Olen pitänyt hetken blogitaukoa Everestin reissun peruuntuessa. Alunperin perustin blogin, jotta voin kirjoittaa matkastani Everestille. Lopulta blogista on muokkaantunut tarinani Everestille, mutta se on sisältänyt paljon tarinoita myös epäonnistumisen ja toisaalta onnistumisten hetkistä.
Nyt reissu siirtyy ainakin vuodella koronaviruksen vuoksi ja fiilikset ovat seilanneet laidasta toiseen viime viikkojen aikana. Tottakai ymmärrän, että kyse ei ole vain matkastani ja minun tavoitteesta, mutta henkilökohtaisella tasolla takana on paljon uhrauksia ja toisaalta riskienottamista, jotta reissu onnistuisi mahdollisimman hyvin. Nyt reissu peruuntui vain muutama viikko ennen itse h-hetkeä ja pettymys oli sen mukainen.
Päätin seitsemän vuotta sitten, että haluan kiivetä Everestille. Sen jälkeen asetin tavoitteeksi, että kiipeäisin vuoren huipulle ennen kuin täytän 30-vuotta ja sitä ennen kiipeän vähintään vuoren vuodessa. Halusin kerätä tietoa, taitoa ja kokemusta, jotta olisin mahdollisimman hyvin valmistautunut, kun lähden päätavoitteeseeni.
Vuodet ovat vierineet 2013 jälkeen ja olen pystynyt kiipeämään vuosien aikana enemmän kuin alkuperäinen tavoitteeni oli ja sen vuoksi päätin, että yrittäisin Everestille 2020. Täytin keskiviikkona 27-vuotta, joten vaikka en tänä vuonna pääsekään Everestille, olen silti vielä tavoitteessani vaikka reissu onnistuisi vasta ensi vuonna.
Valmistautuminen on ollut pitkä prosessi ja se on sisältänyt epäonnistumisia ja onnistumisia. Suunnitelmani oli paljon selkeämpi kuin itse matka on ollut. Tärkeintä on itseasiassa ollut se, että Everest tavoitteen rinnalle koko prosessista on ollut minulle elämäntapa ja kiipeily on muuttanut työkuvioita, tuonut uusia ihmisiä elämääni, haastanut minua, tuonut suuria onnistumisen hetkiä ja toisaalta olen omistautunut projektille jokaisessa hetkessä hyvinä ja huonoine hetkineen. Matkasta on tullut paljon isompi asia kuin vain Everestille kiipeäminen.
Viimeisen puolen vuoden aikana matkaan on liittynyt paljon epävarmuutta viime kesänä leikatun polven vuoksi. Ensin oli epävarmaa, pääsisinkö lähtemään reissuun ja vielä tammikuussa polvelle tuli takapakkia ja reissu oli taas kerran vaakalaudalla. Kuitenkin kuntoutuminen ja asiat selvisivät siten, että minun piti olla huhtikuussa valmis lähtemään.
Reissulle valmistautumisen kolme viimeistä kuukautta on mielestäni raskainta aikaa, sillä tunnelma alkaa tiivistymään huomattavasti ja hoidettavat asiat alkavat konkretisoitumaan. Myös tietynlainen paine lähtöön lähtemisestä kasvaa ja toisaalta treeneissä ja muussakin elämässä on lähtö mielessä lähes koko ajan.
Nyt tämä viimeinen jakso oli jo hyvin käynnissä ja lähtö oli tosi lähellä, vain muutaman viikon ja päivien päässä. Sitten reissu peruuntui muutamalla viestillä ja se kaikki intensiivinen valmistautuminen tuntui suoraan sanottuna valuvan hukkaan ja taas suunnitelmat menivät pieleen. Tottakai realiteetit on koko ajan tiedossa, että kyse on paljon isommasta asiasta ja olen kuitenkin hyväosaisten puolella tässä pandemiatilanteessa.
Reissun peruuntumisen myötä tuli äkillinen motivaation lasku kaikkeen tekemiseen. Pian ei ollut niin suurta intoa lähteä lenkkipolulle ja toissaalta harmitti, että tuntien raataminen olisi ollut turhaa. Olin hiihtämässä pari viikkoa ihan fiiliksen mukaan ja sitten pari viikkoa treenailin, mitä huvittaa ja viikon lepäsin täysin.
Aika pian minulla kuitenkin alkoi tulla olo, että kyllä se tästä ja mikään asia ei ole mennyt hukkaan. Alkushokista toipumisen jälkeen, aloitin jo tulevan syksyn suunnittelemisen ja ajatusten siirtämisen tulevaan. Eniten tässä tilanteessa minua lohduttaa se, että kaikki ovat samassa veneessä ja yhdessä meidän tästä täytyy myös selvitä.
Vallitseva tilanne on kuitenkin vaikuttanut mielialaan vaihtelevasti, sillä tämä on ensimmäinen kerta moneen vuoteen, kun en voi tehdä varmoja suunnitelmia tulevaan. Olen elänyt 2013 vuodesta lähtien siten, että koko ajan on reissuja tiedossa ja ajatus, minne seuraavaksi lähden kiipeilemään.
Tällä hetkellä on ajatus syksystä, mutta suunnitelmien tekemistä varjostaa vahvasti todella kova epävarmuus. Kukaan ei tiedä, pääseekö syksyllä Nepaliin kiipeilemään tai onko matkustaminen silloin vielä sallittua. Sen vuoksi varmoja suunnitelmia on vaikea tehdä ja tilanne on kaikille sama.
Minua kuitenkin helpottaa se, että tiedän lähteväni, jos se vain on mahdollista. Elämä jatkuu aikalailla samalla tavalla kuin aiemmin, mutta suunnitelmat tarkentuu, kun näemme mihin tilanne kehittyy tulevien kuukausien aikana.
Epävarmuus ja sen sietäminen on yksi oleellisimpia taitoja vuorilla, sillä muuttuvia tilanteista tulee ihan joka päivä ja niihin täytyy mukautua. Tämä vallitseva koronatilanne muistuttaa hyvin paljon vuorilla olevaa epävarmaa tilannetta ja olen huomannut, että vaikeinta itselleni koko tilanteessa on vain se, että mitään varmoja suunnitelmia ei voi tehdä edes kuukausien päähän.
Blogi siis palaa taas blogitauolta ja kerron mahdollisista syksyn suunnitelmista myöhemmin. Tsemppiä kaikille vallitsevaan tilanteeseen!
