On aika tullut viimeistellä Everest-juttusarja nousulla Everestin huipulle ja alas huipulta takaisin kakkosleiriin. Toki vuoresta ja siellä olemisesta tulen kirjoittamaan vielä moneen otteeseen ja tarinoita löytyy Instagram-tililtäni enemmän.
Kakkosleiristä nelosleiriin 7950 metrin korkeuteen
Olimme kiivenneet perusleiristä suoraan kakkosleiriin ja ajatuksemme oli jatkaa seuraavana aamuna kohti kolmosleiriä. Kakkosleiriin tullessa porukkaa oli isossa leirissä huomattavasti enemmän kuin edellisellä kerralla, kun olimme leirissä. Suurin osa retkikunnista oli lähdössä joko vielä samana päivänä tai seuraavana aamuna ylös. Kakkosleiristä näkee kolmosleirin ja näimme, kuinka myöhään iltapäivällä ihmisiä oli vielä matkalla sekä kolmosleiriin että nelosleiriin. Jonoiksi asti ja olin ainakin itse helpotuksesta huojentunut, etten seisonut ylhäällä jonossa.
Seuraavana aamuna söimme aamiaisen, pakkasimme reput ja purimme teltat mukaan ja lähdimme suuntaamaan kohti kolmosleiriä 7100 metrin korkeuteen. Tälläkin kertaa tuuli reippaasti Lhotse Facella kiivetessä, mutta edellisellä kerralla oli pilvistä ja huomattavasti kylmempää. Pärjäsin vielä ohuilla hanskoilla ja matka eteni hitaasti, mutta varmasti askel askeleelta ylöspäin. Dante oli kiivennyt edellä ja Nelson tuli perässäni. Nelson sanoi kakkosleiristä lähtiessä, että Lhotse Facella on kolme jyrkkää jääkohtaa ja niitä katsellessa ja laskiessa kului kiipeilypäivä. Rankimmalta tuntui viimeiset parikymmentä metriä ennen leiriä ja olin tyytyväinen kolmosleiriin päästyäni.
Kolmosleiri sijaitsee keskellä Lhotse Facea ja se on sellaisessa paikassa, että teltasta lähtiessä täytyy olla tarkkana, minne astuu. Kuulemma ihmisiä on nähty liukastuvan ilman valjaita… Ilta kolmosleirissä oli upea ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta leiriin. Untuvapuku päällä oli lämmin jopa teltan ulkopuolella ja tunnelma oli korkealla, vaikkakin odottavainen, sillä seuraavana päivänä oli tarkoitus jatkaa kohti 7950 metrin korkeuteen South Colille eli nelosleiriin.
Lisähappi käyttöön 7500 metrissä
Käytin Everestillä kiivetessäni lisähappea 7500 metristä ylöspäin. Kyseessä oli ensimmäinen yli 8000 metrin vuoreni ja halusin nähdä, miten kroppa toimii korkealla. En ollut aiemmin käyttänyt lisähappea, joten en oikein tiennyt, mitä odottaa. Happijärjestelmä, jota vuorikiipeilyssä käytetään, on niin sanotusti avoin happijärjestelmä eli maskin kanssa saa happea sekä pullosta että hengitettävästä ilmasta. Tämä on siis erilainen systeemi kuin esimerkiksi sukeltaessa. Happipulloon laitetaan regulaattori ja siihen kiinni maski.
Happipullot painavat noin 3,7 kiloa ja minulla oli yhteensä neljä pulloa happea. Happea otetaan 0,5-4 litraa/minuutti vauhdilla ja pullot kestävät 8-18 tuntia riippuen virtauksen suuruudesta. Mitä isompi määrä happea, sen helpompaa on teoreettisesti kiivetä. Se, miten ja milloin ihmiset aloittavat Everestillä käyttämään lisähappea riippuu hyvin paljon retkikunnasta ja siitä, miten paljon pulloja on käytettävissä tai kannettu sherpojen toimesta odottamaan esimerkiksi huiputusta South Colille. Osa aloittaa jopa ykkösleiristä 6100 metrin korkeudesta käyttämään lisähappea ja toiset aloittavat vasta nelosleirissä 7950 metrin korkeudessa lisähapen. Mitä alempana aloittaa, sen enemmän pulloja tietenkin täytyy olla ja sitä suurempi työ niitä on kantaa ylös vuorelle ja sieltä alas.
