Maksimaalinen hapenottokyvyn testi

Kävin pari viikkoa sitten Pajulahdessa tekemässä maksimaalisen hapenottokyvyn testin ja sain eilen vihdoinkin raportin testin tuloksista. Testi järjestettiin siis Pajulahden tiloissa ja testin tavoitteena oli katsoa minulle ajantasaiset sykealueet harjoitteluun ja testata maksimaalinen hapenottokyky.

Testi voidaan suorittaa joko pyöräillen, juosten tai sauvakävellen. Minulle valikoitui lajiksi sauvakävely, sillä ajateltiin sen valmentajani Jussin kanssa olevan näistä lajeista kaikista lähimpänä vuorikiipeilyä. Olen tehnyt vastaavan testin joskus uintiakoina kahdesti ja sen jälkeen soutaen laktaattitestin.

Tällä kertaa testissä mitattiin laktaattien eli elimistön maitohappojen lisäksi myös hengityskaasut. Käytännössä testi eteni niin, että testissä käveltiin kolmen minuutin settejä ja jokaisen setin jälkeen arvioin kuormittavuutta, testaaja otti sormesta verinäytteellä laktaattipitoisuuden ja tämän jälkeen sekä maton nopeutta että kulmaa kasvatettiin. Kasvoilla oli testissä happimaski, joka mittasi hengityskaasuja. Testi loppui siihen, kun koin olevani antaneeni maksimisuoritukseni.

Maksimaalinen hapenottokyky

Harjoittelemassa Lahdessa

Testi kestää 21-30 minuuttia riippuen testattavasta ja minulla testi loppui 27 minuutin jälkeen. Paljon on tullut kyselyitä, että millainen testi oli ja rehellisesti sanottuna viimeisen minuutit ovat aikamoista raastoa, sillä maitohappoja alkaa olemaan kehossa ja samalla pitäisi kuitenkin saada revittyä itsestään kaikki irti. Testi onneksi loppuu aika nopeasti ja pahoja minuutteja on maksimissaan kolmannes testistä. Testi tuntui erityisen pahalta sen vuoksi, että en ole pitkään aikaan tehnyt tuonkaltaista maksimaalista suoritusta.

Testin lisäksi samalla otetaan rasvaprosentti, pituus ja paino sekä perusverenkuva, josta näkee muun muassa hemoglobiinin ja B-Eryt:n eli paljonko punasoluja on litrassa verta. Rasvaprosentti huitelee tällä hetkellä 21 % paikkeilla, hemoglobiini 146 ja muut veriarvot normaalin naisen arvoissa.

Millaiset testitulokset olivat?

Testitulokset eivät olleet kovin yllättävät, sillä olin jo edellisessä laktaattitestissä saanut ohjeeksi lisätä peruskestävyysharjoittelun määrä. Sitten olin toiminut kaikkien ohjeiden vastaisesti ja treenannut paljon vauhtikestävyysalueella, joka piti aikalailla minimissä. Tähän on nyt sitten syksyn ja loppuvuoden aikana tullut kiinnitettyä huomiota ja Jussin tullessa mukaan kuvioihin, on peruskestävyysharjoittelun määrä kasvanut.

Maksimaalinen hapenottokyky testi

Aerobinen kynnys

Tällä kertaa testituloksissa näkyi, että peruskestävyysharjoittelua on lisätty ja testin alussa laktaatit eivät lähteneet heti nousuun. Tämä oli oikeastaan uutinen, jonka halusinkin kuulla. Peruskestävyysharjoittelu on tuottanut edes jotain tuloksia ja olemme oikealla tiellä. Aerobinen alue minulla on 120-152 sykealueella ja sillä alueella pitäisi harjoittelussa keskittyä ja pystyä harjoittelemaan jopa 75 % kaikesta ajasta.

Anaerobinen kynnys minulla asettui testissä sykkeelle 187, jolloin vauhtikestävyysalue on 153-186 sykealueella. Edelleenkin suositus olisi, että näitä vauhtikestävyysharjoitteita tehtäisiin maksimissaan 2-3 kertaa viikossa ja niiden kesto ei tarvitsisi olla tunteja vaan enemmänkin maksimissaan tunnin kestoisia joko tasavauhtisia tai intervallityyppisiä harjoituksia.

maksimaalinen hapenottokyky testi -anaerobinen kynnys

Anaerobinen kynnys

Maksimaalinen hapenottokyky minulla asettui 51,1 ml/kg/min -tasolle ja se on sekä ikäiselleni että painoiselleni naiselle erittäin hyvä tulos. Maksimisyke testissä asettui 202-tasolle. Tämä alue on myös sellainen osa, joka on minulla hyvällä tasolla ja kestävyysominaisuuksien vahva osa.

Maksimi hapenotto

Maksimi hapenotto

Harjoittelussa ja tulosten parantamisessa täytyisi siis keskittyä nimenomaan matalatehoiseen ja pääasiassa peruskestävyysalueella tapahtuvaan harjoitteluun. Tämähän on sinänsä helppoa, sillä alueella harjoittelu on myös tavallaan helppoa vaikka se on ehkä henkisesti vaikeinta. Juoksuvauhti varsinkin on minulla todella hidasta ja välillä on tuntunut jopa epätoivoisen hitaalta saada harjoitukset oikealle sykealueelle.

Tästä on kiva lähteä jatkamaan töitä ja on oikeasti huojentavaa nähdä, että harjoittelu pk-alueella on jo tuottanut tuloksia vaikka toki hommia vielä riittää. Nyt suunta on selvä ja sykealueet sopivat juoksuun, hiihtoon ja sauvakävelyyn. Pyöräilyssä suositeltiin hiukan maltillisempia sykkeitä kuin nämä sykealueet olivat.

Mukavaa treeni-intoa siis näistä ja kohti seuraavia haasteita, tsemppiä kaikille treeneihin!

 

Vuoristotauti – kuka sen voi saada?

Vuoristotauti on yksi potentiaalinen riski, joka korkeassa vuoristossa liikkuessa on. Ihmiset kyselevät paljon, että olenko itse koskaan saanut oireita ja ajattelin avata nyt hiukan tarkemmin, mitä tiedän vuoristotaudista ja millaisia oireita minulla on itselläni ollut matkojen aikoina.

Nämä tiedot ovat opittuja reissujen aikana ja on hyvä ymmärtää, että en ole itse lääkäri tai asiaan erikoistunut asiantuntija. Jos haluat tietää asiasta lisää, niin suosittelen lukemaan erilaisia tieteellisiä julkaisuja aiheeseen liittyen (mm. Lääkäri Heikki Karinen on tutkinut asiaa ja tässä linkki hänen väitöskirjaansa).

Vuoristotauti on siis yksi yleisin sairastumisen syy vuoristossa ja hyvä uutinen on se, että omilla toimilla voi myös pyrkiä ehkäisemään oireita. Yksi oleellisimmista asioista on järkevä etenemisvauhti ja sopiva nousuvauhti, jotta keho tottuu korkeaan ilmanalaa. Mitä vuoristotaudista kannattaa tietää?

Mistä vuoristotauti johtuu?

Vuoristossa liikuttaessa, mitä korkeammalle liikutaan, sen pienemmäksi ilmanpaine laskee. Merenpinnan tasolla ilmanpaine on noin 13,9 kPa ja yli 8000 metrissä ilmanpaine on laskenut noin 3,9 kPa tasolle. Paine siis laskee, mitä korkeammalle noustaan.

Usein kuulee puhuttavan ja olen itsekin varmasti viljellyt, että happea on vähemmän. Ilmassa on 21 % happea ja tämä sama prosentti pysyy vaikka liikuttaisiin merenpinnan tasolla tai sitten yli 8000 metrissä. Laskevan ilmanpaineen takia keuhkot ja keho muutenkin saa vain tästä happimäärästä vähemmän käyttöön ja tunne “vähenevästä” hapesta tulee esille.

Se, mistä vuoristotauti sitten tulee, johtuu siitä että ihmiset eivät ole tottuneet pienempään ilmanpaineeseen ja keho ei ole tottunut siihen, että keho saa käyttöönsä alenevan ilmanpaineen takia vähemmän happea. Hiilidioksidipitoisuus kropassa alkaa nousemaan ja tätä samaa ilmiötä kutsutaan hypoksiaksi eli hapenpuutteeksi.

Vuoristotauti - millaisia eri muotoja on olemassa

Vuoristossa liikkuessa on hyvä ymmärtää, mitä korkeudesta tulevia riskejä on olemassa

Se, millaisessa korkeudessa oireita vuoristotaudista voi tulla, on hyvin yksilöllistä ja esimerkiksi itse olen huomannut 3500 metrin olevan itselleni sellainen korkeus, jossa ensimmäisiä oireita saattaa tulla jos nousutahti korkeuteen on ollut liian kova. Olen lukenut, että ensimmäisiä oireita saattaa tulla jopa 2500 metrin korkeudessa ja yli 3000 metrissä vuoristotauti on jo selkeästi yleisempää.

