Ajattelin olevani kuolematon. Sitten polvi jäi salilla lukkoon, käsi katkesi kovasta väännöstä, istuin pyörätuolissa, tipuin Alaskassa kuoppaan ja odotin kaksi päivää evakuointia jäätiköllä, jotta pääsin Suomeen leikattavaksi. Kuolema myös konkretisoitui viime syksynä läheisen yllättävän kuoleman myötä. Me kaikki lähdetään täältä joskus.
Omat kokemukseni erilaisista loukkaantumisesta on vahvistanut tunnetta, että mitä vain voi käydä ja toisaalta vastoinkäymiset ovat tehneet minun elämän polusta sellaisen, mikä se on ja toisaalta loukkaantumiset ovat värittäneet matkaani Everestille. En suunnitellut mitään sellaista ja vaikka kuinka yritin, vastoinkäymisiä tuli silti.
Alkuperäinen suunnitelmani 2013 oli kiivetä Everestille ennen kuin täytän 30-vuotta ja sitä ennen kerätä tietoja ja taitoja kiipeämällä vähintään yhden vuoren vuodessa. Ajattelin, että suunnitelma toteutuu sellaisenaan, mutta isoin oppi matkan varrella on ollut se, että kaikki asiat eivät mene niin kuin suunnittelee.
Vuorikiipeilyn henkisestä valmentautumisesta puhutaan mielestäni aivan liian vähän. Ehkä sen vuoksi, että tämänkin postauksen jakaminen tuntuu henkilökohtaiselta ja siltä, että paljastan ajatuksiani syvemmin. Vuorikiipeily on suhteellisen maskuliininen laji, keskittyy suorituksiin ja fyysiseen valmistautumiseen. Todellisuudessa vuorilla oleminen on hyvin paljon muutakin kuin fyysistä voimakkuutta ja kysyy erityisesti henkistä kanttia sekä voimavaroja.
En ole missään muussa tilanteessa joutunut kestämään niin kovaa epävarmuuden tunnetta kuin vuorilla. Reissuun lähtö, siellä suoriutuminen, huiputukset, alastulot ja kavereiden onnistumiset ovat olleet kaikki epävarmoja. Epävarmat tilanteet ovat kasvattaneet nimenomaan henkistä pankkia ja työkalupakkiin on tullut uusia työkaluja.
Kun Alaskassa odotin helikopterikyytiä jäätiköllä, päätin että panostan henkiseen valmistautumiseen vielä paremmin ennen seuraavaa reissua. Seuraava iso reissu piti olla Everest, joka siirtyi koronaviruksen vuoksi ja reissun toteutuminen on edelleen melko epävarmaa. Minua myös suoraan sanottuna pelotti, ahdisti ja suretti Alaskassa niin paljon, että koin tarvitsevani apua valmistautumisessa vielä isompaa haastetta varten.
Miten valmistaudun henkisesti?
Aloitin käymään psykologilla reilu vuosi sitten ja olen saanut käynneistä todella paljon apua nimenomaan henkisen puolen valmistautumiseen. Vaikka Everest-projekti on ollut pitkäaikainen haaveeni ja vuoren sijasta haaveesta on tullut iso osa nykyistä elämääni, on se sisältänyt myös paineiden tunteita, stressiä, ahdistusta ja huolta.
Näin viime keväänä usein painajaista, jossa minut jätettiin 8000 metrissä jäätymään yksin kuoliaaksi vuoren rinteelle. Voin kertoa, että aina herätessä ahdisti ja pelotti, mitä jos niin käy oikeasti? Näiden tunteiden läpikäynti on kuitenkin ollut yksi merkittävin osa valmistautumista ja valmentautumista.
Henkinen valmistautuminen on omien arvojen pohtimista, riskinsietokyvyn arvioimista, tavoitteiden määrittelyä, päättäväisyyttä ja ennen kaikkea keskustelua itsensä kanssa siitä, miten haluaa asiat toteuttaa.
Pitkän matkan olen reilussa vuodessa tehtykin. Nyt on paljon levollisempi mieli kuin vuosi sitten ja jos reissuun pääsee, niin uskoisin onnistumisen olevan huomattavasti lähempänä kuin aiemmin. Vuosi sitten valmistautumisessa oli kiire ja polven kuntouttaminen aiheutti painetta valmistautumiseen. Nyt kiire on muuttunut valmiuteen ja siihen, että heti kun vaan on mahdollista, olen valmis lähtemään.
Epävarmuuden sietoa varten olen opetellut tekemään erilaisia konkreettisia mielen harjoituksia. Näitä harjoituksia voi tehdä kotona tai reissussa. Suurin hyöty harjoituksissa on ollut se, että minulla on keinoja hallita mieltä ja epävarmoja tilanteita.
- Hengitysharjoitukset: aloitin 30 sekuntin harjoituksista ja pikku hiljaa olen kasvattanut harjoituksia useampaan minuuttiin. Oleellista on ollut se, että jos harjoituksen aikana ajatus rupeaa harhailemaan, niin se ei haittaa. Palaaminen hengityksen ajatteluun onkin itseasiassa se oleellisin harjoitus.
- Vapautuminen siitä, mitä muut ajattelevat: jos jonkun mielestä Everest on huono tai vääränlainen tavoite niin mitä sitten? Minun ei tarvitse perustella tekemisiäni muille ihmisille tai välittää siitä, onko se jonkun muun mielestä hyvä tai huono tavoite. En myöskään arvostele muiden tavoitteita. Arvostelut on harmittanut, mutta toisaalta olen oppinut myös olla välittämättä niistä.
- Rentoutumisharjoitukset: kun kehon valtaa ahdistava tunne, niin otan rentoutumisharjoituksen, jossa jännitän eri lihaksia ja päästän ne aivan rennoiksi. Käyn läpi koko kropan. Lopulta ”kroppa painaa” ja jännitys katoaa.
- Keskittyminen: keskity yhteen asiaan kerrallaan ja priorisoin. Yleensä negatiiviset tuntemukset tulevat sekalaisista ajatuksista päässä ja siitä, että mielessä pyörii kolme tuhatta ajatusta samanaikaisesti. Aika usein teen vain listan päässä pyörivistä ajatuksista ja jo se helpottaa.
- Puhun itselleni tsemppaavasti: olen yrittänyt lopettaa itseni ruoskimisen ja puhua itselleni tsemppaavaan äänensävyyn. Mietin, kuinka vähän aikaa vaikeat hetket kestävät koko elämäni aikajanalla, mietin kuinka paljon tein töitä jonkun asian eteen, tsemppaan itseäni ja kannustan tekemään parhaani.
Yksi iso henkistä valmistautumista on ollut myös se, että olen tehnyt pitkiä urheilusuorituksia pitkin vuotta. Tiedän, että kestän väsymystä, huonoja hetkiä tulee, kolottaa ja mieli käskee lopettamaan – se on normaalia ja tiedän selviytyväni tuntemuksista.
Uskon, että lopulliseen onnistumiseen vuorella kuin vuorella vaikuttaa eniten se, miten hyvässä henkisessä vireessä on ja kuinka pystyy käsittelemään epävarmuuden tunteita. Henkisen valmistautumisen merkitystä koko valmistautumisessa ei pidä mielestäni aliarvioida ja koronatilanne sekä muut epävarmat tilanteet ovat mielestäni vain vahvistaneet sitä tuntemusta.
