Viimeinen vaihe matkaraportistani tulee olemaan: mitä tapahtui huippuyrityksessämme. Miksi epäonnistuimme ja mitä seuraamuksia yrityksestä oli.
Pidimme siis Camp 2:ssa yhden ylimääräisen lepopäivän 4.1.2016, jolloin oli meidän ensimmäinen huiputuspäivämme. Varapäiviähän oli matkaohjelmaan varattu kaksi ja emme olleet huolissamme siitä, että käytimme yhden varapäivän. Varapäivänä oli todella tuulinen keli ja vietimme aikaa lähinnä teltassa. Aurinko paistoi, mutta tuuli teki kelistä niin kylmän, että aika ulkona oli minimoitu ja ulkoilimme keskipäivällä hetken kaikki vaatteet päällä.
Yllä oleva kuva oikeastaan kertoo kelistä enemmän kuin tuhat sanaa. Keli oli erittäin huono, kukaan ei osannut edes arvata, kuinka huono keli todella olisi. Oppaamme päivittivät kaksi kertaa päivässä sääennusteita ja meille annettiin tiedoksi, että neljännen ja viidennen päivän välisenä yönä olisi ainut mahdollisuutemme lähteä yrittämään huippua ja huipulta olisi kiire viidentenä päivänä alas sillä tuuli olisi voimistumassa iltapäivällä.
Viidennen päivän aamu sitten valkeni ja kellomme olivat soimassa 1:30. Tässä vaiheessa aloitimme valmistelemaan aamiaista ja söimme aamupalan ja puimme kaikki mahdolliset vaatteemme päälle. Tällä hetkellä tuuli oli puuskittaista ja lunta satoi koko ajan. Sääennusteen mukaan lumisateen olisi pitänyt hellittää yöllä, mutta koko yö oli satanut silti lunta. Meille oli kuitenkin kerrottu, ettei lumisade ole huiputtamisen este vaan kova tuuli ja kylmyys.
2:30 odotimme vielä oppaiden päätöstä lähteä yrittämään. Olimme pohtineet mahdollisuuksiamme, sillä yleensä huipulle lähdetään yrittämään Camp 3:sta ja huippu Camp 2:sta käsin on kuulemma mahdollista, mutta se vaatii erittäin vahvoja ihmisiä. Nousua olisi tullut päivän aikana 1400 metriä ja päivän pituus olisi ollut vähintäänkin 18 tuntia. Olimme kuitenkin vahvalla mielellä ja voimamme olivat hyvät, joten uskoimme, että onnistumme pitkästä päivästä huolimatta.
3:03 saimme tietää, että kolme ryhmää yrittää samaa kuin me: huipulle Camp 2:sta ja yksi ryhmä on jo kääntynyt takaisin. Päätös meidän lähtemisestä tulisi 3:30 ja tässä vaiheessa elimme erittäin piinaavia minuutteja. Tavallaan realiteetit yltyvästä tuulesta ja lumisateesta, 18 tunnin päivästä ja kylmyydestä askarrutti, mutta kaikkein eniten epäilytti, miksi päätöksen tekemisessä meni niin kauan. Jos homma olisi selkeä olisimme varmasti jo lähteneet kiipeämään emmekä odottaneet teltassa päätöstä…
3:30 saimme kuulla, että yritämme huipulle ja lähtö olisi 4:00. Puolessa tunnissa puimme kaikki vaatteet päälle, Milletit jalkaan ja kolmet hanskat päällekkäin käteen ja teltasta ulos. Suurin haaste tässä operaatiossa oli se, että vaatetta oli niin paljon, etten saanut kuoritakkiani päälimmäiseksi vaan päälimmäisin takkini oli isoi untuvatakkini. Vaellus-sauvojeni kanssa oli myös ongelmia, sillä kädessäni olivat isot rukkaset ja alla kahdet hanskat ja en meinannut saada sauvan remmiä käteeni kiinni tai pidettyä sauvasta kiinni. Miksi en sitten ottanut hanskoja pois? No sen takia, että ulkona oli niin kylmä ja tuulista, ettei sitä tee mieli tehdä. Sain kuin sainkin toisen remmin pujotettua käteeni ja toisella kädellä puristin sauvasta kiinni.
Otsalamppujen valossa, lumisateessa ja yltyneessä tuulessa lähdimme kohti Camp 3:sta. Matkan tekeminen oli todella hidasta, sillä lumisateen vuoksi reitti oli kadoksissa ja jouduimme etsimään koko ajan reittiä kulkea ylös. Tässä vaiheessa tuli ensimmäinen ongelmani: minulla oli kuuma, kyllä, KUUMA. Liikaa päällä ja ensimmäisellä juomatauolla otin isoimman untuvatakin pois.
Olin ottanut isoimman untuvatakkini pois ja jatkoimme matkaa. Tässä vaiheessa varpaitani ja sormiani oli jo palellut, mutta tiesin, että jossain määrissä näin varmasti tulisi tapahtumaankin. Jatkoimme ylöskipuamista ja tuuli sekä lumisade alkoi voimistumaan. Oli hetkiä, jolloin vain seurasin edellä menevän jalkoja enkä ajatellut mitään muuta kuin askeltamista eteenpäin. Kylmä oli koko ajan.