Tärkeää on ymmärtää, että vuoristotaudin synnyssä yksi merkittävä tekijä on se, kuinka nopeasti korkealle noustaan, sillä liian nopeaa nousua pidetään yhtenä isoimpana syynä vuoristotaudin syntymisessä.

Erilaisia vuoristotauteja?

Yleisin vuorilla liikkuvan vuoristotauti on akuutti vuoristotauti (AMS eli acute mountain sickness) ja sen yleisimpiä oireita ovat päänsärky, ruokahaluttomuus, oksentaminen, huimaus, vetämätön olo ja yleisesti oireet muistuttava kovaa krapulaa.

Jos oireiden tullessa jatkaa vain nousua korkeammalle tai ei huomioi oireita, saattaa akuutti vuoristotauti kehittyä vakavammaksi keuhkoödeemaksi (HAPE eli high altitude pulmonary edema), jossa keuhkoihin alkaa kertymään nestettä ja pahimmillaan tauti voi olla hengenvaarallinen. Tämän lisäksi on mahdollista kehittyä aivoödeeman oireita (HACE eli high altitude cerebral edema), jossa vastaavasti nestettä alkaa kertymään aivoihin ja samaan tapaa nämä oireet on otettava erittäin vakavasti. Vakavissa oireissa on yksi ja ainoa hoitokeino, se on laskeutuminen alemmas korkealta.

Vuoristotauti - missä korkeudessa se tulee

Yläleirissä Amphu Labtsa passin kohdalla Nepalissa

Tärkeintä vuoristotaudin hoidossa on ehkäisy eli lähtökohtaisesti halutaan välttää kaikkia oireita ja sitä kautta pidemmälle kehittyviä vuoristotaudin muotoja.

Millaisia kokemuksia minulla on vuoristotaudista?

Minulla on ollut reissuilla oireita vuoristotaudista ja yleisin oire on ollut päänsärky. Nepalissa nyt syksyllä ensimmäisen yön jälkeen 3200 metrissä huomasin, että kasvoni ovat selvästi turvonneet. Nestettä oli siis kertynyt kroppaan. Turvotus kuitenkin alkoi laskea, sillä vietimme seuraavan yön samassa korkeudessa. Oleellisin asia vuoristotaudin ehkäisyssä on nukkumakorkeuden vähittäinen lisääminen ja suositeltu tahti 300-500 vertikaalimetriä yössä. Välillä nousua joudutaan leiripaikkojen takia ottamaan enemmänkin, jolloin on hyvä tiedostaa, että isoja hyppyjä ei ole mahdollista ottaa joka päivä.

Mera Peakin yläleiriin 5800 metrin korkeuteen saavuttaessa, minulla jyskytti päähän ja otin Panadolin päänsärkyyn. Päänsärky alkoi helpottamaan oloa ja join reilusti vettä leirissä, sillä olin päivän aikana juonut huonosti nesteitä liikuttaessa. Minulla yleisimmät oireet vuoristotaudista ovat olleet päänsärky ja turvotus. Kilimanjarolta alas kävellessä tunsin, kuinka päänsärky oli kuin vasaralla olisi hakattu päätä ja oireet helpottivat alas mennessä.

Nepalissa ensimmäistä kertaa minulla oli oikeasti sellainen tunne, että en saa happea. Olimme kiipeämässä toiseen yläleiriin 6100 metrin korkeudessa ja jouduin pysähtymään ottamaan ja haukkomaan happea noin viiden askeleen välein. Jo pelkästään leirissä teltassa makoilu piti sykkeen 110 tasolla ja syödessä piti myös muistaa pitää hengitystaukoja. Tämä ei varsinaisesti ole vuoristotaudin oire, mutta havaintoja, joita korkealla tein.

Usein retkikunnassa jollain henkilöllä on enemmän oireita kuin toisilla ja syy siihen on niin yksilöllinen, että etukäteen on vaikea edes arvata kuka kärsii oireista ja kuka ei. Hyvä on ymmärtää se, että varsinkaan kunnolla ei ole asian kanssa juurikaan tekemistä ja välillä jopa “parhaimmassa kunnossa” olleet ovat saattaneet olla niitä, jotka saavat ensimmäisenä oireita.

Hyvä indikaattori ihmisten oireista on kokemukseni mukaan myös se, kuinka puheliaina ja virkeän oloisina ihmiset pysyvät. Jos itsellä on tunne, että viisi vasaraa hakkaa päätä, niin samaan aikaan ei tee juurikaan mieli heittää hauskaa läppää vaan oikeastaan ainoa ajatus on itsellä siinä hetkessä vain se, miten päänsäryn saisi pois.

Vuoristotauti - millaisia oireita minulla on ollut

Tältä näyttää pääkipuinen Anni – ei näytä siltä, että hyvä läppä lentäisi

Ruokahalun häviäminen on yksi yleisimmistä ensioireista akuutissa vuoristotaudissa, mutta itse en ole koskaan kokenut ruokahalun menettämistä. Ruoka on aina maistunut hyvin ja hyvältä, mutta reissukavereista on joskus nähnyt, miten inhottavaa syöminen voi olla jos voi huonosti. Edelleen jos haluat samaistua tilanteeseen ja mietit elämän pahinta krapulaa ja heti ensimmäisenä sinulle tarjottaisiin siinä tilanteessa esimerkiksi kaurapuuroa, niin mikä olisi reaktiosi?

Oleellista on mielestäni olla rehellinen omista oireita. Ei ole heikkoutta myöntää, että päätä särkee tai ruoka ei maistu. Tärkeintä on, että kaverit retkikunnassa tietää missä mennään jos oireet pahentuvat tai muuttuvat vaarallisiksi ja erityisesti vaara piilee jos oireita piilottelee muilta. Tiedän itsekin, että voi olla vaikea myöntää, että nyt muuten on korkeudesta johtuvia oireita, mutta en usko kenenkään ajattelevan asiaa negatiivisesti, itse en ainakaan niin tee. Vuoristotauti on inhimillistä eikä kukaan sitä halua niin kuin mitään muutakaan sairautta, tärkeintä on vain tiedostaa oireet ja tehdä oikeanlaisia päätöksiä, jotta hölmöilystä ei koidu ikäviä seuraamuksia. Rehellisyys siis maanperii – vuorillakin.

Tämä artikkeli ei ole pelotteluksi vaan lisäinformaatiota niille, jotka ovat miettineet vuoristotautia ja jotka ovat minulta kysyneet, miltä se tuntuu tai olenko koskaan itse saanut oireita. Toivottavasti tästä ja Heikki Karisen väitöskirjasta on helppo aloittaa vuoristotaudista lukeminen!

 

Rengastreeni – ahkion vetämisen harjoittelua

Treenit Denalia varten on alkanut ja kirjoitin jo hiukan treenien jaksottamisesta ja sisällöstä. Tavoitteena on alkuun kasvattaa peruskestävyyttä ja perusvoimaa. Kuten olen jo aiemmin kertonut, niin Denalilla kannetaan kaikki tavarat itse ja vedetään ahkiota. Minulla on minimaalisen vähän kokemusta ahkion vetämisestä, joten yksi huolenaihe on ollut, milloin ja miten harjoittelen sen vetämistä. 

Minulla ei ole omaa ahkiota ja alkutalvesta lumimäärän ollessa epävarmaa Helsingissä, selvittelin miten voisin harjoitella mahdollisimman paljon ahkion vetämistä tai ainakin mahdollisimman lähelle ahkion vetämistä. Tätä varten syntyi ajatus renkaan vetämisestä perässä. Renkaita pystyy vetämään ahkion tavalla, mutta lumi ei ole välttämätön elementti renkaille.

Denali

Renkaat valmiina poraukseen

Norjassa tapaamani kiipeilykaveri Juha kertoi hankkineensa renkaita ja rakentaneensa perässä vedettävän systeemin, jolla pystyy harjoittelemaan vaikka lumitilanne olisi kehnompi. Kyselin renkaista Juhalta ja hän lupasi auttaa rengassetin rakentamisessa (toin hänelle kiitokseksi ehkä maailman parhaita suklaakonvehteja Islannista!!!). Renkaisiin täytyisi nimittäin rakentaa systeemi, jolla vetäminen onnistuisi mahdollisimman näppärästi ja Juha oli tutkinut norjalaisen tuttavan ja internetin avulla eri vaihtoehdot, kuinka renkaasta saisi rakennettua mahdollisimman helposti perässä vedettävän version ja mahdollisimman paljon ahkiota muistuttavan treenisysteemin.

Kysyin sen jälkeen lähimmästä rengasliikkeestä, että onnistuisiko käytöstä poistettujen renkaiden hakeminen ja mukana mies rengasliikkeestä vastasi, että ehdottomasti, varsinkin jos käyttötarkoitus tulee vuorikiipeilyn harjoittelemiseen Suomessa. Hain renkaita pari kappaletta Kalliosta ja sain luvan palauttaa todennäköisesti käytössä kuluvat treenirenkaat liikkeeseen hävitettäväksi, kun sen aika tulisi.

