Merkityksellinen päivä ja raha

Varasin retkikuntapaikkani huhtikuun lopulla ja ostin syntymäpäivälahjaksi lentoliput takaisin Argentiinaan ollessani vaihdossa Buenos Airesissa. Muistan tuon päivän erittäin hyvin, kun viimeisen päätökseni matkan suhteen tein.

Tulen muistamaan myös tämän päivän, sillä tänään olen maksanut retkikuntapaikkani loppuosan ja kiipeilyluvan Aconcaguan luonnonsuojelualueelle. Fiilis on mahtava, tilanne on myös vähän pelottava. Nyt viimeistään kaikki alkaa konkretisoitumaan yksi pala kerrallaan lähemmäs ja lähemmäs itse h-hetkeen. Lähtö alkaa olemaan jo aivan käsillä, mikä on mahtavaa, mutta samalla todella kutkuttava ajatus ja jännittävää.

Lähdemme kansainväliseen retkikuntaan Argentiinalaisen operaattorin Ayamara kanssa. Tästä linkistä voit lueskella lisää kyseisestä firmasta. Päädyimme tähän operaattoriin suomalaisten tuttavien suosittelujen, googlailun ja Mendozalaisen vaellus/viinimatkaoppaan suosittelujen kautta. Ainakin tähän mennessä firma on vaikuttanut erittäin luotettavalta, sillä kaikkiin meileihin vastataan käytännössä aikaerostakin huolimatta saman päivän aikana ja vastaukset ovat aina kattavia ja selventäviä.

Varasimme retkikuntapaikkamme suhteellisen ajoissa, joten saimme melko hyvän hinnan paikoillemme. Suurin bonusylläri kustannus matkan suhteen on ollut kiipeilylupa, jonka hinnan määrittelee Argentiinan valtion. Muutama vuosi sattuikin tilanne, jossa valtio päätti mielivaltaisesti nostaa kiipeilyluvan hintaa satoja dollareita noin vain. Käytännössä kiipeilijän vastuulle jäi kokonaisuudessaan tämä hinnankorotus. Tätä kiipeilyluvan hintaa siis ei etukäteen voinut tietää, mutta muutama viikko sitten oli oikein todellinen juhlapäivä kun selvisi, että kiipeilyluvan hinta on pysynyt samana kuin viime vuonna. Eli yllättäviä lisäkustannuksia ei täten syntynyt.

Monet ovat kyselleet matkan hintaa, enkä ole kellekkään suoraan edes halunnut kertoa mikä tulevan matkan kokonaishinta on. Osittain en ole halunnut kertoa tätä myöskään sen takia, että en sitä vielä itsekkään tiedä. Suurin syy on kuitenkin ollut se, että matka on todella kallis. Käytännössä olen koko vuoden säästänyt todella paljon ja elänyt normaalia elämääni mahdollisimman pienellä budjetilla. Tämä oli myös samalla valinta, jota pohdin pitkään ennen matkan varaamista. Varaaminen tarkoitti tietyistä asioista, kuten uusista vaatteista, ravintolaillallisista ja muista pienemmistä reissuista luopumista. Tätä päätöstä en ole kuitenkaan katunut hetkeäkään.

Retkikuntamaksun ja kiipeilylupamaksun lisäksi olen ostanut lennot Mendozaan ja takaisin. Nämäkään ei ollut halvimmasta päästä, sillä kausi on kuumimmillaan tuolloin ja lentojen hinnat eivät ole halvimpia mahdollisia. Retkikunta alkaa 22.12.2015, josta ensimmäinen päivä on aikaa rentoutua vielä Mendozassa. Olemme kuitenkin jo perillä 21.12.2015 eli meillä jää aikaerosta ja mahdollisiin tavaroiden hukkumiseen pari päivää aikaa palautua.

