Terveisiä Nepalista! Lähdin huhtikuun alussa Aventuran ja Raatamon yhteisprojektin tiimoilta Nepaliin ensin vaeltamaan Gokyon alueelle ja sitten kiipeämään Lobuche Eastiä. Mukanani oli 12 henkilön ryhmä asiakkaita ja he olivat reilun vuoden harjoitelleet yhdessä kohti reissua. Työreissun jälkeen suunnitelmani oli jatkaa omaa reissuani ensin Lhotselle eli maailman neljänneksi korkeimmalle vuorelle ja sen jälkeen säiden ja muiden olosuhteiden salliessa yrittää kiivetä uudestaan Makalulle, joka jäi viime keväänä kesken sairastumisen vuoksi.
Gokyon vaellus ja Lobuche East
Kolmantena vaelluspäivänä Namche Bazaarissa 3400 metrin korkeudessa tunsin, kuinka kurkkuni oli hieman kipeä. Rupesin heti syömään tupla-annoksen sinkkiä ja pyrin koko ajan kiinnittää huomiota käsihygieniaan. Tästä parin päivän päästä ryhmän ensimmäinen jäsen oli jo kuumeessa ja siitä alkoikin kunnon sairasteluiden aalto, jolta ei tainnut kukaan ryhmäläinen välttyä.
Minulla oli kurkku kipee, lihaskipua ja sahaava kuume. Tähän yhdistettynä töiden tekeminen ryhmän kanssa ja totuttelu ohueeseen ilmanalaan eli akklimatisoituminen oli fyysisesti raskasta. Ennen Lobuche Eastin yläleiriin 5200 metrin korkeuteen siirtymistä minulla oli edellisenä iltana yli 38 asteen kuume ja tässä kohtaa ääneni alkoi myös hiipumaan. Puhuminen sattui kurkkuun ja lääkitsin itseäni osaamiseni sekä parhaan tietämykseni mukaan mahdollisimman hyvin. Toivoin, että kunnon yöunet korjaisi tilannetta ja pääsisin ryhmän mukana nousemaan Lobuchen huipulle. Kuitenkin yläleirissä edelleen kuumeeni huidellessa yli 38 asteessa päätin, että en lähde riskeeraamaan omaa terveyttäni tai jatkoreissua. Harmitti lähettää ryhmä paikallisoppaiden kanssa huipulle, mutta tällä kertaa se oli ainoa ja oikea päätös.
Kävelin päivää aiemmin alemmas lepäämään kahden kipeän asiakkaan kanssa ja saimme levätty Pangbochessa 3900 metrin korkeudessa odottaen muuta ryhmään. Lopulta kävelimme Luklaan asti ja jäimme jumiin huonon kelin vuoksi, josta sitten nopealla päätöksenteolla kävelimme Zurkey nimiseen kylään, josta saimme helikopterit alas ja asiakkaat ehtivät kotilennolleen Suomeen.
Lepopäivä Kathmandussa ja ensimmäinen virhe
Olin sopinut Imagine Nepalin eli operaattorin kanssa, jonka kanssa olin menossa Lhotselle, että kun olen akklimatisoitunut valmiiksi niin voin lentää suoraan Kathmandusta Everestin perusleiriin 5300 metrin korkeuteen. Sain asiakkaat saatettua kotimatkalle ja ehdin lepäämään 18 työpäivän (töissä ollaan vuorokauden ympäri) jälkeen Kathmandussa yhden kokonaisen päivän.
Lepopäivän aikana kävin hankkimassa uudet lenkkarit, lääkärissä varmistamassa että olen tarpeeksi terve palaamaan korkealle ja tein yrityksen laskutusta sekä kaksi etäpalaveria Suomeen. Ehdin nukkumaan 40 minuutin päiväunet ja pakkamaan seuraavan päivän 4:00 herätystä varten sekä retkikuntavarusteeni että Kathmanduhun jäävät tavarat.
Nyt kun kirjoitan listaa, mitä kaikkea tein, niin on täysin selvää että yksi päivä lepoa oli aivan liian vähän. Tiesin, että tulen olemaan työreissun jälkeen väsynyt, mutta en tiennyt olevani niin kipeä. Ajatus, miksi halusin siirtyä mahdollisimman pian takaisin Everestin perusleiriin oli se, että en halunnut menettää akklimatisoitumista.
