Lähdin hiukan alle kuukausi sitten kohti Alaskaa ja tavoitteena kiivetä Pohjois-Amerikan korkeimmalle huipulle Denalille. Edessä oli uusia haasteita, jäätiköllä olemista useita viikkoja ja painavien kuormien liikuttelua rinkan sekä ahkion kanssa. Olin todella innoissani, sillä kaikki tuntui olevan kunnossa reissuun lähdettäessä.
9.6. Lähdimme Talkeetna-nimisestä pikkukylästä lentokoneilla kohti Denalin perusleiriä ja meillä oli tuuria matkassa, sillä pääsimme lentämään hyvässä säässä suoraan jäätikölle. Joskus näitäkin lentoja voi joutua odottamaan pidemmän aikaa, mutta meillä lennot sujui nopeasti ja pienillä potkurikoneilla laskeuduttiin jäätikölle.
Ahkiot ja rinkat
Tuosta päivästä lähtien vietimme aikaa siis koko ajan jäätiköllä, joka tarkoittaa sitä, että pitää olla tarkkana missä liikutaan ilman köysistöä ja jäätikön haasteet eli piilossa olevat lumikuopat ja railot ovat mahdollisia missä tahansa päin, myös leirissä.
Olimme perusleirissä kaksi päivää ja kävimme erilaisia taitoharjoituksia vielä läpi: muodostimme köysistön, pakkasimme ahkioita, kertasimme railopelastuksen ja kävimme erilaisia skenaarioita läpi, jos joku tippuu tai jos joku toinen vaaratilanne tulee eteen. Perusleiristä lähdimme sitten kohti jäätikköä, joka oli tänä vuonna vielä tähänkin aikaan poikkeuksellisen hyvässä kunnossa.
Ensimmäisten päivien aikana jäätikkö on suhteellisen tasaista ja se on hyvä, sillä tässä kohtaa rinkan ja ahkion yhteispaino oli minullakin lähempänä 70 kiloa. Tuon kuorman siirtely tasaisellakin lumikengät jalassa oli riittävän haastavaa ja kahdeksan tunnin päivä jäätiköllä tuntui kyllä illalla lihaksissa.
Lumikengillä Denalilla
Viidessä päivässä etenimme 11 000 jalan eli noin 3500 metrin korkeuteen leiriin, josta tuli lopulta leiri, johon minun matkani myös päättyi. Leirissä harjoittelimme taitoja ylemmälle vuorelle ja lopulta kävimme viemässä ensimmäisen satsin tavaroita yli 4000 metrin korkeuteen ja palasimme takaisin leiriin.
Denalilla homma menee siten, että riippuen hieman retkikunnan taktiikasta, mutta yleisesti tavaroita kannetaan useassa erässä vuorella. Eli ensimmäisenä päivänä viedään ylemmäksi tavaraa ja ne haudataan lumeen. Sitten seuraavana päivänä viedään loput tavarat seuraavaan leiriin ja taas tästä seuraavana päivänä haetaan tavarat haudatusta kätköstä. Tätä kiertoa sitten toistetaan hieman taktiikasta riippuen useamman kerran.
Olimme siis käyneet tekemässä kätkön ylemmäksi ja ajatuksena oli siirtyä 14 000 jalan leiriin eli reiluun 4000 metriin seuraavaksi. Olimme aamulla pakkaamassa tavaroita 3500 metrin leirissä ja touhuiltiin siinä reippaasti telttaa pois, pakattiin ahkioita ja rinkkoja. Kävellessäni leirin vähemmän kuljetulla alueella, tipuin lumipeitteiseen kuoppaan ja polveni vääntyi ja rusahti ikävästi tippuessani. Nousin ylös ja pian tajusin, että viiltävän kivun vuoksi en pysty astumaan jalalla. Jotain oli ikäänkuin luiskahtanut polven väliin enkä saanut jalkaa suoristettua.
Denalin leiripaikka jäätiköllä
Tästä alkoikin sitten nopealla aikataululla tapahtumaketju, jossa minut siirrettiin kivuissani takaisin telttaan makuupussiin, sillä jo kymmenessä minuutissa minua oli alkanut paleltamaan. Tämän jälkeen satelliittipuhelimella soitettiin kansallispuiston evakuointiin ja yritettiin tilata evakuointilento pois jäätiköltä. Keli oli leirissä kuitenkin niin huono, että seuraavaan kahteen vuorokauteen leiriin ei pystytty laskeutumaan helikopterilla, joten ainut vaihtoehto oli vain odottaa teltassa sopivaa sääikkunaa lennolle.
Lopulta odotin siis kaksi vuorokautta helikopterievakuointia Talkeetnaan, kävin Talkeetnassa lääkärissä mutta mitään ei voitu todeta ilman magneettikuvaa ja siirryin siitä autokyydillä Anchorageen. Vakuutusyhtiöni sitten hankki kotilennot takaisin Suomeen ja pääsin viikko sitten maanantaina Suomessa lääkäriin ja magneettikuviin. Polven kierukka oli kokonaan repeytynyt tippumistilanteessa ja vääntynyt kaksikerroin nivelen väliin. Jalka oli edelleen lukossa, joten sillä ei pystynyt astumaan ja ainoa hoitotapa oli leikata jalka. Nyt torstaina sitten polvi operoitiin kasaan Helsingissä.