Lentojen lisäksi olen joutunut hankkimaan melko paljon uusia varusteita. Näistä kalleimmat ovat olleet ehdottomasti ylävuoristokengät. Sen lisäksi kaikkea pientä kuten kuituhousut, kuoritakki, untuvatakki, makuualusta jne. olen joutunut hankkimaan. Teen varusteista vielä tarkemman päivityksen testipakkaamisen yhteydessä. Kaikki nämä varusteet ovat kuitenkin hankittu silmällä pitäen tulevaa: voin käyttää kaikkia myös tulevilla matkoillani sekä kotona suomessa. Esimerkiksi ohuet untuvatakit ovat olleet jo käytössä ja ne on ihan mahtavia suomen kirpeään syksyyn ja talveen.

Ilmainen harrastus vuorikiipeily ei tosiaan ole, mutta antaa todella monella elämän osa-alueella niin paljon, että en voisi sanoa vaihtavani mitään pois. Olen hankkinut varusteeni kovan säästämisen ja työn kautta enkä valitettavasti ole vielä toistaiseksi päässyt tekemään yhteistyötä eri varustevalmistajien kanssa (toki olisin erittäin valmis yhteistyöhön, jos sellaista ilmenisi).

Rahaa menee, mutta hautaankaan sitä ei voi viedä mukanaan. Mielestäni tämä on minulle paras tapa kuluttaa rahojani, tulen nauttimaan matkasta täysin rinnoin ja todella jos voisi sanoa, niin tämän kaltainen matkailu avartaa elämänkatsomusta ja kasvattaa jollain tasolla myös ihmisenä.

 

Tilannepäivitys: miten lokakuu meni?

Herranen aika, kun aika rientää! Nyt vietetään jo marraskuun ensimmäistä päivää. Lokakuu ikään kuin vain sujahti tuossa syyskuun jälkeen. Paljon on tietty ehtinyt tapahtua. Kerrataanpas hieman, kolme viikkoa treeniohjelmaa takana ja yksi lepoviikko golfia pelaten ranskassa. Muuten terveenä, mutta kuiva yskä kiusannut. Sekin alkaa toki jo nyt helpottamaan. Polvikivut hävinneet, yleistä lihaskipua tullut tilalle.

Kun aloitin kirjoittamaan tätä blogia, niin vannoin etten ota yhtään saliselfietä vaikka paljon treenaamisesta puhunkin. Lupasin kuitenkin yhden kuvan salilta silloin, kun olen sielä rinkkani kanssa. Tässä teille nyt se kuva, teillä on lupa nauraa:

Näissä merkeissä kuukausi on edennyt treenien suhteen. Tänään juuri mietin, että kyllä noita nousuja saa oikeasti pusertaa menemään ja olla ajattelematta sitä, mitä muut ajattelee. En tiedä kuvittelenko vain vaan vai tuijotetaanko minua oikeasti koko ajan tuolla salilla? No, minä olen se rinkan kanssa salilla käyvä kahjo. Ei se haittaa kun on tavoitteet selkeinä edessä päin!

Tässä vielä kelloni data. Hyvältä näyttää ja tunteja on tämän vuoren eteen taas tehty töitä. Älä muuten ihmettele tuota tähtikohtaa matkasta, sillä kello unohtui Ranskassa päälle autoon ja ajoimme 90km.

Asia, miksi haluan nostaa nämä treenipuolen suorat faktat esille ei ole se, että haluaisin kehuskella, kuinka paljon olen nyt treenannut. Haluaisin näiden kautta tuoda esille sen, että tie Aconcaguan huipulle ei välttämättä ole ihan helppo. Vuorilla vaaditaan hyvää kuntoa niin fyysisesti kuin henkisesti. Matkasta tulee todella todella paljon nautinnollisempi jos jokaisen askeleen jälkeen ei ole sellainen tunne, että miksi en treenannut tarpeeksi tai miksi jätin silloin treenit väliin.

