Poljimme viikonloppuna pitkän päivän gravel-pyörillä ympäri Pääkaupunkiseudun hiekka- ja sorateitä pitkin. Välillä poikettiin pitkiäkin pätkiä poluille, jotka olivat melko haastavia kapearenkaisella gravel-pyörällä.
Gravel-seikkailu taisi saada alkunsa ajatuksesta, että Electrofit eli firma jonka mukana olen nyt reilun vuoden verran treenannut, järjestäisi yhteislenkin. Lopulta matkaan lähdettiin klo 6 aamulla ja minulle oli täysin arvoitus, minne kaikkialle päivän retki tulisi menemään.
Lähdössä meitä oli useita ajajia ja ajoimme Tapiolasta hiekkateitä pitkin Pasilaan, Arabianrannasta Herttoniemeen ja olimme Vuosaaren huipulla juuri auringonnousun aikaan.
Vuosaaresta jatkoimme kohti Sipoonkorven kansallispuistoa ja pidimme ensimmäisen tauon Kuusijärvellä, kun olimme ajaneet 70 kilometriä. Aamulla oli –4 astetta pakkasta ja ajoittain varpaita paleli – kuitenkin aamun kaunis kuura ja auringonpaiste lämmitti mieltä ja oli niin upea aamu. Mielestäni Sipoonkorven lähistöllä oli retken hienoimmat hetket.
Sipoonkorvesta jatkoimme kohti Espoota ja sadan kilometrin kohdalla pidimme tauon, josta melko moni ajaja lähti joko takaisin autolle tai kohti kotia. Tässä kohtaa reittimestarit sanoivat, että olemme puolessa välissä ja olimme ajaneet kuusi tuntia.
Porukkaan jäi viisi miestä ja minä – arvelin, että myös vauhti nousee aiemmasta melko leppoisesta ajelusta. Arvaus meni oikeeseen ja lähdimme kohti Reitti2000 -maastopyöräreittiä. Olen käynyt ajamassa pari kertaa gravel-pyörällä reittiä ja tiesin, että edessä on monta talutuspätkää.
Pystyin ajamaan enemmän pätkiä kuin aiemmin, kiitos maastopyöräilytreenien ja harjoittelun seikkailukisaa varten, mutta edelleen gravel-pyörällä mudassa, kivikossa ja juurakossa ajaminen tuntui ajoittain todella haastavalta ja jopa pelottavalta. Ajoasento on sen verran pää edellä, että isoin pelko oli kaatuminen siten, että lyön pään ensimmäisenä.
Polkupätkät väsytti minua ja kun pääsimme takaisin soratielle, alkoi energiat olemaan lopussa. Sain todella huonosti juotua ja syötyä ajon aikana, joka alkoi sitten loppumatkasta tiukoissa mäkiosuuksissa näkymään ja tuntumaan. Myös kova vauhti söi energiaa ja olin jojossa porukan hännillä useamman tunnin. Olin ihan valmis luovuttamaan 40 kilometriä ennen maalia ja ajamaan lyhyintä reittiä takaisin Tapiolaan.
Siinä ajokaverit saivat kuitenkin tsempattua viimeisellä ruokatauolla jatkamaan loppuun saakka ja itseasiassa lopusta ja sen polkupätkät olivatkin ihan oikeasti tosi hauskoja: ei liian vaikeita, mutta haastavia kuitenkin.
Lopulta reissu kesti 12 tuntia, joista ajettiin kymmenen tuntia. Olin ajanut lähes koko ajan vauhtikestävyysalueella ja maksimilla, joten olin todellakin antanut päivän aikana kaikkeni. Yhtään kovempaan en olisi pystynyt ajamaan ja lopulta 185 kilometrin gravel-ilottelun jälkeen olikin aika voittajafiilis maalissa.
