Terveisiä Nepalista ja Tansaniasta!
On hetki vierähtänyt edellisestä blogiartikkelista ja syksy on ollut melko vauhdikas erilaisten reissujen ja muiden töiden suhteen.
Lähdin syyskuun alussa Nepaliin tarkoituksenani kiivetä maailman kahdeksanneksi korkein vuori Manaslu, joka on 8163 metriä korkea. Liityin Imagine Nepalin kansainväliseen retkikuntaan ja täten pääsin tutustumaan uuteen operaattoriin sekö uusiin ihmisiin.
Palasin Suomeen lokakuun alussa. Ehdin olla viikon kotona, jonka jälkeen lähdin Matkatoimisto Aventuran ryhmän kanssa Kilimanjarolle, matkanjohtajan roolissa. Tämän jälkeen vietin vielä viikonlopun Nuuksiossa Raatamon ja Aventuran yhteisprojektin tiimoilta.
Jos kuitenkin palataan Manaslulle, niin yritän kertoa reissusta tässä artikkelissa mahdollisimman paljon. Seuraajani ovat nähneet juttuja jo Instagramissa ja Helsingin Sanomien -artikkelissa.
Miksi Manaslu?
Pohdin pitkään, että mille kasitonniselle haluaisin seuraavaksi lähteä. Minulla kiipeilyssä on aina ollut tärkeää, että jokainen reissu toisi uusia haasteita eteen. Everestin jälkeen yksi mielenkiintoinen haaste, joka on ollut mielessäni, on ollut kokeilla kiivetä kasitonninen ilman lisähappea.
Manaslu on 8163 metriä korkea ja viimeinen yläleiri eli nelosleiri sijaitsee 7400 metrin korkeudessa, joka on lähes sama korkeus kuin Everestin kolmosleiri. Nukuin Everestillä kolmosleirissä kaksi yötä ja aloitin lisähapen 7500 metrin korkeudessa. Käytin happea suhteellisen vähän, koska emme halunneet kantaa ylimääräisiä 3,7 kiloa painavia happipulloja ylös vuorelle. Everestillä kaikki meni hyvin ja sen vuoksi luonnolliselta seuraavalta haasteelta tuntui kasitonnisen kiipeäminen ilman lisähappea.
Toinen syy Manaslulle lähtöön oli se, että Imagine Nepalin omistaja Mignma G kiipesi viime vuonna ensimmäistä kertaa vuosikausiin Manaslun oikealle huipulle. Aiempina vuosina reitti on fiksattu niin sanotulle valehuipulle eli false summitille. Halusin liittyä Mingman tiimiin ja he tarjosivat kasitonnisista Manasluta, joten valinta oli senkin vuoksi melko selkeä.
Vaellus perusleiriin
Pääsin Kathmanduhun ja parin lepopäivän jälkeen tarkoituksemme oli lentää Samagaoniin 3600 metrin korkeuteen. Sää alkoi tekemään tepposiaan jo tässä kohtaa ja osa tiimistämme päätyi 3000 metrin korkeuteen Lho-nimiseen kylään ensimmäiseksi yöksi ja vasta sen jälkeen Samagaoniin.
Samagaonissa oltiin pari yötä ja kävimme kauniilla luostarilla akklimatisoitumisvaelluksella. Sen jälkeen vaelsimme perusleiriin 4900 metrin korkeuteen.
Perusleiri oli tänä vuonna valtava, sillä kiipeilylupia oli myönnetty ennätysmäärä. Meidän tiimissä oli 19 kiipeilijää, joista osa liikkui oman aikataulun mukaan, osa tuli myöhemmin ja osa aiemmin perusleiriin. Tiimissä oli jäseniä eri puolilta maailmaa ja tämä oli todella kiva. Pääsin tutustumaan niin monenlaisiin ihmisiin, että yksi retkikunnan mieleenpainuvimpia asioita on nimenomaan ollut nuo kaikki ihmiset.
Vietimme perusleirissä pari päivää ja ehdin käydä koskettamassa alempaa ykkösleiriä 5600 metrin korkeudessa ennen Puja seremoniaa. Pujassa pyydetään jumalilta siunausta ja turvallista matkaa ylös vuorelle.