Kuten olen moneen otteeseen sanonut treeneistä kysyneille, että en todellakaan tiedä onko tämä oikeasti juuri oikea ja ainut tapa treenata vuoria varten. Ei välttämättä, mutta se mikä on aikaisempaan valmistautumiseen nähden muuttunut on treenaamisen mielekkyys. Joka kerta on salille kiva mennä ja joka kerta sieltä tulee vielä paremmalla mielellä kotiin. Ja tämä on se pointti, jonka koen kaikista merkittävämmäksi. Olen todella tehnyt ohjeiden mukaan ohjelmaani ja täysin rinnoin nauttinut sen haasteista. Olkoonkin loppu tulos itse vuorella sitten mikä tahansa, niin voin hyvällä omalla tunnolla sanoa tehneeni kaikkeni kuntoni parantamisen eteen ja olla sitä mieltä 100% varmasti.

Nämä esimerkit omasta treenaamisesta voisi myös toivottavasti olla jollekkin samaa matkaa suunnittelevalle suuntaviivoja, esimerkkejä, ohjeita, miten ei ehkä kannata tehdä tai mitä kannattaisi ehkä tehdä. Ainakin toivottavasti näistä löytyisi jotain inspiroivaa ajateltavaan myös ihan kaikkien treenaajien arkeen. Suoranaista vertailua itseensä ei kuitenkaan toivo, sillä kaikkihan treenaa eri tavalla eri tavoitteiden mukaisesti. Jos minä treenaan näin ei se tarkoita, että sinunkin täytyisi treenata näin ja tärkeintä olisi muistaa juurikin ne omat tavoitteet ja lähtökohdat.

Aamen ja ps. olipa ihana herätä tänään eilisten päikkärien ja 10h yöunien jälkeen fiiliksellä, että on täysin levännyt! Siistiä.

Milloin sinä olet herännyt virkeänä hyvin nukutun yön jälkeen?

 

Hulluus – yksi vuorikiipeilijältä vaadittava ominaisuus

Todellakin.

Hulluutta on montaa eri laatua; on treenamishulluutta, syömishulluutta, varustehulluutta, valmistautumishulluutta, vuorihulluutta ja ties mitä hulluuden muotoja.

Mietin tänään hulluuden muotoja salilla kun tein 600 boksille nousun sarjaa. Sinänsä kyseessähän on kovin yksinkertainen liike. Nouset rinkka selässä boksille ja laskeudut alas. Lasket, että teet niin 600 kertaa putkeen. Sykkeet ovat minulla melkoisen korkealla, mutta liike on kuitenkin niin yksinkertainen ettei se vaadi tekijältään muuta kuin tahdonvoimaa. Tahdonvoima on myös yksi vuorihulluuden ilmenemismuoto. Tahdonvoiman avulla onnistuu viimeinen rutistu silloinkin kun pää sanoo, että lopeta. Tahdonvoiman avulla tulee myös kasvatettua henkisiä voimavaroja.

Vuorilla mielestäni tarvitaan kovaa tahdonvoimaa. On tilanteita, jolloin saattaa tuntua epämukavalta. Voi olla vähän huono olo, oksettaa, sattua jalkoihin ja väsyttää. Silloin erityisen tärkeää on se, kuinka kovasta haluat edetä seuraavaan pisteeseen. Ensimmäinen kysymys mielestäni tässä tilanteessa on se, että onko eteneminen turvallista? Seuraavaksi kysymykseen tulee se, haluanko edetä? Molempiin kysymyksiin vastattaessa kyllä, kysytään tahdonvoimaa. Sitä löytyessä myös matka etenee.

Olen lähdössä Aconcagualle kansainväliseen retkikuntaan, jonka jäsenistä kerron myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa haluaisin kuitenkin esitellä telttakaverini: ”Matka-Mikon”. Hän on ollut Nepalissa kanssani samoilla matkoilla kaksi kertaa. Olemme täysin tutustuneet näillä matkoilla ja jakaneet jo Nepalissa paljon ajatuksia tulevaisuudesta ja seuraavista kiipeilymatkoista.

