Edellinen artikkeli kertoi Ama Dablamin reissusta yleisesti ja reitistä tarkemmin. Tässä artikkelissa ajattelin tarkemmin avata meidän huiputusrotaatiota ja sitä, miten liikuimme vuorella perusleirin yläpuolella. Kuten jo edellisessä postauksessa kerroin, niin jouduimme nopeuttamaan kiipeämiseen ajateltua aikataulua sääennusteiden takia.
Artikkelin kuvat on ottanut kiipeilykaverini Alexando Dazio.
Vaikka reissu oli huiputusmielessä onnistunut, niin mielestäni olisimme voineet tehdä parempiakin päätöksiä. Akklimatisoitumista eli totuttelua ohueeseen ilmanalaan ei voi väheksyä ja jos tulee 0-tasolta kuten Helsingistä, niin akklimatisoitumista ei voi myöskään jättää välistä. Minulla oli mahdollisuus käyttää alppitelttaa kotona ennen lähtöä ja vietin yhteensä neljä päivää teltassa 18-21 tuntia vuorokaudessa. Olin kaksi päivää 3100 metrin korkeudessa ja kaksi päivää 3400 metrin korkeudessa. Välissä kokeilin 5100 metrin korkeutta. Alppiteltan merkitys on vähän mysteeri, mutta uskon sen auttaneen varsinkin reissun ensimmäisten päivien aikana.
Olen useaan kertaan kirjoittanut ja sanonut, että kiire ei ole hyvä kaveri vuorilla ja tämäkin kerta sen osoitti. Valitettavasti retkikunnan yksi jäsenistä joutui kääntymään alas ykkösleiristä vuoristotaudin takia ja mielestäni se olisi voitu täysin välttää paremmalla valmistautumisella, rotaatiolla jolla olisi nukuttu yläleireissä ja odottamalla.
Perusleiristä ykkösleiriin
Olimme kantaneet tavaroita Yak Campiin 5600 metrin korkeuteen. Lähdimme aikaisen lounaan jälkeen perusleiristä ykkösleiriin ja otimme matkalla Yak Campista kannetut tavarat mukaan. Kaksi sherpaa oli mennyt leiriin jo edeltä ja lähdimme kolmestaan kahden muun retkikunnan jäsenen kanssa matkaan. Kuljimme kaikki omaa tahtia, mutta siten että näimme koko ajan toisemme. Vastaan tuli yksi kiipeilijä sherpan kanssa ja muuten saimme liikkua täysin omassa rauhassa.
Nousua tulee 1300 metriä ja se tarkoittaa tietysti jatkuvaa ylämäkeä. Matkalla on jyrkempää ja loivempaa mäkeä ja tämä välin pystyy kulkemaan ihan lenkkareissa. Pääsimme lähelle Yak Campia ja meillä kesti hetki löytää kassi, jonne olimme jättänee tavaroitamme. Leirissä ei ollut yhtään telttaa ja joka puolella näyttää ihan samalta. Luulimme jopa hetkellisesti ohittaneen paikan. Lopulta tavarat löytyi ja saimme ne lastattua reppuihin. Yak Campin jälkeen alkaa Boulder Field -niminen kohta. Mielestäni se muistutti Norjan kivikkoja ja välillä sai ylittää isompiakin kiviä.
Meille sanottiin, että reitti on niin suoraviivainen, että on mahdotonta eksyä Yak Campin ja ykkösleirin välillä. No tämähän ei tosiaan pitänyt paikkaansa ja minä olin porukan ensimmäisenä. Rupesin katselemaan cairneja eli pieniä kivikasoja ja seurailemaan niitä. Lopulta päädyin kohtiin, jossa oli pudotusta vasemmalle ja oikealle. Tiesin, että jossain kohtaa pitäisi alkaa köydet ja ihmettelin että eikö täällä todella ole köysiä. Ihan kunnon kiipeilyä, taisin yhden nyrkkijamminkin tehdä halkeamaan ja isoja tiputuksia – eikä köysiä missään. Päässä kävi ajatus, että jos tässä ei ole niin missä sitten on ne köydet ja kuinka vaikeaksi reitti muuttuu.
