Olen haaveillut vuosia kiipeilystä Tiibetissä. Alun perin minun piti kiivetä Everest pohjoispuolelta eli Tiibetin puolelta, mutta koronan ja Kiinan pitäessä rajoja kiinni päädyin eteläpuolelle. Viime syksynä 2023 olin jo ilmoittautunut Cho Oyon retkikuntaan ja maksanutkin reissun, mutta viivästyneet lupa- ja viisumiasiat peruuttivat matkan kokonaan. Keväällä Tiibet ja Kiina piti vielä rajojaan kiinni länsimaalaisille kiipeilijöille osittain viime syksyn kammottavan ja niin valitettavan onnettomuuden vuoksi.
Lhotsen jälkeen ajattelin, että tarvitsen hiukan happea, sillä reissu oli ollut raskas kaiken sen sairastelun jälkeen. Kuitenkin aika nopeasti jo kotimatkalla hiipi mieleen ajatus siitä, että olisiko tämän vuoden syksy vihdoinkin se hetki, kun pääsen toteuttamaan pitkäaikaisen haaveeni Tiibetin matkasta. Kävin keväällä sydämen ultrassa ja keuhkoveritulppaepäilykin oli onneksi turha, joten sain luvan aloittaa valmistautumisen kohti seuraavaa reissu.
Akklimatisoituminen ja aikataulun muutokset
Samalla tavalla kuin 2023 sain kesäkuussa ensimmäisen viestin siitä, että suunniteltu saapumispäivä Kathmanduhun siirtyisi viikolla. Reittimme siis kulkisi Nepalin kautta Tiibettiin. Tässä kohtaa Furtenbach Adventure, jonka kanssa reissussa oli antoi muutaman vaihtoehdon: siirrä saapumispäivää viikolla eteenpäin ja mene Langtangin kansallispuistoon akklimatisoitumaan tai akklimatisoidu alppiteltassa kotona. Olimme vuokranneet kotimme kesäksi eteenpäin ja nukkuminen kuumassa teltassa ilman kotia ei oikeastaan ollut edes vaihtoehto. Päätin siis lähteä Langtangiin.
Suunnitelma oli, että olemme 9 päivää Langtangissa ja me kaksi, jotka tämän vaihtoehdon olimme valinneet tapaisimme sitten loput viisi retkikunnan jäsentä ja oppaan Nepalin ja Tiibetin rajalla. Suunnitelmana oli myös, että yövymme kolme yötä 4800 metrin korkeudessa ja kiipeämme Yala Peak nimisen huipun, joka on 5500 metriä korkealla.
Kaikki meni hyvin. Olimme elokuun viimeisellä viikolla liikenteessä ja monsuuni oli vielä voimissaan. Joka päivä satoi vettä ja telttayömme tuli lähes taukoamatta vettä. Sateessa ilman näkymiä sitten kiipesin paikallisen Darinjin kanssa Yala Peakille, vietimme huipulla ehkä viisi minuuttia ja laskeuduimme viimeiseen kylään Kayjing Kombaan 3800 metrin korkeudelle.
Matkalla alas saimme tiedon, että viisumimme ei ole vielä valmis Tiibettiin. Tämä tarkoittaisi ainakin viittä lisäpäivää Langtangissa. Mitään varmuutta viisumista ei tässä kohtaa siis ollut eikä siitä, että pääsisimme Cho Oyolle ja edes Tiibettiin. Tunnelma oli melankolinen ja olin todella pettynyt kävellessäni kylään. Mielessä ehti todella käydä jo se, että näinköhän tästä tuli vain turha reissu Nepaliin ilman pääsyä lähellekkään itse päätavoitetta. Ei auttanut kuin toivoa, että saisimme viisumin.
Teimme vielä toisen telttarotaation, jossa pääsimme nukkumaan 4000 metriin. Tämän jälkeen kävimme Kathmandussa lepäämässä pari päivää ja viimein saimme positiivisen viestin, että saamme viisumin. Lensimme passien ja viisumin kanssa Tiibetin rajalle, josta itse seikkailu Cho Oyolle alkoi.
Ensimmäiset päivän ja matka ylempään Advance Base Campiin
Oli ihmeellistä, sillä kun ylitimme rajan Tiibetin puolelle niin maisema alkoi muuttua täysin erilaiseksi kuin Nepalin puolella. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja maisema oli karu. Ajoimme ensin Kerung-nimiseen kylään yöksi ja sieltä seuraavana päivänä Old Tingriin. Nyt oltiin jo melko korkealla, sillä Tingri on 4400 metrin korkeudessa.