Denalin kiipeäminen

Veneen koukku paikallaan

Ensin Juha porasi renkaisiin kaksi reikää ja sen jälkeen aloitimme painamaan renkaaseen veneen koukkuja, joihin saisi rakennettua sitten rengasletkan ja kiinnitettyä vetovaljaat renkaisiin. Työläin osuus koko prosessissa oli saada veneen koukku renkaan sisäisen metalliverkon läpi ja minulla tuntui seuraavanakin päivänä, että olin yrittänyt painaa metallista koukkua renkaan läpi.

Koukkujen lisäämisen jälkeen saatiin yhdistettyä kolme rengasta putkeen ja Juhalla löytyi Varustelekan taisteluvyö, ihan oikeasti sen nimi on taisteluvyö, josta hän oli rakentanut oman vetosysteeminsä rengasahkioon. Vetovaljaat voi myös rakentaa oikean ahkion vetovaljaista ja oleellista on lisätä vetovaljaisiin narun lisäksi kuminauhaa, joka vähentää vetämisestä aiheutuvaa edestakaista nykivää liikettä.

Denali harjoittelu

Renkaat testissä – toimii

Käytiin testaamassa systeemiä ja setti toimii erinomaisesti! Kolmen renkaan vetäminen samaan aikaan tuntuu raskaalta, mutta tasaisella kolmen setti sopii hyvin. Luulen, että aloitan itse renkaiden vetämisen yhdellä renkaalla ja saan näin paremmin irti peruskestävyystreeneistä ja siirryn sitten kahden renkaan vetämiseen.

Renkaiden avulla lähdetään kasvattamaan ahkion vetämiseen tuntumaan ja ajatus on parantaa taitoja renkaan vetämisen avulla kohti kevättä ja kesäkuun Denalin matkaa varten. Ratkaisematta on vain yksi ongelma: miten vetää renkaita herättämättä mahdollisimman vähän huomiota? Töölöstä lähtiessä voi saada muutaman kummeksuvan katseen, jos vetää useita autonrenkaita perässään. Todennäköisesti menen keskuspuistoon lenkkeilemään renkaiden kanssa, jolloin katseita on vähemmän.

 

Mitä vuorilla syödään? Lue makumuistojani eri puolilta maailmaa

Ensinnäkin kiitos kaikille, jotka kommentoi viimeisintä artikkelia tavoitteistani vuodelle 2019. Olen saanut monta uutta inspiraation lähdettä näistä ja pää tuntuu olevan uusia ideoita. Sain myös muutama viikko sitten kysymyksen lukijalta, joka kysyi, että mitä ruokaa vuorilla syödään ja mitä siellä juodaan?

Tämä on muuten yksi kysytyimpiä kysymyksiä, enkä ole sitä koskaan täysin täällä blogin puolella teille lukijoille avannut. Instagramissa olen jakanut kuvia eväistä ja kertonut erityisesti, millaisilla ruuilla olen kerännyt energiaa kiipeilyn aikana.

Alkuun on hyvä kertoa siitä, että vuorille lähtiessä ruokavalio muuttuu melko yksipuoliseksi ja ainakin omassa arjessa vahvasti mukana olevat vihannekset ja hedelmät poistuvat lähes kokonaan ruokavaliosta jopa useiden viikkojen ajaksi. Nämä ovat myös niitä asioita, joita reissulla usein tulee kaivattua.

Nepalin riisi, pasta, nuudeli ja peruna

Nepalissa vuoriruoka perustuu hyvin pitkälti erilaisten hiilihydraattien ympärille. Ruokana on pastaa, nuudeleita, riisiä ja perunaa. Eri muodoissa eli paistettuna, keitettynä, haudutettuna, uppopaistettuna tai kaikkien näiden sekoituksena. Hiilivarastot pysyvät täytenä varmasti, mutta viikkojen aikana joku näistä yleensä alkaa tökkimään.

makaronia nepalissa

Ensimmäinen teahouse-ateria Baruntsen jälkeen

Hämmentävintä ruokaa, jota olen Nepalissa Baruntsen perusleirissä syönyt, on nuudeleista tehty pizza. Nuudelit oli keitetty ja paistettu ja sen jälkeen päälle oli laitettu pizzan lailla tomaattikastiketta ja juustoa. Minulla oli tuona iltana erittäin hyvä ruokahalu ja söin näitä pizzoja useamman.

Hiilareiden lisäksi lautaselle päätyy usein myös kananmunia eri muodoissa ja säilöttyjä lihoja. Itse olen hygieniasyistä jättänyt liharuuat syömättä, mutta kananmunia olen kyllä syönyt. Niissäkin olen tosin tarkkaillut, että muna on kypsä ja välttänyt näin epämukavat fiilikset vatsassa.

Liha nepalissa

Tämän vuoksi en syö lihaa Nepalissa, milloin viimeksi veitsi on tiskattu? Tai kuinka monta päivää liha on ollut pois kylmästä?

Kasviksia on tarjolla rajallisesti ja useimmiten Nepalissa tarjotaan porkkanaa, sipulia, erilaisia kaaleja ja pinaatin näköistä, mutta jotain muuta, olevaa “pinaattia”. Kasviksia on usein lusikallisen verran jokaisella aterialla, joten päiväsuosituksista jäädään kauaksi.

Tämän lisäksi jokaisella aterialla tarjotaan alkukeitto, joka on sellainen harmahtava valmis pussikeitto, jonka maku vaihtelee sienikeitosta kasviskeittoon. Keiton lisukkeena tuli usein popkornia ja katkarapukakkuja. Jälkiruuaksi tarjoiltiin erilaisia säilykehedelmiä kuten ananasta tai mangoa.

nuudeleita nepalissa

Nuudelit maistui aina Nepalissa

Yläleiressä alkaakin sitten kuivaruokien syöminen. Minulla oli Nepalissa mukana Real Turmat -nimisiä kuivaruokia ja ne maistuivat viikkojen hiilarimättöjen jälkeen todella hyviltä, sillä pusseissa oli selkeästi eri mausteita kuin muissa ruuissa. Söin limekanaa, hapanimeläpossua ja kebabpataa yläleireissä. Hassua näiden pussien välillä oli se, että ruuan ulkonäön perusteella aterian makua ei olisi voinut arvata, vaan kaikki näyttivät täysin identtisiltä.

USA: Mt. Rainierilla & Coloradossa wrappeja eri täytteillä

Jenkkien reissuilla ruokavalioon ja sen sisältöön olen päässyt vaikuttamaan kaikista eniten itse. Se, mitä olen reissussa syönyt, on oikeastaan määräytynyt omien mieltymysten mukaisesti. Vein Mt. Rainierin reissulle Suomesta erilaisia kuivattuja pussiruokia, mutta lopulta päädyin syömään aika paljon muutakin.

Real Turnmat

Onnellinen pussiruuan syöjä, kuva Nepalista 6100 metrin korkeudesta

Ostimme ruokaa paikallisista ruokakaupoista ja mukaani tarttui erilaisia kovia juustoja ja makkaraa. Aamupalaksi söin puuroa pähkinöillä ja kuivatuilla hedelmillä. Napostelin karkkia lounaaksi ja illalla tein Suomesta tuotuun kuivatusta pussiruuasta illallisen. Tämä kaava oikeastaan toistui Mt. Rainierin reissulla joka päivä.

Coloradossa sen sijaan söimme todella paljon wrappeja. Se on muuten ihan maailman helpoin retkieväs, sillä tortillojen sisään voi laittaa lähes mitä vain ja ne maistuvat aina todella hyviltä. Teimme aamupalaksi wrappeja, joissa oli lehtikaalia, kananmunia ja chilikastiketta. Lounaaksi söimme wrappeja, joissa oli cranolaa, maapähkinävoita ja hunajaa. Dippailimme myös porkkanoita maapähkinävoihin. Illalliseksi keittelimme usein papukvinoapataa.

Makumuisto jenkeistä

Ruokakaupasta tulossa, ostokset paperipussissa

Jenkkien reissun jälkeen onkin tullut tehtyä aktiivisemmin reissuissa wrappeja ja se sopii ihan täydellisesti retkievääksi myös Suomessa retkeillessä.

Kilimanjarolla karibukeittoa ja sopulia

Kilimanjarolla ruokavalio muistuttaa hyvin paljon Nepalin ruokaa. Näiden lisäksi pääruokiin tuli mukaan erilaiset säilykelihasta tehnyt kastikkeet, jotka muistuttivat jauhelihakastiketta. Retkikunnasta Aku keksi sanoa keittoa ja kastiketta karibukeitoksi ja liha oli sopulin lihaa. Tosiasiassa liha oli peräisin säilyketölkistä ja oli todennäköisesti possua.

