Artikkelit

Kuinka paljon yhden ihmisen tulee kestää?

Kun asiat alkavat menemään pieleen, lumipalloefekti on usein väistämätön ja pysäyttämätön. Näin tuntuu käyneen ainakin omalla kohdallani.

Tasan kuusi viikkoa olkaluun murtumasta, viime torstaina juoksin salilla ja oikea polveni, joka on jo neljästi leikattu, meni lukkoon. Sama lukkiutuminen tapahtui jo pääsiäisenä, jolloin sain metsälenkillä lukon itse auki ja pystyin kävelemään lenkin loppuun. Soitin heti ortopedi Tulikouralle, kävin magneetissa ja vastaanotolla. Kuvan perusteella kaikki näytti olevan kunnossa ja etekin kaikki jo aiemmin korjatut vammat olivat kunnossa. Sovimme, että nostamme sormen liipasimelta ja palaan, jos polvi vielä lukkiutuu.

No viime torstaina polvi sitten meni lukkoon juostessa. Tunsin, että jotain ikäänkuin luiskahti polven väliin sen mennessä lukkoon. Siinä käytävällä oli sitten ihmettelemistä. Jalka ei auennutkaan lukosta samalla tavalla kuin pääsiäisenä. Istuin käytävällä ja mietin, että mitähän hittoa teen kun en pysty edes astumaan jalalla.

Kuin kreivin aikaa, koutsi ja ystävä saapui käytävälle ja yritimmekin seuraavan puoli tuntia aukaista lukkoa omin keinoin. Jalka alkoi kuitenkin kipeytyä niin paljon ja pian myös reisilihas ja käytännössä melkein kaikki lihakset alkoivat kramppaamaan. Tästä tuli siis taas ambulanssikeikka. Ambulanssi tuli ja vei minut Töölön sairaalaan tapaturma-asemalle.

Töölössä otettiin röntgen ja selitin pitkän historiani polven kanssa. Pääsin kotiin jo samana iltana, sillä lääkäri paikallispuudutti polven ja sen turvin pystyin kävelemään asemalta omin jaloin ulos. Perjantaina aamulla soitin sitten heti Tilkkaan ja sain ajan Tulikouralle. Kävin hakemassa pyörätuolin ja kainalosauvat, sillä kyynärsauvoilla kävely ei ole tällä hetkellä mahdollista käden murtuman takia.

Tulikoura oli sitä mieltä, että koska kuvassa ei ole näkynyt mitään ja, koska polvi oli edelleen lukossa, täytyisi se tähystää ja katsoa, missä ongelma on. Väkisin jalkaa ei kannattaisi runnoa auki enkä olisi sitä kivunkaan takia varmastikaan kestänyt. Sain myös lauantaille magneettikuvan Haartmannin sairaalaan ja sovimme, että kuva toimitetaan Tilkkaan maanantaina ja he soittavat, näkyykö kuvassa mitään.

Maanantaina sain heti aamulla puhelun ja huonot uutiset. Kierukka oli taas hajalla. Uusi vamma, sillä toinen kierukoista hajonnut kahteen palaan ja toinen pala sujahtanut nivelen väliin ja aiheuttanut lukon. Vaihtoehdot ovat joko poistaa kierukka tai kiinnittää se. Poistaminen olisi nopea operaatio, mutta ei suositeltava nuorelle, koska kierukan poisto altistaa nivelrikolle. Kierukka päätettiin kiinnittää ja kiinnitys tehtiin sitten eilen.

Neljäs leikkaus vuoden sisään. Olin murtua, kun kuulin, mitä taas on tapahtunut. Miksi? Miksi? Miksi? Mitä olen tehnyt väärin? Kaikki meni polven kanssa niin hyvin, kunnes pääsiäisenä polvi meni lukkoon. Sen jälkeen vielä elin muutaman viikon siinä pilvilinnassa, että kaikki olisi hyvin. Eihän pääsiäisen jälkeen otetussa magneetissa näkynyt mitään.

Yhden vuoden ja ihmisen loukkaantumisten sarjaan tämä tuntuu aivan käsittämättömältä jutulta. Taas makaan pesässä hoitaen kipeää leikkauskohtaa ja syön kovia särkylääkkeitä. Miksi kysymys on tietysti myös esitetty lääkäreille, ja selitys on: vamma on uusi, vammaa ei välttämättä olisi voinut välttää ja vamma on mahdollisesti syntynyt nopeassa kyykistymisessä. Kierukat eivät kuulemma tunne, joten siksi tapaturman ajankohta on hiukan epäselvä. Hyviä spekulaatioita ja arvailuja kyllä löytyy.

Mitä nyt? Miten Baruntsen käy? En oikeasti tiedä. Yritän nyt elää päivä kerrallaan ja selvitä ensin hengissä näistä kivuista, kaikesta siitä häpeän tunteesta ja murheesta, joka koko tähän viimeiseen vuoteen on liittynyt. Äitini tuli nyt muutamaksi päiväksi auttamaan minua arkisissa askareissa ja samalla tiedossa on koiraterapiaa äidin kahden koiran kanssa.

