Nyt leikkauksesta on tasan kaksi viikkoa. Aika tuntuu menneen nopeasti, mutta toisaalta hitaasti. Varsinkin ensimmäinen viikko meni aivan pöllyssä erilaisten kipulääkkeiden takia ja nyt aika on alkanut hidastua kun voimat ovat alkaneet ehtyä.
Pariin otteeseen on jo tullut fiilis, että seinät kaatuu päälle. Ikävintä tässä hommassa mielestäni on se, että jalalle ei vielä kahteen viikkoon saa astua. Tämä taas puolestaan tarkoittaa, että keppien kanssa on sähellettävä joka paikkaan ja pidemmät matkat taittuvat pyörätuolin kyydissä.
Varsinkin muutaman viimeisen päivän aikana, jolloin jalka on ollut suhteellisen kivutun on mieleni pyörinyt urheilun ympärillä. Kateellisena katselen sosiaalisesta mediasta eri urheilijoiden kuvia, haaveilen juoksemisesta tai oikeastaan vain jalalle astumisesta ja mieli tekee oikein kunnon hikitreeneihin.
Yläkroppahan on vielä täysin pelissä ja olen joitain pieniä treenejä tehnytkin jo.
Huomenna sitten otetaankin jo tikit pois ja parin viikon päästä olen taas täysillä mukana kun saan kävelyluvan.
Se, mistä olen todella iloinen, on nopea polven koukistumisen lisääntyminen ja kipujen selkeä vähentyminen. Todella ne kaksi ekaa viikkoa olivat polven kannalta vaikeimmat, mutta nämä kaksi seuraavaa taitaa olla henkisesti raskaampia. Onneksi jumppailla voi kotona ja pyörätuolin kanssa. Eteenpäin mennään joka päivä pienin liikkein, sillä askeleista ei voi vielä puhua.