Lensin 22.4.2024 eli syntymäpäivänäni perusleiriin suoraan Kathmandusta. Lento oli aivan upea ja olin kopterissa ainoa matkustaja. Tämä oli hieno syntymäpäivälahja, mutta oloni ei 5300 metrin korkeudessa ollutkaan täydellinen. Luklasta eli 2800 metrin korkeudesta lento kestää noin 6 minuuttia perusleiriin 5300 metriin. Tässä ajassa korkeutta tulee niin paljon lisää, että kopterista ulos tullessa minulla askel heitti ja päässä huimasi.
Tässä kohtaa ääneni oli edelleen käheä ja minulla oli yskä. Ajattelin, että lepään perusleirissä ennen rotaation tekemistä yläleireihin ja tilanne tasaantuisi sitä kautta.
Perusleirielämää ja ensimmäinen rotaatio
Olin seitsemän päivää perusleirissä ja toivomukseni parantumisesta meni itseasiassa täysin päin vastoin. Oloni oli heikko perusleiriin saapumisen jälkeen ja akklimatisoitumisen kanssa oli haasteita. Sydän tykytteli yöllä ja nukuin huonosti. Liikkuminen oli raskasta ja kurkku oli todella kipeä.
Retkikunnassa oli 12 ihmistä, joista 10 kiipesi Everestille ja minä sekä Tracee, jonka olin tavannut viime syksynä Manaslulla kiivettiin ainoina Lhotselle. Osa Everestin kiipeilijöistä mielestäni puskettiin operaattorin toimesta rotaatiolle niin pian kuin mahdollista. Sain neuvoteltua kuitenkin Traceelle ja minulle muutaman lisäpäivän lisää perusleirissä ennen rotaatiolle siirtymistä.
Tässä vaiheessa minulla oli kehittynyt jo melkoinen yskä ja pahin vaiva oli todella kipeä kurkku sekä oikeastaan koko suu. Puhuminen sattui ja ääneni oli todella painuksissa. Puhuessa tuntui, että joudun huutamaan ja silti saan vain kähinää ja painuneen äänen ulos.
Rotaatio oli kuitenkin pakko tehdä ja seitsemän päivän lepäämisen jälkeen lähdimme ensimmäistä kertaa Khumbun jäätikön ylitykseen. Kiipeäminen meni kaikesta huolimatta yllättävän hyvin. Mielestäni jäätikkö oli helpompi kuin 2021 ja vaikka reitti ehkä oli aavistuksen pidempi, niin se ei sisältänyt yhtä paljon jyrkkiä laskuja ja nousuja vaan oli suoraviivainen. Vasta lähellä ykkösleirin noin 6000 metrin korkeudessa oli noin 20 metriä pitkä jyrkkä seinämä, joka sai nopeasti ihmiset jonoksi asti. Juuri ennen tätä seinämää oli myös mielestäni jäätikön pelottavimmat paikat, jossa isojen talojen kokoiset jääpalat roikkuivat pään yläpuolella niin, että niiden oli mahdollista romahtaa missä kohtaa tahansa.
Pääsimme ykkösleiriin 6100 metrin korkeuteen ja vietimme täällä yhden yön. Sain vielä tässä kohtaa nukuttua yllättävän hyvin ja päivä meni mielestäni muutenkin hyvin. Minulla oli pahentuva yskä, mutta en kokenut sen vielä häiritsevän.
Kiipesimme seuraavana päivänä kakkosleiriin ja tässä kohtaa tuuli alkoi nousemaan. Ykkös- ja kakkosleirin väli saattaa olla pahimmillaan todella kuuma ja aurinko lämmittää enemmän kuin uskoisikaan. Meillä keli oli inhimillinen, mutta oloni alkoi heikentyä tässä kohtaa. Maasto on helppoa ja tuntui, että saan taistella hitaaseen vauhtiin askel askeleelta.