Ensimmäinen rotaatio yläleirihin
Lähdimme ensimmäiselle rotaatiolle yläleireihin ja alkuperäinen suunnitelma oli nukkua ykkösleirissä 5800 metrissä yö, sitten kakkosleirissä 6300 metrissä ja kaksi yötä kolmosleirissä 6600 metrin korkeudessa.
Sääolosuhteet alkoivat haastamaan jo ensimmäisellä rotaatiolla ja päädyimme nukkumaan vain yhdet yöt jokaisessa leirissä. Koko rotaation ajan satoi lunta, räntää tai vettä. Lunta ehti tulla kolmessa yössä noin 30-40 senttimetriä lisää.
Manaslulla erityisesti ykkös- ja kakkosleirin välillä on jyrkkiä rinteitä ja loivempia kohtia, jotka ovat herkkiä lumivyöryille. Sen vuoksi uusi lumi toi mukanaan lumivyöryriskin. Myös kolmosleirin yläpuolella oli riski isoille vyöryille, jonka vuoksi lähdimme aikaisin aamulla takaisin kolmosleiristä perusleiriin.
Minulla oli ensimmäisen rotaation aikana päänsärkyä ja ensimmäistä kertaa ikinä en pystynyt syömään kolmosleirissä kaikkia ruokia. En siis ollut akklimatisoitunut, sillä olimmehan jo todella korkealla melko nopealla aikataululla. Oloni myös helpotti heti perusleiriin saapuessa. Vaikka mietin johtuuko päänsärky jostain muusta, niin korkeudesta se johtui.
Ensimmäinen huiputusyritys
Rotaation jälkeen aloitimme katsomaan sääennusteita ja perusleirissä sää jatkui kurjana. Kun laskeuduimme kolmosleiristä alas satoi koko päivän märkää lunta ja kaikki vaatteet olivat aivan läpimärät. Perusleirissä satoi vettä ja isoin huoli oli vaatteiden kuivattaminen. Sain kuivatettua tärkeimmät takit ja housut messiteltassa kaasulla toimivat lämmittimen avulla ja loput vaatteet taisivat pysyä märkänä kotiin asti.
Sääennusteet olivat melko epävakaita ja selkeää sääikkunaa ei näyttänyt tulevan. Parin lepopäivän jälkeen ennuste alkoi muuttumaan paremmaksi ja pieni sääikkuna ilmestyi 24.9.2022 päivälle. Päätimme lähteä yrittämään tuota pientä ikkunaa varten.
Etenimme tällä kertaa suoraan perusleiristä kakkosleiriin ja ensimmäistä kertaa illalla sää kirkastui ja tuntui jopa kylmältä. Meillä oli kaunis ilta kakkosleirissä ja menimme ajoissa nukkumaan. Tällä kertaa pystyin syömään ja nukkumaan huomattavasti paremmin – akklimatisoituminen oli jo paremmin käynnissä.
Yön aikana alkoi kuitenkin satamaan lunta ja yössä ehti taas kerran kertyä 30 senttimetriä uutta lunta. Ennuste oli muuttunut yön aikana huonommaksi. Päätimme lähteä takaisin perusleiriin, jotta ehtisimme levätä ennen seuraavaa huiputusyritystä vähintään kaksi päivää.
Olin tyytyväinen, että sain toisen rotaation yläleirihin. Oloni oli itseasiassa motivoitunut vaikka ennuste ei ollutkaan pitänyt paikkaansa ja olimme kääntyneet huiputusyritykseltä alas.
Toinen huiputusyritys ja iso lumivyöry
Parin lepopäivän jälkeen alkoi näyttämään, että mahdollisesti 28.9.2022 aukeaisi meille sopiva sääikkuna. Erityisesti katsoimme tuulia, sillä ilman lisähappea kovassa tuulessa kiipeäminen ei ole mahdollista, koska hengitystiheys kasvaa ja tuulen myötä hengittäminen muuttuu vaikeammaksi. Tuuli myös tekee säästä kylmemmän, joka ilman lisähappea täytyy ottaa huomioon.
Lähdimme tällä kertaa perusleiristä isommalla porukalla kohti kakkosleiriä. Sieltä tarkoitus oli yhden yön jälkeen siirtyä kolmosleiriin, seuraavana päivänä nelosleiriin ja nukkua muutama tunti nelosleirissä ennen huiputusta. Tiimissämme ne, jotka kiipesivät lisähapella lähtivät huipulle kolmosleiristä.
