Lopetin aktiivisen uintiurani 20-vuotiaana eli jo monta vuotta sitten. Ehdin uimaan kilpaa 16 vuotta, joka on pitkä aika. Aktiivisen uintiuran jälkeen pidin taukoa altaasta muutaman vuoden, sillä olin mielestäni katsellut kaakeleita ja haistellut uimahallin ilmaa tarpeeksi. Tänä kesänä olen kuitenkin ehtinyt uimaan enemmän kuin vuosiin, kiitos loukkaantumisen.
Sain luvan mennä uimaan kuukausi sillä ehdolla, etten ponnista altaaseen mennessä rappusilta, uin pelkkiä käsivetoja ja en tee volttikäännöksiä. Tuossa vaiheessa lupa tuntui isommalta kuin osaattekaan arvata. Sen jälkeen eli viimeisen neljän viikon aikana on tullut käytyä aktiivisesti altaassa uimassa ja vesijuoksemassa. Pari viikkoa sitten uskaltauduin ensimmäistä kertaa tänä vuonna myös avoveteen uimaan.
Uinti on harrastuksena armollista, sillä nivelille ei tule kovia iskuja. Vesi on elementtinä hellä ja antaa monta juttua anteeksi. Vedellä on myös huonot puolensa, sillä jos se ei ole tuttu elementti voi tutustuminen olla jopa tuskaista. Minulle uinti on helppo harrastus, sillä vuosien aikana hiottu tekniikka ei ole kadonnut mihinkään ja melko pienellä harjoittelulla pääsen takaisin uinnin maailmaan suhteellisen nopeasti.
Avovesiuinti on ihan oma lajinsa, sillä mukaan tulee märkäpuku, suunnistaminen ja luonnonvesi. Ainakin minua jännittää joka kerta avoveteen meneminen, sillä pohjaan näkee yleensä hetken ja pimeyden tullen on vain suunnistustaitojen varassa. Altaassa uiminen on helppoa, sillä pohja ja sen viivat näkyvät koko ajan. Avovedessä pitää osata rentoutua muita keinoja käyttäen. Toisaalta märkäpuku kelluttaa niin paljon, että se helpottaa uintia huomattavasti.
Uinnin harrastaminen on antanut minulle todella hyvän pohjan oikeastaan kaikkeen harrastamiseen sen jälkeen. Lopetin uinnin aikoinaan sen vuoksi, että pärjäsin Suomessa kymmenen parhaan joukkoon, mutta mahdollisuuksia esimerkiksi kansainväliselle tasolle ei ollut. Lopettamisen yhteydessä ajattelin, etten halua enää koskaan kilpailla. Meni pari vuotta ja kilpailuvietti alkoi viedä crossfitin puolelle, polkujuoksun pariin ja erilaisiin kokeiluihin kuten triathlonkisoihin.
Uinnin opettelussa ja harrastamisessa kaikkein tärkeintä on hyvä tekniikka. Kuten suurin osa urheilulajeista, niin myös uinti on tekniikkalaji. Kaunis liukuva uintitekniikka vie eteenpäin ja uinti on vaivatonta. Oleellisinta on opetella pitämään vartalo oikeassa asennossa, jolloin on helpompi aloittaa hiomaan muita asioita. Asennon opettelussa kellumisen opettelu on ensimmäinen vaihe.
Pidin Lappeenrannassa asuessani uimakouluja sekä aikuisille että lapsille. Lasten kanssa sai olla tarkkana, sillä lapset ehti sukeltaa, hypätä altaaseen ja hakea renkaan ennen kuin heille ehti sanoa mitään. Aikuisten kanssa oli mukava työskennellä, sillä maanantaiaamulla kello seitsemän kaikki altaassa olleet uimarit olivat todella motivoituneita oppimaan paremman uintitekniikan.
Nyt polven kuntoutuksen aikaan olen käynyt sekä Helsingin Uimastadionilla että Leppävaaran maauimalassa uimassa. Leppävaarassa on tullut käytyä ensimmäistä kertaa vasta tänä vuonna ja se on ollut positiivinen yllätys, sillä maauimala on todella siisti, tilava ja kiva paikka myös jäädä hengailemaan uinnin jälkeen ottamaan vaikkapa aurinkoa.
Uinti on myös siitä hyvä laji, että olen saanut pidettyä peruskuntoa yllä sen avulla. On tuntunut siltä, että on oikeasti päässyt tekemään asioita vaikka olen saanut uida vain käsivetoja. Vesi on siitä armollista, että kukaan ei näe, tiedä tai huomaa, että olen ollut loukkaantunut. Sydämentykytyksiä on tullut vain keppien kanssa kulkemisesta märillä kaakeleilla.
Uintiharrastus on herännyt siis vuosien tauon jälkeen henkiin ja Uimastadionin ollessa auki tarkoitus on käydä ahkeraan vielä uimassa. Syksyllä täytyy miettiä, mikä uimahalli olisi sopivasti matkan varrella uintikertojen ylläpitämiseen.