Hän on saanut tämän Matka-Mikko lempinimensä sen takia, että elämässäni on myös muita Mikkoja ja täytyyhän heidät erottaa toisistaan. Nimi kuvastaa myös häntä hyvin; intohimoinen matkailija ja etenkin erittäin innostunut vuorista. On osittain Matka-Mikon ansiota, että olen lähdössä Aconcagualle. Hän teki keväällä laajaa selvitystyötä eri retkikuntavaihtoehdoista. Sekä suomalaisista että kansainvälisistä. Minä selvittelin Argentiinassa vaihtoehtoja ollessani Mendozassa. Päädyimme pitkien pohdintojen jälkeen kansainväliseen retkikuntaan suurimmaksi osaksi kustannussyistä. Kansainväliset retkikunnat ovatkin huomattavasti halvempia kuin suomalaisten operaattorien retkikunnat.

Tässä kohtaan tietenkin tulee myös esille se oma vastuu kaikesta järjestelystä. Olemme kansainväliseen retkikuntaan liittyneitä, olemme järjestelleet lentomme itse, ekstrayöt hotellissa, treeniohjelmat, varustehankinnat ja kaikki matkaan liittyvä pohdinta on vahvasti tässä vaiheessa pitkälti omalla vastuullamme. Tietenkin retkikuntamme koordinoijat ovat vastanneet hyvin esiin tulleisiin kysymyksiin, mutta loppu kädessä päätösvalta on itsellämme.

Kansainvälisen retkikunnan myötä on korostunut sen tärkeys, että siellä on myös yksi tuttu. Suomalainen, meillä on yhteinen kieli, jolla voimme hätätapauksissa puhua ja pohtia kaikkia mielessä olevia tyhmältä tai vähemmän tyhmältä tuntuvia asioita. Olen myös aivan varma, että juuri niinä hetkinä kun minun tai Matka-Mikon tahdonvoimaa punnitaan on toinen suomalainen tärkeänä tukena, jotta matka jatkuisi. Koen, että suomalaisen kaverin myötä saan vahvasti tukea ja turvaa sekä mikä parasta, hyvää matkaseuraa. MM varasi matkansa huomattavasti minua ennen, ja yksi merkittävimmistä tekijöistä omaan päätökseeni oli tämä tunne tietynasteisesta turvasta ja siitä, että minulla on joku kenen kanssa voisin jakaa mieltä painavat asiat jo ennen reissua.

Muistan hyvin sen päivän 21.4.2015 kun varasin retkikuntapaikan ja seuraavana päivänä ostin lentoni Mendozaan. Minulla oli hullu olo, en oikein osaa kuvata edes sitä tunnetta muilla sanoilla. Olin pyöritellyt päätöstäni lähteä moneen otteeseen ja monille eri ihmisille. Päätös oli kypsynyt pikkuhiljaa ja lopullinen päätöksen myöntäminen oli yllättävän helppoa. Tiesin, että edessä on tarkkaa budjetin tekemistä, kovaa treenaamista ja tiettyjä valintoja tai toisten mielestä uhrauksia. Hullunsekaisin tuntein olen sen päivän jälkeen miettinyt lähes päivittäin, mitä tuleva matka tuo tullessaan.

 

Harrastuksena vuorikiipeily

Tänään koitti sitten se jännittävä päivä, kun treeniohjelmassani oli ensimmäisen kerran treeni rinkan kanssa. Tavoitteena oli ladata 15 kg rinkkaan ja kiivetä 500 kertaa 60cm korkealle boksille.

Kuinka kävi? Boksi oli 45cm ja rinkassa 15kg ja 500 kerran tavoite täyttyi. Tähän päälle vielä juoksua 8km. Nyt tuntee ja tietää tehneensä.

Eniten tässä päivässä kuitenkin mieltä lämmitti kommentti salilla: ”Hän harrastaa vuorikiipeilyä”. Tässä vaiheessa minunkin korvat höristyi, että mistä arvasitte? Vastaus oli, että kaikki eivät rinkka selässä tule salille.

