Kuntoutuminen on usein pitkäjänteisyyttä vaativa projekti. Olen nyt toukokuusta lähtien ollut kuntoutuja, en urheilija enkä vuorikiipeilijä. Nämä tekijät on nakertanut useaan otteeseen ja pariin kertaan olenkin itkenyt turhautumista salilla epäonnistuneista, huonoista tai ikävistä treeneistä.
Tälläinen itkupäivä oli viimeksi eilen. Valmentajani oli ohjelmoinnut minulle pitkän intervallitreenin istuen hiihtolaitteella. Olin päivällä odottanut, että pääsen tekemään treenit, koska uskoin pääseväni valmentajan asettamaan aikatavoitteeseen.
Pääsin salille, aloin lämmittelemään ja lämmittelyn aikana vasemman puoleinen hartia/olkapää alkoi vihlomaan kipua. Tätä samaa lihasjumia oli jo aiemmin keväällä ja silloin siitä päästiin vain ahkeralla moppailulla eli lihashuollolla, kuten pallon kanssa hieromisella ja rullailulla.
Voin myöntää, etten ole mikään kehonhuollon ammattilainen ja olen laiminlyönyt kaikessa tässä kiireessä (huono syy) kehonhuollosta. Polven jumpat, gradu, työ ja treenaaminen on jo paljon ja päivät on välillä aika minuuttiaikataululla suunniteltuja.
No tämä sama hartiakipu sitten tuli eilen lämmittelyn aikana. Ehdin tehdä kaksi intervallia kunnes sanoin kivusta valmentajalle, joka oli salilla vetämässä Open Gymiä eli vapaita harjoituksia. Hän käski heti lopettaa. Ei mitään mutteja, vaan rentoutua, huoltaa kipeää paikkaa ja antaa treenin nyt vain olla. Itkuhan tästä syntyi, itkin itseasiassa aika pitkääkin salilla. Miksi?
Turhauttu, kaksi jalkaa, yksi hartia ja kaikkia sattuu tai joku on pielessä. Olin odottanut treeniä = odotukset olivat korkealla, tiputus sitäkin kovempi todellisuuteen. Kamut salilla oli tsempannut hiihtämiseen ja tsemppasi sen lopettamisen jälkeen. Itkin vielä vähän lisää niin olohan alkoi helpottumaan. Siitä plussaa, että valmentaja antoi omaa aikaa käsitellä pettymystä ja sen jälkeen vasta keskustelimme mitä tässä nyt oikein tapahtui.
Todellisuudessahan kyseessä on vain yksi epäonnistunut treeni. Olen päässyt kuukaudessa todella hyvälle tasolle polven kuntouttamisessa ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Ortopedi, fysioterapeutti ja minä olemme kaikki tyytyväisiä siihen, millainen tilanne on. Olen tehnyt todella, siis todella paljon yläkropan treenejä -> todennäköisyys sille, ettei huolla kehoa ja lihakset sanoo ei, on tässä tilanteessa aika suuri. Valmentaja kertoi esimerkin kaveristaan, joka oli harjoitellut paljon hauiskääntöjä, pitänyt kahdeksan kuukauden tauon ja mennyt salilla uudestaan ja tehnyt saman treenin. Seuraavaan kymmeneen päivään hän ei sitten suoristanut käsiään. Opetus tässä tarinassa oli se, että todennäköisyys sille, että jotain tapahtuu jos kehoa ei huolla ja rasitus on nopeasti suurta, on iso.
Jäin sitten salille tekemään polven jumpat ja rullailin 40 minuuttia. Lopulta jäi hyvä mieli, itkut itketty ja valmiina uuteen päivään.
Tänään oli uusi päivä ja uudet kujeet. Treenit sujui, hartian lihakset kipeänä, mutta paljon parempi kuin eilen. Mikään liike ei sattunut ja kaikki hyvin taas maan päällä. Polvi hyvä, vasen takareisi myöskin.
No mitenkä tämä kaikki liittyy sitten vuoriin? Eihän vuorillakaan kaikki mene putkeen. On sata muuttuvaa asiaa, jotka vaikuttavat toimintaan ja siihen, kuinka hyvin vuorilla onnistuu. Nämä pieni itkupotkukriisit normaalissa arjessa auttavat selviytymään vuorien ongelmista. Myös asenne, että itkee murheet pois ja sitten ei enää märehdi niitä on aika hyvä. Se auttaa pitämään fokuksen, vuoren huipun, mielessä. Sekä myös kuntoutumisen fokuksen, eli paremman polven mielessä.
Näin urheilusta ja vuorilla olemisesta tulee yhteen limittyvä kokonaisuus. Nämä kokemukset tulevat auttamaan minua vuorilla selviytymisessä tulevaisuuden retkikunnissani.