Vuorilla juotavaksi saa loputtomasti juoda kahvia, teetä ja kaakaota. Näihin juomiin usein tuleekin täydellinen yliannostus reissun aikana ja kotona lähinnä kahvi omasta tutusta aamukahvimukista maistuu hyvältä. Nestettä juodaa osittain vuoristotaudin ehkäisemiseksi ja sen takia ne usein eivät maistu vuorilta paluun jälkeen.

popkornia vuorilla

Alkupalat Kilimanjarolla

Kilimanjarolla meille tarjoiltiin aamupalaksi aina puuroa, paahtoleipää ja kananmunia. Näiden päälle pystyi laittamaan esimerkiksi hilloa tai maapähkinävoita tai hunajaa. Aamupalasta saa korkeaenergisen lisäämällä erilaisia lisukkeita ja päivä on takuuvarmasti onnistunut näiden eväiden avulla.

Aconcaguan sokeriöverit ja maailman paras lasagne

Aconcagualla toistuu Nepalin ja Kilimanjaron tavoin hyvin samankaltainen ruokavalikoima. Aconcagualta on kuitenkin perusleiristä erittäin hyviä muistoja, sillä edelleen elämäni paras kasvislasagne löytyy Acon perusleiristä. Lasagnessa oli kesäkurpitsaa, bataattia, valkokastiketta, tomaattikastiketta ja juustoa. Taivaallista ja keittiöpoika Pablo oli imarreltu kehuista, jotka hän sai ruuasta.

Herkkuani Dulce de Lecheä Aconcagualla

Acolla valitsimme itse, mitä ottaisimme eläleiriin mukaan aamupalaksi. Retkikunta tarjosi seuraavanlaisia vaihtoehtoja: keksejä, dulce de lecheä eli kinuskikastiketta, sokerihuurrutettuja muroja, kaakaota, kahvia, teetä ja suolakeksejä. Hyvin hiilaripitoista ja minulla on videopäiväkirja, jossa esittelen kuinka olen tehnyt aamiaismuroni siten, että olen tehnyt kulhoon ensin kaakaon ja kaatanut sitten sokeriset murot kulhoon. Sokeria oli varmasti enemmän kuin laki sallii.

Muuten yläleireissä syötiin hyvin yksinkertaista ruokaa, kuten kuivaruokaa, mutta näistä mieleen on jäänyt maailman paras pussissa oleva kanarisotto, jossa kana oli oikeata kanaa eikä mitään korvikkeen kaltaista lihaa. Vastapainona on myös jäänyt traumat lihakastikkeesta pussissa, joka toi lähinnä mieleen ala-asteen traumat läskisestä lihakastikkeesta.

Tulee maku mieleen tätä kuvaa katsoessakin, pahaa lihapataa

Ruokamuistojakin alkaa olla vuorilta aikalailla ja näitä ajatellessa tuli oikeasti tosi hyvä fiilis. No minkä ihmeen takia? Ei ehkä sen vuoksi, että ruoka olisi ollut aina maailman parasta, mutta vuorilla eläminen pyörii paljon sen ympärillä, mitä seuraavaksi syödään. Syöminen on myös yhteinen hetki retkikunnassa ja se on myös hetki, jolloin jaetaan päivän tapahtumat, mietitään seuraavaa päivää ja fiilistellään tulevaa. Sanoisin, että syöminen on paljon isompi kokemus kuin vain itse ruoka ja makumuistoja on tullut kerättyä jokaiselta reissulta.

Kokoontuminen ruokatelttaan

Syöminen vuorilla on siis paljon muutakin kuin vain hiilihydraatteja, rasvaa ja proteiinia. Se on sosiaalinen tapahtuma, joka parhaimmillaan synnyttää uusia ystävyyssuhteita.

Tavoitteita vuodelle 2019

Kirjoitin jo vuosi sitten tavoitteista vuodelle 2018. Oli aika siistiä palata noihin tavoitteisiin samaan aikaan, kun kertasin vuoden tapahtumia. Tavoitteeni ja toiveeni vuoden aikana oli aikalailla täyttynyt. Kovasti töitä kyllä tuli tehtyä tavoitteita varten ja ajattelin kirjoittaa myös tämän vuoden tavoitteet ylös, jotta tavoitteet olisivat mahdollisimman konkreettisesti mielessä.

Tämän vuoden tavoitteita miettiessäni halusin asettaa mahdollisimman konkreettisia, helposti mitattavia tavoitteita, joita kohti sitten pyrkisin. Sen takia niin, koska vuoden lopussa olisi sitten helppoa katsoa, onko tavoitteet täyttyneet vai eivät.

Tämän vuoden suurin teema on sponsoroiden hankkiminen 2020 vuodelle Everestin kiipeämistä varten. Ei helppo työ, mutta varmasti tulen oppimaan uusia asioita itsestäni, sponsoreiden hankkimisesta ja yhteistyösopimuksien tekemisestä. Tämän lisäksi vuosi 2019 tulee olemaan valmistautumisen vuosi ensi vuoden koitoksiin.

Tavoite 1: Denalin huippu kesäkuussa 2019

Seuraava iso tavoite on kiivetä Denalin huipulle kesäkuussa 2019. Ostin eilen lennot Alaskaan ja tuhlasin ison summan lentoihin. Lennot olivat super kalliit ja raastoi ostaa noin kalliit lennot, mutta kerrankos sitä mennään. Tuleva matka jännittää, sillä siihen on enää reilu neljä kuukautta ja paljon hommia on tehtävä niin taitojen kuin kunnon kohottamisen suhteen.

Denali on välietappi ennen Everestin kiipeämistä eikä mikä tahansa etappi, sillä Denali on sanottu haastavammaksi vuoreksi kuin Everestin kiipeämistä. Haastavuus ei tule korkeudesta vaikka Denalissa riittää haasteita, vaan haasteet tulevat kylmistä olosuhteista ja siitä, että reissussa kannetaan kaikki omat varusteet itse.

Denali

Rohkea askel tulevia tavoitteita varten

Vuori on myös täysin uusi kohde ja on aika hienoa päästä näkemään Alaskan maastot. Tuleva lento Alaskan jäätikölle jännittää jo nyt ja odotan innolla tulevaa reissua, sillä reissu on täysin uudenlainen haaste sekä henkisesti että fyysisesti.

Tavoite 2: Oman liiketoiminnan kasvattaminen ja sponsoreiden hankkiminen

Minusta on tullut blogin kirjoittamisen ohella toiminimiyrittäjä ja tämän vuoden tavoite on kasvattaa liiketoimintaa isommin. Tämän vaatii kovaa työtä ja varmasti monenlaisia panostuksia.

Tällä hetkellä yritykseni palveluista löytyy erilaisia blogiartikkeleita, yritystapahtumia ja sisällöntuotantoa yrityksille. Mikäli haluat keskustella näistä lisää oman yrityksesi kanssa tai kaipaat esimerkiksi työntekijöille motivaatiopuheita tai workshoppeja, kerron mielelläni seikkailuista vuorilla tai Pro Gradu -tutkielmastani, kuinka luottamus syntyy vuorikiipeilyretkikunnassa.

Voit lukea lisää palveluista täältä.

Sponsorointi

Sponsoreja hakemassa

Minulla on numeerinen tavoite ja se on kasvattaa toiminimen liiketoiminnan tulos 30 000 euroon ensi vuoden aikana.

Tavoite 3: Olla paremmassa kunnossa ja palautua paremmin

Tämä on oikea ikuisuusprojektitavoite, mutta ei mahdoton eikä epärealistinen. Olen kärsinyt erilaisista stressiin liittyvistä oireista, kuten yöheräilystä, painajaisista, sydämentykyttelystä, hetkellisestä ahdistuneisuudesta ja yleisestä stressistä viimeisen vuoden aikana. Päätin, että tämän vuoden tavoite on muuttaa stressiongelmia.

Ensimmäinen askel on ollut vähentää töitä siten, että suljen koneen illalla viimeistään kahdeksalta. Työt odottavat kyllä aamuun ja olen huomannut, että mitä myöhempään venytän niiden tekemisen, sen myöhempään myös valvon. Toinen tärkeä askel tähän tavoitteeseen on ollut niin sanotusti parempi unihygienia eli nukkumaanmenorutiinien lisääminen. Pyrin menemään sänkyyn ennen 22 ja optimaalisin aika on 21:30. Näin ehdin kuunnella äänikirjaa sängyssä ja yleensä näin saan taattua tarpeeksi pitkät yöunet.

Palautuminen

Pikapalautumistesti

Toinen konkreettinen askel on ollut yhteistyö valmentajani Jussin kanssa ja sitä kautta Firstbeat-teknologian hyödyntäminen laajemmin. Olen nyt ottanut enemmän tai vähemmän joka aamu pikapalautumistestin, jossa mitataan aamuisin kolme minuuttia sykettä ja sykevälinvaihtelua. Testi antaa prosenteissa palautumisen ja on opettanut paljon tarkkailemaan omaa fiilistä siitä, miltä palautunut tai ei niin hyvin palautunut kroppa tuntuu. Tämän lisäksi ollaan tehty nyt yhdeksän päivää yhteensä 24 tunnin mittauksia, joista näkee hyvin kovien treenien ja toisaalta palauttavien harjoitusten vaikutuksen palautumiseen.

