Artikkelit

Elämäni ensimmäistä kertaa kiropraktikolla

Tänään oli jännä päivä. Olin varannut elämäni ensimmäisen kiropraktikkokäynnin. Sen vuoksi, että minulla kerrottiin vakavasti, kuinka kiropraktikon neuvoilla voin vielä entisestään parantaa ja saada työkaluja kehonhuoltoon.

Jännitti, mitä jos se niksauttaa jonkun välilevyn pois paikaltaan? Minulta tulee joku naurettava reaktio niksautukseen tai muuten vaan tapahtuu jotain hassua? Olisi suorastaan noloa tehdä jos jotain sattuisi.

Homma kuitenkin meni aivan toisin. Eka käytiin läpi minun vaiherikas polvihistoria ja missä tällä hetkellä mennään polven ja vasemman jalan takareiden kanssa. Sitten vähän, miten tällä hetkellä treenaan ja mitä, millä painoilla ja niin edelleen. Sitten ruvettiin jumppaamaan.

Pakaran aktivoiminen on minulle ongelma, se on näkynyt myös salitreenien puolella, sillä etenkin kyykätessä tuppaa etureisi tekemään enemmän työtä pakaran ja takareiden sijaan. Pakaraa lähdetään nyt aktivoimaan ihan kunnolla. Samoin nilkan liikkuvuus on vielä rajoittunutta ja etenkin oikea nilkka on löysä. Joudun kompensoimaan polven asennolla kehnoa nilkan liikkuvuutta.

No näihin ongelmiin on nyt myös jumppaliikkeet: nilkkaa aktivoivaa, pakaraa aktivoivaa, nilkan liikkuvuutta parantavaa ja pakaran voiman tuottamista parantavaa jumppaa. Näiden juttujen avulla on tarkoituksena rakentaa pohjaa tulevaan eli tavoitteena on edelleenkin päästä tilanteeseen, jossa on turvallista ruveta lisäämään treenimääriä ilman loukkaantumisriskiä.

Viimeisenä hieman vielä katsottiin rintarangan liikkuvuutta ja päästiin niihin naksautushommiin. Kuulemma se ääni ei ole vaarallista. Se oli kyllä jännää, koska makasin tosiaan hoitopöydällä ja minun käskettiin katsoa sivulle ja pian hengittää sisään ja ulos ja ikäänkuin halausotteella kiropraktikko sitten painoi ja kuului rusahdus. Mikä minun reaktio oli? Rupesi naurattamaan. Ja sama kuvio toistui. Ensin vähän tunnustellaan ja sitten käsky ”hengitä sisään ja ulos”. Uloshengityksellä sitten naksautus ja meikäläisen naurua päälle. Hiki myöskin tuli, ensin jumppaamisesta ja sitten jännityksestä.

Nyt siis rakennetaan tulevalla keväälle ja kesälle pohjaa, jotta treenit voidaan muuttaa entistä kovemmiksi ja vuorille tähtääväksi. Ensisijainen tavoite on kuitenkin pysyä ehjänä ja olla loukkaantumatta. Sen vuoksi täytyy nyt todella huolellinen nyt ja tulevaisuudessa, että pohja on kunnossa, minkä päälle sitten rakennetaan hommia eteenpäin.

Niksnaks ja viikonlopun viettoon! Pari viikkoa enää todellista pusertamista ja gradu alkaa olla valmis. Niin siistiä! Hyvää viikonloppua kamut!

Kun kaikki ei mene putkeen

Kuntoutuminen on usein pitkäjänteisyyttä vaativa projekti. Olen nyt toukokuusta lähtien ollut kuntoutuja, en urheilija enkä vuorikiipeilijä. Nämä tekijät on nakertanut useaan otteeseen ja pariin kertaan olenkin itkenyt turhautumista salilla epäonnistuneista, huonoista tai ikävistä treeneistä.

Tälläinen itkupäivä oli viimeksi eilen. Valmentajani oli ohjelmoinnut minulle pitkän intervallitreenin istuen hiihtolaitteella. Olin päivällä odottanut, että pääsen tekemään treenit, koska uskoin pääseväni valmentajan asettamaan aikatavoitteeseen.

Pääsin salille, aloin lämmittelemään ja lämmittelyn aikana vasemman puoleinen hartia/olkapää alkoi vihlomaan kipua. Tätä samaa lihasjumia oli jo aiemmin keväällä ja silloin siitä päästiin vain ahkeralla moppailulla eli lihashuollolla, kuten pallon kanssa hieromisella ja rullailulla.