Ajatukseni on ollut alusta asti kiivetä Everestille lisähapen kanssa ja tiedän, että lisähapen käytöstä tai käyttämättä jättämisestä on useita ja usein melko jyrkkiäkin mielipiteitä. Mielestäni jokainen tekee valintansa vuorella ja lisähapen käytöstä itse. Vuorikiipeilyssä ei ole sääntöjä tai lajiliittoa, joka määrittelisi miten lisähappea saa tai ei saa käyttää. Kyse on mielipiteistä ja siitä, miten asiat halutaan tehdä. Itse näen erittäin mielenkiintoisena seuraavana haasteena tulevaisuudessa kiivetä yli 8000 metrin vuoren ilman lisähappea, nyt kun tiedän miten asiat toimii ja miten yli 8000 metirä korkealla kroppani tällä kertaa sopeutui. Jatkan siis samaa ajattelutapaa kuin Everestille valmistautuessa: jokainen reissu tai vuori tuokoon jotain uutta haastetta minun kiipeilyyni.
Kiipesin 7500 metristä 7950 metriin 0,5 litraa/minuutti virtauksella ja kokemukseni siitä, että madaltaako happi kiivettävää korkeutta on se, että liikkuminen on hidasta, hengästyin, uuvuin ja jouduin haukkomaan happea ihan samalla tavalla kuin ilman lisähappea. En osaa oikein edes arvioida, että kuinka paljon lisähapen käyttö todellisuudessa helpotti kiipeilyä. Happi auttoi varmasti ääreisverenkiertoa ja siten esimerkiksi sormia ja varpaita pysymään lämpimänä. Huiputusyönä minulla oli nelosleiristä lähtiessä 2 litraa/minuutti -virtaus ja juuri ennen huippua vaihdoimme happipullon minulle siten, että laskeuduin takaisin nelosleiriin 4 litraa/minuutti -virtauksella. Mietin moneen kertaan huiputusyön aikana, että se on todella kova suoritus kiivetä lisähappea Everestin huipulle lähes 9000 metriin, ja tänä vuonna kukaan ei siinä onnistunut yrityksistä huolimatta. Jokainen huipulla käynyt käytti siis lisähappea eli mikään läpihuutojuttu ei ole vain kiivetä ilman lisähappea. Tärkeintä mielestäni on se, että jos lisähappea käyttää, niin kaikki happipullot tuodaan alas mitkä myös viedään ylös eikä niitä jätetä roskaksi vuoren rinteille (niin kuin ei muutakaan roskaa).
South Col 7950 metriä
Kiipesin omaa tahtiani kolmosleiristä South Colille. Nousua kolmosleiristä tulee lähes 1000 vertikaalimetriä ja korkeus alkaa painamaan vaikka olin ottanut lisähapen jo käyttöön. Kiipesimme koko reissun ajan aina omaa tahtia ja ainoa sääntömme oli, että Khumbun jäätikölle ei saa mennä yksin. Kolmosleiristä lähdimme etenemään jokainen omaa tahtiamme ja matka nelosleiriin kesti 6,5 tuntia.
Oli 23.5. ja tämä oli varmaan yksi 2021 kevään ruuhkaisimmista päivistä Everestillä. Kuulimme, että huipulle yritti päivän aikana 150 ihmistä. Samaan aikaan kuitenkin tunsin, kuinka kolmosleiristä lähtiessä tuuli navakasti ja sama kova tuuli jatkui koko päivän. Everestin huipun yllä oli selkeä pilvi, joka näytti myös huipulla tuulevan navakasti. Vastaan tuli ihmisiä, jotka olivat käyneet huipulla tai kääntyneet syystä tai toisesta alas ennen huippua. Kaikki kenen kanssa vaihtoi muutaman sanan sanoi, että tuuli on kylmä ja kova.
