Olenko joutunut uhraamaan jotakin?

Muistan jo kilpauintiaikoinani ihmisten kyselleen, että harmittaako menetetty vapaa-aika tai harmittaako viettää kaikki aika uimahallilla. Tai koinko menettäväni jotakin? Vastaus oli aina ei. Näin lyhyesti: siinä vaiheessa kun alkoi harmittamaan, lopetin uinnin.

Tämän Aconcagua-projektini myötä olen päätynyt pohtimaan samoja kysymyksiä muutamaan otteeseen. Olen tietenkin joutunut luopumaan ja uhraamaan tiettyjä asioita pystyäkseni toteuttamaan tätä projektia. Vastaus on kuitenkin ei, en kadu mitään mitä olen uhrannut tämän projektin eteen.

Mielestäni suurin asia, jonka suhteen olen tehnyt etenkin tämän syksyn aikana kompromisseja on yleinen elämän ylellisyys. Olen syönyt yliopiston halpaa opiskeluruokaa, en ole shoppaillut, ulkona syöminen on vähentynyt selvästi ja yleisesti olen ajatellut elämisen kulujani todella tarkkaan. Tämä on tietynlaista arjen yleistä suunnitelmallisuutta siis, ei ollenkaan kurjuudessa elämistä.

Aika on rajallista ja valintani on ollut treenata vapaa-aikanani.  Motivaatio on ollut kohdillaan tänä syksynä treenien suhteen, sillä muistan lopettaessani uintiurani vannoneen, etten ikinä enää herää aamulla aikaisin treenaamaan… Hah. Muutama vuosi tästä huomaan laittavani kellon soimaan 5:30 maanantaiaamuina, jotta kerkeän treenaamaan ja tekemään päivän muut hommat. Älä siis ikinä sano, en enää ikinä – voisi toimia tässä kohtaan. Olen jopa yllätykseksi alkanut nauttimaan myös näistä aamutreeneistä, kunhan olen oppinut sen tosiasian, että kroppa vaatii aamulla muutaman minuutin pidempää aikaa lähteä käyntiin.

Yksi asia, jonka olen uhrannut on herkkujen syöminen. Olen ollut pitkään todella kova herkuttelija. Suurimpia herkkujani ovat olleet karkit, jätskit ja erilaiset leivonnaiset. Usein viikonloppuun on vahvasti kuulunut leipominen ja herkkujen tekeminen sekä syöminen. Vietin ensin sokerittoman syyskuun, jossa en syönyt mitään lisättyjä sokereita. Ensimmäiset kaksi viikkoa oli todella vaikeaa, käytännössä karkkihammasta kolotti koko ajan ja herkut pyöri jatkuvasti mielessä. Herkkuhimo alkoi kuitenkin helpottamaan ja nyt olen ollut siitä syyskuusta asti syömättä karkkia. Sokeria olen syyskuun jälkeen hallitusti syönyt siten, että olen noudattanut cheat like a mother -päivääni. Tämä ei tavallaan ole suuri uhraus, mutta aikaisemmat tottumukseni ovat muuttuneet tämän projektin myötä. Herkkuja ei enää tee yhtään samalla mittakaavalla edes mieli ja niihin on tullut selkeästi terveämpi suhde, jota pystyn itse hallitsemaan.

Vaikka ajattelenkin asian niin, että nämä vuoriprojektit eivät ole rahasta kiinni, sillä määritteleehän nämä projektit minua ihmisenä kovin syväluotaavalla tavalla, niin tietenkin raha määrittelee projekteille tietynlaiset raamit. Vuorille ei mennä jossei rahaa ole. Siksi tarkka budjetin laskeminen keväällä ennen matkapäätöstä oli erittäin oleellisessa osassa ja olen tässä syksyn aikana huomannut, että olen pysynyt todella raadollisesti tässä budjetissa. Siispä sanonta: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, on pitänyt hyvin paikkaansa. Niitä niin sanottuja yllättäviä kustannuksia ei ole vielä tullut, mutta niihinkin olen varautunut budjetissani. Joku viisas joskus sanoi, että budjettiin kannattaa varata 10% enemmän kuin olisi alunperin suunnitellut. Tämä varmasti pitää hyvin paikkansa.

Kesä ja syksy on kuitenkin osoittanut minulle sen, kuinka paljon todella nautin tästä valmistautumisesta ja suunnittelusta. Vaikka usein on ollut epätoivon hetkiä ja hetkiä, jolloin usko omaan tekemiseen on ollut lopussa, niin silti kokonaisvaltaisesti on tunne, että olen nauttinut tästä matkasta kokonaisvaltaisesti käytännössä koko ajan. Treenaaminen, suunnittelu ja vuorien miettiminen on tuonut käytännössä niin paljon mielihyvää, että edes huonoin päivä tämän projektin aikana ei ole ollut niin huono, jotta projekti tuntuisi turhalta. Koko matka toukokuusta tähän hetkeen on ollut upea matka, ja mikä parasta: itse matka on vasta edessä.

Siispä: pieniä arjen uhrauksia, budjettia, säästämistä, aikataulun säätämistä, treenaamisen priorisointia ja herkkujen vähentämistä. Ei mitään maailmaa mullistavaa, vaan kaikille mahdollisia uhrauksia. Ja lopulta ne eivät edes tunnu uhrauksilta. Siinä vaiheessa kun uhraukset alkaa tuntumaan pakolta, niin olisi ehkä hyvä kohta pohtia syitä, miksi tai onko uhraukset omien tavoitteiden arvoisia.