Terveisiä Nepalista! Blogitaukoa on vierähtänyt parin Alppireissun verran keväästä, jolloin Makalun reissu ei mennyt juuri millään tavalla putkeen. Olen joutunut käsittelemään kevään pettymystä sen verran, että aiheesta kirjoittaminen ei ole tuntunut miellyttävältä.
Päätin elokuun alussa, että lähden jo syksykaudella seuraavalle kasitonniselleni. Olin jo varannut sekä maksanut matkani Tiibetiin Cho Oyolle eli 8188 metriä korkealle kasitonniselle, mutta lupien ja viisumien kanssa tuli haasteita sen verran että reissu peruuntui ihan viime hetkillä. Olin ollut pitkään sitoutunut Raatamon ja Aventuran yhteisprojektiin matkanjohtajaksi, jossa tavoitteeni oli kiivetä Lobuche Eastin 6119 metriä korkealle vuorelle. Ajatus oli, että lähden ensin omalle reissulle ja sitten heti perään työreissulle.
Päädyin uudestaan Manaslulle
Olin ehtinyt aloittamaan pakkaamisen jo Suomessa, kun reissu Cho Oyolle peruuntui. Olin siis treenannut koko kesän keuhkoödeeman ja muun sairastelun jälkeen ihan täysillä ja henkisesti valmistautunut lähtöön. Peruuntuminen otti koville monella tapaa ja oli vaikea luopua ajatuksesta, että en pääsisi omalle reissulle kun valmistautuminen oli kuitenkin sujunut niin hyvin.
Vaihtoehdoksi jäi lähteä kokeilemaan Manaslua uudestaan, jossa viime syksynä olosuhteet oli yhdellä sanalla sanottuna karmivat. Minulla oli selkeä aikaraja, sillä asiakkaat saapuivat 4.10.2023 Kathmanduhun ja minun odotettiin olevan heitä vastassa lentokentällä. Aikataulu ja mahdolliset olosuhteet olivat isoin pohdinnan aihe ennen reissuun lähtöä. Ehdin jo tekemään päätöksen, että en lähde. Sitten sain kuitenkin sovittua Imagine Nepalin kanssa asiat niin, että en yksinkertaisesti voinut kieltäytyä tarjouksesta ja jättää reissulle lähtöä.
Niinpä viikon varotusajalla vuori oli vaihtunut, lennot säädetty moneen kertaan ja kassit pakattu reissua varten.
Vuodet eivät ole veljiään sään suhteen
Saavuin Kathmanduhun ja löysin Nepaliin jääneet varusteeni hyvässä kunnossa säilytyksestä. Sain tehtyä kamojen huollon ripeästi yhdessä päivässä, pakattua tavaroita jotka lähtivät mukaan Manaslulle ja toisaalta jätettyä osan tavaroista Lobuche Eastiä varten säilöön Kathmanduhun.
Matkaohjelma oli sama kuin viime vuonna eli lensimme suoraan Kathmandusta Samagaoniin 3500 metrin korkeuteen ja sieltä aloitimme reissumme maailman kahdeksanneksi korkeimmalle vuorelle. Ajatukseni oli, että kiipeän niin pitkälle kuin pystyn ilman lisähappea, mutta tällä kertaa haluaisin huipulle jos se vain olisi mahdollista.
Sää oli jo Samagaoniin mennessä parempi kuin viime vuonna. Näimme Manaslun heti ja akklimatisoitumisretkellä maisemat olivat upeat. Tiimi tuntui olevan mukava ja tultiin hyvin juttuun kaikkien kanssa. Minulla oli hyvä fiilis, että askel kerrallaan ilman isompia paineita homma lähtisi todennäköisesti sujumaan hyvin. Tuntui helpolta mennä jo tuttuun paikkaan takaisin.
Vaelsimme perusleiriin ja toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna sää tuntui olevan alusta alkaen parempi. Vähemmän sadetta, loskaa, räntää ja lunta. Kokonaisvaltaisesti joka puolella vuorta.