Olimme katsoneet sääennustetta, että illalla 23.5. tuulen pitäisi laantua ja aamulla 24.5. tuulen pitäisi taas voimistua. Yöllä 24.5. piti olla ennusteiden mukaan 20 km/h tuulta, joka oli vähemmän kuin pitkiin aikoihin ennusteessa oli näkynyt. Olimme päättäneet etukäteen, että tuo pieni yön aikana oleva ikkuna on se, jolloin yritämme huipulle. Taktiikkana oli myös pyrkiä välttämään mahdollisimman paljon ruuhkia ja yöaikaan ruuhkaa tulisi todennäköisesti olemaan mahdollisimman vähän. Ohittaminen nimittäin yli 8000 metrissä ei ole kovinkaan realistinen vaihtoehto muissa kuin ankkureilla tai esimerkiksi 8400 metrissä Balcony-nimisellä kohdalla.
Huiputusyön alku
Lähdimme klo 18 liikkeelle nelosleiristä kohti huippua. Tuuli oli ennusteiden mukaisesti tyyntynyt ja lähdimme auringonlaskua katsellen kohti huippua. Alku näyttää nelosleiristä loivalta ylämäeltä ja pian alkaakin jyrkempi Triangular Faceksi kutsuttava osuus, jossa on jyrkempää seinämää ja selkeä seuraava etappi on Balconylla 8400 metrin korkeudessa.
Minulla oli todella motivoitunut olo, kun lähdimme kohti huippua. Olimme jo niin lähellä ja minusta tuntui, että energia- ja voimatasot ovat hyvät. Olin saanut syötyä South Colilla vihreitä kuulia teltassa ja juotua kunnolla, nukuin myös pienet torkut viiden tunnin lepoajan aikana. Jaoin teltan kolmen sherpan kanssa ja teltassa oli mukavan lämmintä, vaikka iltapäivällä tuuli riepotteli telttaa vielä aika kovasti.
Triangular Facella Dante ohitti minut aika nopeasti ja minulla oli ajoittain vaikeuksia pitää yläkroppaa pystyssä. Hengittäminen oli raskasta ja tahtini oli yksi askel ja kaksi syvää hengitystä. Tätä tahtia pystyin pitämään käytännössä huipulle saakka ja jos yritin yhtään nopeampaa tahtia, niin pian jouduin pysähtymään ja ottamaan useamman hengityksen taukoa.
Aurinko laski ja pian ilta alkoi pimentyä. Taivas oli kirkas ja kuu oli yli puolillaan. Tähtitaivas ja kuu pitikin meille seuraa koko huiputusyön ja tuuli oli tyyntynyt. Oli hiljaista ja muita ihmisiä ei näkynyt missään. Kaikki minne katsoi oli alhaalla päin: pilvet, muut vuoren huiput kuin se, joka näkyi ylhäällä edessä. Vasemmalle katsoessa näkyi ukkosmyrsky kaukana alhaalla ja osoitin sitä monta kertaa muille meidän retkikunnasta.
Huiputusyönä olimme etukäteen päättäneet, kuka kiipeää ja kenenkin kanssa. Minä ja Pasagn olimme pari ja kiipesimme koko ajan lähekkäin. Välillä Pasagn edellä ja välillä minä olin edellä. Emme jutelleet juuri mitään, koska maskin takaa on vaikea puhua. Dante meni noin viisitoista minuuttia minua edellä Kamin kanssa. Nelson oli kääntynyt väsymyksen takia alas jossain 8200 metrin kohdalla.
Balcony ja South Summit
Triangular Facen jälkeen saavutaan Balconylle 8400 metrin korkeuteen, jossa on hyvä paikka levätä. Saavuimme tähän yllättävän nopeasti ja aikaa oli kulunut vasta 4 tuntia. Kurkkasin Garminin kelloon ja olin ihmeissäni, että vain noin 500 vertikaalimetriä enää huipulle.
Balconyltä lähdimme lyhyen juomatauon jälkeen ja pian maasto muuttuu taas jyrkemmäksi. Seuraava selkeä etappi oli kohti South Summittia, joka ei ole siis oikea huippu, mutta näyttää alhaalta päin kyllä hämäävästi siltä. Väli Balconylta South Summitille meni aikalailla keskittyen vain kiipeilyyn, omaan tahtiin ja ankkurilta toiselle tarkkana pysymiseen.
