Terveisiä Nepalista!

Moikka moi!

Pitkästä aikaan hyvät blogin lukijat. Saavuin lauantaina aamulla Nepalista pienien mutkien jälkeen. Kathmandussa oli huono keli ja koneet eivät päässyt nousemaan, jonka vuoksi olimme Dohassa odotettua pidempää ja saavuimme perjantain sijaan vasta lauantaina Suomeen.

Lähdin suoraan lentokentältä Suomen kiipeilyliiton köysitoiminnanohjaajan kurssille ja saavuin kaksipäiväisen kurssin jälkeen eilen kuuden aikaan illalla kotiin melko väsyneenä. Tämän vuoksi päivittely tänne blogin puolelle onkin kestänyt hetken aikaa.

Lobuche East

Lobuche Eastin huipulla 19.4.2019

Matka oli onnistunut ja olin vetämässä siis Matkatoimisto Aventuran ryhmää matkanjohtajana. Kävimme ensin Everestin perusleirissä trekkaamalla ja sitten kiipesimme 6119 metriä korkean Lobuche East -nimisen vuoren huipulle, josta aukesi kirkkaana ja tuulettomana päivänä upea näkymä vuoristoon sekä esimerkiksi Everestille.

Matkalla oli omat haasteensa ja paljon paljon uusia oppeja tulevaisuutta varten. Erityisesti roolinvaihto asiakkaasta matkanjohtajaksi oli täysin uutta ja erityisen opettavaista. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja olen todella innoissani tulevaisuuden suunnitelmista.

Kirjoitan lisää matkasta vielä tällä viikolla ja sen eri vaiheista, nyt ensin pitää ottaa pari päivää rennosti ja nauttia Suomen keväisestä säästä. Matkalaukku on jo purettu ja ajatukset kohti tulevaa Denalin reissua on alkanut kertymään.

 

Iltalehden juttu minusta ja Barusta

Barun huikea tarina on saanut paljon julkisuutta ja syyttä, onhan Baru ehkä maailman rohkein vuoristokoira ja tiettävästi ensimmäinen koira, joka on kiivennyt yli 7000 metrin korkeuteen. Iltalehti kirjoitti viime viikolla juttua minusta ja Barusta.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Juttu on luettavissa tästä linkistä.

Baru, tuo rohkea sankaritar

Mukavaa maanantaita!

Everest Base Camp & Lobuche East

Olen lähdössä ensi viikolla tämän vuoden ensimmäiseen vuorikiipeilyreissuun Nepaliin. Tämä tulee olemaan minulle neljäs kerta Nepalissa ja tällä kertaa matka suuntautuu ensin vaelluksella Everestin perusleiriin ja sen jälkeen Kalapatharille ja viimeisenä kiipeämme Lobuche East -nimisen 6119 metrisen vuoren huipulle.

Reissu kestää yhteensä kolme viikkoa ja on ihan mahtavaa päästä takaisin Nepaliin näin nopealla aikataululla. Reissu tuli hiukan yllättäen tämän vuoden suunnitelmiin ja odotan innolla vuoristomaisemia Everestin laaksossa sekä nauttimaan vuoristokylien tunnelmasta sekä Nepalin kulttuurista.

Lennämme ensin Kathmandusta Luklaan ja sieltä lähdemme vaeltamaan kohti Everestin perusleiriä. Olemme ensimmäiset kaksi yötä Kathmandussa, josta siirrymme Luklan kautta Phakdingiin 2600 metrin korkeuteen. Tästä vaellamme seuraavana päivänä Namche Bazaariin 3420 metrin kokeuteen ja pidämme ensimmäisen lepopäivän Namchessa, joka on kiva ja isoin vuoristokaupunki Everestin alueella.

Namche Bazaar

Namche Bazaar

Namchesta siirrymme hiljaisemmille poluille Mongin kautta Phortseen ja sieltä Dingbocheen 4360 metrin korkeuteen ja pidämme todennäköisesti lepopäivää Dingiksessä, mikä onkin syksyn pikaisen visiitin jälkeen rento paikka pitää lepopäivää. Kylästä löytyy kahviloita, mahtavia näkymiä vuoristoon ja pieniä kioskeja.

Dingbochesta matkaamme sitten kohti Everestin perusleiriä. Tällä reissulla on uniikkia se, että pääsemme yöpymään oikeassa Everestin perusleirissä. Yleensä leiriin pääsevät vain Everestin huipulle kiipeävät kiipeilijät, mutta matkan logistiikkaa hoitava firma mahdollistaa myös meille yöpymisen leirissä. Pääsee aistimaan ensi vuoden tunnelmia leiriin ja fiilistelemään perusleirielämää maailman korkeimman vuoren juurella.

Kalapathar - Everest Base Camp trek

Näkymä Kalatpatharilta

Everestin perusleirin jälkeen suuntaamme Kalapatharille 5545 metrin korkeuteen ihastelemaan maisemaa Everestille ja Lhotselle. Tuolta näkee myös upean auringonnousun Everestin takaa ja toivottavasti sää suosii meitä tällä kertaa, jotta nähdään kirkkaalla säällä kasitonniset vuoret ja niiden huiput.

Kalapatharin jälkeen siirrymme Lobuche Eastin leiriin ja sieltä sitten sääikkunan ollessa suotuisa kiipeämme Lobuche Eastin huipulle. Lobuche East on yli kuuden tonnin korkeudessa oleva huippu, josta aukeaa näkymät Nepalin korkeimmille huipuille. Vuoren huiputtaakseen täytyy kulkea köysistössä ja kiinteissä köysissä, joten tositoimiin päästään myös kiipeilymielessä. Reissuun on lähdössä kaikki kiipeilykamppeet mukaan ja näitä kiipeilypäiviä odotan erityisesti, sillä onhan se myös harjoitusta tulevia matkoja varten.