Tavoite 4: Tavata uusia treenikavereita ja tehdä arkipäivän seikkailuja

Olen crossfitajoista saakka kaivannut omaa yhteisöä, johon kuulua. Tykkäsin siitä, että olin joka päivä aktiivisesti tekemisissä ihmisten kanssa ja odotin aina salille pääsyä. Crossfitin loppuessa loukkaantumisiin, menetin myös tärkeä ja monesta vaikeudesta eteenpäin auttaneen yhteisön.

Treenikavereita

Uusia treenikavereita – Anna ja Minä Nepalissa

Sen jälkeen onkin tullut etsittyä omaa yhteisöä. Kävin soutamassa yhden kesän ja sieltä löytyi uusi ystävä Kaisa, jonka kanssa edelleen treenataan yhdessä. Soutuyhteisö ei muuten valitettavasti ollut kannustava ja yhteisössä oli aivan liikaa selvittämättömiä draamoja. Tämän jälkeen kiipeilyyn on löytynyt uusia kavereita ja osan kanssa käydään säännöllisesti kiipeilemässä. Crossfitistä on myös jäänyt muutamia hyviä ystäviä, joiden kanssa ollaan treenattu sitten muuta. Olisi ihana löytää oma vuorikiipeily-yhteisö, tätä varten perustin oman Facebook-ryhmän nimeltään Vuorikiipeily.

Tälle vuodelle tavoitteeni on löytää uusia treenikavereita, joiden kanssa on yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja joiden kanssa on kivaa treenata. Mistä näitä sitten löytää? Kokeilemalla uusia lajeja, ilmoittautumalla yhteislenkeille ja aktiivisuudella.

Tässä neljä konkreettista tavoitetta tulevalle vuodelle. Millaisia tavoitteita teillä on?

 

Lahden hiihtoladut

Innostuin viime talvena hiihtämisestä ja ostin vuosien hiihtämättömyyden jälkeen omat luistelutyylin sukset. Viime talven aikana hiihtokilometrejä kertyikin lähes 700 kilometriä ja kävimme keväällä viikon Levilläkin hiihtämässä. Varmaa oli, että tänä talvenakin hiihtoladut kutsuisivat ja toiveet oikein lumisesta talvesta on ollut mielessä aktiivisesti.

Olen Lahdesta kotoisin ja asunut elämästäni 16 vuotta Lahden lähistöllä. Äitini asuu edelleen Lahdessa ja Lahti on tunnettu hiihtokaupunki useiden maastohiihdon maailmanmestaruuskilpailuiden ansiosta. Lahti on myös paljon lumivarmempi paikka kuin Helsinki, sillä lähes aina viimeistään joulukuussa Lahdessa on jo lunta.

Lahden hiihtoladut

Upea aamuaurinko Lahdessa

Suosittelen katsomaan Lahden ladut vaihtoehtona, kun mietit seuraavaa pitkää hiihtolenkkiä, niin mieti vaihtoehtona myös Lahtea. Lahden urheilukeskukseen ajaa Helsingistä tunnissa ja ladut ovat yllättävänkin helposti saavutettavissa.

Lahden hiihtoladut

Lahdessa latuverkosto on todella laaja, sillä latuja löytyy 180 kilometriä ja 70 kilometriä on valaistua latua. Lumivarmuuden ja aktiivisen kunnostamisen ansiosta Lahdessa on ladut lähes aina aivan priimakuntoiset ja latukartalla tyydyttävä kunto tarkoittaa sellaista kuntoa, jolla helsinkiläiset olisivat jo hiihtänyt useita viikkoja.

Lahden urheilukeskus on latujen mekan aloituspaikka, sillä urheilukeskuksesta löytyy hiihtäjille iso parkkipaikka, siistit vessat ja suihkut. Matkailijat esimerkiksi Helsingistäkin voivat tulla päiväretkelle Lahteen hiihtämään ja hiihtäjät pääsevät suihkuun hiihtojen jälkeen. Lahden urheilukeskus on myös sama paikka, josta löytyy Lahden hiihtostadion ja hyppyrimäet.

Lahden hiihtostadion

Lahden hiihtostadion

Toinen paikka, josta on hyvä lähteä Lahden hiihtoladuille, on Tapanilan hiihtomaja ja sen parkkipaikka. Majalta saa ostettua kuumaa mehua ja pientä purtavaa, sekä Lahden tasaisimmat latupätkät löytyvät Tapanilan hiihtomajan läheisyydestä Perhelenkki-nimiseltä kolmen kilometrin pätkältä. Tapanilan ympäristössä on myös haastavampaa kilpalatua, jossa pääsee kolmen tai viiden kilometrin lenkillä varmasti haastamaan itsensä.

Kolmas hyvä paikka jättää auto on Messilän hiihtokeskus, josta pääsee siis maastohiihtämään ja jos seurueesta kaikki eivät ole innostuneita hiihtämisestä niin vaihtoehtoisesti Messilästä löytyy myös laskettelurinteet. Messilästä lähtee melko haastavat maastot kohti Hollolan Tiirismaata ja maastot sopivat erityisesti niille, jotka etsivät mäkiä kiivettäväksi.

Latujen haastavuus

Lahdessa riittää Salpausselän harjun ansiosta mäkiä. Latujen maastot ovat mielestäni paikoittain jopa erittäin haastavia ja korkeuseroja tulee varmasti eteen. Jos et tykkää mäkien kiipeämisestä ja vastaavasti niiden laskemisesta, niin suuntaa Tapanilaan jos Lahdessa haluat hiihtää.

Lahden hiihtostadion

Lauantaiaamun aktiviteetit Lahdessa

Tänään viimeksi aamulla tuli todettua, että mäet tarjoavat kyllä riittävästi haastetta. Nousu alkaa Lahden urheilukeskuksesta ja ensimmäiset kilometrit Tapanilan hiihtomajalle sisältää enemmän ylämäkeä kuin alamäkeä. Jos näistä kilometreistä selviää kunnialla, alkaa hiihtäminen yleensä sujumaan Tapanilasta eteenpäin. Messilässä on seuraava selkeästi pidempi ja jyrkempi nousu. Ennen Tiirismaata nousut ovat pitkiä, mutta vastaavasti on myös laskutkin. Ylämäkeä hiihtäessä lohduttaa aina se ajatus, että sieltä on tulossa myös alamäkeä, johon pääsee lepäämään suksille.

Latujen kunto

Ladut ovat pääsääntöisesti erittäin hyvässä kunnossa ja melkein aina ajettu latukoneella, kun menee hiihtämään. Latujen tilannetta pystyy seuraamaan reaaliaikaisesti latuinfosta, joka löytyy tästä linkistä. Olen tuolla huomannut, että tyydyttävä tarkoittaa jo melko hyväkuntoista latua ja hyvä tarkoittaa erittäin timanttisessa kunnossa olevaa latua.

Lahden urheilukeskuksen hiihtoladut

Lahden urheilukeskuksen läheisyydessä

Olen Lahdessa kiivennyt pisimmät mäet, mitä olen hiihtänyt ja toisaalta nauttinut pitkistä laskuista. Ladut ovat sellaista jatkuvaa ylös ja alas menemistä, joten hiihtäminen ei missään nimessä käy tylsäksi. Hiihtämisessä muutenkin aika kuluu nopeaa, sillä maisemat vaihtuvat ja koko ajan täytyy olla tarkkana.

Lahti on upea urheilukaupunki ja harjun maastot tarjoavat ainutlaatuisen maaston ulkoilijoille ja näin talvisin hiihtäjille. Ei voi kuin suositella!

 

Treenit on alkanut Denalia varten

Kerroin, kuinka tämän vuoden päätavoitteeni on kiivetä Pohjois-Amerikassa Alaskassa Denalin huipulle kesäkuussa. Matka tulee olemaan fyysisesti haastava ja sehän tarkoittaa hikipisaroita kuntosalilla ja lenkkipoluilla. Tällä kertaa ajattelin kuitenkin olla fiksumpi ja miettiä vielä tarkemmin, millaisella treenillä olisi hyvä Denalin huippua lähteä tavoittelemaan.

Yksi kysytyimpiä kysymyksiä täällä blogin ja sosiaalisen median kanavissa on, kuinka oikein treenaan ja olisiko minulla antaa vinkkejä treeneihin. Kokemusta löytyy jo nyt useammalta vuodelta ja ainakin itse olen kokeillut, miten ei kannata treenata, joten suosittelemaan lukemaan jutun siitä ennen kuin säntäät lenkkipolulle.