Yhden rotaation taktiikka
Olimme perusleirissä 4900 metrin korkeudessa neljä yötä ennen kuin lähdimme yläleireihin ensimmäistä kertaa. Ajatus oli tehdä yksi hyvä rotaatio samanlaisella taktiikalla kuin viime vuonna. Tiesin, että lisähapettomaan nousuun tämä voisi olla liian vähän, mutta toisaalta olin valmis kiipeämään heti kun vain olosuhteet olisivat tarpeeksi hyvät. Eniten huolestuttivat lumisateet vyöryherkillä alueilla.
Tänä vuonna reitti perusleiristä ykkösleiriin 5800m oli hiukan suoraviivaisempi kuin viime vuonna. Reitti kulki jäätikön reunaa ja kiemurteli vähemmän kuin viime vuonna. Jäätikkö oli huomattavasti kuivemmassa kunnossa ja isoja railoja oli tällä kertaa näkyvillä enemmän. Nukuimme yhden yön ykkösleirissä ja ajatus oli jatkaa suoraan kakkosleiriin.
Ykkösleirin ja kakkosleirin 6400m väli oli tänä vuonna samanlainen kuin viime vuonna. Mielestäni yksi mielenkiintoisempia pätkiä tällä vuorella. Reitin cruxi oli myös juuri ennen kakkoleiriä, nimittäin jyrkkä seinä, jossa kiivettiin lipan päälle ja ihmismäärän vuoksi seinämään alkoi muodostua ”onkalo” lämpimän ilman ja sulavan lumimassan myötä ja osa kiipeilijöistä tuskaili tässä kohdassa yllättävänkin kauan.
Nukuimme kakkosleirissä myös yhden yön. Tästä jatkoimme seuraavana päivänä lyhyen leirivälin kohti kolmosleiriä eli 6800 metrin korkeutta. Matka kesti muutaman tunnin ja muistelin viime vuodesta, että reitti on melko suoraviivainen ja käytännössä jyrkkää ylämäkeä. Tämän vuonna reitti oli kuitenkin muuttunut ja yksi jyrkkä mäki oli jo niin jyrkkä, että vaati ihan kiipeilyä. Sain tässä päähäni ison lumikökön, jonka takia niska oli illalla kipeä. Onneksi ei sattunut mitään sen isompaa!
Olimme ainoa tiimi kolmosleirissä ja se oli kyllä todella mahtavaa, sillä saimme olla omassa rauhassa ja saan paljon kyselyitä siitä, miten vuorilla on ruuhkaa ja sadat ihmiset häiritsee. Jos valitsee strategiansa järkevästi, niin on mahdollista myös välttää ruuhkia. Kuusi ihmistä yhdessä leirissä on niin vähän, että sitä ei voi ruuhkaksi kutsua.
Huiputusikkuna
Ensimmäisellä rotaatiolla oli täydellinen sää. Aurinko paistoi koko ajan ja päivisin oli enemmänkin ongelmaa, että jäätiköllä meinasi paahtua ja tuntui, kuinka näkyvillä oleva iho kärventyy.
Tulimme takaisin perusleiriin ja alkoi näyttää siltä, että huiputussäätä olisi tiedossa hyvinkin nopeasti rotaatiolta saapumisesta. Vietimme kolme yötä perusleirissä ja olimme valmiita lähtemään takaisin vuorelle.
Kiipesimme perusleiristä suoraan kakksoleiriin, jossa olimme yhden yön. Sieltä kolmosleiriin ja kolmosleiristä lähdimme yöllä kohti nelosleiriä 7400 metrin korkeuteen. Nelosleiristä tarkoituksemme oli lähteä huipulle 21.9.2023.
Sääennisteet näyttivät niin hyvältä, että oli vaikea uskoa sitä jopa todeksi. Viime vuoden sateet olivat vain kaukainen muisto, kovia tuulia ei ollut tiedossa ja ennuste näytti hyvältä myös pitkälle ajalle. Tuntui, että nyt on mentävä ensimmäiseen hyvään ikkunaan, sillä olimme tehneet oman rotaatiomme ja siinä mielessä edellä isoja kiipeilijämassoja. Manaslun true summit on niin kapea, että sinne mahtuu vain yksi kiipeilijä kerrallaan. Näin ollen olisi ruuhkan riski, jos useat kiipeilijät pyrkisivät huipulle samaan aikaan.