Meille kävi heti Tingrissä selväksi, että Tiibetin puolella olemme CTMA:n eli Chinese Tibet Mountaineering Associationin valvovan silmän alla. Meidän täytyi 24h tuntia aiemmin aina ilmoittaa, mitä aiomme tehdä ja ketkä esimerkiksi liikkuvat. Järjestöltä oli ajomatkan mukana työntekijä ja perusleiriin, jonne ajettiin autolla meidän kanssa ajoi myös heidän työntekijä.
Ajoimme perusleiriin 4800 metrin korkeuteen ja olimme siellä kaksi yötä akklimatisoitumassa sekä odottamassa yakkeja, joiden kyydillä suurin osa ylempään perusleiriin menevistä tavaroista kuten teltoista, kaasuista, ruokatarvikkeista ja niin edelleen menisi. Perusleiristä näkyi Cho Oyo ja voi että miten viattomalta koko vuori tässä kohtaa näytti.
Olin ajatellut, että Cho Oyo voisi olla hyvä vaihtoehto minulle kiivetä kasitonninen ilman lisähappea. CTMA loi viime syksyn jälkeen uusia sääntöjä vuorelle, joka kielsi muun muassa kiipeämisen ilman lisähappea, suksien käyttämisen ja jokaisen kiipeilijän täytyi kerätä 8 kiloa roskia vuorelta. Osaahan säännöt eivät estäneet, mutta operaattorini Furtenbach Adventure sanoi yksiselitteisesti että heidän kanssaan näitä sääntöjä ei rikota.
Perusleiristä jatkettiin matkaa vielä autolla hetken aikaa ja sitten käveltiin lopulta neljä tuntia ylempään perusleiriin 5700 metrin korkeuteen. Tämä on yksi korkeimmista perusleireistä, joissa olen ollut ja korkeus tekee omat haasteensa nukkumiseen, palautumiseen, syömiseen ja ihan normaaliin oleskeluun. Ero esimerkiksi Everestin perusleirin 5200 metrin korkeuteen on jo noissa korkeuksissa merkittävä.
Reissun suurimmat haasteet
Minulla alkoi vatsavaivat perusleirissä ja kävellessämme ylempään perusleiriin jouduin käydä kivien takana vessassa useamman kerran. Minulla oli ripuli ja mietin, että tämä menee kyllä nopeasti ohi ja pidän hyvää huolta nesteytyksestä.
Vatsa oli tosi erikoinen pari päivää ja kolmantena yönä perusleirissä jouduin ravaamaan vessassa ja tunsin, että minulla on selkeästi kuumetta. Laitoin Suomeen lääkärille viestiä ja sain ohjeeksi aloittaa antibiootin. Antibiootilla ja paketillisella Imodiumia ripuli alkoi seuraavan 30 tunnin aikana helpottamaan. Olo oli kuitenkin vetelä ja tuntui, että painoa lähti muutama kilo neljän ripulipäivän aikana useampi kilo.
Onneksi ripuli jäi reissun ainoaksi terveyshaasteeksi ja selvisin ilman flunssaa tai muita tauteja loppuun asti.
Ensimmäinen rotaatio
CTMA oli kesäkuussa antanut tiedon retkikuntaoperaattoreille, että he fiksaavat vuorella köydet ja länsimaalaiset operaattorit eivät saa koskea köysiin. Saavuimme perusleiriin ja saimme tiedon, että heillä on köydet, mutta fiksaamista ei tulla tekemään kakkosleirin yläpuolelle. Saimme ostaa köydet perusleirissä ja keksiä keskenämme, miten köydet fiksattaisiin.
Köysiongelmasta muodostuikin yllättävän iso haaste, sillä suurin osa operaattoreista ei tietenkään ollut varautunut fiksaamaan köysiä. Meidän retkikunta oli seitsemällä jäsenellään suurin retkikunta kiinalaisen retkikunnan jälkeen ja meille tuli vetovastuu fiksaustiimin järjestämisestä.
Lähdimme tekemään ensimmäistä rotaatiotamme kolmen lepopäivän jälkeen ylemmässä perusleirissä ja ehdin juuri edellisenä päivänä parantua oikutelleen vatsani kanssa. Mietin, että lähden rotaatiolle kyllä ja käännyn matalalla kynnyksellä alas jos tuntuu oudolta.