Paluu Nepaliin tapahtuikin siis nopeammin kuin osasin arvata ja odotan jo hetkeä, jolloin astumme Kathmandun kentälle sekä Thamelin pölyisille kaduille. Valmistautuminen reissuun on mennyt hyvin omalla painollaan ja Pyhän hiihtoreissu oli hyvä valmistava matka pitkiin suorituksiin myös Nepalia varten.

Everest Base Camp

Vaellus Everestin perusleiriin

Tämä viikonloppu on mennyt viimeisiä asioita hoitaessa ja pakatessa. Huomaan, että pakkaamisesta on tullut helppoa siinä mielessä, että kun kamat ovat kasassa, niin niiden pakkaaminen on melko helppoa ja nopeaa. Tällä kertaa reissuun lähtee vähän vähemmän vaatteita kuin syksyllä, mutta muuten kassin sisältö on aikalailla samanlainen. Hyvin tehty pakkauslista auttaa kyllä pakkaamisessa, sillä lista pysyy aikalailla muuttumattomana reissusta toiseen ja hyväksy havaitut tavarat lähtevät tälläkin kertaa mukaan.

Täällä on jo mukavaa reissujännitystä ja ensi viikon torstai tulee nopeasti. Mukavaa alkavaa viikkoa!

 

Pyhän hiihtoladut – millaista oli Lapissa?

Olin juuri viisi päivää Pyhällä hiihtämässä ja palasin viime yönä kotiin onnistuneen reissun jälkeen. Alkuvuodesta huutelin seuraa Lappiin ja Pipo Silmillä -blogin Milja laittoi erääseen kuvaani kommenttia, että haluaisinko lähteä Pyhälle. Aikataulut sattuivat sopimaan ja oli helppo vastata kutsuun kyllä.

Lähdimme viime viikon torstaina iltalennolla Helsingistä Rovaniemelle ja sieltä otimme bussin Pyhälle. Ilta venyi pitkälle yöhön ja olimme Pyhällä perillä vasta yhden aikoihin ja nukkumassa vasta lähemmäksi kahta yöllä. Reissuporukka oli minulle ennestään tuntematon ja jaoimme mökin nelistään Miljan ja hänen kahden ystävänsä kanssa. Jännitti alkuun lähteä tuntemattomien kanssa reissuun, mutta äkkiä paljastuikin, että nämä ihmiset ovat tosi mukavia ja rentoja tyyppejä ja heidän kanssaan oli todella helppo tulla toimeen.

Pyhän hiihtoladuilla - hyvä fiilis tunturissa

Pyhän hiihtoladuilla – hyvä fiilis tunturissa

Agendani oli hiihtää viisi päivää ja olin hiljaa mielessäni asettanut tavoitteeksi, että hiihdän 250 kilometriä. Tämän talven kilometrit ovat jääneet harmittavan pieneksi useastakin eri syystä, mutta ajattelin pystyväni hakemaan erityisesti kilometrejä Pyhältä.

Takaraivossa on kolkutellut huoli tulevan kesäkuun Denalin matkan infokirjeet, joissa on painokkaasti kehotettu harjoittelemaan ja retkikunnan johtajan Donin tarinat epäonnistuneista huiputuksista sen takia, että kiipeilijän kunto loppuu kesken. Olen useasti miettinyt, että tuleekohan oma kunto riittämään ja alkuvuoden treeniohjelman kevennykset on painanut mieltä ja olen monta kertaa miettinyt, että pitäisikö kuitenkin tehdä enemmän ja riittääkö nykyinen tekeminen. Todellisuudessahan ohjelmassa on keskitytty järkevämpään tekemiseen ja määrät on ollut hyvällä tasolla.

Pyhällä oli siis hyvä tilaisuus testata, missä mennään ja sovittiin valmentaja Jussin kanssa, että yritän hiihtää paljon määrää. Rajoituksena oli se, että kilometrejä pitäisi kerätä progressiivisesti eli ensimmäisenä päivänä ei saisi vetää puolia kilometreistä ja sitten himmailla muita päiviä.

Pyhän ladut

Pyhällä latuja löytyy useampia erilaisia, mutta pääasiassa ladut ovat melko tasaista ja niin kutsuttua sinistä latua. Tämä oli todella kivaa, sillä ainakin itselleni nimenomaan tuo tasainen maasto on sellaista, jolla pystyn hiihtämään maltillisilla sykkeillä ja parantamaan sitä kautta peruskestävyyttä.

Latukartta ja reaaliaikainen latujen tilanne löytyy Pyhän sivuilta tästä linkistä.

Kuva otettu Pyhän sivuilta

Mutkittelevaa tasaista latua

Hiihdin useamman kerran Pyhän keskukselta kohti Pyhäjärven latukahvilaa ja kiersin järven molemmilta puolilta. Reitti Pyhäjärvelle menee tasaista, mutkittelevaa latua pitkin ja hiihtäminen on todella mukavaa ja helppoa loivaan ylä- ja alamäkeen. Matkaa Pyhältä Pyhäjärvelle kertyy noin 7,7-9 kilometriä riippuen kummalta puolelta järven kiertää.

Pyhäjärveltä on hyvä jatkaa sinistä latua pitkin Kopara-nimiseen paikkaan, jossa on poro- ja huskytila ja mahdollisuus seuraavalle pysähdykselle. Koparassa on kiva latukahvila ja ainakin omaan makuun sopivia sokerimunkkeja. Koparaan matkaa Pyhältä tulee 17 kilometriä ja yllätyin, että matka on aikalailla sama riippumatta siitä, kiertääkö Pyhäjärven vai ei.