Ykkösleiri alkoi näkymään ja Pasangit alkoivat huutaa ykkösleiristä ja viittelöimään alaspäin. Kuulin vain ”down down” ja näin polun noin 50 metriä alempana. Olimme tulleet aivan väärää reittiä pitkin ja ei mikään ihme, ettei köysiä näkynyt.
Pääsin lopulta ykkösleiriin ja keli oli mitä mainioin. Ei juurikaan tuulta ja kello oli kolme iltapäivällä. Aurinko alkoi laskemaan kauniisti ja värjäämään taivasta.
Ykkösleiristä kakkosleiriin
Jatkoimme 15 tunnin ”yöunien” jälkeen matkaa ykkösleiristä kakkosleiriin. Olin saanut nukuttua ykkösleirissä todella huonosti. Minulla oli kuuma ja kylmä vuorotellen, näin ihmeellisiä unia pätkissä, valuimme epätasaisella telttapaikalla vasempaan reunaan teltassa ja minulla oli huoli telttakaverista, joka kärsi vuoristotaudin oireista.
Ykkösleiristä eteenpäin jo kiivetään ihan jyrkkiä pätkiä ja välillä on slabeja, eli sileämpää kiveä. Reitin merkittävä kohta ennen kakkosleiriä on Yellow Tower -niminen kohta, jossa kiivetään noin 15 metriä jyrkkä seinämä. Täytyy rehellisesti sanoa, että olin odottanut jotain paljon pahempaa kuin lopulta tämä osuus olikaan.
Mukana oli painavampi reppu ja täytyy kyllä sanoa, että jyrkällä kiivetessä se teki kiipeilystä huomattavasti raskaamman kuin ilman reppua. Mukana kulki ruokaa, makuupussi, huiputusyön vaatteet, alusta ja pientä sälää. Ykkösleiristä edetään vielä lenkkarit jalassa, joten myös ylävuoristokengät olivat repussa.
Kakkosleiri on 6000 metrin korkeudessa kapealla kohdalla, jossa todellinen ongelma on telttapaikkojen vähyys. Koska olimme myöhäisessä vaiheessa kautta liikkeellä, niiin meille löytyi suhteellisen hyvät telttapaikat. Leiri itsessään on ihan kamala, roskainen ja täynnä ihmisjätteitä.
Kakkosleiristä huipulle
Heräsimme yhdeltä yöllä ja olimme sopineet, että lähdemme kahdelta yöllä kohti huippua. Arvoin teltassa vaatetusta ja yöllä tuntui, että teltassa oli yllättävän lämmin. Päädyin lähtemään paksu untuvatakki ja -housut päällä ja laitoin La Sportivan G2 Evo ylävuoristokenkiin akkupohjalliset lämmittämään varpaita.
Reitti kakkosleiristä jatkuu melko ilmavana ja ensimmäisenä kiivetään Grey Tower. Olen iloinen, että en nähnyt mitä on edessä päin, sillä jyrkkää seinämää jatkui ensimmäisen kahden tunnin ajan. Kiipeäminen oli Grey Towerin kohdalla raskasta ja ajattelin useamman kerran, että käännyn alas. Tunsin, etten ole akklimatisoitunut ja en pystynyt pitämään mitään tasaista tahtia yllä vaan kiipeily oli lähinnä askel kerrallaan kärsimystä eteenpäin.
Minulla tuli todella kuuma ja päädyin vaihtamaan hanskat ja takin kevyempiin versioihin. Hikoilin ja lämpö oli täysin odottamatonta tähän aikaan vuodesta. Lähestyvät lumisateet ja myrsky vaikutti keliin siten, että olikin lämmintä. Otin myös lämpöpohjalliset pois päältä, sillä varpaat hikoilivat.
Sen lisäksi, että oli kuuma ja todella raskasta kiivetä, niin juuri ennen kapeaa Mushroom Ridgeä otsalampustani loppui patterit. Vaikka olin edellisenä iltana vaihtanut uudet patterit. No siinä etenin Pasangin takana ja toivoin, että pian aurinko alkaa nousemaan.
Pääsimme kolmosleiriin ja tuntui, että matkaa on vielä todella paljon jäljellä. Kolmosleirin jälkeen alkoi jäinen ja luminen osuus, jossa kiivetään melko jyrkkää rinnettä huipulle saakka. