Artikkelit

Pelottaa, koska menee hyvin

Kävimme jo jokusen viikko sitten hyvän keskustelun siitä, missä kohtaa mitataan urheilijan kestävyys ja tahdonvoima. Tietysti kilpailut ja niiden tulokset ovat selkeitä mittareita, mutta mitä sitten jos ja kun hyvin todennäköisesti urheilijalla on jotain vaivoja tai loukkaantumisia?

Tultiin siihen tulokseen, että ehkä myös joku fiksumpi on sanonut, että mittaa otetaan vasta siinä kohtaa, kun palataan sitten vastoinkäymisten jälkeen takaisin normaaliin treenaamiseen ja mahdollisesti myös kilpailuihin. Kuinka hyvin pystyy palaamaan ja millainen paluu ja sen jälkeinen urheilu tulee olemaan. Paljonhan kyse on ainakin omasta mielestäni myös halusta ja motivaatiosta palata.

Voin myöntää, että juuri nyt hiukan pelottaa. Pelottaa, koska pari viimeistä viikkoa on mennyt aika hyvin. Polven kivut on yht’äkkiä alkanut vähentymään merkittävästi ja koko ajan tekeminen ja kuntoutuminen tuntuu menevän eteenpäin. Miksi tämä sitten pelottaa?

Mieli tuntuu tekevän eri työtä kuin fyysisesti kuntoutuminen on. Pelko tulee yksin ja ainoastaan siitä tunteesta, että hyvin meneminen tarkoittaa minulle suoraan seuraavaa loukkaantumista ja sitä, että kohta taas tapahtuu jotain. Jotain on pakko oltava vialla, koska viimeiset kuukaudet on koko ajan tuntunut jossain ja nyt on jo hetkiä, kun mikään paikka ei ilmoittele itsestään. Tämähän on varmasti pitkälti aikalailla vain fiilistä ja nimenomaan juurikin sitä pelkoa.

Pelosta pitäisi alkaa päästä myös pikkuhiljaa yli. Ensi viikolla tulee kolme kuukautta kierukan kiinnityksestä täyteen, joka sitten taas tarkoittaa juoksun aloittamista, syväkyykkyä ja muutenkin koko ajan saa tehdä hiukan enemmän kerrallaan. Pelko on kyllä varmana myös aika hyvä suojamekanismi, sillä sen kolkutellessa takaraivossa, ei tule säädettyä mitään liian riskialtista.

töölönlahti

Iltajumpalla Töölönlahdella

Itselleni on ollut selvää alusta asti, siis vuosi sitten lähteneestä loukkaantumiskierteestä, selvää että teen kaikkeni palatakseni entistä vahvempana takaisin vuorille ja urheilemaan. Paljon on tuohon matkaan kyllä liittynyt myös luopumisen tuskaa: ensin peruuntui viime kesän Alppien matka, sitten luovuin hetkellisesti crossfit-harrastuksesta ja vaakalaudalla on myös syksyn reissu. Tosin vaa’alla on myös aina se toinen puoli, sillä vastapainona: olen saanut uusia ystäviä, päässyt kilpailemaan, soutanut, oppinut paljon itsestäni ja haaveillut uusista lajeista.

Kaikkeni olenkin tehnyt ja välillä venynyt ehkä liiankin pitkälle. Uskon kuitenkin, että täältä vielä noustaan ja vitsit, kyllä sitten on siistiä. Taistelutahto on vain kasvanut oikeastaan entisestään taas parin viikon aikana, sillä olen päässyt koko ajan tekemään enemmän ja siitä huolimatta hommat etenee eli toisin sanoen tekeminen ei ole haitannut kuntoutumista vaan päin vastoin.

iltajumppa

Iltajumppaa

Pelottaa, koska menee hyvin. Mutta onneksi tästä pelostakin on mahdollista siis päästä yli, pitää vain samalla pitää huoli, ettei se mopo lähde keulimaan. Tämä vaatii tietty älliä ja sitä kuuluisaa oman kropan kuuntelua.

Peloista huolimatta, olen ollut ihan tosi iloinen ja fiiliksissäni tästä kesästä ja siitä, että olen päässyt ulos jumppailemaan. Hyvää viikonloppua kamut, nauttikaa!