Voin myöntää, etten ole mikään kehonhuollon ammattilainen ja olen laiminlyönyt kaikessa tässä kiireessä (huono syy) kehonhuollosta. Polven jumpat, gradu, työ ja treenaaminen on jo paljon ja päivät on välillä aika minuuttiaikataululla suunniteltuja.

No tämä sama hartiakipu sitten tuli eilen lämmittelyn aikana. Ehdin tehdä kaksi intervallia kunnes sanoin kivusta valmentajalle, joka oli salilla vetämässä Open Gymiä eli vapaita harjoituksia. Hän käski heti lopettaa. Ei mitään mutteja, vaan rentoutua, huoltaa kipeää paikkaa ja antaa treenin nyt vain olla. Itkuhan tästä syntyi, itkin itseasiassa aika pitkääkin salilla. Miksi?

Turhauttu, kaksi jalkaa, yksi hartia ja kaikkia sattuu tai joku on pielessä. Olin odottanut treeniä = odotukset olivat korkealla, tiputus sitäkin kovempi todellisuuteen. Kamut salilla oli tsempannut hiihtämiseen ja tsemppasi sen lopettamisen jälkeen. Itkin vielä vähän lisää niin olohan alkoi helpottumaan. Siitä plussaa, että valmentaja antoi omaa aikaa käsitellä pettymystä ja sen jälkeen vasta keskustelimme mitä tässä nyt oikein tapahtui.

Todellisuudessahan kyseessä on vain yksi epäonnistunut treeni. Olen päässyt kuukaudessa todella hyvälle tasolle polven kuntouttamisessa ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Ortopedi, fysioterapeutti ja minä olemme kaikki tyytyväisiä siihen, millainen tilanne on. Olen tehnyt todella, siis todella paljon yläkropan treenejä -> todennäköisyys sille, ettei huolla kehoa ja lihakset sanoo ei, on tässä tilanteessa aika suuri. Valmentaja kertoi esimerkin kaveristaan, joka oli harjoitellut paljon hauiskääntöjä, pitänyt kahdeksan kuukauden tauon ja mennyt salilla uudestaan ja tehnyt saman treenin. Seuraavaan kymmeneen päivään hän ei sitten suoristanut käsiään. Opetus tässä tarinassa oli se, että todennäköisyys sille, että jotain tapahtuu jos kehoa ei huolla ja rasitus on nopeasti suurta, on iso.

Jäin sitten salille tekemään polven jumpat ja rullailin 40 minuuttia. Lopulta jäi hyvä mieli, itkut itketty ja valmiina uuteen päivään.

Tänään oli uusi päivä ja uudet kujeet. Treenit sujui, hartian lihakset kipeänä, mutta paljon parempi kuin eilen. Mikään liike ei sattunut ja kaikki hyvin taas maan päällä. Polvi hyvä, vasen takareisi myöskin.

No mitenkä tämä kaikki liittyy sitten vuoriin? Eihän vuorillakaan kaikki mene putkeen. On sata muuttuvaa asiaa, jotka vaikuttavat toimintaan ja siihen, kuinka hyvin vuorilla onnistuu. Nämä pieni itkupotkukriisit normaalissa arjessa auttavat selviytymään vuorien ongelmista. Myös asenne, että itkee murheet pois ja sitten ei enää märehdi niitä on aika hyvä. Se auttaa pitämään fokuksen, vuoren huipun, mielessä. Sekä myös kuntoutumisen fokuksen, eli paremman polven mielessä.

Näin urheilusta ja vuorilla olemisesta tulee yhteen limittyvä kokonaisuus. Nämä kokemukset tulevat auttamaan minua vuorilla selviytymisessä tulevaisuuden retkikunnissani.

Ryhtiremontti

Olkapääni lähti paikoiltaan crossfitin peruskurssilla pari kuukautta sitten ja siitä asti vasen käsi on enemmän tai vähemmän vaivannut. Olkapään vaivaan on oikeastaan liittynyt vahvasti kivut vasemmassa lavassa ja rintalihaksessa. Ei niinkään olkapäässä.

Nyt parin viime viikon aikana käsi on kipeytynyt entisestään ja sen heikkoutta ollaan ihmetelty sekä crossfit-salilla että lääkärissä. Tulos: huono ryhtini ja eteenpäin kaatuvat olkapäät on todennäköisesti suurin syy kivuille on löytynyt siitä, että vietän suurimman osan päivästäni istuen todella surkeassa asennossa koneella.