Pyhän hiihtoladut - Koparan hiihtomaja

Pyhän hiihtolasdut – Kopara

Maasto Koparaan mukailee myös mutkittelevaa, välillä metsän keskellä ja toisaalta aukealla menevää latua. Mäkiä on matkalla vähän ja luistellen pääsee etenemään suhteellisen nopeasti matkaa ilman suurempia ponnisteluja. Nopeimmillaan olin Koparan kohdassa Pyhältä lähtiessä reilussa tunnissa ja pidin joka kerta Koparassa juomatauon.

Koparasta kohti Porontahtomaa

Jos Pyhältä haluaa tehdä noin 40 kilometrin lenkin, niin yksi hyvä reittivaihtoehto on hiihtää Pyhäjärvelle ja sieltä Koparaan. Koparasta kannattaa suunnata kohti Luostoa ja oikeastaan ensimmäisen T-risteyksen kohdalla suunnata vasemmalle kohti Porontahtomaa.

Matka Porontahtomaa ja sen kautta Kapustaan on mäkinen ja noin neljän kilometrin ajan maasto on pelkkää mäkeä. Tämä on mielestäni Pyhän latujen rankin osuus ja paikkojen nimet kuten Porontahtoma ja Kapusta kuvaavat hyvin maastoa ja sitä tahtoa, mikä täytyy mielessä olla mäkiä päälle kipuamiseksi.

Pyhän hiihtoladut - Koparan sokerimunkit

Hiihtolenkillä sokerimunkkia – tietenkin!

Kapustasta lähtee pidempi alamäkiosuus kohti Huttujärveä ja ennen Huttujärven risteystä maasto vaihtelee vielä jyrkemmästä ylämäestä pitkään laskuun Huttujärven risteyksen suuntaan. Huttujärven risteyksessä on hyvä pitää tauko ja pohtia, että haluaako tehdä pitkän lenkin ja suunnata tunturiladulle vai suorinta reittiä takaisin Pyhälle.

Tunturilatu

Huttujärven risteyksestä no mahdollista ottaa suunta kohti Pyhää tai tunturilatua. Jos vain jaksat hiihtää, niin täältä tulee vahva suositus tunturiladulle. Latu kannattaa muuten kiertää vastapäivään, sillä matka on pitkälti loivaa alamäkeä ja todella vauhdikasta maastoa.

Pyhän hiihtoladut - tunturilatu

Pyhän tunturilatu

Huttukankaalla on latukahvila, joka on sympaattinen pieni mökki. Tästä kohtaa Pyhälle on 17 kilometriä matkaa, mutta nopeita kilometrejä lennokkaan maaston vuoksi. Matkalla pääsee myös piipahtamaan kansallispuiston puolella, joten omaan listaansa voi myös lisätä Pyhä-Luoston kansallispuiston.

Yhteensä lenkistä Pyhältä, Pyhäjärvelle, Koparan, Huttujärven ja tuntuladun kautta tulee noin 50 kilometriä. Oiva lenkki ja mahdollisuus nauttia hyvistä maisemista ja tunturifiiliksestä.

Pyhän hiihtoladut - kavereita laduilla

Pyhän laduilta löytyi myös uusia kavereita

Tällä kertaa viiden päivän aikana hiihdin 250 kilometriä ja onnistuin kasvattamaan kilometrimäärää suunnitelman mukaisesti viimeiseen lenkkiin asti. Viimeisenä päivänä hiihdin tähän mennessä pisimmän lenkkini eli 67 kilometriä ja hassua kyllä, lenkki ei ollenkaan ollut raskain Pyhällä tekemäni. Kelit olivat todella vaihtelevat ja ensimmäisen kolmen päivän aikana lumisade ja plussakeli teki lenkeistä todella raskaita. Kilometrien eteen sai kyllä tehdä töitä ja vasta viimeisenä kahtena päivänä aurinko paistoi ja kilometrejä tuli ihan eri vauhtia kuin aiempina päivinä.

Reissussa hienoa oli se, että tapasin uusia kavereita. Kiitos mökin jakaneille upeille vapaalaskumimmeille ja lenkkikaveriksi yllättäen minut kutsuneen Hillan! Yhteiset harrastukset ja mielenkiinnonkohteet kyllä varmistavat sen, että tilanteessa kuin tilanteessa löytyy yhteinen sävel.

 

Suunsa avaaminen kannattaa – saatat löytää uusia kavereita

Olen ollut Pyhällä hiihtämässä nyt muutaman päivän ja tajunnut entisestään, että suunsa avaaminen tilanteessa kuin tilanteessa yleensä auttaa. Reissu tuli melko suunnittelematta, sillä huutelin Instagramin puolella alkuvuodesta, että olisi kiva päästä hiihtämään vielä Lappiin ja Piposilmillä-blogin Milja laittoi kommenttia kuvaani, että lähde Pyhälle. No hetken mietin ja ostin lennot ja täällä ollaan.

Äitini mukaan olen ollut lapsesta asti sellainen, että saan uusissa paikoissa kavereita nopeasti. Kierreltiin lapsena autolla ja teltalla kesälomilla eri leirintäalueilla. Käytiin Tanskassa Legolandissa ja Norjassa Lofooteilla. Saavuttiin uuteen paikkaan ja pian olin löytänyt jo uusia kavereita, kun sisarukseni vielä olivat autolla katsomassa menoa.

Vuorenvarma reissaa Lapissa

Nihkeän nahkea keli Pyhällä – sitäkin paremmassa seurassa

Suun avaaminen on auttanut siis saamaan kavereita jo lapsena ja olen pysynyt samanlaisena tähän päivään saakka. Olen saanut uusia kavereita reissuilla ja oikeastaan jokaista reissua ennen olen super innoissani uusien ihmisten tapaamisesta. Vaikka uusien ihmisten tapaaminen on jossain kohti sosiaalisesti melko raskasta, niin silti se on minulle voimaa tuova elementti elämääni.