Saako vuorikiipeilijää pelottaa?

Mietin otsikon mukaista kysymystä muutama päivä sitten ja tallensin sen luonnoksiin. Tänään palasin tähän ajatukseen: saako vuorikiipeilijää pelottaa?

Mistä nämä ajatukset kumpuaa? No varmasti pitkälti graduni haastatteluista. Haastattelenhan esikuviani, suomalaisia vuorikiipeilijöitä, jotka ovat onnistuneet Everestin valloituksessa. Heiltä olen saanut paljon todella mielenkiintoista ajateltavaa ja tähän kysymykseen olen palannut uudestaan ja uudestaan.

Kyllä saa pelottaa. Ainakin mun mielestä, onhan pelko osa ihmisen laajaa tunnekirjoa ja vuoristo-olosuhteet jos mitkä, ovat sellaisia, missä kaikki tunteiden kirjot tulevat esille. On iloa, surua, epätoivoa, epäilystä, pelkoa ja kaikkea maan sekä taivaan väliltä.

Olen pelännyt aika paljon viime aikoina. Pelkään tällä hetkellä jalkojani. Tulevatko ne kestämään, kauan kestää kuntoutua, mitä jos ei, mitä jos nyt mokaan ja mitä josjosjos… Kaikki nämä pelottavat tekijät liittyy epävarmuuteen, mitä vuorillakin pitkälti on. Et tiedä, tuletko sairaaksi, miten kroppa taas tällä kertaa sopeutuu ja miten kaikki rahalliset sekä henkiset panostukset realisoituu. Jäätkö ilman huippua ja miten voit tehdä kaikkesi sen eteen, että pääset huipulle, riskeeraamatta kuitenkaan liikaa?

Mielestäni vuorikiipeilijä saa pelätä, mutta pelkoon täytyy sekoittua kunnioitus vuoria kohtaan. Pelko ei saa ottaa vallan, vaan asiat tulee käsitellä ennen vuorille lähtemistä. Mitä jos jotain tapahtuu, onko kaikkeen varauduttu ja miten riskit on minimoitu? Oikeastaahan nämä yhdistyy kaikki siihen, että miten hyvin olet valmistautunut.

Valmistautumiseen voit sinänsä itse vaikuttaa ja siten vähentää pelkoa ja lisätä kunnioitusta siihen, mitä vuorilla tapahtuu on osittain vain monen tekijän summa. Sää, olosuhteet, tiimi, pysytkö terveänä ja niin edelleen. Lopulta kyse voi olla aika pienistäkin asioista.

Pelkotuntemukset on myös noussut esiin graduni haastatteluissa. Ei tosin negatiivisessa mielessä vaan juurikin lähinnä kunnioituksena vuoria kohtaan. On hienoa, että ihmiset ovat selkeästi kunnioittaneet kovasti vuoria, kun he ovat päättäneet lähteä maailman korkeimmalle vuorelle. Niin minäkin tulen tekemään.

Pelkotiloja Aconcaguasta

Pelko on yksi osa tätä vuoriprojektia. Se on vahva tunne siitä, että jokin menee pieleen tai jokin epäonnistuu. Olen tässä viime viikkojen aikana pohtinut pelkoa myös useaan otteeseen. Ehkäpä juuri sen takia, että tuleva matka lähestyy ja on edessä jo todella pian.

Pelko, jota minulla tulevaan Aconcaguan matkaani liittyy on vahvasti sidoksissa epäonnistumiseen. Pelkään epäonnistua. Olosuhteet tulevat olemaan Aconcagualla haastavat ja missään ei ole annettu minkäänlaisia takeita siitä, että kovasta harjoittelusta, hyvistä varusteista ja vahvasta päästä huolimatta huippu olisi itsestäänselvä. Pelkään siis suoraan sitä riskiä, että en pääse huipulle. Matkaan on liittynyt niin pitkä valmistelu sekä fyysisellä että henkisellä puolella, että huipun missaaminen olisi todella todella iso pettymys.