Huiputusrotaatio
Tiesin viime vuodesta, että raskain osuus tulisi olemaan kolmosleiristä siirtyminen nelosleiriin. Tämä pätkä on jyrkkää ja ollaan jo korkealla. Nelosleirissä 7400 metrin korkeudella.
Suurin osa ihmisistä aloittaa lisähapen käyttämisen kolmosleiristä ja se tietysti omalta osaltaan auttaa. Päätin, että jatkan edelleen ilman lisähappea niin pitkälle kuin pääsen ja tiesin viime vuodesta, että minun pitäisi pystyä ainakin nelosleiriin asti kiipeämään ilman. Toki taustalla oli keuhkoödeema ja sen vaikutuksista akklimatisoitumiskykyyn ei ollut täysin tiedossa.
Kiipeäminen kolmosleiristä nelosleiriin oli raskas, mutta olin tunnin nopeampi kuin vuoden aiemmin. Minulla oli käytössä Airtrim-maski, joka auttaa pitämään hengitettävän ilman lämpimänä ja koin, että tästä oli apua erityisesti yöaikaan.
Sain kiipeilyparikseni Ngima Nuru Sherpan, joka oli kanssani Makalulla viime keväänä. Ngima on super vahva ja mukava tyyppi, joten tiesin että meillä sujuu varmasti hyvin yhteistyö. Ngima herätti minut nelosleirissä 22:30 ja lähdimme liikkeelle 23:30.
Aloitin ilman lisähappea ja homma sujui ihan mukavasti 7600 metriin asti. Sitten alkoikin ongelmat, sillä minua pyörrytti, oksetti ja yskitti. Yskä alkoi maistumaan vereltä ja päätin, että laitan yhden lisähappipulloni päälle. 7600 metristä huipulle ja takaisin nelosleiriin 7400 metriin käytin alle yhden pullon pääasiassa 1 litra/minuutti virtauksella.
Yö oli raskas ja Ngimalla oli ongelmia yön aikana, joten paniikissa syötin hätälääkkeeni hänelle ja hän pystyi silti jatkamaan matkaani kanssani.
Huipulla 8163 metrissä olimme 5:30, juuri auringonnousun aikaan. Jouduimme odottamaan true summitille jonkun aikaa, koska huippu on niin kapea, että siellä pystyy olemaan vain yksi kiipeilijä kerrallaan. Otimme kuvat ja lähdimme alas.
Laskeuduimme takaisin koko matkan perusleiriin ja 15 tunnin huiputuspäivän jälkeen olimme takaisin perusleirissä.
Draamaton nousu
Tämä retkikunta meni todella monella tapaan putkeen. Sää oli kirkas ja tuuleton. Retkikunta oli tosi mukava ja sain varmasti sellaisia tuttuja, kenen kanssa kiivetä jatkossakin. Säästyttiin myös isommilta sairasteluilta.
Sanoisin, että Manaslun nousu on draamaton. Ei ihmissuhdedraamaa, ei säädraamaa tai muutenkaan isompaa draamaa. Sain tehdä vapautuneesti omaa nousua ja kiivetä itselle sopivassa tahdissa sekä seurassa. Vaikka aina säätöä ja pieniä ongelmia tulee, niin silti kokonaisfiilis reissun jälkeen on ollut vain se, että kaikki meni niin mutkattomasti ja helposti. Minulla oli vahva olo tiettyjä hetkiä lukuunottamatta ja kiipeily oli pääasiassa nautinto.
Tuntuu edelleen uskomattomalta, että kiipesimme Manaslun huipulle 16 päivässä Samagaonista. Se on todella nopeasti ja uskoisin, että vielä pidemmällä akklimatisoitumisella pystyisin kiipeämään ilman lisähappea. Nyt tällä reissulla oli kuitenkin tärkeää päästä huipulle ja saada onnistuminen alle viime kevään pieleen menneen reissun jäljiltä. Tämä tavoite onnistui. Ehdin myös asiakkaita vastaan lentokentälle eli en myöhästynyt aikarajastani.
Onnistuminen on tuntunut hienolta varsinkin todella haastavan vuoden jälkeen. Tämä antaa uskoa tulevaan ja tuleviin projekteihin.