Peruskestävyyskausi

Heti Nepalista paluun jälkeen oli hyvin selvää, mihin asioihin minun tulisi keskittyä tulevissa treeneissä. Peruskestävyydessä on edelleen parannettavaa huikeasti ja treenitunteja peruskestävyysalueella tulisi lisätä treeniohjelmaan aiempaa enemmän. Tällä hetkellä tavoitteena on, että viikon treenimäärästä vähintään 70 % tapahtuisi peruskestävyysalueella. Tämän lisäksi olen lisännyt arkiliikunnan määrää siten, että joka päivä pyrin kävelemään 15 000 askeleen verran. Tässä kuitenkin on edelleen tsempattavaa, sillä pääsen suhteellisen helposti 10 000 askeleeseen, mutta 15 000 tulee isomman vaivan kanssa.

Peruskestävyys

Peruskestävyyslenkillä Vierumäellä

Tämä toimii siis peruspilarina kaikelle harjoittelulle ja ainakin tulevan kuukauden aikana saan viettää suurimman osan treenitunneista tällä sykealueella. Tämä tarkoittaa todella kevyttä juoksua, sauvakävelyä, kevyttä hiihtoa, pyöräilyä ja uintia. Voin kertoa, että peruskestävyyden harjoitteleminen on ollut tällä hetkellä isoin haaste, sillä treenit lipsahtavat niin helposti hiukan liian koviksi ja koko ajan saa tsempata, että pitää tehot tarpeeksi alhaisena.

Perusvoimaa

Peruskestävyyden lisäksi tavoitteena on alkaa taas pikku hiljaa kasvattamaan voimatasoja, jotka ovatkin aikalailla syksyn aikana hävinnyt. Olen nyt muutaman viikon jo käynyt salilla kolme kertaa viikossa ja herätellyt nukkuvia lihaksia henkiin.

Vaikka vuorikiipeily onkin pitkälti kestävyyslaji, niin silti voimaharjoittelusta ei ole haittaa. Täytyyhän kiipeilijän pystyä kantamaan isoja kuormia, vetämään itseään tarvittaessa ylös ja toisaalta kannattelemaan omaa kehoa jaloilla viikkotolkulla yhteen putkeen. Salilla ahkerointi helpottaa huomattavasti näiden asioiden onnistumisessa ja olen kokenut saavani saliharjoittelusta paljon hyötyä myös vuorilla.

Perusvoima

Perusvoimaa hankkimassa Salilla

Kuulostaapa siltä, että edessä on kaikenlaista perustreeniä ja niinhän se juuri on. Ollakseen huippukunnossa kesäkuussa, vaatii se puurtamista nyt kuukausi ennen, jotta reissusta on mahdollista nauttia täysin siemauksin.

Ohjelmointi ja valmentaja

Teen tällä hetkellä yhteistyötä Jussi Immosen kanssa ja Jussilla on pitkä historia eri lajien valmennuksesta. Hän tuli mukaan tähän projektiin jo ennen Nepalin reissua ja keskusteltiin jo silloin mahdollisesta laajemmasta yhteistyöstä ennen Everestiä. Juttelin useamman valmentajan kanssa ja fiilis Jussin ammattitaidosta valmentajana oli niin vakuuttavaa, että oli helppo valita hänet tukemaan tätä projektia siten, että oppisin matkalla myös itse treenaamaan vielä paremmin. Nyt 2019 päätavoitteen Denalin varmistuttua olemme aloittaneet Jussin kanssa ohjelmoinnin ajatuksella, että ensin valmistaudutaan Denalia varten ja sen jälkeen Everestille.

Harjoittelu Denalia varten

Lenkiltä tulossa

Jussi tekee tällä hetkellä saliohjelmaa minulle ja valvoo, miten paljon ja millä intensiteetillä teen peruskestävyysharjoittelua. Hän valvoo myös palautumista Firstbeatin teknologioiden avulla. Olen menossa ensi viikolla Pajulahteen testaamaan hapenottokykyni ja tuo testi tulee antamaan selkeitä seuraavia suuntaviivoja harjoitteluun. Kerron testistä tarkemmin, kun se ensi torstain jälkeen on tehty minulle.

Tällä hetkellä arki koostuu siis aikalailla töistä, treeneistä ja oman yrityksen pyörittämisestä, joka on syntynyt tämän blogin myötä. Hyvin hyvin perinteistä arkea ja sellaista, mitä ei ihan hetkeen oikein ole edes ollut, sillä viime vuoden reissut katkaisivat usein treeniputken. Nyt selkeä tähtäin on kesäkuussa.

 

Valmistautuminen vuorikiipeilyä varten

Nepal on Kiinan ja Intian välissä sijaitseva pikkuruinen maa ja se on erityisesti kuuluisa vuoristaan. Tiesitkö, että kahdeksan kymmenestä maailman korkeimmasta huipuista sijaitsee Nepalissa. Nepal onkin tarunhohtoinen maa, jonka kiehtova kulttuuri sekä luonto, erityisesti maan läpi kulkeva Himalajan vuoristo, on houkuttanut vuorista kiinnostuneita ihmisiä matkustamaan vuoristoon jo vuosikymmenten ajan. Olen itse käynyt Nepalissa nyt kolme kertaa ja tulevaisuuden matkasuunnitelmat vievät varmasti myös Nepaliin.

Harjoittelu on myös osa vuorikiipeilyä

Mt. Everest

Maailman korkeimman vuoren, Mount Everestin jylhyys on kiehtonut ja inspiroinut kiipeilijöitä ympäri maailman kautta aikain. Everestiä kutsutaan myös ensimmäisenä taivaan otsaksikin ja sen 8848-metriselle huipulle kiipesi uusiseelantilainen Sir Edmund Hillary paikallisen sherpan Tenzing Norgayn kanssa vuonna 1953. Myös lukuisat suomalaiset ovat kiivenneet Mount Everestille, ensimmäisenä Veikka Gustafsson 1993. Suomalaisnaisista ensimmäinen oli Carina Räihä vuonna 2010, ja samana vuonna Anne-Mari Hyryläinen kiipesi niin ikään mailman korkeimman vuoren huipulle. Sittemmin Everestille on kiivennyt useampikin suomalainen, kuten Mia Graeffe, joka lähti koitokseen Everestin pohjoispuolelta.

Kiipeily Nepalissa

Ilman kunnollisia varusteita Nepalissa kiipeäminen on hankalaa. Riippuen omasta harrastuneisuustasosta sekä odotuksista, Nepalissa voi hyvinkin vain vaeltaa tai lähteä kiipeämään haastaville jääreiteille. Tuulenpitävä, tekninen vaatetus sekä kunnolliset kengät (jotka on sisäänajettu hyvissä ajoin) sekä jääraudat ovat ehdoton välttämättömyys lähes jokaisella teknisemmällä reitillä.

Valmistautuminen vuorikiipeilyä varten

Kukaan aidosti motivoinut harrastaja ei lähde vuorihaasteeseen ilman kunnollista valmistautumista, ja usein vuoriharrastajilta löytyykin taustalta vuosien harjoittelu. Jos vuorille halajaa Suomesta käsin, niin on hyvä lähteä liikenteeseen ensi alkuun mäkitreeneillä. Vaikka lähimaastoissa ei olisikaan hurjia huippuja, niin toistoilla vaatimattomistakin lähimaaston mäistä saa muokattua itselle tiukan kestävyystreenin.

Nepalin reissut ovat haastavia, joten ensi alkuun pienemmällä budjetilla voi käydä kokeilemassa Norjan huippuja, Alppeja tai Andeja. Myös Suomi on täynnä kestävyysurheilukisoja, kuten Vaarojen Maraton Pohjois-Karjalassa, ja Pohjois-Suomesta löytyy myös kestävyysurheilusta kiinnostuneille sopivia koettelemuksia, kuten NUTS:in kilpailut. Kilpailuissa tapaa myös samanhenkisiä harrastajia, ja ennen kuin huomaakaan, saattaa kasassa olla sopiva retkikunta vaikka Nepalin rinteille saakka.

Henkinen valmistautuminen

Treenaaminen vuorille on haastavaa. Kiipeilyyn valmistautumisessa puhutaankin usein lihaskestävyydestä ja fyysisestä kunnosta. Tämän lisäksi äärimmäisen tärkeää on henkinen kestävyys. Usein vuorille halajavilta ei puutu päämäärätietoisuutta: kyse on luonnon tarjoamista haasteista ja niiden voittamisesta, ja se motivoi kestävyysurheilijoita. Henkinen puoli on äärimmäisen tärkeä osa tätä kaikkea, ja se on osa haasteeseen valmistautumista. Tapoja on lukuisia: jotkut urheilijat meditoivat, jotkut visualisoivat tulevia haasteita etukäteen, ja jopa strategista ajattelua ja päätöksentekoa opettavat pelit helpottavat ongelmanratkaisukykyä ja keskittymistä. Nämä ominaisuudet ovat korvaamattomia silloin, kun kiipeilijä toimii fyysisten kykyjensä äärirajoilla. Hyvänä esimerkkinä äärirajoille itsensä ajanut espanjalainen Kilian Jornet, joka on kiivennyt Mount Everestille kahdesti.