Olimme tehneet matkaamme noin pari tuntia kun aloin tuntemaan molempien jalkojeni varpaiden olevan todella kylmät. En oikeastaan tuntenut niitä ja olen paljon lukenut paleltumien syntymisestä, joten tiesin tämän olevan vaarallinen hetki: tunsin, että varpaita palelsi, mutta jossain vaiheessa palelu loppui. Tässä vaiheessa paleli myös naamaan ja sormiin. Tarpominen lumimyräkässä ei myöskään ollut ihan helppoa. Tuulta 90km/h, lumisadetta ja korkeutta liki 6000 metriä tekee omat haasteensa ja muistan sanoneeni Matka-Mikolle: ”Mikko, mä tiedän, etten pääse näissä olosuhteissa huipulle”.
PAM, siinä ne sanat olivat, joita en ollut ikinä uskonut joutuvani sanomaan. Ne sanottuani puhuimme Mikon kanssa, että mitkä mahdollisuudet todella ovat ja ne olivat huonot, jopa toivottomat. Sanoin, etten halua paleltua ja tulen kääntymään takaisin. Hetken päästä sanoin pääopaallemme, että haluan kääntyä alas. Hän vastasi minulle, että kävellään ensin turvalliseen paikkaan, jossa keskustellaan tilanteesta.
Kävelimme Camp 3:een 6100 metrin korkeuteen, jossa on turvamaja eli matalat puumaja, johon pääsee tuulta suojaan. Menimme majaan sisään ja aloimme keskustelemaan mahdollisuuksistamme päästä huipulle. Tässä vaiheessa oppaat toivat hyvin vahvasti esille, että teemme päätökset turvallisuus ensin – periaatteella ja olosuhteet ovat liian vaaralliset eikä siinä kelissä kukaan pääse huipulle.
Pettymys oli todella suuri ja vaikka olin tehnyt tässä vaiheessa oman päätökseni kääntyä alas olin silti todella pettynyt. Minä ja hollantilainen nainen itkimme majassa ja keskustelimme kylmyydestä, mitä tuhoja voi tapahtua ja todellisista mahdollisuuksista päästä ylös. Niitä ei yksinkertaisesti ollut tai yrittämällä olisi riskeerannut enemmän kuin mahdollisuudet onnistua olisivat olleet. Jokaiselta tässä vaiheessa mukana olleelta retkikunnan jäseneltä kysyttiin, mitä haluaisimme tehdä. Minä, Matka-Mikko ja hollantilainen nainen lähdimme suoraan alas yhden oppaamme kanssa. Jenkkimimmi ja kiinalainen poika lähtivät vielä 10 minuutin päähän katsomaan onko etenemismahdollisuuksia. Tässä vaiheessa oppaat olivat kuitenkin tuoneet esille, ettei niitä ole ja ”voimme käydä vain tarkistamassa ne”.
Lähdimme alas ja huomasin olevani väsynyt. Mietin kotia, kylmiä varpaita, sormia, itkin pari kyyneltäkin… Pääsimme takaisin Camp 2:een ja kello näytti ajaksi 5 tuntia.
Kuvassa olemme juuri saapuneet Camp 2:een ja otimme ”Millet-Team” kuvamme. Väsyneinä ja tietyllä tapaa helpottuneina, että olimme kaikki ehjänä takaisin leirissä. Vartti myöhemmin loput retkikunnastamme saapui myös leiriin: kuten oppaat olivat sanoneet, ei mahdollisuuksia ollut ja tarkistusreissu oli ollut, kuten arvattavissa, epäonnistunut.
Menin kaikki vaatteet päällä makuupussiin lämmittelemään muutamaksi tunniksi. En kuitenkaan nukkunut, sillä pääni oli täynnä ajatuksia. Kuuntelin iPodia, söin Snickersin ja join teetä. Tässä vaiheessa aloin tuntea varpaissani kipua. Katsoin, että molempien isovarpaitteni kynsi oli alkanut tummumaan ja näytin varpaita myös oppaille. Jatkoimme saman päivän aikana alas perusleiriin, jossa lääkärit tarkistivat täysin tummuneet kynteni ja totesivat, että eivät ole vakavasti paleltuneet, mutta kynnet todennäköisesti lähtee.
Oma analyysini asiasta on, että jalkani ovat olleet turvonnut, paleltunut sen verran ja en ole tuntenut kun varpaat ovat alamäessä hakanneet kengän etureunaan. Kipeet varpaat kuitenkin ovat olleet, mutta paleltumien hoidossa kipu on hyvä asia, sillä varpaissa on tällöin tuntoa. Seuraava päivä 9 tunnin alamäellä perusleiristä Puente del Incaan oli ajoittain tuskallinen ja tunsin jokaisella askeleella kipua varpaissani. Taistelin kuitenkin matkani alas ja olen todella tyytyväinen, etten luovuttanut edes kivun kiusatessa.
Yritimme tosissamme huipulle, mutta tällä kerralla yksinkertaisesti sääolosuhteet eivät olleet puolellamme. Olen onnellinen siitä, että sää oli ainoa tekijä, joka esti huipun ja suurimmasta pettymyksestä on ollut sinänsä helppo päästä yli. Keli on jotain, mitä emme voineet säädellä. Kaikki muut asiat tällä reissulla menivät nappiin ja usko omaan valmistautumiseen ja tekemiseen vuorilla vahvistui merkittävästi.
Seuraavat vuoret ovat jo mielessä…
