21 % ilmakehästä on happea. Sen avulla hengitämme, liikumme, elämme ja kasvamme. Elintärkeää elämän kannalta.
Elintärkeää vuorikiipeilyn kannalta. Ja samalla suurin haaste kiipeilijälle korkeuden lisääntyessä. Happi vähenee, mitä korkeammalle merenpinnasta nousemme. Jo 3000 metrissä alkaa huomaamaan hapen määrän vähentymisen, sillä kävellessä hengästyy, portaita noustessa tuntuu että syke nousee normaalia enemmän. 5000 metrissä kävelytahti alkaa olemaan jo selvästi hitaampaa ja siitä eteenpäin tietenkin vauhti hidastuu ja hengästyminen lisääntyy yllättävän pienistäkin ponnisteluista. On melko vaikea kuvailla, miltä tuntuu kun hengästyy 10 reippaan askeleen jälkeen samalla tavalla kuin 100 metrin spurtin jälkeen täällä merenpinnan tasolla.
Keväällä olin Perussa, tarkoituksena oli alunperin käydä vaeltamassa kuuluisa Inca Trail. Tälle trekille myydään 500 trekkilupaa per päivä ja luvat myydään 6-9 kuukautta etukäteen eli vinkki: jos haluat tälle trekille, ole ajoissa! Me emme olleet. No, Perussa on muitakin mahtavia trekkejä ja Machu Pichulle loppuvia vaelluksia. Teimme 5 päivän Salkantaya trekin, joka myötäilee inkojen reittejä ja menee läpi muutaman inkakulttuuria edustavan kylän läpi. Erittäin kaunis ja upea trekki oli myös tämä sekä selvästi vähemmän ruuhkaisampi kuin Inca Trail. Korkein kohta trekillä on 4200 metriä. Olin keväällä melko huonossa kunnossa ja hapen määrän vähentyminen korkealla konkretisoitui erittäin hyvin tällä matkalla. Kävelimme trekkiryhmässämme melko jyrkkää ylämäkeä ja minulla oli tunne, että sydän tulee rinnasta ulos ja happea ei ole riittävästi. Osa ryhmästämme suorastaan liisi rinnettä ylös ja koin olevani todella surkeassa kunnossa. Tässä mäessä päätin, että Aconcagualla ei tule tilannetta jossa pääsen ajattelemaan, että olenpa huonossa kunnossa. Kunnosta huiputtaminen ei saisi jäädä kiinni. Tiesin, että minulla olisi Suomeen palattuani paljon töitä ja hikipisaroita vuodatettavana. Tämä oli tietenkin minulle haaste, ei velvollisuus.