Rinkan kanssa treenaaminen on erittäin tärkeää tulevaa matkaani ajatellen. Kannamme omia sekä retkikuntamme tavaroita Aconcagualla 4910 metrin korkeudessa ja 6000 metrin korkeudessa. Tämän lisäksi omat henkilökohtaiset päivätavarat siirtyvät retkikunnan aikana omassa kannossa ylöspäin. Haasteellista tästä tavaroiden kantamisesta tekee juuri tuo korkeus. Käytössämme on noin 5000 metrin korkeudesta enää 50 % happea siitä määrästä, mitä täällä merenpinnan tasalla talsiessa on ja määrä vähenee mitä korkeammaksi mennään siten, että 8800 metrissä on enään 30 % happea.

Mitä haasteita hapen määrän väheneminen tuo? Riski sairastua akuuttiin vuoristotautiin kasvaa huomattavasti. Tämä tauti tarkoittaa sitä, että kiipeilijä kokee pahaa oloa, päänsärkyä, ruokahaluttomuutta, univaikeuksia ja jopa oksentelua. Paras keino välttää akuutti vuoristotauti on edetä tarpeeksi hitaasti korkeusmetreissä, jotta elimistö kerkeää tottumaan eli aklimatisoitumaan ohueen ilma-alaan. Jos oireet eivät helpota, ainoa keino on tulla alas. Pahimmillaan akuutti vuoristotauti voi hoitamattomana kehittyä aivo- tai keuhkoödeemaksi. Silloin kiire alas on jo kova, sillä nuo taudit voivat olla kohtalokkaita.

Olen aikaisemmilla vuoristomatkoillani onnistunut aklimatisoitumisessa, eikä minulla ole ollut ongelmia. Olen jopa nukkunut paremmin kuin kotona ja ruokahalu on pysynyt sellaisena, että lempieväitäni Snickersejä on kulunut parhaimmillaan kolme päivässä. Vuoristotauti on kuitenkin siinä mielessä viheliäinen tauti, että aikaisemmat kokemukset eivät sulje pois sitä, etteikö vuoristotauti voisi minulle tulla. Kaikkein oleellista taudin tunnistamiseksi onkin oman olon ja kehon kuunteleminen ja niiden viestien tulkitseminen.

 

Neiti painohädässä

Kävipä tuossa salilla niin, että sähläsin painojen kanssa. Ja pian olinkin autettava neiti painohädässä. Ilmeisesti tämä painolevyjen pois saaminen tangosta näytti niin epätoivoiselta, että eräs mies tuli hätiin ja auttamaan minua niiden saamiseksi pois. Mikä oli oma reaktoni? Tietenkin kiitin, mutta huomasin ärsyyntyväni. Näytinkö tosiaan niin heikolta, että minua täytyy auttaa? Jälkeen päin mietin, oliko oma asenteeni vain negatiivinen tätä ystävällistä apua vastaan?

Luonteeseeni kuuluu vahva pärjäämisen tahto. Haluan olla itsenäinen ja onnistua itse. Tämä näkyy sellaisena kovapäisyytenä ihan jokapäiväisissä asioissa. Olen törmännyt tähän luenteenpiirteeseeni esimerkiksi pyörän puhjennutta sisäkumia vaihtaessa, monta tuntia ja menetettyä hermoa myöhemmin, sain kuin sainkin asian hoidettua itse ja ihan ilman kenenkään apua. Mielestäni tämä piirre on minulle sekä vahvuus että heikkous. Voisi välillä olla helpompaa ja jopa parempi olla hieman vähemmän jääräpäisempi. Toisaalta kyseinen piirre on myös vahvuuteni, sillä tahdonvoima ei lopu kun kyse on asiasta, joka on todella sydämen päällä.