Pääsimme kakkosleiriin ja vietimme mukavan illan teltassa ruokaa syöden ja jutellen kahden telttakaverin kanssa. Seuraavana päivänä kiipesimme kolmosleiriin ja matkalla pystyimme juttelemaan, meillä oli mukava kiipeily ja saavuimme kolmosleiriin hyvällä fiiliksellä. Olin kantanut perusleiristä pienen Coca Cola -pullon mukanani ja palkitsin itseni kylmällä sokerijuomalla – sitten sekunneissa asiat muuttuivat.
Kolmosleiristä 6600 metrin korkeudesta näkyy reitti kohti nelosleiriä 7400 metrin korkeuteen. Reitti on Manaslun normaalireitin jyrkimpiä kohtia ja herkkä paikka lumivyöryille. Kukaan ei täysin tiedä, miten vyöry sai alkunsa. Näimme kuinka rinteessä tapahtui suuri vyöry ja reitillä oli useampia ihmisiä. Kolmosleirissä joku sanoi, että meidän tiimin sherpat ovat juuri tuolla. He olivat viemässä tavaroita nelosleiriin ja olivat laskeutumassa kohti kolmosleiriä.
Tilanne oli pitkään melko kaaottinen, sillä kukaan ei tiennyt miten pahasti kiipeilijät olivat loukkaantuneet ja kuinka monta ihmistä vyöryssä todellisuudessa oli. Pelastusoperaatio alkoi kuitenkin heti ja pian loukkaantuneita saatiin tuotua kolmosleiriin. Tiimistämme seitsemän sherpaa oli saanut vammoja ja yksi toisen tiimin sherpa valitettavasti kuoli vöyryssä.
Itku oli leirissä herkässä ja loukkaantuneiden näkeminen on ollut yksi vaikemmista hetkistä koko reissulla. Pitkään oli myös epätietoisuus siitä, että miten Pemballe eli kanssani kiipeävälle sherpalle oli käynyt. Olin niin onnellinen ja helpottunut, kun näin Pemban hengissä leirissä.
Loukkaantuneita ihmisiä saatiin evakuoitua kolmosleiristä helikopterilla jo illan aikana. Seuraavana aamuna kaikki loputkin loukkaantuneet saatiin turvaan Samagaoniin ja Kathmanduhun sairaalahoitoon.
Yö nelosleirissä 7400 metrissä
Vyöryn jälkeen olimme vielä yhden yön kolmosleirissä ja emme tehneet heti päätöksiä siitä, että liikummeko suunnitelman mukaan ylös vai emme. Seuraavana päivänä aloitimme nousemaan kohti nelosleiriä melko myöhään klo 11 aikaan. Tästä noususta tulikin reissun yksi kovimpia.
Jyrkkää riittää koko matkan ajan kolmosleiristä nelosleiriin ja minulla oli vaikeuksia liikkua. Olin hidas ja väsynyt enkä saanut matkalla enää syötyä eväitä tai oikeastaan juotua. Edellisen päivän henkinen ja fyysinen stressi näkyi kiipeilyn aikana, mutta minulla oli myös tuntemus etten ole akklimatisoitunut vieläkään täysin. Olin tässä kohtaa ollut korkealla vähän vajaa kolme viikkoa.
Matkalla nelosleiriin alkoi jo tuulla ja hienon hieno lumipölly alkoi lyödä vasten kasvoja. Sormia ja varpaita palelsi jo matkalla ja päivä alkoi kääntymään iltaa kohti. Olin niin helpottunut, kun neloleiri alkoi näkymään ja mietin, että mitähän seuraavan päivän huiputuksesta tulee.
Yö olikin mielenkiintoinen, sillä tuulta oli arviolta 50-60 km/h koko yön ajan ja teltta lepatti tuulessa. Pian yön pimennyttyä telttaan alkoi tulemaan ihmisiä, sillä he halusivat sisään. Monet olivat aloittaneet huiputusyrityksen kolmosleiristä ja yllättyneet matkalla, kuinka tuulista ja kylmää on. Nelosleirissä oli vain muutama teltta ja näihin muutamaan telttaan yritti useat ihmiset sisään. Lopulta teltan sisällä ja eteisissä oli arviolta kymmenen ihmistä ja yöunet olivat katkonaiset.
