Juttusarja Everestin reissusta alkakoon. Ajattelin, että minun on helpompi pureskella reissun eri osia jakamalla se selkeästi omiksi jutuiksi sen mukaisesti, miten reissu eteni.
Ensimmäinen vaihe oli karanteeni kotona, koronatesti ja lento Kathmanduhun. Pidin matkalla FFP3-maskia ja pesin käsiä ahkerasti ja olin todella helpottunut siinä kohtaa, kun pääsin Kathmanduhun. Minua oltiin vastassa ja majottauduin hotelliin.
Seuraavana päivänä tapasin retkikunnan muut jäsenet. Muut olivat kiivenneet Phil Cramptonin eli Altitude Junkiesin omistajan kanssa useamman reissun ja he olivat selkeästi iloisia jälleennäkemisestä. Alkoi tutustuminen ja minut otettiin porukkaan mukaan avosylin. Mukana oli yksi, joka oli yrittänyt Everestin huiputusta kolme kertaa aiemmin, yli 20 kertaa Nepalissa käynyt konkarikiipeilijä ja toinen ensimmäistä yli 8000 metrin vuoren kiipeämistä yrittävä kiipeilijä.
Lensimme suoraan Kathmandusta helikopterilla Namche Bazaariin 3400 metrin korkeuteen ja tästä alkoi totuttelu ohueeseen ilmanalaan sekä vaellus kohti Everestin perusleiriä. Nukuimme teetuvissa vaelluksen aikana ja Namche Bazaarissa sekä Pangpochessa olimme ainoat ihmiset koko paikassa. Koronavirus oli tyhjentänyt kylät, koska vaeltajia ei aiempien vuosien tavalla ollut poluilla.
Ensimmäiset päivät vaelluksella on aina sellaisia, että huomaa, kuinka ei ole vielä tottunut ohueeseen ilmanalaan. Ylämäessä hengästytti, nukuin vähän huonosti ja reppu tuntui painavalta. Kannoimme omat tavaramme, joita tarvitsimme vaelluksella emmekä käyttäneet monelle tuttuja kantajia vaelluksen aikana.
Pangpochessa 4000 metrin korkeudessa satoi yön aikana 20 senttiä lunta ja seuraavan päivän vaelluksella Dingpocheen saimme kulkea melko syvässä lumihangessa. Iltapäivällä, kun aurinko alkoi paistamaan, niin maisemat Dingpochessa lumosivat kauneudellaan. Ama Dablamin näkeminen on aina yhtä sykähdyttävä kokemus.
Tämä oli minulle kolmas kerta, kun vaellan Everestin perusleiriin vievän reitin ja mielestäni parhaimmat päivät alkavat Dingpochen jälkeen. Kirkkaalla säällä näkee upeita vuoria: esimerkiksi Ama Dablam, Lobuche, Tabouche ja Cholatse. Ja viimeisenä päivänä ennen perusleiriä näkyy Everest ja Nuptse jos vain sää sallii.
Olimme ajatelleet, että olemme Dingpochessa kaksi yötä, mutta majatalon pitäjien läheinen kuoli yllättäen ja he sulkivat majatalon. Päätimme siirtyä suoraan Lobuchen kylään 4900 metrin korkeuteen. Matkalla Lobucheen täytyy ohittaa Everestillä kuolleiden muistopaikka ja tämä oli kokemuksena täysin erilainen kuin aiemmilla reissuilla.
Olin muistopaikalla yksin ja luin matkalla muistolaattoja. Yksin oleminen ja sen ajattelu, että ihmisille on todella käynyt hullusti reissussa, sai myös miettimään omaa matkaa ja sen tulevia haasteita. Olin jo ehtinyt retkikunnan muilta jäseniltä kuulemaan tarinoita Everestiltä ja huomasin, kuinka olen hermostunut ja jännittynyt niitä kuullessani. Nyt jälkeen päin mietittynä tämä oli myös todella ainutlaatuinen hetki koko matkalla.
Lobuchessa vaihdoimme majataloa, koska pian saapumisen jälkeen majataloon tuli 40 intialaisen retkikunta ja halusimme olla mahdollisimman tarkkoja koronan takia. Emme halunneet olla kontaktissa ahtaissa sisätiloissa niin ison ryhmän kanssa ja vaihdoimme hiljaisempaan majataloon.
Seuraavana päivänä kävelimme Lobuchesta perusleiriin. Tämä oli todella hieno päivä, sillä oli kirkasta ja näin Gorak Shepin majatalon kohdalla ensimmäisen kerran Everestin. Tuntui käsittämättömältä, että olen taas vuorilla ja Nepalissa ja olen kiipeämässä sille mustalle vuorelle, joka pilkistää muiden vuorien lomasta.
Pääsin perusleiriin ja heti sinne saapuessani tapasin aiemmilta reissuilta tuttuja kasvoja, jotka olivat myös kiipeämässä Everestillä tänä vuonna. Moikkasimme hyvän välimatkan päästä ja jatkoin matkaa omaan leiriimme.
Leirimme sijaitsi perusleirin kaukaisimmassa päässä ja perusleiriin saapuessa matkaa oli vielä puoli tuntia meidän omalle leiripaikalle. Hyvä puoli leiripaikassa oli se, että siitä oli lyhyt matka Khumbun jäätikölle ja toisaalta lyhyt matka jäätiköltä tultaessa alas.
Perusleirissä meillä kaikilla oli kolmen hengen teltta ja ruhtinaalisesti näin ollen tilaa. Sain leviteltyä omat tavarani telttaan ja asennoitua siihen, että tämä teltta on seuraavien viikkojen ajan kotini ja tukikohtani. Perusleirissä meillä oli myös keittiö-, ruoka-, ja suihku- ja vessateltta. Leirimme oli pieni, koska retkikunta oli myös pieni. Meillä oli myös tiukat säännöt siitä, että emme saa vierailla kenenkään muun leirissä eikä meidän leirissä saa vierailla muita ihmisiä. Perusleirissä kuljettaessa pidimme myös maskeja naamalla. Nämä varotoimenpiteet osottautuivat juuri oikeanlaisiksi ja vältyimme koronalta omassa kuplassamme.
Olimme saavuttaneet perusleirin viidessä päivässä ja olin siinä kohtaa ollut Nepalissa viikon. Tunsin 5400 metrin korkeudessa, että en ole akklimatisoitunut ja liikkuminen oli hidasta perusleirissä. Ensimmäiset yöt nukuin hiukan huonommin ja päivien aikana tein vaelluksia korkeammalle Pumorin Advanced Base Campiin 5900 metrin korkeuteen.
Vietimme yhdeksän päivää perusleirissä ennen kiipeilyä korkeammalle ja kävimme näiden yhdeksän päivän aikana tutustumassa ensimmäiset kerrat myös Khumbun jäätikköön.
Kokemukseni Everest Base Camp -vaelluksesta oli tällä kertaa hyvin erilainen, mitä se on aiemmin ollut. Tällä kertaa tiesin, että tämä on helpoin osuus koko kiipeilystä ja aiemmilla kerroilla perusleiri on ollut tietynlainen kohokohta matkalla. Kannoin tällä kertaa vaelluksella myös tavarani itse ja etenemisvauhti oli huomattavasti nopeampi. En kokenut vaellusta raskaana, mutta huomasin etten ole vielä täysin akklimatisoitunut.
Vaelluksen aikana meillä oli todella kauniita päiviä ja erityisesti viimeiset päivät ennen perusleiriä ovat todella upeita.