Tämä viikko on kesän viimeinen työviikkoni. Puhaltaen olen onnellinen kesätyörupeaman loppuun saamisesta, samalla kiitollinen, samalla helpottunut ja samalla tulevaa odottavainen. Olen toiminut tapahtumakoordinaattorina firmassa, jossa yksittäisi tapahtumia kesän aikana on lähes joka päivä. Työ on ollut hektistä, mutta kuitenkin antoisaa. Olen oppinut tekemään oikeita töitä, ja samalla pelkäämään satunnaisesti maanantaiaamua ja sähköpostin lukemattomia sähköpostien tulvaa. Nyt töiden loputtua voin keskittyä täysipainoisesti opiskeluun, mikä on erittäin hyvä sillä töitähän koulun saralla myös riittää. Ensi viikolla matkaan vielä viimeiselle työmatkalleni Ranskaan.

Päätin syyskuun alkaessa, että hoidan viimeiset työtehtäväni kunnialla loppuun, niin että voin sanoa itselleni tehneeni parhaani. Tällä kertaa en jäänyt mielestäni neidiksi painohätään, vaan onnistuin tavoitteessani.

Huomenna alkaa minun kalenterissani virallisesti syksy. Mukavaa syksyn alkua!

 

Saanko esitellä Jane Fondan ja Scotty Bobsin

”Näytti niin kivalta tuo sun treenis, miten sie oikein treenaat?” kysyi eräs nainen tänään salin pukkarissa. Ilahduin kovasti tästä kysymyksestä, sillä oloni oli treenin jälkeen kaikkeni antanut. Olin hypellyt, vetänyt leukoja, tehnyt burpeita (joista muuten tänään tuli uusi inhokkiliikkeeni askelkyykkyjen tilalle), juossut ja tehnyt staattisia selkälihasten pitoja.

Treenaan tällä hetkellä Strong With Durablen Big Mountain Climbing Training Planin mukaan, josta lisätietoa löytyy täältä. Valitsin ohjelman tuttujeni suosittelejun perusteella ja testasin ohjelman muutamaa treeniä ennen kuin ostin ohjelman. Päätös on ollut onnistunut, sillä kaipasin vinkkejä treenaamiseen ja ohjelmaa salille, joka nimenomaan valmistaa minua isoille vuorille. Ohjelma kestää 10 viikkoa ja sisältää viisi treeniä viikossa. Neljän ensimmäisen viikon aikana on tarkoitus kasvattaa voimaa ja seuraavan kuuden viikon aikana tavoitteena on parantaa kestävyyttä. Ohjelma sisältää paljon kyykkyjä, yleisliikkeitä, boksille nousuja ja corea vahvistavia liikkeitä. Myös juoksua kuuluu ohjelmaan, mikä tuo mukavaa vaihtelua.

Olen viimeisen kolmen viikon aikana päässyt tutustumaan täysin uusiin treeneihin ja nimiin, kuten Jane Fondaan, Curtis P:hen, Hinge Liftiin ja Scotty Bobsiin (tätä liikettä kutsun helvetin punnerrukseksi). Parasta ohjelmassa on ollut se, että treenit on mielenkiintoisia, vaihtelevia ja todella haastavia. Salilla tekemiseen on tullut ihan uutta puhtia ja mielekkyyttä. Myös omat heikot kohdat ovat tulleet selväksi: erityisesti keskivartalon voima ja kestävyys on todella heikkoa. Olen osassa treeneissä jopa joutunut helpottamaan ohjelman antamia painoja, koska liikkeiden suoritus on käytännössä ollut mahdotonta. Elän kuitenkin toivossa, että ahkeralla treenaamisella sekä Aconcagua on askel askeleen lähempänä ja jokainen suoritettu helvetin punnerrus vie minua tavoitetta kohden.

Tarvitsinko tätä ohjelmaa? En varmastikaan, mutta onneksi otin sen. Olisin ehdottomasti treenannut omin ohjelmini määrällisesti yhtä paljon, mutta treenien laatu on noussut huomattavasti. Uskon myös siihen ajatukseen, että uskomalla tähän ohjelmaan täysin saan myös huomattavasti parempia tuloksia. Mietin jopa jo vaihtoehtoa, että jäänkö ohjelmaan niin vahvasti koukkuun, että etsin uuden ohjelman Aconcaguan jälkeen. No se jääköön nähtäväksi.

