailua. Kiipeän, koska koen saavani siitä niin paljon elämyksiä, onnistumisen tunteita, haasteita, tavoitteita ja oppiakseni uutta. Nämä eivät liity mihinkään muuhun kuin siihen, mitä itse koen saavani kiipeilystä.
Olen lopulta itse itseni pahin vastustaja ja isoimmat paineet onnistumiselle tai epäonnistumiselle olen aiheuttanut minä itse. Ajattelin, että voisin avata ajatuksiani henkisestä hyvinvoinnista ja jaksamisesta vuorilla vielä tarkemmin jatkossakin.