Mökkiporukasta, joka täällä Pyhällä on, niin suurimman osan päälaji on vapaalasku. Minulla on vielä liian tuoreessa muistissa, miltä tuntuu kun viisi kertaa leikattu oikea polveni vääntyy ja sieltä paukahtaa kierukka hajalle. Päätin jo ennen reissua, että hiihdän ja vaikka mieli tekisi, niin en mene siltikään rinteeseen kokeilemaan. Olen ollut vahvassa uskossa, että loukkaantuisin ensimmäisestä laskettelukokemuksesta vuosiin, vaikka todennäköisesti mitään erikoista ei tapahtuisi.

Olen siis hiihtänyt itsekseni ja kelit on ollut melko haastavat. Plussa-asteita ja paljon uutta lunta tai lumisadetta, joka on näkynyt ainakin minun suksien pohjassa huonona luistona. Kilometrit ovat olleet kovien hartiavoimien takana, sillä sukselle ei ole päässyt kunnolla liukumaan huonon luiston vuoksi. Meinasi ihan itku tulla, kun suksi ei luistanut mihinkään ja sykkeet vain huitelevat jossain liian korkealla.

Miten tutustua uusiin ihmisiin?

Hilla ja minä lenkin puolessa välissä

Hiihto on välineurheilua ja keliurheilua myös, niin kuin monet muut ulkoilulajit kuten vuorikiipeily. Silloin täytyy vain sopeutua ja pyrkiä löytämään hyviä asioita, kuten miten kauniit maisemat on ja latupohja on todella kivaa maastoa tai kuinka aurinko paistaa. Olen kuitenkin Lapissa, missä vielä hiihtäminen onnistuu toisin kuin Helsingissä taidettiin avata jo maantiepyöräkautta viikonloppuna.

Olin eilen lähdössä mökkimme läheltä lenkille ja eräs nainen tuli kysymään, että olenko Anni ja kirjoitanko sitä Vuorenvarma-blogia. Olin hämmästynyt ja vastasin, että kyllä olen ja nainen kertoi seuraavansa minua sosiaalisessa mediassa ja kysyi haluaisinko lähteä lenkille. Juuri kun olin päivää aiemmin miettinyt, että olisipa kiva käydä pitkällä lenkillä jonkun kanssa.

miten saada uusia ystäviä

Miten saada uusia kavereita? Rohkeasti vain ehdottamaan yhteislenkkiä

Hilla kävi sitten vaihtamassa vaatteet ja varttia myöhemmin lähdimme hiihtämään pitkää lenkkiä ja reilun neljän tunnin lenkillä ehdimme tutustua hyvin toisiimme ja puhumaan urheilusta, elämästä, töistä ja kaikenlaisesta niiden väliltä. Oli todella kiva päivä ja lenkin jälkeen oli lähinnä voimaantunut olo ja nihkeän nahkeassa säässä tuli tehtyä yhdessä ehkä hiukan pidempi lenkki kuin yksi olisi tullut hiihdettyä.

Oli tosi kiva, että Hilla pysäytti minut ladulla ja tuli rohkeasti kysymään lenkkiseuraa. Olisin varmasti itsekin tehnyt niin jos olisin tajunnut jonkun tuntemattoman puolitutun olevan lähdössä lenkille. Suunsa avaaminen siis kannattaa – luulen, että löysin uuden samoista asioista kiinnostuneen kaverin.

 

Kolme erilaista yläköysiankkuria kalliokiipeilyyn

Kiipeily on mielestäni turvallista silloin, kun kiipeilijä osaa toimia turvallisesti tai kiipeilyssä on mukana ohjaaja, joka tietää mitä tehdä. Kallio- ja seinäkiipeily aloitetaan usein yläköydellä kiipeilemisellä, sillä yläköydellä kiivettäessä ei ole niin sanotusti tippumisen vaaraa niin kuin liidikiipeilyssä. Kalliolle mennään usein siten, että kiipeilijöillä on omat ankkurin rakentamiseen tarkoitetut välineet mukana ja köysi. Näiden avulla pitäisi siis rakentaa ankkurit itse, kun taas esimerkiksi suurimmassa osassa sisäkiipeilyhalleja yläköydet ovat valmiina ja kiipeilijöiden täytyy osata vain sitoa itsensä oikeanlaisessa solmulla sekä varmistaa toista kiipeilijää.

Kalliokiipeilykausi on Suomessa ihan kohta täällä ja tämän artikkelin tarkoitus on kerrata, millaisia erilaisia tapoja on tehdä yläköysiankkuri, kun kalliossa on pultattu ankkuri valmiina. HUOM! Muistathan, että turvalliseen kiipeilyyn kannattaa aina käydä kalliokiipeilykurssi tai tehdä kiipeilyä kokeneen ohjaajan seurassa. Tämän artikkeli vain antaa idean, millaisia ankkureita on olemassa.

Nämä seuraavaksi esiteltävät yläköysiankkurit kalliokiipeilyyn ovat sellaisia ankkureita, joiden rakentamiseen tarvitaan kallioon valmiiksi kiinnitetty ankkuri, jossa on pultit ja ketjua niiden välissä. Tämän lisäksi rakentamiseen tarvitaan HMS-sulkurenkaita ja slingiä eli nauhalenkkiä.

Sliding X -ankkuri

Yksi ankkurimalli yläköydelle on niin sanottu sliding x -ankkuri, jossa kallioon pultattuun ankkuriin rakennetaan kolmen HMS-sulkurenkaan ja 120 cm pitkän slingin avulla ankkuri. Slingiin laitetaan leivonpääsolmu varmistamaan ankkuria ja slingin toinen pääty laitetaan sulkurenkaalla kiinni ankkuriin. Sen jälkeen slingiin laitetaan kaksi kasisolmua ja solmujen välissä slingin toinen nauha käännetään, jolloin itse ankkuriin muodostuu x-kirjaimen mallinen muodostelma. Tämä toimii siis varmistuksena, jos jotain sattuisi ja toisaalta ankkuri mahdollistaa pienen sivuttaissuuntaisen liikkeen. Ankkuriin laitetaan päätyyn myös aina kaksi sulkurengasta, josta sitten itse kiipeilyköysi menee läpi. Kuvassa nämä sulkurenkaat ovat oranssilla lukolla.