Juttelin treenaamisesta myös muutaman personal trainerin kanssa, olisin ollut jopa valmis panostamaan rahallisesti personal traineriin, mutta nämä muutamat sanoivat suoraan ettei heillä ole kokemusta tämän kaltaisesta valmistavasta treenaamisesta, joten jätin asian sikseen. Uskon, että suurin voima olisi personal trainerin kanssa tullut niistä yhteisistä treeneistä, joissa varmasti olisi ollut mahdollisuus itsensä ylittämiseen.

Treenin jälkeen retkeilimme vielä ruokakauppaan ja nälkäisenä tyhjensimme lauantai-iltana viimeiset Lidlin tuotteet kassiin. Näistä aineksista saatiin loihdittua yhtä lempiruokaani kvinoasalaattia. Tuota herkkua kaipasin myös vaihdossani ja himoitsin sitä muuten useaan otteeseen!

Parasta siinä mielestäni on se, että syömisen jälkeen ei ole ähky tai sitten energiavaje oli tänään vain niin kova.

Nyt tankkaamista, huomisen treeniohjelman tutkimista (olen koukuttunut treenivideoihin katsomiseen) ja univelkojen velkomista Matille. Rentouttavaa viikonloppua!

 

Millettiä mä metsästän

… Tahdon saada lämpimät.

Kenkä on vuorikiipeilijän tärkein väline. Väitän minä, kun kyseessä on vaeltaminen tai kiipeäminen. Tänään tein elämäni kalleimman, pisimpään harkitun ja odotetun kenkähankinnan tulevaa Aconcaguan matkaani varten.

Millet kuvailee kenkiä: ”…Has played a major role in the history of mountaineering – and maybe in your story too…” Upeaa myyntipuhetta, toimii ainakin minuun!

Nämä kenkien tärkein fuktio on suojata varpaita kylmiltä olosuhteilta sekä näihin on mahdollista kiinnittää jääraudat, joita jäätiköllä liikkuessa tarvitsee. Olen testannut kenkiä nyt muutaman kerran, ja voin kertoa, että ovat lämpimät! Niiden pitäisi suojata varpaita jopa -60 asteen pakkaselta. Huh!

No, mitä seuraavaksi? Tietenkin rinkka selkään, kengät jalkaan ja kävelemään. Olen törmännyt lähes kaikkien kenkieni kanssa ongelmaan, että ne hiertävät. Epäilen vahvasti, että nämä kengät eivät ole poikkeus, mutta onneksi minulla on myös aikaa ratkoa näitä ongelmia ennen kenkien todellista käyttöä. Tavoitteena onkin ensin testailla kenkiä kotona ja säiden kylmetessä siirtyä ulkoiluttamaan kenkiä toden teolla. Alla olevassa kuvassa oleva Puppy jää kuitenkin kotiin.
 

Olen lukuisien muuttojeni myötä alkanut ajattelemaan, ettei materiaali tee minua onnelliseksi. Näitä kenkiä hypistellessäni mietin kuitenkin, onkohan asia sittenkään niin? Annan itselleni kuitenkin nyt pienen onnen hetken näistä kengistä, onhan ne vaan makeat! Uskottavuuteni vuorikiipeilijänä varmasti kasvoi tämän hankinnan myötä.

Tuletko sinä materiaalista onnelliseksi?

 

Aconcagua

Se nimihirviö, joka on työkaveiretteni keskuudessa saanut lempinimen Guacamole. Tämä onkin mielestäni hyvä lempinimi, se on huomattavasti helpompi muistaa kuin vuoren oikea nimi. Se myös muistuttaa minua toisesta rakkaasta harrastuksestani kokkailusta ja näin ollen onkin saatu taiottua lempinimei vuorelle, joka tuo samalla mieleen tuon syntisen hyvän herkun.

Se on seuraava kohteeni. Aconcagua tai Guacamole, päätä sinä kummaksi haluat sitä kutsua.