Koko yö vain tuuli ilman yhtäkään taukoa. Oli selvää, että sellaisessa tuulessa ei pystyisi ilman lisähappea kiipeämään. Hengittäminen on vaikeaa ja paleltumisriski liian korkea. Käännyimme aamulla alas ja pelkkä laskeutuminen kolmosleiriin oli rankka. Olin myös todella pettynyt.
Viimeinen huiputusyritys
Ehdin levätä yhden päivän perusleirissä ennen kuin lähdin taas kerran uudestaan perusleiristä yrittämään huipulle. Olin väsynyt enkä ollut varma haluanko enää lähteä vuorelle. Käytin yhden aamun itkemiseen ja kaverit olivat kyllä tukena tsemppaamassa, että lähtisin vielä kerran yrittämään.
Päätin lähteä ja itkin pettymystä, epävarmuutta, väsymystä ja varmaan kaikkia elämäni murheita perusleiristä ykkösleiriin ja sen jälkeen pystyin taas keskittymään kiipeilyyn. Lähdin Kilun kanssa ylös ja meillä oli lopulta mukava ilta kakkosleirissä kahdestaan, sillä muut jäivät vielä perusleiriin tai osa meni yöksi ykkösleiriin.
Seuraavana päivänä kiipesimme kolmosleiriin ja lounasaikaan alkoikin satamaan lunta. Ennusteissa ei ollut näkynyt lumisadetta ja 17 seuraavan tunnin aikana satoi puolesta metristä jopa metriin uutta lunta. Mietin yöllä, että en lähde siihen kammottavaan vyörymaastoon jos lunta tulee tätä tahtia.
Aamulla olin jo tehnyt päätöksen, että käännyn alas ja niin kääntyivät kaikki muutkin. Laskeutuminen oli yksi haastavampia kiipeilyyn liittyviä päiviä, joita olen koskaan kokenut. Polku oli tietenkin mennyt umpeen ja köysiä täytyi etsiä lumen alta. Tiimistämme pieni osa lähti avaamaan polkua kakkos- ja ykkösleirin välillä. He tekivät ihan mielettömän työn kaikille niille kiipeilijöille ja sherpoille, jotka laskeutuivat kyseisenä päivänä alas vuorelta perusleiriin.
Matkamme alas pysähtyi erään jyrkemmän seinämän jälkeen, sillä köysiä ei löytynyt heti lumen alta. Meidät ohitti kolme sherpaa ja muutama minuutti myöhemmin iso laattavyöry lähti liikkeelle aivan vierestämme. Kaikki ketkä olivat köydessä kiinni säilyivät ehjänä, mutta yksi sherpoista ei ollut köydessä kiinni ja hän katosi vyöryssä.
Tämän jälkeen tikkailla yksi mies tippui railoon, mutta säilyi onneksi rytäkässä ehjänä. Paljon tapahtumia lyhyen ajan sisällä ja olimme vain todella onnellisia, kun pääsimme vuorelta alas perusleiriin.
Oliko reissu epäonnistunut?
Tavoitteenani oli kiivetä ilman lisähappea Manaslun True Summitille ja en onnistunut tavoitteessani.
Opin kuitenkin kasitonnisten kiipeilystä aivan valtavasti lisää ja siitä, mitä kaikkea pitää huomioida ja miten sääennusteet voivat yllättää täysin. Kyse on paljon muustakin kuin huipusta. Ensisijaisesti myös koko retkikunta on hengissä ja turvassa. Onnistuimme siinä mielessä ensisijaisessa tavoitteessa eli kiipeämisessä mahdollisimman turvallisesti.
Sain myös todella ihania uusia ystäviä. Heistä olen kiitollinen ja onnellinen varmasti lopun elämäni.
Isoimpana sain kuitenkin itselleni vahvistuksen siitä, että mitä asioita toivoisin tulevaisuudeltani. Olen hakenut suuntaa Everestin jälkeen ja vaikka olen tiennyt, että kiipeilyt jatkuva, niin suunta on suoraan sanottuna ollut hieman hukassa. Intohimon ja kipinän kanavoiminen seuraaviin projekteihin on nyt vihdoinkin vahvempi kuin kertaakaan Everestin jälkeen – tästä olen todella onnellinen.
