Sain viime viikolla yllättävän kutsun mukaan Alpeille kiipeilemään Mt. Blancia. Aikataulu kuulosti tosi tiukalta ja vaikka kutsu oli todella mielenkiintoinen, niin aika nopeasti pystyin kohteliaasti kieltäytymään mahdollisuudesta. Kiire ei nimittäin ole hyvä kaveri vuorilla.
Usein saa lukea juttuja siitä, kuinka vuorikiipeilyssä tapahtuu kaikkea dramaattisia juttuja. On lumivyöryjä, railoja, kovia kelejä ja sairastumisia tai jopa loukkaantumisia. Toki nämäkin asiat kuuluvat kiipeilyyn ja on ihan potentiaalisia riskejä, mutta aika vähän puhutaan siitä, kuinka paljon aikaa oikeastaan vain vietetään odottamalla. Ja kuinka tylsää odottaminen voi pahimmillaan olla.
Isoin yllätys Everestillä
Yksi isoimmista yllätyksistä Everestillä oli se, kuinka paljon odotimme hyvää säätä, akklimatisoitumista tai pääsyä perusleiristä pois. Olimme perusleirissä ja päiväohjelma näytti lähinnä täysin tyhjää. En muista, että olisi ehkä koko elämässäni viettänyt niin paljon aikaa yksin. Perusleirissä meillä kaikilla oli oma teltta ja päivärytmi tuli siitä, miten ruokaa oli tarjolla. Aamupala aina 8:00, lounas 13:30 ja illallinen 19:00.
Ruokailun välillä oli sitten aikaa joko käydä vaeltamassa perusleirin lähistöllä, levätä, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, huoltaa tavaroita tai hengailla muiden kanssa. Kun retkikuntamme oli niin pieni, niin melko paljon vietimme aikaa vain omissa oloissa teltassa. Viihdyn hyvin itsekseni, mutta silti aikaa oli tällä kertaa enemmän kuin olin osannut ajatella. Ajoittain minulla oli jopa yksinäinen olo.
Välillä oli vain todella tylsää. Jotenkin aika kuitenkin vain kuluu tekemättä mitään. Pääasiassa luin kirjoja teltassa, nukuin päiväunia, katselin teltan ovesta ulos, söin karkkia ja kuuntelin musiikkia. Tämä oli välillä mielestäni jopa raskainta koko Everestin kiipeilyssä ja odotin aina innolla sitä, että liikumme tai lähdemme etenemään ylöspäin. Odottelu perustui siihen, että miten sää kehittyy ja tuleeko sitä hyvää sääikkunaa. Sääennuste päivitettiin kolme kertaa päivässä ja sen seuraaminen oli varmaan perusleirin yksi jännittävimpiä aktiviteetteja.
Odottaminen kuuluu vuorikiipeilyyn
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun aikaa täytyy tappaa vuorilla. Olen ensimmäisen kerran kokenut 2016 Aconcagualla sen, kuinka odotimme useamman päivän huonon kelin vuoksi teltassa parempaa säätä. Sen jälkeen joka vuosi reissuilla on ollut päiviä ja hetkiä, kun täytyy vain odotella. Sanoisin, että odottelu ja sitä kautta maltti on itseasiassa yksi ihan oleellinen elementti vuorikiipeilyssä.
Olen itse oppinut, että höntyily tai kiirehtiminen ei auta tai montaa asiaa ei voi edes kiirehtiä. Mitä rauhallisemmin ensimmäisinä päivinä liikkuu, sen paremmin yleensä akklimatisoituminen lähtee käyntiin. Toisaalta mitä harkitummin tekee päätöksiä liikkumisesta vaikkapa Khumbun jäätikön yli, sen parempi lopputulos todennäköisesti on.
Tällä kertaa minulla oli reissussa mukana Garminin inReach-laite, jolla pystyy lähettämään satelliittiverkon yli tekstiviestejä. Sain pidettyä yhteyttä kotiin ja kotona pystyttiin seuraamaan GPS-jäljestä meidän liikkeitä. Everestin perusleirissä on myös wifi-yhteys, joka toimii vaihtelevasti. Alkuun netti oli toiminnassa vain öisin ja myöhemmin sitä pystyi käyttämään myös päivisin. Wifiä varten täytyi ostaa datapaketteja, joissa 2 gigaa maksoi noin 60 euroa.
Kärsivällisyys
Olen pitänyt itseäni todella kärsimättömänä ihmisenä. Haluan usein saavuttaa tavoitteeni heti ja maltin kanssa on usein ollut haastavia tilanteita. Teen myös monia päätöksiä nopeasti ja en välttämättä pohdi lopputulosta kovin pitkään.
Sitten vuorilla olen kuitenkin huomannut, että olen lopulta melko kärsivällinen. Pysty odottamaan, malttamaan ja ottamaan rauhassa. Ympäristö tekeekin minusta tietyllä tavalla paljon rauhallisemman kuin arjessa. En tunne samanlaista levottomuutta kuin kotisohvalla.
Vaikka odottaminen ja sen määrä sekä haastavuus henkisesti tulikin tietyllä tavalla yllätyksenä Everestillä, niin silti selviydyin siitä mielestäni kohtuullisesti. Huomasin kuitenkin, että retkikunta ja muut ihmiset ovat minulle siinä mielessä tärkeitä, että en ainakaan tässä kohtaa viehäty ajatuksesta tehdä noin isoja reissuja yksin. Haaveilen omasta kiipeilykumppanista, kenen kanssa voisi kiivetä yli 8000 metrin vuoria ja jolla olisi samankaltainen sitoutumisen taso sekä kiinnostus korkeiden vuorien kiipeämiseen. Sellaisen löytäminen olisi mahtavaa.
Kiire ei ole hyvä kaveri vuorilla vaan kärsivällisyys ja maltti palkitaan.
