Tänään oli ensimmäinen kontrolli toisen polvileikkaukseni jälkeen. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin ja polvi on kuntoutunut hyvää vauhtia melko normaalin oloiseksi. Olen saanut liikkuvuuden polveeni hyvin takaisin ja osittain sen vuoksi kävely ja normaalit askareet tuntuu lähes normaalilta.
Olen viime päivät alkanut tuntea itseni valmiiksi urheilemaan ihan kunnolla. Tilanne nyt on paljon parempi kuin kahdella aiemmalla eturistisideleikkauksella 2008 ja 2011. Kahdessa viikossa olen päässyt tilanteeseen, joka muistuttaa aiempia leikkauksien jälkeistä aikaa kahden kuukauden jälkeen.
Olen jo hehkuttanut valmentajalleni, että nyt päästään treenaamaan kunnolla. Oon hyvässä kunnossa ja täältä tullaan kaasu pohjassa valmiina ihan mihin vain. Ja siltä on tuntunutkin, täältä tullaan ja näytän koko maailmalla, että olen nopea kuntoutuja ja takaisin pelissä aiemmin kuin kukaan muu.
No, mitenkäs tämä homma nyt sit tosiasiassa etenee. Ei näin, miten olin ajatellut, että jatketaan vaan siitä minne on jääty. Kävin eilen ensimmäisessä fysioterapiassa ja fysioterapeutti teilasi täysin kaiken takareittä venyttävät liikkeet. Sen takia, että vasemman jalan takareidestäni on otettu jänne oikeaan polveen ja se vastaa takareidessä samaa kuin jännerepeämää ja kuntoutus menee sen mukaisesti. Oikean polven kanssa täytyy olla rauhassa, sillä jänne menee ensin kuolioon ja alkaa verisuonittumaan 5-7 viikon kohdalla leikkauksesta ja tämä on kriittinen aika sen suhteen, miten hyvin leikkaus lopulta onnistuu.
Tänään minut vapautettiin tikeistä. Ihoa ei enää kiristä, mutta ortopedini Ilkka Tulikoura käski kävellä ostamaan hatun, missä on jäitä. Nyt ei saa liian nopealla ja kovalla paluulla pilata sitä, mikä on vaivalla polveen rakennettu ja korjattu. Yhteinen tavoitteemme on, etten enää ikinä ole leikkauspöydällä eturistisiteeni takia. Tämä edellyttää sitä, että nyt seuraavat reilu pari kuukautta en ole urheilija vaan kuntoutuja.
Saan kuitenkin jotain onneksi tehdä. Kävimme vastaanotolla läpi keskivartaloliikkeitä, joita saan tehdä mielin määrin kotona. Onhan näissäkin toki hommaa ja ne luovat perustan muille jutuille. Saan siis treenata yläkroppaa normaalisti. Pyörällä saan ajaa, kuin olisin helteessä sunnuntaina katselemassa kauniita maisemia. Samoin soutaminen täytyy olla rauhallista. Skierg – laitetta vain istuen, ettei takareisi veny ja polvelle tule repivää liikettä liikaa.
Huhhu, mikä maailmanlopun fiilis tästä kaikesta mulla on. Oon harkinnut valmennuksen lopettamista, salin vaihtamista, kotiin jäämistä, peiton alle piiloutumista, itkupotkuraivareita ja sitä, kuinka kaikki muut saavat tehdä, mutta minä en.
Olin ihan valmis kyykkäämään, soutamaan täysiä ja pyöräilemään kunnon intervalleja. No nyt täytyy sitten kaupoille etsimään hattua, jossa olis niitä jäitä. Onneks on gradu ja uusi työ odottamassa, niin haasteita löytää tältä osin kyllä tulevaisuudessa.