Sliding X -ankkuri yläköysiankkuri kalliokiipeilyyn.

Sliding X -ankkuri

Master Point -ankkuri

Master point -ankkurissa tarvitsee käyttöön yhden 120 cm pitkän slingin ja kolme HMS-sulkurengasta. Master point -ankkurissa slingi kiinnitetään pultatun ankkurin molempiin reunoihin, toiseen puoleen sulkurenkaalla ja toiseen puoleen leivonpääsolmulla. Sen jälkeen slingiin tehdään 8-solmu. Solmun päähän jää slingiin lenkki ja siihen kiinnitetään kaksi HMS-sulkurengasta, johon sitten taas itse kiipeilyköysi menee. On tärkeää muistaa, että slingin ommel ei saisi mennä solmun sisälle vaan ommel kannattaa asettaa siten, että se ei jää solmun sisälle.

Master point -yläköysiankkuri kalliokiipeilyyn

Master point -ankkuri

Tasapainotettu ankkuri slingeillä

Tasapainotettu ankkuri slingeillä on melko simppeli rakentaa, sillä tätä varten tarvitaan kaksi samanpituista slingiä ja kaksi HMS-sulkurengasta. Slingit sidotaan leivonpääsolmulla ankkuriin siten, että ne ovat yhtä pitkät. Tämä voi vaatia tosiaan slingiin solmun tekemistä tai muuten tasapainottamista. Tämän jälkeen slingin toiseen päähän pujotetaan kaksi HMS-sulkurengasta siten, että sulkurenkaat menevät molempien slingien läpi.

Tasapainotettu slingi -ankkuri yläköysikiipeilyyn kalliolle.

Tasapainotettu slingi -ankkuri

Nämä kolme erilaista ankkuria sopivat yläköysikiipeilyyn kalliolla. Näiden lisäksi on myös mahdollista rakentaa ankkureita esimerkiksi puihin ja siinä kohtaa saattaa tarvita muitakin tarvikkeita kuin slingejä ja sulkurenkaita. Tosi tärkeää on muistaa, että ankkuria rakentaessa pitää aina olla varmistettuna siten, että mitään putoamisvaaraa ei ankkurilta alas synny. On myös tärkeää, että ankkuri on oikein rakennettuna suhteessa kallion reunaan eli köysi tai metalliset tavarat eivät saa hangata kallion reunamaa vastaan. 

Ankkureiden rakentamista voi harjoitella kotona ja niin minäkin olen tehnyt. Kivaa iltapuuhaa rakentaa erilaisia ankkureita pöydän jalkoihin ja niin olen itse kerrannut erilaisten ankkureiden tai railopelastamisten tekemistä. Suosittelen kuitenkin tekemään ankkureita myös jonkun kokeneemman kiipeilijän kanssa, sillä silloin tulee varmuus, että rakentamisen menevät varmasti myös oikein.

 

Baru – julkkiskoira Nepalista

Hyvää sunnuntaita blogin lukijat!

Kirjoitin jo aiemmin vuoristokoira Barusta ja koko jutun löydät täältä. Tuon artikkelin jälkeen Baru rikkoi myös kansainvälisen uutiskynnyksen ja koirasta sekä sen upeasta tarinasta on kirjoitettu useaan eri kansainvälisesti isoonkin mediaan. Juttuja löytyy täältä  ja esimerkiksi BBC kirjoitti Barusta tässä artikkelissaan.

Baru, tuo rohkea sankaritar

Tänään MTV Uutiset julkaisi jutun, jossa haastateltiin minua ja kerroin heille Barun tarinan. Tässä linkki vielä Barun tarinaan. Olen niin iloinen, että tarina leviää ja olen saanut ehdotuksia, että tästähän täytyy tehdä elokuva. Laitoin juuri viestiä Barun adoptoineelle Kajille, että olisi minun mahdollista tulla moikkaamaan häntä ja Barua nyt huhtikuussa, kun palaan Nepaliin.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Kyllä koiraihmisen sydän sulaa ja ikäväkin tuota lempeää seikkailijakoiraa on! Toivottavasti näemme uudestaan.

Mikä on parasta vuorikiipeilyssä?

Minua haastateltiin erääseen lehtijuttuun tällä viikolla ja haastattelija kysyi, mikä on mielestäni parasta vuorikiipeilyssä. Tämä kysymys on yksi yleisempiä kysyttyjä kysymyksiä ja sen vuoksi haluan vielä myös teille lukijoille avata, miksi vuorikiipeily on mielestäni maailman paras harrastus sekä intohimon kohde. Mitkä asiat sytyttävät minua vuorikiipeilijänä?

Läsnäolon voima vuorilla

Läsnäolon voima on yksi tärkeimpiä syitä, miksi pidän vuorikiipeilystä. Pääsen vuorilla nopeasti flow-tilaan, jossa päivässä saattaa monta tuntia mennä vain kävellessä kohti seuraavaa leiriä. Läsnäolon taito nykyajan hektisessä ja välillä aika stressaavassakin maailmassa on yksi hienoimpia asioita, joissa vuorilla pääsee kehittymään.

Vuorilla ei ole notifikaatioita tai sähköposteja tai muistutuksia kalenterissa. Päivä täyttyy omasta ajasta, omista ajatuksista, keskusteluista ihmisten kanssa ja maisemien ihmettelystä. Tärkeintä on vain olla läsnä siinä hetkessä ja nauttia ilman ajatuksista seuraavasta sähköpostista tai keskeytyksestä työpöydän ääressä.

