Loukkasin oikean polveni puoli vuotta sitten Alaskassa ja polvi leikattiin kesäkuussa Suomessa, josta alkoi kuntoutusprojekti. Olen ollut loukkaantuneena useamman kerran ja tämä kerta on ollut ehdottomasti yksi haastavampia kuntoutuksia, joita olen käynyt läpi.
Olen tällä viikolla käynyt viimeisen kerran fysioterapiassa ja jälkitarkastuksessa ortopedilla. Molemmat käynnit ovat olleet hyviä ja luonut uskoa siihen, että puolessa vuodessa kuntouttamisprojekti on onnistunut ja nyt polvi on taas terve. Ortopedin sanoin nyt vaan normaalia urheilua niin paljon kuin uskaltaa.
Hyviä uutisia siis heti näin vuoden alkuun ja uutiset eivät toki tulleet yllätyksenä, sillä olen pystynyt harjoittelemaan jo hyvin normaalisti pari kuukautta ja polvi vaivaa joka päivä vähemmän ja vähemmän. Uutiset eivät tarkoita myöskään sitä, että hommia polven eteen ei enää täytyisi tehdä vaan nyt siirrytään normaaliin vaiheeseen, jossa ei tarvitse ottaa huomioon erityisiä rajoituksia harjoittelussa.
Huojentava tieto tämä on ollut siltä kannalta, että Everestille lähtöön on enää muutama kokonainen kuukausi ja huhtikuun alku. Koko kuntouttamisprojektin aikana olen kokenut painetta, että jalan on tultava kerralla kuntoon. Välillä on tuntunut, että kello tikittää minua vastaan ja vaikka olen selvinnyt ilman suurempia takaiskua, niin monta kertaa on mietityttänyt tuleeko jalasta hyvä vai ei.
Toki kuntouttaminen on sisältänyt myös monta onnistumisen hetkeä. Ensimmäinen onnistuminen oli päästä tikeistä eroon, päästä vesijuoksemaan ja uimaan. Sitten pääsin kepeistä eroon ja jouduin pitkään kävelemään yhden kepin varassa, mutta kuukauden jälkeen pystyin jättämään kepin pois. Sitten pikku hiljaa olen saanut luvan salitreeneille, juoksemiseen ja kuormaa sekä intensiteettiä ollaan kasvatettu koko syksyn pikku hiljaa normaalille tasolle.
Raskain kuntoutumisprojekti tästä tuli nimenomaan epävarmuuden sietämisen vuoksi, sillä monet viime syksyn suunnitelmat menivät täysin uusiksi ja toisaalta epävarmuus tämän vuoden reissuista on ollut koko ajan läsnä. Välillä tuon epävarmuuden sietäminen on ollut henkisesti raskasta ja paljon vaikeampaa kuin ajattelin.
Toisaalta tämä projekti on taas kerran luonut taistelutahtoa minulle entisestään ja motivaatio kuntouttaa jalkaa ja toisaalta päästä takaisin omien lajien pariin on ollut huipussaan. Ilman jatkuvaa uskoa ja toisaalta oikeanlaisten ihmisten tukea en välttämättä olisi jaksanut. Fysioterapeutti sanoi jossain kohtaa hyvin, että kun vain sitkeästi tekee hommia systemaattisesti, niin kehittymiseltä ei voi välttyä. Tämä on täysin totta.
Samalla kuntoutusprojekti on kasvattanut nälkää päästä takaisin kiipeilemään ja reissuun. Tämä on yksi hyvä puoli, joka loukkaantumisesta on tullut, sillä motivaatio ja taistelutahto itse reissuun on kohdillaan, kun sitä on puoli vuotta täytynyt odotella ja elää vain päivä kerrallaan.
Iso kivi harteilta lähti myös pois, sillä nyt minulla ei ole tiedossa käyntejä lääkäreillä ja fysioterapiassa, joten voin keskittyä olennaiseen eli valmistautumiseen Everestille lähtöön. Sitä ennen minulla on pari Ylläksen reissua ja Kilimanjaron kiipeily Aventuran ryhmän kanssa. Olen siis iloisempi kuin aikoihin siitä, että taas on terve jalka mukana ja edessä normaalia urheilua ilman rajoitteita.
Seuraavat kuukaudet tulevat olemaan intensiivistä valmistautumista Everestille ja haluaisinkin kysyä, mistä haluaisitte kuulla vielä ennen lähtöä? Laita kommentteihin toive tai vaikkapa Instagramissa viestiä!
