Luin tällä viikolla Helsingin Sanomien uutisen, mikä yhdistää menestyneitä naisia liike-elämässä. Yksi heitä yhdistänyt piirre oli se, että naiset olivat päässeet yli epäonnistumisen pelostaan ja epäilyksistään omia taitojaan kohtaan.
Tähän samaan teemaan olen tällä viikolla palannut useaan kertaan. Suunnitteilla on 2017 vuori. Suunnitelmissa yhdeksi tärkeäksi kulmakiveksi on noussut omien taitojen arviointi ja niiden tärkeys. Tavoitteenani on lähteä korkeammalle, joka samalla tarkoittaa sitä, että vastuu omasta tekemisestä kasvaa ja samalla myös tietynlaiset riskit.
Riskien minimoisessa oleellista mielestäni ovat kiipeilijän omat taidot. Olenkin pohtinut useasti, että millä tasolla omat taitoni ovat. Seuraavaa korkeaa vuorta varten ne täytyisi olla sellaisella tasolla, että mahdollisuuteni pärjätä vuorilla on hyvä. Hyvä siksi, että kyse on rahallisesti suuresta satsauksesta, mutta ennen kaikkea tärkeintä on tulla terveenä ja elossa vuorilta alas.
Tähän samaan pohdintaan on tietysti myös liittynyt vahvasti se, että kuinka paljon olen valmis ottamaan riskejä. Riskien ottaminen terveellä ja vuoria kunnioittavalla tavalla on mielestäni yksi elementti, joka täytyy ottaa huomioon mikäli haluaa kehittyä ja saavuttaa jotakin uutta. Tämä riskien ottaminen mielestäni kuuluu elämän muillekin osa-alueille kuin vain kiipeilyyn.
Koen ymmärtäväni omat heikkouteni ja selkeät kehityskohdat, joiden kanssa on tehtävä valtavasti vielä töitä ennen kuin olen itsenäiseen vuorilla liikkumiseen täysin valmis. Nämä ovat mielestäni taitoja, joita voi opetella ja ne ovat opittavissa kovalla työllä. Kunto, kiipeilytaidot tai varusteiden toimivuus on mahdollista saavuttaa kovan harjoittelun myötä eikä ne ole mitenkään itsestäänselvyys, ainakaan minulle.
Tärkeä seikka on mielestäni myös se, ettei ali- tai yliarvioi omia taitojaan. Nämä taidothan tulee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esille ja niiden puute voi realisoitua todella ikävällä tavalla eikä se tietystikään ole tarkoituksenmukaista.
Nöyryys ja realismi ovat mielestäni taitoja, jotka täytyy ymmärtää kun vuorille lähtee. Olen itse Aconcaguan kautta käynyt tätä kovaa koulua läpi. Asiat eivät menneet kuten tahdoin, ja silti tilanteeseen oli pakko sopeutua. Näitä tilanteita tulee varmasti myös tulevaisuudessakin eteen ja ne ovat osa tätä matkaa. Nöyryyden myötä kuitenkin pitää olla myös intohimoinen, sillä mielestäni ilman intohimoa jää monet tavoitteet saavuttamatta. Onnistumiseen tarvitaan mielestäni vahva sekoitus näitä molempia piirteitä.
Tämän takia olen valinnut seuraavaksi vuorekseni myös Mt. Blancin, kyse ei ole korkeudesta vaan juurikin näiden taitojen kartoittamisesta ja harjoittelusta. Harjoittelu avaa myös ovia toisenlaisille vuorille ja haasteisiin. Ensi kesä on minulle taas uusi mahdollisuus harjoitella ja kerryttää kokemusta. Ja kuten ne menestyneet naiset liike-elämässä, päästä yli omista peloistaan.
Ihanaa aurinkoista sunnuntaita teille kamut!