Aconcagua sijaitsee Chilen ja Argentiinan rajalla ja onkin korkeudeltaan Etelä-Amerikan korkein vuori. Tällä saavutuksellaan Aconcagua pääseekin ” Seven Summits” vuorien joukkoon, johon kuuluu jokaisen mantereen korkein huippu. Korkeudeltaan tämä vuori onkin jo huikeat 6962 metriä. Huipulla korkeusennätykseni tulisi menemään rikki reilusti edellisestä 6189 metristä.

Kuulin ensimmäisen kerran Aconcaguasta ensimmäisellä Nepalin matkallani. Vielä silloin pidin vuorta liian korkeana ja todella kaukaiselta haaveelta. Olin myös aloitettuani opiskelut päättänyt, että haen varmasti opiskelijavaihtoon. Sain tietää koulullamme olevan vaihtopaikkoja Buenos Airesissa. Päätökseni hakea Buenos Airesiin vaihtoon perustui pitkälti Aconcaguan olemassa oloon samassa maassa. Tässä vaiheessa minulla ei käytännössä ollut mitään muuta faktatietoa, vain mielikuvia siitä kaikesta, mitä Aconcagua on tai missä se on.

Harmikseni vaihtohakemuksessani kävi huonosti, en saanut paikkaa Argentiinaan. Kieltävä päätös oli iso takaisku ja vuorihaave tuntui olevan vain taakse jäänyt haave. Missattuani tämän kohteen hain vaihto-ohjelmaan Thaimaahan. Olin saanut paikan, ostanut lennot ja aloittanut henkisen valmistautumisen… Kunnes eräänä syyskuun iltana aikalailla vuosi sitten yksi viesti muutti suunnitelmat täysin. Eräs Argentiinaan lähtevistä opiskelijoista perui paikkansa ja minä olin ensimmäinen jonossa oleva opiskelija tähän paikkaan. Päätös oli helppo, olinhan haaveillut Aconcaguasta ja Argentiinasta. Peruin lentoni Thaimaahan ja ostin uudet Buenos Airesiin. Tämän jälkeen iski todellisuus.

Aikatauluni tässä kohtaa alkoi olla todella tiukka, budjetti liian tiukka ja suomalaisten matkatoimistojen tarjoamat retkikunnat eivät sopineet omaan aikatauluuni. Hautasin Aconcagualle kiipeämisen haaveet, mutta asetin vaihdolleni kolme tavoitetta: oppia mahdollisimman paljon espanjaa, nähdä Aconcagua ja saada yksi paikallinen ystävä.

 

Aconcagua sijaitsee Mendozan maakunnassa 16 tunnin bussimatkan päässä Buenos Airesista. Monet olivat suositelleet käymään Mendozassa ja mekin vaihtokavereiden kanssa päätimme suunnata melko alkuvaiheessa vaihtoamme tähän erityisesti hyvistä punaviineistä tunnettuun maakuntaan. Matka Mendozaan, josta tuleva kiipeilymatkanikin alkaa oli todella upea. Nautimme Mendozan viineistä, upeista vuorimaisemista, laskimme koskea, trekkasimme ja kävimme kylpylässä. Parhaiten mieleeni kuitenkin jäi tämän Aconcaguapäivän kokemukset.

Päätin, että tämän vuoren huipulla minä haluan seisoa. En olisi kuitenkaan arvannut sen mahdollisuuden tulevan näin pian. Tästä kiitos kuuluukin joulukuussa matkalle kanssani lähtevälle kiipeilykaverilleni, jonka kanssa tulen jakamaan teltan ja varmasti monen monta upeaa maisemaa, hetkiä ja epätoivon ajatuksia. Lopullinen päätös matkasta syntyi huhtikuussa, jolloin varasin lennot Mendozaan ja takaisin sekä varasin retkikuntapaikan kansainvälisestä retkikunnasta. Lähtölaskenta alkoi ja tänään tajusin, että jos kaikki menee suunnitelmien mukaan niin kolmen kuukauden päästä olemme Mendozassa.

Olen yhdellä sanalla innoissani.