Lopulta etenimme sopivan rauhalliseen vauhtiin reilussa viidessä tunnissa ykkösleiriin 6400 metrin korkeudelle ja päivä meni niin paljon paremmin kuin uskalsin toivoa. Olo oli hyvä ja mitään isompia ongelmia ei ollut korkeammalle mennessä. Kannoimme varusteita kuten untuvapuvut, makuupussit, hakku, jääraudat, ruokaa ja teltat ykkösleiriin. Ajatuksemme oli yöpyä ykkösleirissä, käydä seuraavana päivänä korkeammalla ja palata takaisin ylempään perusleiriin.
Yön aikana satoi niin paljon lunta, että aamulla ylöskiipeilyt jäivät haaveeksi. Käännyimme alas ja kävelimme kuusi tuntia takaisin perusleiriin. Yö meni mukavasti ja sain hyvin nukuttua. Olin myös todella helpottunut ja iloinen, että ruoka alkoi vihdoinkin maistumaa. Söin illallisen lisäksi tuubillisen Pringles-sipsejä.
Pahin myrsky sataan vuoteen
Pääsimme takaisin perusleiriin ja katsoimme sääennustetta. Ennusteessa alkoi näkymään lumisadetta ja hetkinen, laskimme yhteen että lumisadetta oli ennusteessa neljä metriä! Eihän sitä meinannut silmiä uskoa ja pää sanoi, että tämän on pakko olla huono vitsi.
No eipä ollut, sillä lumisade saapui ja kymmenen päivää satoi lunta. Perusleirissä lunta tuli pari metriä ja ylempänä vuorella todennäköisesti huomattavasti enemmän.
Ylemmässä perusleirissä sateet tulivat lumena, mutta alempana Tiibetissä, Nepalissa ja Pakistanissa sateet tulivat vetenä aiheuttaen massiivisia maanvyörymiä ja tulvia. Pelkästään Kathmandussa kuoli useita satoja ihmisiä tulvien vuoksi ja tie, jota pitkin olimme Nepalista Tiibettiin ajaneet oli tuhoutunut täysin.
Tuntui, että joka päivä tuli vaan huonoja uutisia. Lisää sateita, tulvia, tiet poikki ja hetkellisesti olimme jumissa perusleirissä ilman tietoa, että miten pääsisimme sieltä takaisin Nepaliin ja kotiin. Ei auttanut kuin odotella ja päivät kuluivat kirjoja lukiessa, Netflixiä katsellessa ja kirjaimellisesti säitä pidellessä.
Tässä kohtaa tunteet menivät aikamoista vuoristorataa päivittäin. Oli hyviä toiveikkaita hetkiä ja hetkiä, kun tuntui että ihan sama mitä tapahtuu, haluan vain kotiin. Kotiin ei ollut mahdollista päästä ja onneksi perusleiristä 15 minuutin kävelymatkan päässä oli yhteyksiä, että pystyi soittelemaan kotiin ja olemaan yhteyksissä ulkomaailmaan. Alkoi näyttämään, että reissu venyy ainakin kahdella viikolla ja mitään tietoa ei tässä kohtaa ollut köysistä tai huipulle kiipeämisestä.
19 päivän odottamisen jälkeen olosuhteet olivat tarpeeksi turvalliset siihen, että köysitiimi oli saatu kasaan ja pystyimme miettimään huipulle lähtöä. Sääennuste näytti melko tuuliselta ja viime hetkeen asti kyttäsimme tuuliennustetta.
Huiputusrotaatio
Päätimme lähteä ylös vuorelle tarkoituksena kiivetä huipulle 5.10.2024. Päivä köysitiimin jäljessä. Tuuliennuste näytti 40 km/h tuulia, joka olisi navakkaa mutta kuitenkin vielä rajoissa, joissa voisi kiivetä.
Olin niin helpottunut kun vihdoin ja viimein pitkän ja piinaavan odotuksen jälkeen lähdimme kohti ykkösleiriä. Mietin, että jos nyt homma menee vihkoon niin ainakin ollaan yritetty ja minulla olisi mahdollisuus ehtiä kotiin tärkeään tapahtumaan, joka oli sovittu kuukausia aiemmin.
Tavaramme olivat olleet ykkösleirissä melkein kolme viikkoa odottelemassa ja lumisade oli rikkonut useamman teltan. Retkikuntamme seitsemästä jäsenestä oli jäljellä minä ja toinen jäsen sekä opas. Muut olivat halunneet lähteä kotiin tai joutuneet lähtemään ajan loppuessa.