Saavuimme South Summitille ja näin oikean huipun. Tuntui, että matkaa on todella paljon vielä edessä ja vaikeimmat metrit kuljettavana. Arvioni oli, että South Summitilta menee ainakin 1,5 tuntia huipulle ja lopulta se piti hyvin paikkaansa. South Summitilla oli tänä vuonna kuolleen kiipeilijän ruumis ja hän oli vielä kiinni köydessä. Jouduin itse irrottautumaan köydestä ohittaessani häntä ja tuli kyllä todella paha mieli ohituksen aikana. Tuntui, että on todella turhaa jäädä Everestin South Summitille, koska se on vain kivikasa niin kuin lopulta ihan kaikki vuoret ovat ja mietin, että onhan omat voimat sellaiset, että jaksan huipulle ja sieltä alas omin jaloin.
Vaikka oli pimeää, niin näky South Summitille oli selkeä ja täysin samanlainen kuin olin kuvissa nähnyt. Harmillisesti en pysähtynyt ottamaan kuvaa, mutta tuo näkymä on tietysti jäänyt verkkokalvolle ikuisesti. Sitä on mukava kiikkustuolissa sitten muistella.
Hilary Step ja huippu 8848,86 metriä
Hilary Step on juuri ennen huippua oleva jyrkempi kohta, joka vuosikausia aiheutti pullonkaulan reitillä. Yleensä tähän kohtaa on laitettu tikkaat ja niiden kiipeäminen lähellä huippua noin 8800 metrissä on hidastanut kaikkien kiipeilijöiden kulkua ja toisaalta ruuhkauttanut myös laskeutumista. Vuonna 2015 Nepalissa olleen ison maanjäristyksen myötä myös Hilary Step muuttui/romahti ja jo perusleirissä puhuttiin ”Hilary Rampista” eli jyrkkä kohta oli romahtanut siten, että tikkaita ei nykyisellä reitillä enää tässä kohtaa tarvittaisi ja reitti oli enemmänkin isoja lohkareita kuin jyrkkä vertikaaliseinä.
Hilary Step oli kuitenkin yksi jännittävin kohta koko huiputusyönä. Reitti kulkee kapeana tässä kohtaa ja pudotusta on useita satoja ellei kilometrejä alas. Reitillä on valitettavasti vanhoja köysiä ja sitten on uusi köysi, joka oli tänä vuonna laitettu ja se oli väriltään punainen. Aina piti kiinnittäytyä punaiseen köyteen ja unohtaa ne muut. Vaikka tikkaita ei enää tässä kohtaa ollut, niin isot kivilohkareet olivat asettuneet siten, että ne kallistuivat juuri sinne pudotuksen suuntaan ja lunta ei ollut kiven päällä juuri nimeksikään. Jääraudalla kaltevalle sileälle kivelle astuessa 8800 metrissä satojen metrien pudotus vieressä kuumotti ja jouduin hakemaan tässä hyvää paikkaa asetella jalat sopivasti.
Sitten alkoikin hitaat ja väsyneet askeleet kohti huippua. Näin Danten jo huipulla, mutta tuntui että viimeisen 100 metrin kulkeminen oli itseasiassa rankin ja hitain osuus koko huiputusyötä. Lopulta katsoin kelloa 1:09, kun istahdin maailman korkeimman vuoren Mt. Everestin huipulle.
Ensimmäinen tunne oli helpotus: minä viimeinkin tein sen, vuosien haave ja työ ja lopulta olen tavoitteessani. Toki vasta puolessa välissä, sillä matkaa alas oli yhtä paljon kuin sitä oli ollut ylös. Kaikki ne vaikeudet, loukkaantumiset, Denalin evakuointi, korona ja huono sää oli voitettu. Matkassa oli myös paljon tuuria, sillä huiputuskelit olivat vähintäänkin haastavat tänä keväänä. Toisena tunteena tuli onnellisuus: olin niin iloinen, että jaksoin ja pystyin. Ja kaikki oli mennyt kuitenkin niin hyvin ilman isoa draamaa tähän mennessä. Kolmantena tunteena tuli epätodellisuus: nautin hetkestä, sillä tiesin, että pian lähdemme alas. En voinut uskoa, että olen vihdoinkin Everestin huipulla.