Pääsimme kakkosleiriin ja oloni alkoi pikku hiljaa olemaan huonompi ja huonompi. Vietimme kakkosleirissä yhteensä kolme yötä. En oikeastaan nukkunut öiden aikana juuri ollenkaan ja yskäni oli todella paha. Toisena aamuna happisaturaationi näytti 52 % ja olin hetken jo sitä mieltä, että nyt kannattaisi lähteä laskeutumaan. Saturaatio lähti kuitenkin nousuun ja yritin juoda, syödä ja pysyä valveilla sekä liikkua kevyesti leirissä. Tuuliolosuhteet olivat myös todella rajut kakkosleirissä, sillä pahimmillaan puuskat puhativat 80 kilometriä tunnissa. Osan retkikuntien teltat tuhoutuivat ja yöllä teltan sisällä tuntui, että teltta on lähdössä lentoon. Lämpötila oli myös sellainen, että untuvapukua sai pitää sekä päivällä että yöllä päällä. Olin saanut Nordiskilta uuden lämpimän makuupussin reissua varten ja se tuli todella tarpeeseen kakkosleirin kylmien öiden aikana.
Kävimme ylempänä aklimatisoitumassa ja kolmannen yön jälkeen halusin ainoastaan alas kakkosleiristä. Yskäni oli todella paha, suuhuni oli alkanut muodostua valkoista peitettä joka lopulta selvisi hiivaksi, ääni oli täysin kateissa, kurkkuun ja suuhun sattui syöminen, juominen ja puhuminen sekä aamulla pääni oli niin kipeä, että jokainen liike sattui. Vasta laskeutuminen alkoi helpottaa oloa ja yskän mukana irtosi kovia, limaisia ja todella kuvottavia ysköksiä.
Päätin jo alas kävellessä, että minun on pakko päästä alemmille korkeuksille lepäämään ennen huipulle lähtemistä. En halunnut lähteä Kathmanduhun huonojen aiempien kokemuksien vuoksi kopterilla lentämisestä, mutta päätin että lentäisin Namche Bazaariin 3400 metrin korkeuteen lepäämään niin pian kuin mahdollista. Pääsimme kakkosleiristä takaisin perusleiriin ja odotin vielä yhden yön sopivaa kopterikyytiä alemmas. Oloni oli tässä kohtaa tosi kehno ja yskin isoja limaklönttejä ulos ja nukkuminen oli haastavaa.
Lopulta lepäsin Namchessa neljä päivää. Kävin lääkärissä hakemassa kolmannen antibioottikuurin, yskänlääkettä ja en tehnyt muuta kuin makasin yksin huoneessani. Päivittäinen rutiini oli käydä syömässä pizzaa, lukea, nukkua ja syödä lisää.
Kun minun piti palata perusleiriin olikin sää todella huono sekä Namchessa että perusleirissä. Päätin, että en jää enää odottelemaan epävarmaa kopterikyytiä vaan kävelen takaisin 2-3 päivää perusleiriin. Vaikka Namchesta lähtiessä harmitti, niin lopulta tämä kävelypätkä oli todella hyvä ja antoisa. Sain edetä omaa tahtiani ja olla itsekseni. Ainoa huono puoli oli se, että minulla oli todella painava reppu. En perusleiristä lähtiessä ollut niin järkevä, että olisin optimoinut kantamuksia kävelyä varten. Minulla oli mukana muunmuassa iPadi ja kolme varavirtalähdettä.
Pääsin perusleiriin ja olin iloisempi kuin koko retkikunnan aikana. Sairastelu on aina todella inhottavaa, mutta vielä inhottavampaa se on korkealla ja samalla, kun pitäisi saada pidettyä suorituskyky maksimitasolla.
Huipulle lähtö
Olin saapunut perusleiriin kahden pitkän vaelluspäivän jälkeen ja samana iltana minulle kerrotaan, että minun pitäisi lähteä 1:00 Khumbun jäätikölle ja kohti huippua. Tässä kohtaa mielestäni ennuste näytti huonolta ja köysiäkään ei oltu fiksattu vielä huipulle. Yritin käyttää näitä argumentteja perusteluun, miksi en ole vielä valmis huipulle lähtöön ja sain operaattorin omistajalta lähinnä vinoilua takaisin. Sanoin ja päätin, että jään odottamaan seuraavaa keli-ikkunaa. Tämä oli lopulta oikea päätös, sillä ensimmäisen ”ikkunan” aikana keliolosuhteet olivat tuuliset ja lumisateiset.