Henkinen valmistautuminen on vähintään yhtä tärkeää

Matka alkakoon

Kun kaikki on kunnossa, niin alkaa matkasuunnittelu. Kuten sanottua, aivan halpaa lystiä Everestin valloitus ei ole. Yleisimpien arvioiden mukaan matkaan kannattaa budjetoida vähintään 30 000 euroa. Summa kuulostaa hurjalta, mutta rahaa menee lentoihin, kiipeilylupaan, varusteisiin, yöpymisiin ja monenlaiseen muuhunkin yllättävään, joten matkaan kannattaa varata säästöjä.

Nepaliin löytää lentoja helposti ja kustannukset vaihtelevat 500-700 euron välillä. Mitä aiemmin suunnittelun aloittaa, sen todennäköisemmin löytää lennot edullisesti. Tavallisimmin ihmiset varaavat lennot Katmanduun, ja ottavat jatkoyhteyden sieltä Luklaan, joka on lähempänä Mount Everestin rinteitä. Bussiyhteys Katmandusta on hankala, joten monet päätyvätkin lentämään suoraan Luklaan, maailman pelottavimmaksi lentokentäksi tituleerattu lentokenttä, joka on lähimpänä Mount Everestiä. Nimensä Lukla on saanut kiitoradastaan, joka loppuu tyhjään ilmaan. Luklan kauttakin retkeiltävää riittää: Everestin etelä-seinämän perusleiriin kestää noin reilun viikon.

Toinen vaihtoehto on mennä Jirin kautta. Ensin matkataan Katmandusta kymmentuntisella bussikyydilllä Jiriin, josta alkaa noin kuudesta kahdeksaan päivään kestävä vaellus Luklaan. Tämä voi kuulostaa hurjalta, mutta on tavallaan myös pehmeä lasku Himalajan rinteille, sillä sopeutuminen vaellukseen ja ohueen ilmaan alkaa välittömästi. Optimaalisin aika Everestille kiipeilyyn on toukokuussa, jolloin rinteillä riittääkin tunkua. Kaksi kolmasosaa lähtee liikenteeseen Nepalin puolelta, mutta kolmasosa kiipeää myös Tiibetin pohjoisrinteiden kautta.

Harjoittelemassa Norjassa

Ensialkuun on kuitenkin päätettävä oma lähtötaso. Ole itsellesi realistinen. Kyse ei ole kauppareissusta. Jo aiemmin mainittujen varusteiden lisäksi matkaan kannattaa varata sopivia eväitä Suomesta ja runsaasti seikkailumieltä. Matkanjärjestäjät tarjoavat valmiita matkapaketteja, ja vuoret ovat myös avoinna itsenäisille matkaajille. Järkevät itsenäiset matkaajat vuokraavat paikallisoppaan, joita hieman virheellisesti saatetaan nimittää kantajiksi, sherpoiksi. Todellisuudessa sherpat ovat paikallisia, kokeneita kiipeäjiä, jotka tuntevat alueen ja auttavat ensikertalaisia heidän valloitusurakassaan. Hyvä sherpa on kultaakin kalliimpi, ja ansaitsee kaiken kunnioituksen.

Nepal ja sen rinteet saattavat olla vain lentolipun päässä, mutta todellisuudessa vain ne, jotka ovat valmistautuneita vuorien kutsuun, pääsevät loppuun saakka. Päämäärätietoinen harjoittelu yhdistettynä “vuorihulluuteen” vie lopulta huipulle. Tsemppiä vuoritreeneihin!

 

 

 

 

Baru – rohkea vuoristokoira

Te, jotka seuraatte minua Instagramissa, tiedättekin vuorikoira Barusta. Koira, joka seurasi meitä Baruntsen reissulla melkein kolme viikkoa ja joka kiipesi meidän perässä Baruntsen huipulle. Kyllä! Koira on varmasti ensimmäinen koira Baruntsen huipulla ja yksi sitkeimmistä koirista, joita olen koskaan nähnyt.

Koiralla ei tietenkään ollut nimeä, mutta sen aloitettua seuraamaan meitä, aloimme kutsua sitä Baruntsen perusleirissä Baruksi. Baru on todennäköisesti joku sekarotuinen koira, melko iso, mutta hoikka ja jäntevä. Sillä oli erittäin hyvässä kunnossa turkki siihen nähden, että sitä tuskin oli koskaan mitenkään erityisesti huollettu. Barun kuonossa oli valkoista karvaa ja sen katse oli lempeä eikä se näyttänyt minkäänlaisia agressiivisuuden merkkejä.

Tapasin itse Barun ensimmäistä kertaa Kharessa 4900 metrin korkeudessa kun olin menossa omaan telttaani nukkumaan. Meinasin astua sen päälle, nimittäin Baru oli käpertynyt pienelle sykkyrälle aivan telttani viereen enkä meinannut pimeydessä nähdä sitä ja ihan viime hetkellä sain väistettyä ennen kuin astuin sen päälle. Käsittämätöntä oli, kuinka noin hoikka ja jäntevä koira pystyi nukkumaan ulkona, sillä jo Kharessa yöllä lämpötilat painuivat reilusti -10 pakkasasteeseen.

Baru Kharessa

Päivän tullessa Baru asettui aina Kharessa telttojemme vieressä olevalle kivelle nautiskelemaan auringosta. Se nukkui sikeästi vaikka touhuilimme teltoilla ja juttelimme aivan sen vieressä, ehkä Baru oli päättänyt, että on päiväunensa ansainnut vaikka hääräsimme ihan sen vieressä.

Kharessa Baru ei vielä ollut osa retkikuntaa ja hädin tuskin edes huomasimme sitä. Vuoristokoiria nimittäin näkee usein pienissä kylissä, sillä koirat osaavat tulla sinne, missä ihmisetkin ovat. Baru ei myöskään ollut ensimmäinen eikä viimeinen koira, jonka näimme matkalla. Siksi se ei ehkä vielä Kharessa jäänyt erityisemmin mieleen.

Baru nauttimassa auringosta

Olimme pari päivää myöhemmin laskeutumassa Mera Peakin huipulta ja ihan viimeisen jäätikköosuuden kohdalla Baru tuli meitä vastaan ja siitä lähtien Baru seurasi meitä uskollisesti joka päivä. Taisimme jopa ensimmäisenä päivänä hiukan naureskella, kuinka Baru kulki aina vuorotellan jokaisen meidän takana aivan jaloissa kiinni, mutta kuitenkin siten ettei se koskettanut ja vain takana kävelevä ihminen näki, missä Baru tulee.

En tiedä, oliko sitten ihmisluonteen heikkoutta, mutta Don varsinkin ihastui erityisen nopeasti koiraan ja alkoi antamaan sille omista eväistään paloja. Pian omastakin lounaspussukasta “tipahti” salamin palanen Barulle ja koira pysyi entistä lähempänä meitä. Don alkoi myös ottamaan koiran omaan telttaan yöksi, jossa se sai nukkua lämpimämmässä aivan Donin vieressä.

Olimme Baruntsen perusleirissä ja sherpat lähtivät laittamaan kiinteitä köysiä yläleirihin, Baru lähti heidän peräänsä ja seurasi sherpoja ykkösleiriin ja kakkosleiriin. Sherpojen laskeutuessa alas, Baru jäi yksin ykkösleiriin yöksi. Meidän oli vaikea uskoa, että koira ei ollut tullut ihmisten kanssa alas korkealta ja kylmästä, missä sillä ei ole mitään ruokaa tai seuraa. Sherpat tekivät toisen reissun yläleireihin, jossa he kävivät laittamassa köysiä vielä korkeammalle ja tällä kertaa he ottivat myös Barun mukaan.

Minä ja Baru Namchessa. Kuva: Mikko Lautala

Lähdimme vihdoin kiipeämään kohti yläleirejä ja Baru lähti mukaamme. Don auttoi koiran kaikkein teknisimmiltä seinämiltä ylös ja jossain kohti mietin, että mitenhän käy Donin ja koiran. Pelotti, että auttaessaan koiraa Don tipahtaa, mutta toisaalta luotin että ammattiopas kyllä tietää mitä on tekemässä. Mitään ei tapahtunut ja molemmat pääsi aina hyvissä voimissa leiriin.

Huiputuspäivän aamuna Don oli jättänyt teltan vetoketjun hiukan auki, jotta Baru pääsee pois teltasta tarpeilleen. Matka-Mikko kertoi jälkeenpäin, että Baru oli ilmeisesti alkanut ensin hiukan vinkumaan teltassa ja pian vinkuminen oli loppunut, Mikko ei tosin siinä kohtaa ehkä arvannut, että koira lähti kiipeämään meidän perässä. Minä en ainakaan arvannut.