Vuorikiipeilyn lajin luenteeseen kuitenkin kuuluu juuri tuo huipun riski. Ehkä se onkin myös osasyy, miksi kiipeily koukuttaa. Riskinkin uhalla huipulle haluaa antaa kaikkensa, jotta se olisi saavutettavissa. Epäonnistumisen mahdollisuus on kuitenkin koko ajan olemassa. Olen miettinyt myös paljon tämän epäonnistumisen läpi käymistä etukäteen, ettei sitten tämän tilanteen tapahtuessa sattuisi täyttä romahdusta. Luovuttamista se ei mielestäni ole, sillä matkasta tulee pystyä nauttimaan ilman huippua. Olenhan kuitenkin lähdössä viettämään lomaani vuorille. Matkalle valmistautuminen ja itse matka on ja tulee olemaan todellinen ja perusteellinen matka myös itseeni.

En suoraan pelkää loukkaantumisia, vuoristotautia tai pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Näin muutama kuukausi sitten kuitenkin erittäin pysäyttävän unen, josta todella pelästyin. Unessa minulle tuttu ihminen toivoi kuolemaa Aconcagualla ja heräsin tähän sydän tuhatta hakaten aivan paniikissa. Näin ei varmastikkaan oikeasti ole.

Äiti on varmaankin kaikkien meidän lasten suurin huolehtija. Luulen kuitenkin, että vaikka äitini ei ole asiaa suoraan myöntänyt, niin häntä pelottaa tuo tuleva matka. Varovasti hän on pikku hiljaa alkanut kysellä, että voiko vuoristotautia jotenkin välttää, onhan minulla vakuutus joka korvaa helikopterievakuoinnin ja miksi olen valinnut kansainvälisen retkikunnan. Luulen, että äitini pelko on hieman erilaista kuin tämä minun pelkoni huipusta.

Yksi todella turhamainen ja muihin ihmisiin liittyvä pelko on myös pettymyksen tuottaminen. Olen kuitenkin kertonut tästä projektista nyt kovin avoimesti, piilottelematta todellisia tavoitteitani. Tietyllä tapaa kun tavoitteistani on tullut julkisia on myös minulla kasvanut pelko siitä, että tuotan pettymyksen tätä matkaa seuraaville. Ihmiset ovat olleet niin super ystävällisiä ja tsempannut joka kerta, että tuntuisi todella nöyryyttävältä kertoa myös heille epäonnistumisesta. Tietenkään motiivini kiipeillä ei ole se, että haluaisin asiasta kehua jollekkin tai olen jollekkin tarinaa seuraavalle tilivelvollinen asiasta. Tämä pelko on siis sinänsä toissijainen vaikka todellinen eikä tämän pelon läpikäyminen varmasti ole yhtä kivinen polku kuin huipun missaamisen pelon.

Aconcaguan matkani on myös ensimmäinen todellinen vuorimatka ilman suomalaisen retkikunnan tukea. Kansainvälinen retkikunta on varmasti yhtä hyvä, sitä en yhtään epäile. Kuitenkin tulemme toimimaan retkikunnassa eri kielellä kuin oma äidinkielemme on, tietyllä tavalla tämä myös pelottaa. Olen miettinyt, että entä jos tuleekin tilanne jossa on tosi kyseessä eikä kaksi ihmistä saa yhteisymmärrystä kielimuurin takia? No tätä varten on onneksi elekieli, ja mikä parasta niin minulla on suomalaisen telttakaverin tuoma tietynlainen turva.

Vaikka moni asia pelottaa ja mietityttää, niin ne ovat myös todella suuri voimavara. Kaiken lähtökohtana on kuitenkin se, että riskit on tarkoitus minimoida ja jos tilanne on se, että näin ei voi tehdä niin viimeinen vaihtoehto on keskeyttää huiputtaminen. Edes Aconcaguan tai minkään muun vuoren huippu ei ole niin tärkeä, etteikö näitä pelkoja kannata kohdata kuin mielummin riskeerata pahimmassa tapauksessa koko elämä.

Peloista huolimatta unelmat voittaa näiden kahden välisessä kamppailussa ja senpä takia vuorikiipeily on koukuttanut minut. Pelko on ottanut myös vallan silloin tällöin myös vähän turhista asioista. Olen tarkistanut esimerkiksi neljä kertaa, että olenhan ostanut oikeat lentoliput oikeille lentokentille… Joka kerta olen tullut samaan lopputulokseen. Kyllä ne lentoliput on todella Mendozaan varattu.