Haluan avata minulle tärkeää asiaa, joka liittyy vuorikiipeilyyn. Vuorikiipeilystä on tullut minulle muutakin kuin huippu. Viimeisen seitsemän vuoden aikana, jolloin olen aktiivisesti harrastanut ja pyrkinyt tekemään vuorikiipeilystä itselleni harrastuksen ohella myös työn. Vuorilla olemisesta tullut elämäntapa.
Yksi kysytyimpiä kysymyksiä minulta on, että mikä siinä kiipeilyssä oikein kiehtoo. Mistä minulla löytyy motivaatiota vaikeisiin hetkiin ja miksi haluan lähteä reissuun, jossa kohdataan useita eri epämiellyttäviä hetkiä, säätiloja ja mahdollisesti käydään keskustelua itsensä kanssa, onko tässä mitään järkeä.
Vuorilla pääsen kokemaan kokonaisvaltaisesti sellaisia tunteita, joita minun on vaikea löytää muualta. Elämä muuttuu hyvin perusasioiden äärelle. Se, kuinka hyvin selviää kävelystä, syömisestä ja nukkumisesta määrittelee pitkälti sitä, miten hyvin reissu lopulta onnistuu. Maisemat, tavoitteisiin pyrkiminen, itsensä haastaminen ja omalle epämukavuusalueelle astuminen vie minut matkoille.
Oppimisympäristö parhaimmillaan
Vuoret ovat myös täydellinen oppimisympäristö. Ei ollenkaan helpoin sellainen, sillä olosuhteiden, kotona pois oleminen, uuden kulttuurin ja fyysisten sekä henkisten haasteiden kohtaaminen opettaa nopeasti tiimityöstä, itsestä ja ennen kaikkea omista rajoista. Olen löytänyt monta uutta puolta itsestäni ja oppinut, millaiset tilanteet ovat minulle kaikista haastavampia.
Epävarmuuden sietäminen
Olen ajatellut aina, että olen huono sietämään epävarmoja hetkiä. Vuorilla olen kuitenkin oppinut, että siedän niitä yllättävän hyvin. Nyt Alaskassa tapaturman sattuessa odotin kaksi päivää teltassa evakuointia ilman kunnon yhteyttä kotiin, tietoa mitä jalasta on mennyt rikki ja poistumatta teltasta. Jos minun täytyisi kotona olla kaksi päivää tekemättä mitään, todennäköisesti tilanteen sietäminen olisi huomattavasti vaikeampaa. Vuoret ovat siis opettaneet kärsivällisyyttä ja epävarmuuden sietämistä.
Henkinen pankki
Sanon usein, että vuorilla oleminen on kuin laittaisi säästöön henkiseen pankkiin. Reissut on usein suhteellisen pitkiä ja niiden aikana tulee eteen haastavia tilanteita ja hyvin todennäköisesti myös sellaisia hetkiä, jolloin tekee mieli luovuttaa. Henkinen pankki kasvaa, sillä näistä haastavista hetkistä oppii vuorilla jatkamaan eteenpäin. Huomaa, että tuohan oli pieni vastoinkäyminen ja tämäkin juttu selvisi, kun vaan rauhassa etsii ratkaisuja. Tulee kipeäksi, täytyy odottaa, on vaikeita päiviä, tekee mieli luovuttaa ja on huonolla tuulella. Silti vuorilla selviytyy ja voimavaroja löytyy enemmän kuin osasi itse odottaa.
Piilossa olevat voimavarat
Vuorilla oppii enemmän omista voimavaroista kuin uskoisikaan. Minun on tehnyt monta kertaa mieli luovuttaa huiputuspäivän aikana ja päivien aikana on tuntunut siltä, että sydän räjähtää rinnasta ja tekisi mieli jäädä istumaan vain siihen paikkaan, missä on kulkemassa. Muistan, kun Baruntsen huiputuspäivänä kiipesimme ensin huipulle 12 tuntia ja sitten jatkoimme viisi tuntia yläleiristä vielä perusleiriin. Suurin osa ajasta kuljettiin pimeässä ja en olisi yhtään jaksanut kävellä takaisin perusleiriin. Energiat olivat lopussa eikä edes perusleirin mukavuudet tuntunut tarpeeksi isolta palkinnolta. Jotenkin sitä vain jaksoi leiriin, kiitos piilossa olleiden voimavarojen.
Parasta on, että mikään näistä asioista ei ole sidottu siihen, pääseekö huipulle vai ei. Itsestään pääsee oppimaan jo pelkästään olemalla vuorilla ja yrittäminen on tärkeämpää kuin huipulle pääseminen. Vuorikiipeily on muutakin kuin huippu.