Nyt olen siis päässyt ryhtiremonttikouluun, jossa tarkoituksena olisi saada ryhtini korjattua paremmaksi. Samassa remontissa tavoitteena on vahvistaa olkapäitä ja ryhtiä tukevia lihaksia siten, että en könötä tuossa surkeassa asennossa enää aikaani.

Nyt siis nousen joka 30 minuutti ylös tuolista ja suoristan ryhdin. Kuulen crossfitissä jatkuvasti kehotuksen ”seiso suorassa”. Kehonhuollon tärkeys on korostunut ja olen sitoutunut tekemään kehonhuoltoa aina telkkaria katsoessa!

Mut huh! Tuo ero oman ”normaalin” surkean ryhtini ja suoran ryhdin erossa on ihan käsittämätön. Ihan kun olisin raskaana ja suorassa seistessä maha katoaa. Tiedän myös, että näiden samankaltaisten ongelmien kanssa painii noin suunnilleen kaikki vähintäänkin toimistotyötä tekevät ihmiset. Millaisia kauheuksia istuminen meille tekeekään?

Ryhtiremontin myötä tarkoitus on parantaa myös selän voimantuottoa, jota tarvitaan kiipeilyssä. Ilman voimaa hakkujen käyttö, nousukahvalla kiipeäminen ja repun kantaminen tulee olemaan huomattavasti vaikeampaa ja työläämpää. Siksi onkin nyt erityisen tärkeää, että hoidan ryhtini kuntoon ja sitä kautta vasemman olkapään ongelmat toivottavasti myös parantuu.

Vaikea levätä

Lepo, se on avain kehittymiseen. Kuitenkin tuntuu, että se on kovin vaikeaa. Lepääminen tuntuu laiskottelulta ja siltä, ettei saa aikaiseksi mitään järkevää, vaikka näitäkin hetkiä on hyvä sisällyttää omaan elämään. Paljon treenatessa lepo myös on avain palautumiseen ja parempii treeneihin seuraavalla viikolla.

Treeniohjelmassani jokaiseen viikkoon kuuluu viisi treeniä ja kaksi lepopäivää. Suositus on se, että lepopäivät pidettäisiin aina peräkkäin ja viikon ensimmäinen treeni maanantaihin. Tämä siis käytännössä tarkoittaa sitä, että viikonloppu on aina pyhitetty levolle. Olen kuitenkin joutunut soveltamaan aina silloin tällöin tätä ohjeistusta omien menojeni mukaan ja vapaapäivät ovat saattaneet olla myös viikolla. Tämä on johtanut sitten sellaiseen kierteeseen, jossa treenipäiviä on saattanut enimmillään tulla yhdeksän putkeen. Silloin viimeisen treenin jälkeen ennen lepopäiviä tietää ja tuntee tehneensä.

Lepääminen on mielestäni vaikeaa sen takia, että olen tottunut tekemään ja urheileminen kuuluu vahvasti omaan arkeen. Tuntuu hassulta kun ei aamulla suunnittele menojaan sen mukaan, milloin treenaa vaan vapaapäivän suurin ongelma on se, että milloin syödään. Mieli myös kaipaa tekemistä; ajateltavaa, työstämistä ja uusia ideoita. Onneksi lepäämisongelmaan on tänä viikonloppuna ratkaisu, sillä tulin äitin luo koiravahdiksi. Luvassa on siis koirien kanssa touhuilua, rentoa lenkkeilyä ja tankkailla.

Olen muutaman kerran katsellut ruokakaupoissa ja kirjakaupoissa myytäviä aikuisten värityskirjoja ja lukenut niiden suuresta hehkutuksesta sosiaalisessa mediassa. En ole omaa kirjaani ostanut, koska luulen että kärsivällisyyteni riittäisi yhden kuvan värittämiseen ja väritys jäisi siihen. Löysin äitini yhdestä lehdestä kuitenkin pari perhosta, jotka kehotettiin värittämään ja pakkohan tätäkin oli kokeilla. Aika rentouttavaa itseasiassa, vaatii keskittymistä ja oma luovuus on käytännössä melko rajaton. Vaikka yhden kuvan värittäminen olikin ihan kivaa, niin en usko, että minusta vakituista värittelijää tulisi. Yksinkertaisesti aika on rajallista ja vietän rentouttavaa aikaa mielummin salilla.