Parasta vuorikiipeilyssä: inspiroivat maisemat

Parasta vuorikiipeilyssä: inspiroivat maisemat

Olen joutunut myös opettelemaan olemaan läsnä sekä arjessa että vuorilla. Ensimmäiset hetket reissussa tuntuu stressaavalta ja ajatukset viesteistä ja Instagram-postauksista käy vähän väliä mielessä. Jossain kohti kuitenkin mieli alkaa rentoutumaan ja notifikaatioiden poissaoloa ei edes huomaa tai puhelimen olemassaololla ei ole enää oikeastaan mitään muuta kuin kameran virka Jokainen keskustelu käydään retkikuntakavereiden kanssa hetkessä ja kiirettä oikeastaan ei juuri ole. Lähinnä vain aikaa ja aikaa nauttia.

Itsensä haastaminen kokonaisvaltaisesti

Vuorikiipeily on vahvasti itsensä haastamista. Kyse on pitkälti ensinnäkin projektinhallinnasta, sillä reissut alkavat usein suunnittelulla, sen jälkeen seuraa pitkiäkin selvittelyajanjaksoja ja lopulta päätös reissuun lähtemisestä. Sitten alkaa pähkäily varusteista, eväistä, rokotuksista, lääkkeistä ja muista käytännönasioista kuten viisumista.

Täytyy hallita haastavaakin projektia ja haasteet jatkuvat sitten itse matkalla. Täytyy osata ja oppia sietämään tiettyä epämukavuutta ja etenkin hyväksymään, että tilanteet saattavat muuttua nopeallakin aikataululla. Kiipeily ja erityisesti vuorikiipeily opettaa sietämään myös epävarmuutta.

Parasta vuorikiipeilyssä: uuden opettelu

Parasta vuorikiipeilyssä: uuden opettelu

Mielestäni parasta kiipeilyssä on myös se, kuinka harrastus haastaa sekä henkisesti että fyysisesti usealla eri tasolla ja tavalla. Henkisesti pitkät reissut haastavat monella tapaa: täytyy selviytyä koti-ikävästä, erilaisista haasteista omien fiilisten kanssa ja jaksaa tsempata myös erittäin vaikeinakin hetkinä. Toisaalta fyysisesti reissut haastavat, sillä pitkään korkealla oleminen on jo itsessään raskasta, ajattelemattakaan sitten pitkiä huiputuspäiviä.

Arvostan entistä enemmän luontoa

Vuorikiipeily on tuonut elämääni arvostamisen tunteen monelle eri osa-alueelle, mutta luontoa olen oppinut arvostamaan entistä enemmän kiipeilyharrastuksen avulla. Olen oppinut, että olkoon minulla minkälainen suunnitelma tahansa, voi luontoäiti päättää aivan toista ja siinä kohtaa minun tärkein tehtävä on ymmärtää luonnon realiteetit ja hyväksyä sääolosuhteet.

Myrsky, sateet, tuuli, kova auringonpaiste, helle, hiekkapöly ja viiman kaikki eri muodot on koettu vuorilla ja ainoa vaihtoehto on ollut vain sopeutua vallitseviin oloihin. Olen oppinut arvostamaan myös sitä, mitä keli tarjoaa. Vaikka välillä on vuorilla huonot sääolosuhteet harmittanut ja ärsyttänyt, niin silti arvostus kaikkia sateen olomuotoja ja tuulensuuntia kohtaan on kasvanut.

Parasta vuorikiipeilyssä - itsensä haastaminen henkisesti

Parasta vuorikiipeilyssä – itsensä haastaminen henkisesti

Eniten olen fiilistellyt erilaisia auringonnousuja ja -laskuja vuorilla. Ne ovat olleet niin kauniita, että on useasti itkettänyt luonnon kauneus. Kilimanjarolla on ollut upein auringonnousu, mitä olen tähänastisen elämäni aikana nähnyt. Coloradossa kanjonin reunalla auringonlasku on ollut yksi kauneimmista asioita, jonka olen kokenut. Monen monta muutakin niin upeaa hetkeä, joista on jäänyt muistoja kiikkustuoliin saakka.

Inspiroiva ympäristö

Sanotaan, että luovuus kasvaa inspiroivassa ympäristössä. Vuoristo ja vuoret ovat minulle yksi elämäni suurin inspiraation lähde. Olette ehkä lukijat huomanneet, mutta minun on todella helppo kertoa vuorista, sillä olen täysin hullaantunut niihin ja ihan humaltunut vuorimatkailusta.

Minulla tapahtuu usein niin, että vuorilla aivot pääsevät lepäämään työstä ja luovuus alkaa pulppuamaan. Ideoita omasta tulevaisuudesta ja omaan tulevaisuuteen alkaa syntyä ja suuntaviivoja, miten voisin kehittää tätä blogin liiketoimintaa ja kehittyä omassa työssäni entisestään.

parasta vuorikiipeilyssä

Parasta vuorikiipeilyssä: itsensä haastaminen fyysisesti

Olen aina niin innoissani matkoista ja niin tälläkin kertaa: odotan Nepaliin pääsyä ja sitten tämän vuoden päätavoitetta kohti Alaskaan Denalille. Tulevaa reissukevättä siis odotellessa, sillä vuorikiipeilyssä parasta on myös sen kokonaisvaltaisuus ja millaisia lämpimiä fiiliksiä se minussa aiheuttaa.

 

Railopelastaminen ja sen harjoittelu

Jäätiköllä, joilla vuorilla liikutaan, voi vaania näkymättömiä tai näkyviä vaaroja eli railoja. Railot ovat jäähän muodostuvia erikokoisia halkeamia ja ne voivat olla todella syviäkin. Alueella, jossa on vaara railoille, liikutaan köysistössä ja mieluiten kolmen tai neljän hengen tiimeissä. Köysistö on turvallisuustekijä ja pelastaa jopa ihmishengen siinä vaiheessa jos railo pääsee yllättämään.