Olimme omalla porukalla huipulla ja vaikka kuvat ovat pimeitä, niin alas näkyi tähtien valossa. Kaikki on alempana ja lumihuippuja näkyy niin pitkälle kuin silmä kantaa. Huipulla oli jo kylmempi tuuli ja vaihdoin ohuiden Hestran Heli Ski -mallisten hanskojen alle ohuemmat merinovillahansikkaat. Otimme kaikista kuvat ja aika pian minua alkoikin jo paleltamaan. Sanoin, että lähden laskeutumaan alas.
Laskeutuminen alas kakkosleiriin
Tiesin, että laskeutuminen tulee olemaan todennäköisesti rankempaa kuin ylös kiipeäminen ja niin se oli tälläkin kertaa. Olin jo etukäteen ajatellut, että laskeutuessa täytyy olla erityisen tarkka ja harha-askeliin ei olisi varaa. Hilary Step oli laskeutuessa ihan yhtä raskas ja haastava kuin noustessa ja tässä otin oman aikani. Muutenkin olin päättänyt, että laskeutumisessa otan ennemmin rauhassa kuin hätiköin ja teen virheitä sen vuoksi.
Everestillä käytännössä laskeudutaan köysiä pitkin siten, että fiksattu eli niin sanottu kiinteä köysi kietaistaan käden ympäri ja sen avulla jarrutetaan alamäkeen. Ihan jyrkimmissä kohdissa käytetään laskeutumiskahdeksikkoa, mutta sen käyttäminen hidastaa huomattavasti laskeutumista, sillä vain yksi henkilö kerrallaan voi täten laskeutua köydessä. Menin jyrkkiä kohtia myös peruuttamalla alas, sillä välillä tuntui että naama alaspäin mennessä oli liian jännittävää ja sain paremman otteen köydestä takaperin peruuttaessa. Hestran hanskojen huono puoli oli se, että niissä on liukas nahkapinnoite, jolla ei saa oikein kunnon otettu jäisestä köydestä ja tuntui, että jouduin käyttämään puristusvoimaani ihan kohtuuttoman paljon.
Noin 8600 metrin kohdalla kello 3 yöllä tuuli oli ennusteen mukaisesti voimistunut ja puuskia alkoi tulemaan siten, että välillä oli vaikea pysyä pystyssä ja usein joutui pysähtymään ja kääntämään selän tuulta päin. Tuulen mukana pöllysi myös irtolunta ja itseasiassa irtolumi oli yksi ennalta odottamaton haaste. Minulla oli reissussa ja myös huiputusyönä repussa laskettelulasit ja olin ostanut laseihin kaksi linssiä. Toinen mahdollisimman tummalla linssillä ja toinen vaalea linssi hämärään. Vaikka suunnitelmamme oli jo perusleiristä lähtiessä kiivetä yöllä huipulle, niin olin jostain syystä jättänyt vaalean linssin perusleiriin – virhe! Tumman linssin kanssa ei pimeässä nähnyt mitään ja näin ollen silmäni ei ollut lumipöllyssä ja kovassa tuulessa kunnolla suojatut – virhe!
Välillä laskeutuessa oli vaikea pitää silmiä auki ja Balconyn kohdalla 8400 metrissä Kami istui reitin vieressä ja huusi ”I can´t see, I can´t see!!!”. Hänellä oli samaa ongelmaa kuin minulla ja pidimme hetken tauon ennen kuin jatkoimme alas. Tässä kohtaa olin niin iloinen, että olimme laskeutumassa kohti South Colia ja olimme jo suhteellisen lähellä leiriä. Minulla oli tässä kohtaa myös ihan huutavan kova jano. Lisähapen käyttö kuivatti suuta ja tuntui, että suussa on kilo hiekkaa ja jopa nielaiseminen oli hankalaa. Yritin juoda keskellä rinnettä ankkuriin kiinnittäytyneenä ja sain osittain jäätyneestä pullosta vettä suuhun, joka helpotti kuivuuden tunnetta. Minulla oli untuvapuvun sisällä 0,5 litran Nalgene ja silti se oli jäätynyt, vaikka lähtiessä vesi oli kuumaa ja pullo oli koko ajan puvun sisällä.
