Mera Peakin kiipeämisen jälkeen sanoimme hyvästit osalle retkikunnan jäsenistä, jotka kiipesivät pelkästään Meran. Tämä oli piste, jossa lähdimme samalla myös kohti Baruntsen perusleiriä. Perusleiriin oli vielä kolmen päivän matka, mutta ajatuksissa alkoi valmistautuminen kohti uusia haasteita.
Baruntse on 7129 metriä korkea vuori ja teknisyydeltään jo selkeästi haastavampi kuin Mera Peakin kiipeäminen. Huipulle pääseminen vaatii usean jäätikön ylittämistä, vertikaaliseinän kiipeämistä ja lopulta huiputuspäivänä haastavampien huippuharjanteiden ylittämistä ja käytännössä koko ajan kiinteässä köydessä olemista. Tämä vuori oli myös minulle selkeästi uusi haaste niin teknisyyden kuin korkeuden puolesta.
Päivät ennen Baruntse perusleiriä
Jo aiemmin kirjoitin, kuinka olin saanut flunssan jo Kharessa. Mera Peakin kiipeämisen jälkeen aloin yskiä ja yskä yltyi niin pahaksi, että päätin aloittaa antibioottikuurin seuraavana päivänä heti kiipeämisen jälkeen. Antibiooteista täytyy kertoa sellainen asia, että Nepalissa 90 % bakteereista on resistenttejä antibiooteille, joten kuurin aloittaminen ei välttämättä takaa varmaa parantumista. Korkeissa olosuhteissa kuitenkin joutuu myös tekemään päätöksiä, joita ei Suomessa tekisi ja sen vuoksi päätin kokeilla, kuinka hyvin antibiootti auttaisi yskään ja nuhaan.
Mera Peakin kiipeämisen jälkeen kävelimme yläleiristä seuraavaan leiriin ja päätimme pitää tässä leirissä myös lepopäivän. Kannatin itse lepopäivää, sillä ajattelin, että olisi hyvä levätä yskänkin vuoksi yksi päivä. Olin myös todella ryytynyt Mera Peakin huiputuspäivän jälkeen ja siinäkin mielessä lepopäivä tuli todella tarpeeseen.
Lepopäivän aikana sai myös kuivatettua kaikki tavarat ja järjesteltyä kassit uudestaan. Leirimme oli melko askeettinen ja yllättävänkin kylmä. Aamupäivällä pystyi olemaan ulkona, mutta iltapäivän vietimme teltan sisällä katsoen puhelimestani offline-tilassa Netflixistä elokuvia. Päivä sujui nopeasti ja valmistauduimme seuraavana päivänä siirtymään taas lähemmäs Baruntsen perusleiriä.
Seuraava trekkauspäivä oli yksi koko reissun haastavimpia päiviä. Matka alkoi puolen tunnin ylämäellä, jota seurasi sitten viisi tuntia melko tasaisella kävelyä. Menimme melko lujaa ylämäen ylös ja huomasin, että sykkeeni nousee ihan pienestä tosi korkealle. Jouduin myös pidättelemään yskää ja minulla oli lähes koko ajan kurkkupastilli suussa, jotta kurkku pysyisi koko ajan kosteana. Yritin myös pitää buff-huivia kasvoilla, jotta hengitettävä ilma olisi lämmintä ja kosteaa sekä pahimmat pölyt jäisi hengittämättä.
Päästessämme seuraavaan leiriin oloni oli kyllä tosi nihkeä kaikin puolin. Yskä ja nuha oli vienyt voimia, sykkeet olivat olleet koholla ja olo oli kaikin puolin voimaton. Menin leiriin pääsyn jälkeen suoraan telttaan ja lepäämään. Pian ihana kokkiapulaisemme toi teltan ovelle teetä ja nuudelikeiton, joka muutti fiilistä täysin. Voimat alkoi kohentumaan ja taas kerran ruoan ja juoman merkitys korostui: vuorilla yksi tärkeimpiä asioita on pitää itsestään huolta ja kipeänä tämä korostuu entisestään.
Seuraavana trekkipäivänä jatkoimme sitten kohti perusleiriä ja Baruntse alkoi näkymään jylhänä edessämme. Ja se näky olikin pysäyttävä. Perhosia alkoi tulla vatsaan, hermostuneisuutta, jännitystä ja vatsanpohjaa kutittelevaa tunnetta siitä, että kohta alkaa oikea kiipeily kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua kohti.