Odotimme seitsemän päivää perusleirissä seuraavaa sääikkunaa ja lopulta 16. toukokuuta lähdimme 1:00 kohti ykkösleiriä ylittäen Khumbun jäätikön. Pidimme ykkösleirissä pienen tauon ja jatkoimme kakkosleiriin. Seuraavana päivänä pidimme lepopäivän kakkosleirissä. Lähdimme 18.5. kolmosleiriin 7200 metrin korkeuteen ja tässä kohtaa tuntui, että kiipeily vihdoin alkoi sujua. Sanoin Ngimalle, kenen kanssa kiipesin, että vihdoinkin tuntuu omalta itseltä.
19.5. aamuyöstä tuuli alkoi riepottelemaan kolmosleirissä telttaa ja aamulla sää oli pilvinen, lumisateinen ja tuulinen. Päätimme kuitenkin lähteä kohti nelosleiriä. Sääennute lupaili ihan erilaista säätä kuin mitä todellisuus oli. Kolmos- ja nelosleirin välillä on jyrkkää rinnettä ja kovassa tuulessa tuntui, että välillä sai taistella eteenpäin. Meidän kanssa oli liikkeellä muitakin ja ohittelimme koko päivän ajan hitaampia kiipeilijöitä Ngiman kanssa. Näin jälkikäteen ajateltuna se ei ehkä ollut järkevää, sillä ohittaminen vie niin paljon ylimääräistä energiaa, että se ei ole sen arvoista.
Suunnitelmamme oli lähteä nelosleiristä 7800 metrin korkeudesta 23:00 kohti Lhotsen huippua. Heräsimme 22:00 ja jo teltan sisällä kuulee, kuinka tuuli on liian kova kiipeämiseen. Tuuli liikutti myös irtolunta edellisten päivien lumisateen myötä.
Odotimme 1:45 saakka ja lähdimme teltasta ulos. Päässäni oli laskettelulasit, iho oli suojattu buffilla ja happimaski suojasi loppuosaa kasvoista. Huppu päässä kovassa tuulessa lähdimme etenemään nelosleiristä kohti Lhotsen huippua.
Oloni oli todella voimaton ensimmäisestä askeleesta lähtien. En pystynyt enää puhumaan mitään, koska olin menettänyt täysin ääneni. Yritin olla yskimättä, sillä yskä vaikeuttaa hengittämistä entisestään. Tämä oli huiputuspäivä, jolloin jouduin taistelemaan jokaisen askelen eteen. Lunta oli välillä sääreen välillä polveen saakka, olimme ensimmäinen tiimi vuorella ja teimme omaa polkuamme. Ngima meni edellä, minä toisena, Happy kolmantena ja Tracee neljäntenä. Ngima veti köysiä ylös lumesta ja teki kyllä todella ison työn päivän aikana.
Lumipölly ja tuuli helpottui yön aikana siten, että auringonnousu oli kaunis ja upea. Harmillisesti en jaksanut kaivaa puhelinta taskusta, mutta tulen muistamaan tuon hetken kyllä lopun elämäni.
Jouduin yön ja aamun aikana miettimään monta kertaa, että jaksanko vielä alas. Tärkeintä ei ole jaksaa huipulle vaan nimenomaan takaisin alas. Mietin kääntymistä monta kertaa ja kun huippu alkoi näkymään ja pidimme pientä taukoa ja Tracee kysyi, että käännytäänkö alas sanoin että nyt mennään huipulle. Me ei haluta tulla tänne enää takaisin.
20.5.2024 klo 9:50 paikallista aikaa olimme Lhotsen 8516 metriä korkealla huipulla. Olin väsynyt, keli oli muuttunut pilviseksi ja lunta satoi hiljalleen. Huiputuskuvassa ei paljon maisemia näy, mutta onneksi aamun kirkkaat hetket jäävät mieleen. Otimme nopeasti kuvat ja lähdimme laskeutumaan alas.
Laskeutuminen meni suhteellisen nopeasti, koska vuorella oli vähän muita tiimejä ja pääsimme laskeutumaan omaa tahtiamme. Nelosleirissä 7800 metrissä pidimme pienen tauon ja otimme teltan sekä varusteemme kantoon ja lähdimme laskeutumaan alas.
Laskeutuminen nelosleiristä kakkosleiriin oli todella raskas pätkä. Minulla oli vaikeuksia hengittämisen kanssa ja liikkuminen tuntui raskaalta. Yskä oli niin paha, että oksensin useamman kerran kovan yskänpuuskan vuoksi ja kaikki päivän aikana nauttimani neste ja ruoka tuli ulos. Ajatus siitä, että jokainen askel alaspäin helpottaa auttoi jatkamaan alas.