Tästä alkoi siis kuntoutusoperaatio, jossa olen nyt seuraavat kuukaudet. Kuusi viikkoa kepeillä kävelyä ja puolivarauskieltoa jalalle. Tämän jälkeen rauhalliset kuntoutumiset kohti takaisin kiipeilykuntoa. Onneksi olen saanut luvan mennä uimaan ja vesijuoksemaan, kun jalasta poistetaan tikit ensi viikon jälkeen. Tämä tuo henkiselle puolelle tosi paljon helpotusta, vaikka kävely onkin kiellettynä.
Ylämäessä ahkioiden kanssa
Kyllä on harmittanut ja sellaisia pettymyksen kyyneleitä on tullut vuodatettua ettei tosikaan. Tiedän, että Denali pysyy ja Alaska pysyy paikallaan ja pääsen vuorelle kyllä uudestaan. Reissu oli upea ja varmasti myös tulen palaamaan Alaskaan, mutta eniten huolta on ollut tulevasta. Minulla on kesän kynnyksellä työkuviot muuttunut reilusti ja tulevana syksynä oli tarkoitus olla kahdessa reissussa vuorilla. Tämän lisäksi olin ehtinyt jo varaamaan Everestin retkikuntapaikkani.
Huoli siis tulevista reissuista ja siitä, mitä Everestille käy on oikeastaan isompi kuin harmi menetetystä Denalin huipusta. Kiipeilyyn liittyy niin paljon epävarmuustekijöitä, että pelkkien huippujen takia kiipeily saattaa aiheuttaa isojakin pettymyksiä. Minulle kiipeilystä on tullut elämäntapa ja montaa muuta asiaa määrittelevä tekijä, kyse ei ole vain Denalin huipulle pääsemisestä tai minkään toisen vuoren huipusta. Kyse on elämäntavasta ja itsensä toteuttamisesta, jotka ovat kokonaisuutena paljon laajempia asioita kuin vain yksi huippu.
Toki olen ymmärtänyt myös varsin hyvin riskit, jotka liittyvät kiipeilyyn ja tällä kertaa kävi todella huono tuuri. Kuka vain ja mikä tahansa jalka olisi voinut mennä rikki tapaturmassa ja näin asiaa hetken sulatelleeni olen onnellinen ettei pahemmin sattunut. Kaksi päivää jäätiköllä odottamista on pitkä aika ja nyt saimme kivut järkevästi hallintaan särkylääkkeillä. Eli oikeasti matkassa oli paljon tuuria.
Oloni alkoi helpottamaan, kun pääsin Suomeen ja tiesin, että pääsen nopeasti hoitoon. Nyt kyse tulee olemaan vain siitä, että jalka kuntoutuu takaisin hyväksi ja siitähän minulla on jo aiempaa kokemusta, miten homma hoidetaan. Minulla on siis varsin hyvä fiilis siitä, että kunhan tämä kuuden viikon keppijakso saadaan taputeltua, niin kovalla työllä jalasta tulee kyllä entistä parempi kiipeilyjalka.
Onneksi pystyn tekemään töitä kotoota käsin ja pääsen normaaliin arkeen jo tällä viikolla kiinni siltä osin kuin se on töiden parissa mahdollista. Pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä siis tarvitaan tulevien viikkojen aikana, mutta onneksi ainakin tällä hetkellä on ihan luottavainen fiilis, että täältä kerätään taas kunnolla taistelutahtoa tuleviin koitoksiin. En ole luovuttaja ja tämä vastoinkäyminen tekee minusta vain entistä vahvemman.
Tsemppiä! Peak Leninillä kävin kk kipsinpoiston jälkeen nilkkamurtuman jäljiltä (kuntoutus oli aika pikainen operaatio) ja nyt Everestin jälkeen on MRI:ssä todettu lonkissa rustovammaa. Näin jälkikäteen ajatellen se on toki kehittynyt pitkän ajan kuluessa mutta myös Everestiä edeltävän ”hulluna reenaamisen” vuoksi, joka oikeastaan tähtäsi jo seuraavaan kohteeseen. Seuraava reissu on sovittuna, mutta nähtäväksi jää. Toivon siis tsempin lisäksi pitkämielisyyttä kuntoutukseen ja rauhassa etenemistä. Hyvä kunto pysyy aika kauankin yllä ja monenlaista voi tehdä (ja uimisestakin voi oppia tykkäämään, ehkä, en tiedä vielä).
Kiitos Paula! Tsemppiä myös sinne, jutellaan lisää kun tavataan! 🙂
Hurjasti tsemppiä kuntoutumiseen! Mä uskon, että tällä omalla kokemuksellasi loukkaantumisesta, evakuoimisesta ja sen vuoksi koetuista haasteista tekee susta entistä vahvemman ja vakuuttavamman vuorikiipeilijän. <3 Everest pysyy ja odottaa. Tavoite sulla näyttää olevan selkeä, mutta saattaa olla että sinne edetään muutaman välietapin kautta. Tsemppihali ja edelleen – onneksi oot kunnossa! <3
Kiitos! <3 Niin minäkin uskon ja nyt järkevällä ja rauhallisella kuntoutumisella ensi kevään haaveet ovat vielä voimassa. Ja minusta tulee varmasti tosi paljon kovempi muikkeli tämän kokemuksen jälkeen henkisesti. Nyt vain pitkää pinnaa ja hermoja!