Loukkaantuminen on tuntunut tosi kurjalta. Henkisesti vaikeammalta kuin osasin odottaa. Kesäkuussa, kun loukkasin polveni Alaskassa, yritin pitää evakuointia odotellessa mielen korkealla ja miettiä, että kuntouttaminen on prosessi, joka kuitenkin etenee selkeästi eteenpäin ja progressiivisesti.
Omalta osalta kuntoutuminen on mennyt hyvin ja olen välttynyt suuremmilta vastoinkäymisiltä. Kävely muistuttaa normaalia kävelyä, polvi ei kipeydy juuri ollenkaan ja nyt olen saanut ohjeet salille kuntouttamiseen ja polvea ympäröivien lihasten vahvistamiseen. Sain myös luvan aloittaa ajattelemaan harjoittelua peruskestävyysnäkökulmalla.
Kaikki on siis sujunut suunnitelmien mukaan, mutta aika on tuntunut todella pitkältä. Siis pidemmältä kuin osaatte arvata. Ensin kuusi viikkoa kepeillä ilman kävelyä, sitten askel kerrallaan turpoavan jalan kanssa ja joka päivä askeleet ovat alkaneet sujua, mutta silti jokaisella askeleella on tuo inhottava kaihertava tunne siitä, että polvi ei ole vielä kunnossa. Onneksi jo pätkiä on alkanut tulemaan, missä tuo kaihertava tunne on jäänyt kokonaan pois.
Henkisesti olenkin käynyt tällä kertaa suuremman kamppailun itseni kanssa. Olin juuri järjestellyt elämääni siten, että aloitan panostamaan täysillä kiipeilyyn. Työkuviot ja muut elämän osa-alueet olivat valmiina heinäkuuta varten ja lopulta makasin kotona sohvalla keppien kanssa, vaikka olin suunnitellut jotain aivan muuta.
Eniten on harmittanut kuitenkin tulevan syksyn suunnitelmien muuttuminen. Tulevia vuorireissuja on jo tiedossa ja vuoret eivät katoa mihinkään, silti mitä lähemmäs alkuperäisiä reissupäiviä kohden tullaan, sen nihkeämmältä on tuntunut. Olen miettinyt, että olisinko sittenkin pystynyt lähtemään reissuun. Ehkä olisin, mutta riskin olisin ainakin ottanut.
Olen suunnittelija ja oppinut kyllä matkan varrella, että yksi tärkein ominaisuus vuorikiipeilijälle on myös oppia muuttamaan suunnitelmia. Kyse ei ole loukkaantumisesta vaan vuorilla esimerkiksi olosuhteet voivat muuttaa suunnitelmia yllättävän nopeasti. Pitää osata myös päästää alkuperäisistä suunnitelmista irti ja toisaalta mukautua muuttuviin tilanteisiin. Mukautuminen onkin yksi avainsana vuorilla.
On siis tuntunut monta kertaa tosi kurjalta, mutta alkujärkytyksen jälkeen ei ole tehnyt mieli heittää pyyhettä kehään. Koko ajan on tuntunut, että motivaatio on huipussaan kuntoutusta varten ja ensi vuosi pitää minut kiinni positiivisissa ajatuksissa. On aika helppo miettiä se niin, että niin kauan kun hommat menevät eteenpäin joka päivä, niin ensi vuosi on täysin mahdollinen.
Fysioterapeutin, ortopedin, valmentajan ja minun mielestä ensi kevät on täysin mahdollinen ja unelmani Mt. Everestistä on voimassa ihan täysillä joka päivä. Jokainen tylsä minuutti kuntopyörällä, haastava yhden jalan kyykky tai inhoamani etureisilaite salilla tuntuu konkreettiselta toimenpiteeltä ensi vuotta varten. Se pitää minut kurjasta olosta huolimatta iloisena ja toiveikkaana.
Pitkälti tässä kohtaa isoin vastus on oman pään sisällä olevat ajatukset ja niiden työstäminen positiivisiin ajatuksiin. Ja tätä voimavaraa tulen tarvitsemaan Everestillä tai ihan millä muulla tahansa vuorella ja tästä olen aiemmilla reissuilla paljon oppinut. Olen aloittanut meditoinnin reilu kuukausi sitten, jonka avulla opettelen jumppaamaan myös mieltä kurjan olon yllättäessä.
Olen siis aika onnekkaassa asemassa, sillä pysyn motivoituneena kurjista hetkistä huolimatta ja olen jaksanut uskoa ensi vuoteen vahvasti. Suunnitelmien muuttuminen ei tietenkään ole tarkoittanut sitä, etteikö uusia suunnitelmia voisi tehdä. Nyt minulla on varattu kaksi viikkoa Lapissa ja odotan näitä viikkoja todella innolla. Kun tuntuu kurjalta, pidän tavoitteet ja vuoret mielessä, jotta kurja fiilis lähtisi pois.
