Helsingin Sanomat ja Iltasanomat uutisoi tällä viikolla perjantaina isosti Everestin ruuhkista ja siitä, miten ihmisiä on jäänyt jonottamaan useiksi tunneiksi yli 8000 metrin korkeuteen. Osa ei ole selvinnyt ruuhkasta, vaan kuolinsyyksi on epäilty ruuhkaan jumittumista.
Ruuhka ei ole ensimmäistä tänä vuonna vuorella, vaan samankaltaisia kuvia huipun tuntumasta on julkaistu aiemminkin. Kiipeilykautta usemman vuoden seuranneena nämä uutiset eivät ole tullut minulle yllätyksenä, mutta toki teidän lukijoiden ja lähipiirin kyselyiden määrästä päätellen, olisi hyvä että kerron omat fiilikseni ruuhkaan.
Ruuhkan syy on yksinkertainen: kiipeilylupia myönnetään liikaa suhteessa siihen, kuinka paljon ihmisiä pystyy huipulle samaan aikaan kiipeämään. Toinen iso tekijä, joka vaikuttaa ruuhkien syntymiseen on tietenkin sää. Tänä vuonna huiputukselle sopivaa säätä on ollut vähemmän kuin yleensä, sillä myrsky iski Intian läheisyyteen ja vaikutukset näkyivät myös Nepalissa. Tämä tarkoittanee, että kaikki lähes neljä sataa kiipeilijää sekä heidän sherpansa yrittävät huipulle muutamana päivänä, jotka ovat mahdollisia kiipeämiselle.
Miksi kiipeilylupia sitten myönnetään niin paljon? Kyse on varmasti monesta asiasta, mutta yksi iso tekijä on Everestin kiipeämisen kaupallisuus. Jokainen kiipeilijä maksaa 11 000 dollaria kiipeilyluvasta ja toisaalta tuo samalla Nepaliin paljon rahaa tullessaan muutenkin.
Retkikuntaoperaattoreille kiipeily on liiketoimintaa, joten jos mietitään asiaa yrityksen tavoitteiden näkökulmasta, niin voiton maksimoimiseksi firmanhan kannattaa myydä mahdollisimman monta kiipeilypaikkaa retkikuntaansa. Se onko se oikein, onkin tietysti eri keskustelu, mutta jos asiaa mietitään vain liiketoiminnan tavoitteista, niin näin asiat varmasti menevät.
Mielestäni näissä lehtijutuissa ei ole tuotu esille sitä, että Everestin huipulle on mahdollista kiivetä useaa eri reittiä pitkin ja tämä Nepalin reitti, jolta myös lehtijuttujen kuvat ovat on suosituin reitti. Suosioon vaikuttaa monta asiaa ja yksi iso tekijä on se, että Nepaliin on suhteellisen helppo saada viisumi ja monet operaattorit tarjoavat reittiä listoillaan. Näin ollen retkikuntaan osallistuvat kiipeilijät ohjautuvat tälle reitille myös helposti.
Everestin retkikuntaan on siis käytännössä kenen tahansa mahdollista ostaa retkikuntapaikka. Ja tämä mahdollisuus tekee toiminnasta kaupallista, sillä monet retkikunnat myös myyvät paikan rahalla ilman minkäänlaista kiipeilykokemusta. Tämä on myös kaupallisuuden nurja puoli, sillä ruuhkat osittain aiheutuvat ihmisten määrästä, mutta myös siitä, että kiipeilijöissä on paljon kokemattomia kiipeilijöitä, jotka ehkä tarvitsevat enemmän tukea tietyissä tilanteissa kuin kokeneet kiipeilijät.
Olimme nyt Nepalissa ollessamme siis yhden yön Everestin Eteläpuolen perusleirissä ja ruokateltassa oli kiipeilijä, joka oli ollut viimeiset 20 vuotta Everestillä. Hän puhui, kuinka usein kiipeilijöissä on ihmisiä, jotka ovat todella menestyneitä elämässään ja he lähtevät hakemaan elämälleen uusia haasteita. Everest on korkeutensa vuoksi näin ollen ultimaattinen tavoite, jonka he haluavat seuraavaksi tavoittaa. Näillä ihmisillä usein on myös varallisuutta, mutta ei välttämättä niin paljon kokemusta.