Joskus jo auringon noustua kylmässä Don huusi minulle: “Anni!!!! Se koira on täällä!!”. Mietin, että mitä ihmettä se nyt hourii ja pian Baru hataran, mutta varman näköisesti taiteilee seinämällä, jolla itse olen kiinteässä köydessä ja valjaissa, ohitseni. En ehkä tässä kohtaa itse tajunnut, miten erikoisesta tilanteesta oli kyse, mutta nyt ajateltuna on ihan käsittämätöntä, että koira alkoi seuraamaan meitä ja järkeeni ei vieläkään käy, miten se ylipäätään on mahdollista.

Baru laskeutumassa alas Baruntsen huipulta

Baru kuitenkin kiipesi meidän perässä huipulle asti ja siitä tuli ehkä historian ensimmäinen koira Baruntsen huipulla. Aika hauskaa ja erikoistakin. Matka alas olikin hiukan kinkkisempi ja osassa kohdissa rakensimme Barulle köydestä “valjaat” ja laskimme sitä alas, jottei se tippuisi. Pudotusta oli meinaan pahimmillaan jopa kilometrejä alas.

Baruntsen kiipeämisen jälkeen Baru seurasi meitä alas ja base camp managerimme Kaji oli hiukan ihastunut meidän muiden tavoin Baruun. Hän kertoi matkalla Namche Bazariin ilouutisen, että aikoo adoptoida Barun Kathmanduhun Summit Climbin toimistokoiraksi. Olimme iloisia, sillä olimme miettineet, että mitenköhän Barun käy kun me lähdemme. Barun tarina loppui siis iloisesti, vuoristokoirasta tulikin retkikuntaoperaattorin toimistokoira. Toki mietimme, että mitenköhän se sopeutuisi kaupungin vilinään.

Baru, tuo rohkea sankaritar

No, sain Kajilta meiliä, jossa oli useampi kuva Barusta. Baru voi hyvin ja on sopeutunut Kathmanduhun ja vitsit, miten iloinen olinkaan saadessani tuon sähköpostin! Barun tarina loppui oikeasti hyvin. Ehkä se pääsee vielä joskus Summit Climbin retkikuntakoiraksi? Kuka tietää.

 

Vuoden 2019 päätavoite

Erittäin hyvää uutta vuotta 2019 ystävät hyvät! Toivottavasti vuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Täällä ainakin on suunnitelmat ensi vuotta varten ollut jo Nepalista paluun jälkeen kovassa vauhdissa ja ajattelinkin nyt kertoa hieman tarkemmin tämän vuoden päätavoitteestani.

Minne lähden kiipeilemään?

Suuntaan kesäkuussa Pohjois-Amerikkaan, tarkemmin sanottuna Alaskaan ja tavoittelemaan mantereen korkeinta vuorta eli Denalin 6190 metrin huippua. Denali kuuluu yhtenä huippuna Seven Summits -vuoriin eli jokaisen mantereen korkeimpaan huippuun.

Denali valikoitui tämän vuoden vuoreksi hiukan sattumalta. Olin ajatellut ennen Nepalin matkaa, että panostan treenaamiseen 2019 ja käyn ehkä kiipeilemässä Perussa ja Norjassa. Tavoitteena olisi edelleen hankkia uusia tietoja, taitoja ja kokemusta, joista toivottavasti tarvitsen 2020 Everestillä.

Nepalissa kuitenkin retkikunnan johtaja Don, joka on Jenkki ja pääasiassa Alpine Ascents -nimisen retkikuntaoperaattorin opas, puhui reissun alusta asti Denalista ja kuinka upea se on ja kaikkien ihmisten pitäisi kokea se ja kuinka Alaska on hänen mielestään yksi maailman kauneimpia vuoria.

Denalille kiipeäminen

Olen jossain kohti sanonut, että haluan mahdollisesti kiivetä Seven Summits -huiput, mutta päätavoite on kuitenkin seuraavien vuosien aikana Everest. Täksi vuodeksi olin päättänyt, että haluan lähteä reissuun kesällä, koska Nepalin matka muistutti hyvin sen, kuinka rankkaa matkalla voi olla. 8000 metristen vuorien kiipeilykausi Nepalissa on pääosin keväällä, joka tulisi aivan liian nopeasti ja toisaalta syksyn kiipeilykausi venyisi taas liian pitkälle ensi vuotta ajatellen. Kasitonnisilla pystyn kiipeämään vielä tulevaisuudessa monen monta vuotta.

Pakistan oli myös yksi vaihtoehto kesän reissupaikaksi ja ensimmäisen 8000 metrin kiipeäminen siellä. Tätä olin miettinyt ihan ajatuksen tasolla ja makustellut, onko vielä tämä vuosi edes kasitonniselle sopiva vuosi. Haluan kuitenkin antaa kaikkeni ja olla elämäni kunnossa keväällä 2020, jolloin toivottavasti suuntaan Everestille.

Matka kohti Denalia on alkanut – kuva Baruntselta

Miksi lopulta päädyin Denalin matkaan?

Jo kävellessämme alas Baruntselta alkoi ajatus Denalista kypsymään. Juttelin Donin kanssa pari päivää Denalista ja hän vastasi kaikkiin kysymyksiin, joista minulla tuli vain mieleen. Suurin huolen aiheeni oli, että riittäisikö taitoni ja kuntoni Denalille. Don oli vakuuttunut, että hän on nyt nähnyt, miten toimin vuorilla ja hän on aivan varma, että selviän.

Taisin sanoa päivä ennen Luklaan saapumista, että olen päättänyt lähteä Denalille. Soitin kotiin ensimmäistä kertaa ja kerroin, että ensi vuoden vuori on päätetty. Vastaus tähän oli, että se arvattiin kyllä.

Vuoritavoitteeni 2019 Denali – kuva Nepalista

Pidän ajatuksesta, että matkaan lähtee tuttu opas ja tiedän, millainen Don on vuorilla. On ihanaa, että tuntee oppaan ja tietää, mitä edessä on sen suhteen. Don oli avulias, opettavainen, tietyissä turvallisuuteen liittyvissä asioissa tiukka ja toisaalta huomioonottava Nepalissa, joten uskon hänen olevan aivan elementissään Denalilla.

Keitä muita lähtee reissuun?

No saavuttuani kotiin vaihdoimme yhteystietoja ja pian englantilainen Steve laittoi minulle viestiä. Hän onnitteli Baruntsen huipusta ja harmitteli, kuinka hän lähti kotiin jo Mera Peakin jälkeen. Hän ei ollut tajunnut, että reissulla voisi kiivetä kaksi vuorta ja sama porukka olisi se, joka on Mera Peakillä ja Baruntsella.

Hän myös kysyi, mitä ajattelin kiivetä seuraavaksi ja kerroin Denalista. Muutaman päivän jälkeen sain viestin, että haittaisiko jos hän tulisi samaan retkikuntaan mukaan. Olin tietenkin ilahtunut ja sanoin, että todellakin. Olihan meillä ollut hauskaa Mera Peakilläkin (vaikka Steve oli minua paljon vahvempi ja nopeampi kiipeäjä).

Minä ja Don Nepalissa

Näin sitten tapahtui, että varasimme Denalin retkikuntapaikat ja tapaamme Steven, Donin ja loppuretkikunnan kanssa kesäkuussa Alaskassa. Ihan mahtavaa, sillä tiedän telttakaverini ja oppaan. Voisiko tilanne olla parempi? Enpä usko.

Miten Denali eroaa Baruntsesta?

Denalia sanotaan kovemmaksi vuoreksi kuin Everestiä ja monet kiipeilijät harjoittelevat Denalilla ennen Everestin kiipeilyä. Mistä rankkuus sitten johtuu? No, Denalilla kannetaan kaikki tavarat koko ajan itse. Ei ole siis retkikunnan kantajia perusleiriin, vaan rinkassa ja ahkiossa kulkee kaikki tarvittavat tavarat alusta loppuun.

Denali on myös siinä mielessä tekninen, että reissussa ollaan paljon jäätiköllä ja köysistössä, joka meinaa tietysti jäätikköliikkumisen taitoja tarvittavan ja esimerkiksi railopelastautuminen täytyy olla hyvin hallussa. Tämän lisäksi sääolosuhteet voivat olla korkeuteensa nähden erittäin kylmät ja tähän lisättynä fyysiset haasteet ja korkeus tekevät reissusta varmasti haastavan.

Denali 2019

Denalilla tullaan liikkumaan paljon jäätiköllä

Alkuvuosi tuleekin sisältämään erittäin paljon hyvää, laadukasta ja hyvin mietittyä treenaamista, jolla lähdetään tavoittelemaan Denalin huippua. Olen joka päivä innoissani tulevasta reissusta, mutta samalla tietenkin jännittää tulevat haasteet. Erityisesti valmistautumisesta tulen kirjoittamaan täällä blogin puolella erittäin ahkerasti.

 

Millaisia tavoitteita teillä on vuodelle 2019?