Viimeinen trekkipäivä ennen perusleiriä noudatteli aikalailla edellisen päivän fiiliksiä. Jouduin pidättelemää yskää koko päivän ja yskimään jatkuvasti kävellessä. Se on ihan kamala tunne, kun yskä ei meinaa millään tavalla loppua. Yskänkohtaukset haittasivat kävelyä, mutta pystyin silti pitämään oman hyvän vauhtini yllä. Pääsimme neljässä tunnissa perusleiriin ja seuraavat päivät tulisimme viettämään perusleirissä.
Baruntsen perusleiri
Baruntsen perusleiri on 5400 metrin korkeudessa ja tiesimme etukäteen, että tulisimme viettämään perusleirissä ihan vähintään kolme päivää. Näiden päivien aikana Sherpat joutuisivat kiipeämään laittamaan fiksatut köydet vuorelle, sillä olimme syksyn ensimmäinen ryhmä Baruntsella. Perusleiripäivien aikana oli tarkoitus myös pitää puja-seremonia, jossa siunataan kaikki kiipeilyvarusteet ja kiipeilijät turvalliselle kiipeilylle. Tämän lisäksi suunnitelmissa oli aklimatisoitumiskävely ensimmäiselle jäätiköllä ja kiipeilyn harjoittelua.
Perusleirissä kaikilla retkikunnan jäsenillä oli mahdollisuus omaan telttaan, mutta jaoimme Matka-Mikon kanssa teltan. Teltassa on lämpimämpää ja tietysti mukavampaa, kun siellä on seuraa. Päivällä perusleirissä oli ilman tuulta niin lämmin, että päällä oli vain ohut untuvatakki ja paksut pitkikset. Illalla auringon laskettua lämpötila kuitenkin tipahti reilusti nollan alapuolelle ja teltan ulkopuolella oli kaikki paksut vaatteet päällä. Lämpötila ei kuitenkaan mielestäni ollut jäätävä vielä perusleirissä.
Perusleirissä meillä oli oma vessateltta, jossa tarpeet käytiin tekemässä ja ruokailuteltta, jossa kaikki ruokailut olivat. Tämä on todella perinteinen asetelma perusleiriin ja hetkellisesti näistä paikoista tulee kiipeilijän koti. Meillä oli kaikki päivittäin tarvittavat varusteet teltassa, jossa nukuimme ja toisessa teltassa säilytimme loppuja varusteita.
Vietimme lopulta perusleirissä yhteensä kuusi päivää, jonka aikana ensin odotimme, että Sherpat saavat rauhassa tehtyä työnsä köysien kanssa. Kävimme yhtenä päivänä harjoittelemassa kiipeilyä läheisellä jäätiköllä, yhtenä päivänä pidimme puja-seremonian ja yhtenä päivänä teimme pidemmän aklimatisoitumiskävelyn kohti ensimmäistä yläleiriä 5900 metrin korkeuteen.
Olin yllättynyt, kuinka paljon todellisuudessa aikaa meillä oli vain vietettävänä. Tässä kohtaa korostuu kyllä se, että viihtyy omien ajatusten kanssa ja mukana on paljon tekemistä, jonka avulla tappaa aikaa. Hyviä kirjoja, leffoja, musiikkia, hyvää seuraa, mukavia ajatuksia itsensä kanssa ja taitoa vain olla. Ja jos nyt tekisin jotain toisin, niin ottaisin ajanviettämiseen sopivia aktiviteetteja kuten leffoja paljon paljon enemmän mukaan.
Baruntsen perusleiri on upeassa paikassa, sillä näkymä huipulle ja koko vuorelle on henkeäsalpaava. Vuori on niin lähellä, että sen jäätiköt näkee ja haasteet näkyvät myös koko ajan silmien edessä. Se on jotenkin maaginen tunne, kun tajuaa oman unelman olevan siinä silmien edessä, mutta vielä on kuitenkin pitkä matka tavoitteiden saavuttamiseen.
Seuraava artikkeli tulee kertomaan siirtymisestä Baruntsen yläleireihin ja siitä, miltä tuntuu vain istua teltassa tekemättä mitään. Pysykää kuulolla!