Olen lukenut muutaman lehtijutun siitä, että jonain vuonna kiipeilylupia alettaisiin rajoittaa ja vaatimuksena luvan saamiselle olisi yhden yli 8000 metrin vuoren kiipeäminen. Tämä voisi karsia tietynlaiset kaupallisuuden ongelmat vuorelta ja näin ollen helpottaa ruuhkia. En tiedä, onko Nepali tekemässä oikeasti tämänkaltaisia rajoituksia ja jos on, niin millä aikataululla tämä voisi tapahtua.
Mutta sitten itse asiaa, mitä mieltä minä olen tästä? Kuvia ruuhkasta olen nähnyt aiemminkin, mutta tietenkin nyt kuvat pysäyttivät miettimään asiaa tarkemmin. Olenhan kuitenkin ensi vuonna lähdössä Everestille, mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaisesti.
Tarkoitukseni ei ole kiivetä tuota reittiä, miltä kuvat ovat vaan olen päättänyt kiivetä Everestille Tiibetin puolelta. Tietenkin myös tuolla reitillä on muitakin kiipeilijöitä, mutta jos katsoo Himalayan Databasesta vuoden 2018 tilastoja, niin Pohjoisesta on kiivennyt selkeästi vähemmän ihmisiä kuin Etelästä.
Tiibetin reitti on tuulisempi, yleensä kylmempi, leirit ovat korkeammalla, perusleiriin pääsee autolla, helikopterievakuoinnit eivät ole mahdollisia, mutta toisaalta ruuhkaa on vähemmän. Olen myös käynyt Nepalin puolella perusleirissä ja nähnyt väenpaljouden, joten myös tämän kevään reissu varmisti päätökseni kiivetä Tiibetin puolelta.
Uutisten tullessa myös Helsingin Sanomiin, olen ollut melko levollisin mielin päätöksestäni. Jos kiipeän Everestille, se tapahtuu Tiibetin puolelta eikä Nepalin puolelta. En halua lähteä jonottamaan huipulle ja mahdollisesti ottaa riskiä palelemisesta jonossa tai jopa pahemmasta. Ongelma tuolla Tiibetin puolella on se, että viisumin saaminen on haastavampaa ja viisumeita on evätty juuri ennen lähtöä.
Silloin kun olen päättänyt kiivetä Everestille, en ole ollut kokenut kiipeilijä. Kokemuksen myötä on tullut myös ymmärrystä ja ruuhka on yksi sellainen asia, josta en ole varmastikaan tiennyt 2013 mitään. Olen siis päättänyt, että ellei Tiibetin puolelta kiipeäminen onnistu, kiipeän ensi keväänä sitten jonkun toisen 8000 metrin vuoren. Nepalin puolelta en lähde Everestille, vaan valitsen mieluummin jonkun hiljaisemman vuoren, jossa ei tarvitse jonottaa huipulle.
Toivoisin, että lupien myöntämiseen tulisi rajoituksia ja näin ollen myös retkikuntapaikat eivät myydä vain niille, joilla on rahaa vaan niille, joilla on myös kokemusta. Minulle on alusta asti ollut tärkeää omaa tavoitettani kohti mennessä, että silloin kun kiipeän Everestille, minulla tulisi olla tarpeeksi tietoja ja taitoja, jotta pystyn toimimaan mahdollisimman itsenäisesti. Näin ollen lupien rajoittaminen tukisi myös omaa ajattelumaailmaani.
On järkyttävää, että ihmiset maksavat tuhansia euroja päästäkseen jonoon ja ruuhka on ollut yksi isoimmista peloistani tulevaa matkaani ajatellen. Sää, akklimatisoituminen, kipeäksi tuleminen ja muut tämänkaltaiset asiat ovat asioita, joihin on vaikea vaikuttaa, mutta ruuhka on todellinen riski ja me kaikki huipulle haluavat aiheutamme sen. Ei ole ihmishengen arvoista jonottaa huipulle tai jäädä jumiin päästäkseen tavoitteeseen. Siksi toivon, että asiaan tulisi myös virallisilta tahoilta toimenpiteitä.
Raha määrittelee myös tässä harrastuksessa monia asioita, joten muutos lupien myöntämiselle vaatinee varmasti melkoisen muutoksen myös niitä myöntävien tahojen puolella ja retkikuntaoperaattorien liiketoiminta kärsisi todennäköisesti myös radikaalisti, joten yritykset tuskin tukevat päätöstä ensimmäisenä jonossa.