Lopulta 17 tuntia siitä, kun olimme lähteneet nelosleiristä kohti huippua, olimme takaisin kakkosleirissä. Minulla oli edelleen kova yskä ja niskaani sattui. Sain kuitenkin syötyä vähän ja menimme aikalailla heti nukkumaan kakkosleirissä. Minulla oli selvää, että haluan laskeutua vuorelta alas niin pian kuin mahdollista.
Seuraavana aamuna minä ja Ngima lähdimme perusleiriin. Viimeistä kertaa Khumbun jäätikön yli, onneksi ja ajatuksissa oli vain, että nyt tarkasti ja reippaasti jäätikön yli turvaan perusleiriin. Tracee jäi lepäämään vielä kakkosleiriin päiväksi, mutta minä en pitkistä ja raskaista päivistä huolimatta halunnut jäädä enää korkealle hetkeksikään pidemmäksi aikaan.
Perusleirissä oli saavuttuamme tosi hiljaista. Retkikunnan lähes kaikki jäsenet olivat joko jo kiivenneet huipulle ja lähtenyt kotiin tai sitten he olivat vasta kiipeämässä huipulle tulevina päivinä. Olin leiriin saapuessa väsynyt ja kärttyinen. Oloni oli edelleen yllättävänkin tukala ja erityisesti puhuminen oli vaikeaa kipeän kurkun ja käheän äänen vuoksi. Base camp managerimme sai minut jaettuun helikopterikyytiin seuraavana aamuna Luklaan ja Luklasta lensimme samana iltapäivänä pienkoneella Kathmanduhun. Sain siirrettyä kotilentoakin niin, että olin maanantaina Lhotsen huipulla ja torstaina kotona Suomessa.
Toiveeni kiivetä Makalu alkoi romuttumaan jo melko varhaisessa vaiheessa, sillä Makalulle kiivettiin tänä keväänä kauden alkuvaiheessa ja Imagine Nepalin tiimi oli vuorella silloin, kun olin Namchessa lepäämässä. Minulla tarjottiin mahdollisuutta kiivetä Makalu silloin, mutta en sairastelun vuoksi halunnut lähteä vaan päätin laittaa kaikki panokseni Lhotsen kiipeämiseen.
Oppeja reissulta
Koko reissu oli mielestäni tosi haastava. Erityisen haastavan siitä teki sairastelu, joka vaikutti sekä akklimatisoitumiseen että palautumiseen kiipeilyiden välillä. Tuleville reissuille opin seuraavia asioita:
- On hyvä pitää työreissut ja omat reissut erillään. Näin molemmat reissut todennäköisesti onnistuvat paremmin.
- Minulle paras tapa akklimatisoitua on kävellä ja ottaa tarpeeksi aikaa totutteluun.
- Sairastelu vaikuttaa akklimatisoitumiseen todella paljon ja sen kanssa täytyy olla tarkkana.
- Energiapitoiset juomat ja geelit toimivat tällä reissulla energialähteenä kun syöminen muuten sattui.
- Vaikka ongelmia tulee eteen, niistä on mahdollista silti yksi kerrallaan päästä eteenpäin.
- Hyvät tukijoukot ovat tärkeitä. Erityisesti silloin, kun asiat eivät mene reissussa toivotulla tavalla.
- Kahden kasitonnisen kiipeämiseksi tarvitsee monen asian mennä putkeen. Jos ei halua käyttää maksimaalista määrää lisähappea, täytyy omaa kiipeilytapaa pohtia ja luoda itse itselle raamit, jonka sisällä haluaa omaa kiipeilyä toteuttaa. Tätä tuli pohdittua paljon ja teemaa voisi avata laajemminkin.
- Terveenä pysymisen eteen kannattaa tehdä kaikki mahdollinen.
Olin Suomeen tullessa melko kipeä ja yhden yön sairaalassa keuhkoveritulppaepäilyn vuoksi (aiheeton onneksi). Meni kuitenkin muutama viikko ja reissun raskaudet unohtuvat – kuten Phil Crampton sen sanoo, niin reissuista nauttii eniten kotisohvalta ja raskaat hetket unohtuvat.
Lähden elokuun lopussa takaisin Nepaliin ja sieltä toivottavasti Tiibetiin suuntana Cho Oyo.