Jos kaveri tippuu railoon, on tärkeää että köysistö osaa toimia tehokkaasti ja pelastaa railoon tippuneen jäsenen. Tätä varten on oikeastaan kaksi vaihtoehtoa: joko railoon tippunut niin sanotusti prusikoi itsensä railosta ylös tai köysistön muut jäsenet pelastavat railoon tippuneen ja rakentaa niin sanotun taljan, joka vähentää railoon tippuneen painoa ja helpottaa pelastamista.

Denalin retkikuntaan yksi pääsyvaatimus oli, että kiipeilijä on käynyt jonkun jäätikkökurssin ja pystyy osoittamaan onnistuneita kiipeilyjä alueilla, joissa liikutaan jäätiköllä. Viime viikolla muistutusmeilissäkin oli mainittu, että Alpine Ascents toivoo kaikkien vielä kertaavan erityisesti railopelastuksen periaatteet ennen kuin näemme Alaskassa.

Varmistuspistettä rakentamassa

Olen railopelastusta harjoitellut ensimmäisen kerran 2013 Laskuvarjojääkärikillan jäätikkökurssilla Olhavalla, sen jälkeen Nepalissa 2014 Island Peakin reissulla, sitten 2018 Mt. Rainierin reissulla ja kesällä 2018 Norjassa. Eli useaan kertaa ja olen joutunut kertaamaan taljoja myös monesti reissujen välissä.

Olimme eilen Paloheinässä harjoittelemassa ja leikkimässä keväisessä talvisäässä vuorikiipeilyä. Otimme kaikki vermeet köydestä, jääraudoista ja hakuista mukaan ja menimme Paloheinän mäkeen etsimään mahdollisimman jyrkkää kohtaa, jossa pääsimme sitten testaamaan erilaisia jäätiköllä tarvittavia taitoja.

Mäessä meni lähes koko päivä ja olipahan ihan mahtava päivä. Kertasimme ensin köysistön muodostamisen, sitten kuljimme mäessä köysistössä, teimme erilaisia taljoja ja kylmyyden yllättäessä laitoimme köysistön uudestaan kasaan ja kuljimme mäkeä köysistössä. Aurinko paistoi ja lämmitti siten, että untuvatakki pysyi repussa koko päivän.

Railot vuorilla

Railopelastamista harjoittelemassa

Oli erittäin hyvä kerrata erilaiset taljat, nimittäin niiden tekeminen näyttää paperilla niin helpolta. Minulle kuitenkin taljojen opettelu on perustunut siihen, että opettelen tietynlaiset muistilistat, miten taljat rakennetaan. En siis omaa mitään kauheen hyvää hahmotuskykyä, vaan muistan vain vaiheita, mikä tulee minkäkin jälkeen. Sitten olen opetellut eri skenaariot eli olenko köysistön ensimmäinen, toinen, kolmas vai viimeinen. Hahmotuskykykin on sitten parantunut muistilistojen avulla ja nykyään hahmottaminen on hiukan helpompaa.

Taljojen tekeminen ja railopelastaminen ei ole rakettitiedettä, mutta ainakin itse olen huomannut, että taljat vaativat kertaamista ja aktiivisesti niiden tekemistä. Kertaus on opintojen äiti ja kaikkein paras tapa oppia on vain tehdä railopelastamista mahdollisimman usein.

Seuraavaksi haluaisin opiskella vielä lisää kahden hengen köysistössä liikkumista ja pelastamista siinä tilanteessa, jossa köysistössä onkin vain kaksi henkilöä. Näitä taitoja olisi kiva oppia tulevaisuuden retkiä ja seikkailuja varten. Testasimme eilen pelastamista myös kahden henkilön köysistössä, mutta pelastettava olisi kyllä ehtinyt kylmettymään oikeassa railossa. Sen verran kauan jouduttiin miettimään, että mikä ankkuri ja mikä sulkurengas tulee mihinkin. Eli sujuvuutta kaipaisin tähän tulevaisuutta varten.

Kiipeilemässä lumikökköä

Löysimme mäestä myös muutaman ison lumikökkäriin, joista teimme köysistön ”kolmannen” jäsenen. Ruuvasimme jääruuvin kökköön kiinni ja rakensimme pelastustaljat jääkökön pelastamiseksi railosta. Löysimme myös niin ison kökön, että pääsimme hiukan kiipeilemään ja leikkimään hakkujen kanssa.

Päivä lisäsi varmuutta jäätikkötouhuihin ja oli erityisen kivaa, joten tämänkaltaisiä päiviä täytyy ottaa useamminkin. Pääsi ihan yllättävän nopeasti ihan vuorifiiliksiin vain sillä, että kaivoi kaikki oikeat tavarat mukaan ja puki valjaat sekä kaikki muut tavarat. Onnistunut treenipäivä siis takana.

 

Denalille valmistautuminen: miten sujuu?

Havahduin eilen saadessani Alpine Ascentsilta meiliä, että Denalin matka lähestyy kovaa vauhtia. Kevät on ollut kiireinen tähän mennessä, mutta treenirutiinit on pysynyt hyvänä alkuvuodesta saakka. Pääpaino on ollut perusasioissa: peruskestävyyden ja perusvoiman kasvattamisessa, jotta tulevat reissut sujuvat mahdollisimman mutkitta.

En ole treeneistä viime aikoina kovin paljon kirjoitellut, sillä tekeminen on tuntunut sellaiselta “perusjaksolta”, että suuria ylä- tai alamäkiä siihen ei ole kuulunut. Kovasti treenitunteja kuitenkin viikottain on kertynyt ja lisääntynyt arkiliikunta on lisännyt mukavasti aktiivisuutta ihan jokaiseen päivään.