Liikkuminen on nyt hankalaa, sillä en saa neljään viikkoon astua jalalla. Kävelen kainalosauvoilla ja nyt lepään kunnolla hetken aikaa. Taistelu käden ja nyt myös jalan kanssa jatkukoon. Päätöksiä tulevista reissuista ja muista tekemisistä tulee sitten tehdä, kun niiden aika tulee.

Kysynpähän vaan, kuinka paljon yhden ihmisen tulee kestää?

Miten treenata ilman jalkoja?

Edellisen kirjoituksen jälkeen olen harkinnut:

– lopettavani urheilun
– urheilupsykologia
– tukihenkilön etsimistä
– tajunnut ettei se nyt niin vakavaa ehkä olekaan

Minua on nyt, syystäkin, neuvottu tekemään asioita rauhallisesti. Tämä tarkoittaa siis kaikkea jaloilla tehtäviä juttuja. Sain tiistaina ortopedi Ilkka Tulikouran tekemän sanelun ja kertomuksessa toistui sana rauhallisesti. Tarmoa saa kertomuksen mukaan purkaa ylävartalon treenaamiseen ja vartaloliikkeisiin. Vartaloliikkeet ovat kaikkia inhottavia syviä keskivartalon pitoja, mitä Tulikoura on minut laittanut tekemään myös vastaanotolla. Mukavaa sinänsä, että hän tuntuu ymmärtävän tarpeen päästä hikoilemaan.

Polven jumppaaminen on jatkunut fysioterapeutin ohjeiden mukaan ja tällä hetkellä liikkeet ovat varovaisia ja todella rauhallisia. Aliarvioin kylläkin näinkin yksinkertaisten liikkeiden tehokkuuden, sillä olen saanut jalkojen lihakset liikkeillä kipeäksi. Nyt keskitytään oikeastaan polven liikkuvuuteen, reisilihasten ylläpitämiseen ja rauhallisiin lonkan liikkeisiin. Yritetään myös korjata hieman mun alaselän asentoa paremmaksi, jolloin tämä työ tulee näkymään, kun kuntoutuksessa edetään pidemmälle.

Murhe oli iso alkuviikosta, siitä etten saa. Mutta jo nyt valmentajani on keksinyt minulle tapoja purkaa energiaa järkevästi, jalkoja rikkomatta ja vahingoittamatta työtä, joka leikkaussalissa on tehty.

Mitä olen sitten saanut tehdä? Tiedättekö sellaisen sisähiihtolaitteen? Sitäkin voi hiihtää istuen, ilman jalkoja. Entäs Assault biken? Sitäkin voi tehdä pelkästään käsillä. Ja yläkropan progressiota jatketaan samalla tavalla kuin ennen leikkausta. Leukoja, penkkipunnerrusta, selkäjuttuja jne. Olen siis saanut jo vähän fiilistä, miltä hikoilu taas tuntuu. Mukavaa ja jo se, että näkee päivän aikana ihmisiä salille tekee mielen virkeämmäksi.

Treenimäärät on tietysti maltillisia, ja nyt alkuun lihakset hyvinkin kipeänä muutaman viikon tekemättömyyden vuoksi. Pienin askelin, ilman hölmöilyjä on tavoite ja se on hyvä pitää mielessä koko ajan.

Olen nyt kirjoittanut graduani eteenpäin ja olen päässytkin mukavasti sen kanssa eteenpäin. Ensimmäiset haastattelutkin olen jo sopinut marraskuulle, joten olen todella tyytyväinen tähän tilanteeseen. Kerron tulevassa hieman enemmän, mistä on oikein kyse, sillä aiheeni on lähellä myös tämän blogin kirjoittamista ja tutkielmani tekemisestä tulee varmasti olemaan minulle paljon hyötyä tulevaisuudessa monestakin näkökulmasta ajatellen.

Vapautettu tikeistä ja hatun ostoon

Tänään oli ensimmäinen kontrolli toisen polvileikkaukseni jälkeen. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin ja polvi on kuntoutunut hyvää vauhtia melko normaalin oloiseksi. Olen saanut liikkuvuuden polveeni hyvin takaisin ja osittain sen vuoksi kävely ja normaalit askareet tuntuu lähes normaalilta.

Olen viime päivät alkanut tuntea itseni valmiiksi urheilemaan ihan kunnolla. Tilanne nyt on paljon parempi kuin kahdella aiemmalla eturistisideleikkauksella 2008 ja 2011. Kahdessa viikossa olen päässyt tilanteeseen, joka muistuttaa aiempia leikkauksien jälkeistä aikaa kahden kuukauden jälkeen.

Olen jo hehkuttanut valmentajalleni, että nyt päästään treenaamaan kunnolla. Oon hyvässä kunnossa ja täältä tullaan kaasu pohjassa valmiina ihan mihin vain. Ja siltä on tuntunutkin, täältä tullaan ja näytän koko maailmalla, että olen nopea kuntoutuja ja takaisin pelissä aiemmin kuin kukaan muu.

