Pelko on yksi osa tätä vuoriprojektia. Se on vahva tunne siitä, että jokin menee pieleen tai jokin epäonnistuu. Olen tässä viime viikkojen aikana pohtinut pelkoa myös useaan otteeseen. Ehkäpä juuri sen takia, että tuleva matka lähestyy ja on edessä jo todella pian.
Pelko, jota minulla tulevaan Aconcaguan matkaani liittyy on vahvasti sidoksissa epäonnistumiseen. Pelkään epäonnistua. Olosuhteet tulevat olemaan Aconcagualla haastavat ja missään ei ole annettu minkäänlaisia takeita siitä, että kovasta harjoittelusta, hyvistä varusteista ja vahvasta päästä huolimatta huippu olisi itsestäänselvä. Pelkään siis suoraan sitä riskiä, että en pääse huipulle. Matkaan on liittynyt niin pitkä valmistelu sekä fyysisellä että henkisellä puolella, että huipun missaaminen olisi todella todella iso pettymys.
Vuorikiipeilyn lajin luenteeseen kuitenkin kuuluu juuri tuo huipun riski. Ehkä se onkin myös osasyy, miksi kiipeily koukuttaa. Riskinkin uhalla huipulle haluaa antaa kaikkensa, jotta se olisi saavutettavissa. Epäonnistumisen mahdollisuus on kuitenkin koko ajan olemassa. Olen miettinyt myös paljon tämän epäonnistumisen läpi käymistä etukäteen, ettei sitten tämän tilanteen tapahtuessa sattuisi täyttä romahdusta. Luovuttamista se ei mielestäni ole, sillä matkasta tulee pystyä nauttimaan ilman huippua. Olenhan kuitenkin lähdössä viettämään lomaani vuorille. Matkalle valmistautuminen ja itse matka on ja tulee olemaan todellinen ja perusteellinen matka myös itseeni.
En suoraan pelkää loukkaantumisia, vuoristotautia tai pahimmassa tapauksessa kuolemaa. Näin muutama kuukausi sitten kuitenkin erittäin pysäyttävän unen, josta todella pelästyin. Unessa minulle tuttu ihminen toivoi kuolemaa Aconcagualla ja heräsin tähän sydän tuhatta hakaten aivan paniikissa. Näin ei varmastikkaan oikeasti ole.
Äiti on varmaankin kaikkien meidän lasten suurin huolehtija. Luulen kuitenkin, että vaikka äitini ei ole asiaa suoraan myöntänyt, niin häntä pelottaa tuo tuleva matka. Varovasti hän on pikku hiljaa alkanut kysellä, että voiko vuoristotautia jotenkin välttää, onhan minulla vakuutus joka korvaa helikopterievakuoinnin ja miksi olen valinnut kansainvälisen retkikunnan. Luulen, että äitini pelko on hieman erilaista kuin tämä minun pelkoni huipusta.
Yksi todella turhamainen ja muihin ihmisiin liittyvä pelko on myös pettymyksen tuottaminen. Olen kuitenkin kertonut tästä projektista nyt kovin avoimesti, piilottelematta todellisia tavoitteitani. Tietyllä tapaa kun tavoitteistani on tullut julkisia on myös minulla kasvanut pelko siitä, että tuotan pettymyksen tätä matkaa seuraaville. Ihmiset ovat olleet niin super ystävällisiä ja tsempannut joka kerta, että tuntuisi todella nöyryyttävältä kertoa myös heille epäonnistumisesta. Tietenkään motiivini kiipeillä ei ole se, että haluaisin asiasta kehua jollekkin tai olen jollekkin tarinaa seuraavalle tilivelvollinen asiasta. Tämä pelko on siis sinänsä toissijainen vaikka todellinen eikä tämän pelon läpikäyminen varmasti ole yhtä kivinen polku kuin huipun missaamisen pelon.
Aconcaguan matkani on myös ensimmäinen todellinen vuorimatka ilman suomalaisen retkikunnan tukea. Kansainvälinen retkikunta on varmasti yhtä hyvä, sitä en yhtään epäile. Kuitenkin tulemme toimimaan retkikunnassa eri kielellä kuin oma äidinkielemme on, tietyllä tavalla tämä myös pelottaa. Olen miettinyt, että entä jos tuleekin tilanne jossa on tosi kyseessä eikä kaksi ihmistä saa yhteisymmärrystä kielimuurin takia? No tätä varten on onneksi elekieli, ja mikä parasta niin minulla on suomalaisen telttakaverin tuoma tietynlainen turva.
Vaikka moni asia pelottaa ja mietityttää, niin ne ovat myös todella suuri voimavara. Kaiken lähtökohtana on kuitenkin se, että riskit on tarkoitus minimoida ja jos tilanne on se, että näin ei voi tehdä niin viimeinen vaihtoehto on keskeyttää huiputtaminen. Edes Aconcaguan tai minkään muun vuoren huippu ei ole niin tärkeä, etteikö näitä pelkoja kannata kohdata kuin mielummin riskeerata pahimmassa tapauksessa koko elämä.
Peloista huolimatta unelmat voittaa näiden kahden välisessä kamppailussa ja senpä takia vuorikiipeily on koukuttanut minut. Pelko on ottanut myös vallan silloin tällöin myös vähän turhista asioista. Olen tarkistanut esimerkiksi neljä kertaa, että olenhan ostanut oikeat lentoliput oikeille lentokentille… Joka kerta olen tullut samaan lopputulokseen. Kyllä ne lentoliput on todella Mendozaan varattu.