Aloin nähdä auringonsäteet horisontissa ja tiesin, että pian alkaa aurinko paistamaan. Tämä oli hieno hetki myös tällä kertaa, sillä valo tuo energiaa ja auttaa myös raskaassa laskeutumisessa. Edellisten päivien lumisateet olivat tehneet sen, että reitillä oli paljon pehmeää lunta ja monesti jalan alta petti höttöinen lumi sekä ylös kiivetessä että laskeutuessa.
Saavuin nelosleiriin väsyneenä 4:30 ja katsoin inReach-laittetta. GPS-seurantalinkin saaneet ihmiset olivat laittaneet onnitteluita ja laitoin kotiin viestiä, että kaikki hyvin ja nelosleirissä ollaan. Minulla oli seuranta tunnin välein päällä ja ihan huipulta ei ollut tullut reittipistettä. Kotona oli kuitenkin uskottu, että olen päässyt huipulle kun viimeisin reittipiste oli niin lähellä huippua. Nelosleirissä tuuli ulkona jo sen verran kovaa, että menin nopeasti telttaan ja lepäsimme kolme tuntia ennen laskeutumista kakkosleiriin.
Yön tuuli ja lumipölly oli tehnyt silmiini ”harmaan kalvon” ja tuntui, etten näe ihan kirkkaasti. Kysyi onko muilla samaa ongelmaa ja kaikki valitteli samaa, vaalea linssi olisi pitänyt olla mukana, jotta laskettelulaseista olisi ollut jotain hyötyä yön aikana. Minulla oli myös kova yskä ja suu todella kuiva. Kuivan ilman hengittäminen tekee lähes aina minulle kuivan yskän ja olin yskinyt pitkin reissua aina korkealla käydessä. Perusleirissä yskä loppui, koska ilma oli sen verran kosteampaa ja happirikkaampaa kuin ylempänä.
Lepäämisen jälkeen lähdimme laskeutumaan kohti nelosleiriä. Dante ja Nelson lähti edeltä, sillä minulla kesti valjaiden pukemisessa, makuupussin pakkaamisessa, teltan pakkaamisessa ja yleisessä säätämisessä kauemmin. Pasagn sanoi, että mene vain edeltä, että hän ottaa minut kiinni. Hän ei kuitenkaan saanut minua kiinni ja laskeuduin yksin nelosleiristä kakkosleiriin. Välillä mietin, että käviköhän näölle jotain, koska en nähnyt kirkkaasti ja mietin vain, että nyt tarkkana jotta mitään virheitä ei satu. Lopulta näkö alkoi kirkastumaan muutaman tunnin kuluttua ja olin siitä kyllä todella helpottunut. Kun olen kertonut tätä tarinaa, niin osa ihmisistä on saanut samanlaisia oireita esimerkiksi hiihtäessä. Ilmeisesti kova tuuli ja lumisade ei tee silmälle hyvää ja sen vuoksi lasien käyttäminen on tärkeää.
Saavuin kakkoleiriin iltapäivällä ja olin kyllä tässä kohtaa todella janoissani ja väsynyt. Olin antanut huiputusyrityksellä kaikkeni ja olin todella iloinen, että kaikki meistä pääsi alas turvallisesti. En pystynyt syömään kakkosleirissä mitään ja juominen oli myös hankalaa. Nukuin koko iltapäivän ja illan seuraavaan aamuun saakka, jonka jälkeen laskeuduimme perusleiriin.
Olipahan seikkailu maailman katolle ja näiden hetkien muistelu on upeaa. Olen niin onnellinen, että kahdeksan vuoden projekti sai ansaitsemansa päätöksen ja kova työ palkittiin. Pari päivää meni perusleirissä todella herkissä tunnelmissa ja itkin useaan otteeseen. Osittain väsymystä, paineiden purkautumista, helpotusta, onnellisuutta ja tunteet menivät aikamoista vuoristorataa. Päällimmäisenä tunteena kuitenkin tyytyväisyys ja onnistumisen aiheuttama euforinen tunne.