No, mitenkäs tämä homma nyt sit tosiasiassa etenee. Ei näin, miten olin ajatellut, että jatketaan vaan siitä minne on jääty. Kävin eilen ensimmäisessä fysioterapiassa ja fysioterapeutti teilasi täysin kaiken takareittä venyttävät liikkeet. Sen takia, että vasemman jalan takareidestäni on otettu jänne oikeaan polveen ja se vastaa takareidessä samaa kuin jännerepeämää ja kuntoutus menee sen mukaisesti. Oikean polven kanssa täytyy olla rauhassa, sillä jänne menee ensin kuolioon ja alkaa verisuonittumaan 5-7 viikon kohdalla leikkauksesta ja tämä on kriittinen aika sen suhteen, miten hyvin leikkaus lopulta onnistuu.

Tänään minut vapautettiin tikeistä. Ihoa ei enää kiristä, mutta ortopedini Ilkka Tulikoura käski kävellä ostamaan hatun, missä on jäitä. Nyt ei saa liian nopealla ja kovalla paluulla pilata sitä, mikä on vaivalla polveen rakennettu ja korjattu. Yhteinen tavoitteemme on, etten enää ikinä ole leikkauspöydällä eturistisiteeni takia. Tämä edellyttää sitä, että nyt seuraavat reilu pari kuukautta en ole urheilija vaan kuntoutuja.

Saan kuitenkin jotain onneksi tehdä. Kävimme vastaanotolla läpi keskivartaloliikkeitä, joita saan tehdä mielin määrin kotona. Onhan näissäkin toki hommaa ja ne luovat perustan muille jutuille. Saan siis treenata yläkroppaa normaalisti. Pyörällä saan ajaa, kuin olisin helteessä sunnuntaina katselemassa kauniita maisemia. Samoin soutaminen täytyy olla rauhallista. Skierg – laitetta vain istuen, ettei takareisi veny ja polvelle tule repivää liikettä liikaa.

Huhhu, mikä maailmanlopun fiilis tästä kaikesta mulla on. Oon harkinnut valmennuksen lopettamista, salin vaihtamista, kotiin jäämistä, peiton alle piiloutumista, itkupotkuraivareita ja sitä, kuinka kaikki muut saavat tehdä, mutta minä en.

Olin ihan valmis kyykkäämään, soutamaan täysiä ja pyöräilemään kunnon intervalleja. No nyt täytyy sitten kaupoille etsimään hattua, jossa olis niitä jäitä. Onneks on gradu ja uusi työ odottamassa, niin haasteita löytää tältä osin kyllä tulevaisuudessa.

Ensimmäinen kontrolli

Tiistaina kävin tikkien poistossa ja ensimmäisessä kontrollissa näyttämässä polveani leikanneelle ortopedille Ilkka Tulikouralle. Odotin tikkien poistoa kovasti, sillä nyt suihkussa saa käydä ilman jalan kelmuttamista ja pieni säätäminen sen osalta on ohi. Tietysti myös kiinnosti se, mitä mieltä Tulikoura on polvestani.

Ilkka Tulikoura on kokenut ja monia urheilijoiden polvia korjannut ortopedi. Tämän lisäksi kaikki kerrat hänen kanssaan asioidessani on ollut erittäin miellyttäviä. Hän selittää, näyttää kuvat, kertoo ymmärrettävästi ja kuuntelee potilaan ongelmia. En ole ikinä saanut yhtä hyvää hoitoa ja olenkin erittäin tyytyväinen ortopedivalintaan.

Mikä polven tilanne nyt on siis? Hyvä, ja myös ortopedi tuntui olevan tyytyväinen. Tilanne on mennyt selkeästi eteenpäin ja kehitys on hyvä. Jalan liikkuvuus on hyvä ja kivut ovat selkeästi pienemmän kuin esimerkiksi viikko sitten. Arvetkin, jotka polveen tuli on todella siistit ja ne tulevat varmasti parantumaan todella näteiksi. Olen ihan fiiliksissäni tästä kaikesta: kuinka hyvää hoitoa olen saanut ja miten minut on eritoten kohdattu ihmisenä eikä vain jonain polvivaivaisena potilaana. Kiitos kuuluu Ilkka Tulikouralle ja hänen henkilökunnalleen!

Nyt kävelen vielä kaksi viikkoa kepeillä, jonka jälkeen saan aloittaa jalalle varaamisen. Tätä päivää odotan kovasti, sillä ihan arkipäiväiset jutut kuten ruuanlaitto ja vessassa käynti helpottuu huomattavasti kun ei ole noita kepukoita häiritsemässä.

Kaikki on siis erinomaisesti ja suunta on täysin oikea kuntoutuksenkin suhteen. Olen erittäin tyytyväinen ja iloinen, että asiat ovat sujuneet tähän asti hyvin. Usko siihen, että saan tämän koko rumban jälkeen hyvän polven, on suuri. Vastoinkäymiset on tehty voitettavaksi ja tämän jälkeen nousen monelle vuorelle vieläkin vahvempana.