Parasta kuitenkin tässä viikonlopussa on se, kuinka rentoutunut olo sopivasta ulkoilusta, koirien kanssa touhuilusta ja kehonhuollosta tulee! Hyvää viikonloppua!

Viimeisenä… Samaan aikaan olen kuitenkin syvästi järkyttynyt Pariisin tapahtumista. Ihmisjärki ei pysty päässäni selittämään syytä miksi. Siksi #prayforparis

Pettääkö keho?

Tällä viikolla olen pyörinyt salilla yhtä ahkeraa kuin aikaisempina viikkoina. Salilla on kuitenkin sattunut ja tapahtunut. Eräs mies alkoi muutama päivä sitten katsomaan tekniikaani kun tein maastavetoja. Hetken päästä hän tuli kommentoimaan, että huomaanko kuinka selkäni pettää isolla painolla. No kyllähän minä huomasin. Seuraavaksi kävimme läpi maastavedon ja etukyykyn tekniikan. Tästä pääsimme ongelma-alueena käsittelyyn: heikko keskivartalo, josta lähtee tuo kaikki tuki myös näihin edellä menneisiin liikkeisiin. Olen toki huomannut tämän heikkouden keskivartalon treeneissä, mutta tämä kohtaaminen vahvisti käsitykseni. No, onneksi tie on vain ylöspäin ja entistä sisukkaampana kohti vahvaa keskivartaloa.

Oikea polveni on leikattu kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla polvesta on korjattu eturistiside ja viimeinen operaatio on tehty 2011. Kuntoutus leikkauksen jälkeen mielestäni onnistui ja polvi on pysynyt hyvin matkassa. Nyt paljon kyykkyjä ja polviseisonnassa tehtäviä liikkeitä tehdessäni olen huomannut polven kipeytyvän. Nimenomaan polvilumpion kohdalta, josta on otettu uusi jänne eturistisiteeksi. Kipu ei kuitenkaan ole ollut sietämätöntä, se tuntuu tietyissä liikkeissä kuten rappusia noustessa tai laskiessa, mutta ei kyykätessä. Päätin kuitenkin hakea tähän fysioterapeutin apua ja tulos oli tämä:

Teipin tarkoitus on ”keventää” kipeilevää kohtaa, jossa on myös fysioterapeutin mukaan eniten leikkauksista jäänyttä arpikudosta. Hän epäili, että eturistiside on saattanut jäädä hieman löysäksi, mikä tarkoittaa, että sääriluu osuisi polvilumpion jänteeseen eli patellajänteeseen. Tässä jänteessä on todennäköisesti minulla arpikudosta, koska uusi leikattu eturistisiteeni on tehty tästä jänteestä. Pieni kitka jänteeseen voisi aiheuttaa kivun. Tietenkin tämä oli vain arvaus, mutta mikä parasta teippi tuntuu auttavan! Onko se sitten henkistä päänsisällä tapahtuva tuki vai aitoa apua teipistä, on mysteeri joka jää selvittämättä.

Tällä viikolla on myös korostunut useaan otteeseen kehonhuolto. Sen merkitys ja ennen kaikkea tärkeys osana kovaa harjoittelua. Myönnän heti olevani surkea näissä asioissa. Treenaamiseen kyllä löytyy intoa, mutta kehonhuolto on mielestäsi usein tylsää. Tavoitteeni on kuitenkin ottaa niskalenkki tästä ongelmasta; pieniä muutoksia päivittäin on iso muutos tähän tilanteeseen. Siksi olen ottanut avukseni oivan apuvälineen, foamrollerin. Ai että tekee muuten kipeää, mutta hyvää rullata pari kertaa viikossa koko keho läpi ajan kanssa.

Olemme jo pikkuhiljaa päässeet rollerin kanssa tutustumisessa jonkinlaiselle esiasteelle, eikä se enään tunnu niin vastenmieliseltä kaverilta kuin alkuun. Etenkin osaksi lepopäivää tulee roller vahvasti mukaan venyttelyiden lisäksi.

Unentarpeen määrä on myös selkeästi kasvanut. Tällä hetkellä ensimmäisen kerran illalla väsyttää 20 aikaan, jolloin saatan jo mennä sänkyyn pötköttelemään ja lukemaan tai selailemaan nettiä. Uni on myös osa tätä koko pakettia, jolla uskon tulevani vahvemmaksi, kestävämmäksi ja kovemmaksi kohti Aconcaguaa.

Pettääkö keho? Ei vielä, mutta sen eteen on tehtävä töitä, jotta se pysyy vahvana. Hyvää viikonloppua!