Saavuin ykkösleiriin ja osa tavaroistani kuten isot rukkaset ja aluskerrastot olivat märät. Sain kaiken onneksi iltapäivän aikana kuivattua, sillä aurinko paistoi ja teltan sisällä oli lämmin. Ruokani oli myös maistunut todennäköisesti hiirelle tai vastaaville jyrsijöille, sillä jokaisen patukan kulma oli maisteltu. Tuntui, että nämä kaikki pienet yllätykset olivat lisämaustetta jo kaikkeen sattumuksien sarjaan reissulla. Harvemmin asiat menevät kuin suunnitellaan, mutta tässä oli jo komediasarjaan aineksia.
Seuraavana päivänä lähdimme kakkosleiriin 7100 metrin korkeuteen. Lumiolosuhteet olivat yllättävän hyvät ja pääsimme etenemään suunnitelmien mukaisesti. Tuulta oli matkalla, mutta muuten päivä kakkosleiriä kohden sujui hyvin. Olin vaan niin iloinen, että päästiin vihdoin kiipeämään ja ykkös- ja kakkosleirin väli oli mielestäni kiipeilyllisesti kaikista mielenkiintoisin koko reissulla.
Pääsimme kakkosleiriin ja meillä oli seitsemän tuntia aikaa levätä ennen lähtöä 00:00 kohti huippua. Leirissä oli meidän pieni tiimi ja yksi toinen nainen. Ruuhkaa ei ollut siis tiedossa. Köydet oli saatu edellisenä päivänä fiksattua, kiitos siitä kaikkien operaattorien kovan yhteistyön!
Askel kerrallaan lähdimme puolen yön aikaa etenemään kohti huippua. Tuuli osui välillä kylmästi, mutta varsinkin alkuyö oli yllättävän tuuleton. Välillä kädessä oli kevyemmät hanskat ja välillä paksut rukkaset. Kylmä ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa ja matka eteni askel kerrallaan.
Huiputusyöt on aina rankkoja. Vaikka Cho Oyo pidetään helpoimpana kasitonnisena, on silti liikkuminen noissa korkeuksissa aina oma haasteensa. Kiipeilyllisesti huiputuspäivä ei ole vaikea eikä älyttömän pitkäkään, mutta ollaan korkealla ja varsinkin tällä kertaa meidän pitkän odotusajan vuoksi 5700 metrin korkeudessa niin sanotusti kuntopiikki oli menetetty jo kauan aikaa sitten.
Askel kerrallaan, pää tyhjänä pimeässä ja yksi jäätynyt Coca-Cola repussa seisottiin 6:35 Nepalin aikaa Cho Oyon huipulla 5.10.2024.
Olimme huipulla 15 minuuttia ja lähdimme laskeutumaan koko matkan alas ylempään perusleiriin. Huipulla olo oli helpottunut ja odotus oli kannattanut. Lopulta retkikunnasta minä ja opas kiivettiin paikallisten sherpojen kanssa huipulle.
Sain syötyä ja juotua huiputuspäivän aikana huonosti ja unetkin oli ollut huonoja yläleireissä. 16 tuntia kesti meidän koko huiputuspäivä ja pääsimme takaisin perusleiriin myöhään iltapäivällä. Olin ihan poikki ja pistin seitsemältä illalla silmät kiinni ja avasin ne seuraavana aamuna.
Opit reissusta
Jokainen reissu on oma oppimismatkansa. Tältä reissulta jäi tiivistetysti seuraavanlaisia oppeja matkaan:
- Operaattorivalinta on todella tärkeää. Hyvää ja luotettavaa operaattoria on vaikea löytää ja Furtenbach oli iso pettymys monellakin tapaa. He ovat operaattorina yksi kalleimmista ja esimerkiksi opas oli kokemattomampi kuin minä Himalajalla kiipeilyssä.
- Luota omaan osaamiseen. Eli koko ajan pitää kehittää omaa osaamista olosuhteista, sääennusteista ja niin edelleen. Lopulta itse tietää parhaiten, mikä toimii omalla kohdalla ja mikä ei.
- Varaudu kaikkeen. Hermoja tarvitaan ja pitkää pinnaa. Kannattaa varautua henkisesti ja fyysisesti kaikkeen.
- Kärsivällisyys. Sitä tarvitaan ihan jokaisella reissulla ja tämä korostui erityisesti tällä reissulla kaikkien haasteiden kanssa.
- Älä anna valittavien ihmisten vaikuttaa omaan mielialaan. Retkikunnassamme oli muutama henkilö, jolla oli todella negatiivinen asenne. Kun minulla oli ripuli yksi jäsen kertoi saksaksi muille, kuinka hän on sitä mieltä että kuolen vuorella. Kuitenkin lopulta vain minä voin tietää, miltä minusta tuntuu ja ei kannata yhtään kuunnella tämän kaltaista suunsoittoa.