Treenien intensiteetissä ollaan valmentaja-Jussin kanssa haettu sopivaa tasoa ja sen pohjalta ohjelmointia on muutettu ja viilattu paremmin tavoitteisiin sopivaksi. Muutoksia ovat vauhdittaneet palautumiseen liittyvä data, jota ollaan kerätty Firstbeat-laitteen avulla. Urheilu ja valmistautuminen on sellaisen jatkuvan sopivanlaisen tasapainon etsimistä ja tällä hetkellä esimerkiksi työt vaikuttavat tasapainon löytämiseen melko paljon. Tärkeintä onkin minun mielestä ollut se, että muutoksia on ollut mahdollista ylipäätään tehdä ja edistymistä seurataan aktiivisesti.

Fyysiset vaatimukset Denalille

Sain eilen tosiaan kirjeen retkikuntaoperaattorilta, jossa vielä painokkaasti kehotettiin harjoittelemaan fyysisesti ennen matkaa. Tähän on muutama syy: Donin mukaan yksi isoimpia syitä epäonnistumiselle on huono kunto tai kunnon loppuminen kesken ja Alpine Ascents painottaa, että valmistautuminen on tärkeää sekä yksilön että koko retkikunnan kannalta.

Operaattori suosittelee, että harjoitusmääriä kannattaisi olla viitenä päivänä viikossa ja vähintään kolme kertaa kuukaudessa kannattaisi tehdä vähintäänkin kolmen tunnin treenisessio. Vauhti reissussa pitäisi olla 300 vertikaalimetriä tunnissa, joka tarkoittaa korkeassa ilmanalassa melko nopeaa tahtia vaikka liikkumisnopeus hidastuu merenpinnan tasolla tapahtuvaa liikkumiseen.

Valmistautuminen Denalin kiipeämiseen Alaskassa

Valmistautuminen Denalille on sisältänyt paljon hiihtolenkkejä

Tämän lisäksi suositellaan, että ylipainoa ei olisi mahdottomasti, mutta liian laihakaan ei saa olla. Hassua oli ohjeissa mielestäni se, että verrataan painoindeksiä, mutta ehkäpä sen tarkasteleminen on yksinkertaisin mittari ylipainon mittaamiselle. Pointti taisi olla se, että tulkaa Denalille kiipeilemään ilman ylimääräisiä liikakiloja kropassa, joita joudutte kantamaan koko reissun ajan itse.

Muistutuksena kerrottiin myös se, että parhaimmastakin valmistautumisesta huolimatta, huippu saattaa jäädä saavuttamatta. Vuorikiipeily on aina toimintaa olosuhteiden armolla ja Denalilla on myös hyvin yleistä kovat tuulet ja myrkykelit, jotka saattavat vaikeuttaa kiipeämistä tai jopa estää sen kokonaan.

Missä mennään vaatimuksien suhteen?

Treenimäärät ovat kohdillaan niin kertojen kuin määrien suhteen. Nimenomaan matalatehoista harjoittelua on lisätty ohjelmaan ja sitä kautta haetaan peruskestävyyskuntoa entistäkin rautaisemmaksi. Keskimäärin treenitunteja tulee kymmenisen joka viikko ja siihen jokaiselle päivälle vähintään 10 000 askelta lisäksi.

Ohjelmointia on jouduttu keventämään, sillä palautuminen ei ole koko ajan ollut kohdallaan. Minulla piti alkaa vauhtikestävyyttä parantava kausi, mutta jo ensimmäisten viikkojen jälkeen tuntui, että aloin heräilemään ja valvomaan öitä ja olo oli koko ajan tukkoinen. Lisättiin Jussin kanssa kevyitä harjoituksia ohjelmaan ja nimenomaan sitä peruskestävyysharjoittelua. Tasapaino on sen jälkeen palautumisen ja treenin välillä ollut parempi.

Denalille valmistautuminen

Kävelylenkillä

Olen käynyt sauvakävelemässä, hiihtämässä, pyöräilemässä sisällä, juoksemassa ja kävelemässä juoksumatolla ja ulkoilemassa peruskestävyysharjoittelun merkeissä. Vähän oman fiiliksen ja kelin mukaan. Tämän lisäksi ohjelmassa on ollut kaksi kertaa viikossa perusvoimaharjoittelua salilla ja silloin tällöin seinäkiipeilyä.

Joka viikko ohjelmassa on ollut vähintään yksi pidempi, yleensä hiihtolenkki tai sauvakävelyä. Eli pitkiä treenejä on tullut tasaisesti myös tässä alkuvuoden aikana. Seuraavat oikeasti pitkät päivät ovat edessä hiihtoladuilla Pyhällä ja Nepalissa, joka onkin hyvä harjoittelu monta päivää putkeen vaeltamista ja sitten viimein kiipeämistä.

Valmistautuminen on mennyt ihan hyvillä mielin ja tuntuu ihan hullulta, miten nopeasti aika on mennyt. Denalille lähtöön on kolme kuukautta aikaa ja Nepaliin lähtöön alle kuukausi, joten aika tulee rientämään tässä ennen reissuja ihan mieletöntä vauhtia. Olen kyllä todella innoissani lähdössä reissuun ja odotan sitä vuorillaolemisen raukeaa fiilistä ja sitä, että on läsnä siinä hetkessä kaikilla aisteilla.

Nyt edessä on vain valmistautumista reissuille ja viimeisten hankintojen tekemistä kuten 8000 metrin untuvatakin metsästäminen oikeankokoisena minulle. Muuten varusteiden suhteen on melko hyvä tilanne, sillä suurimmat hankinnat olen tehnyt jo aiempia matkoja varten ja pärjään niillä myös tuleville matkoilla.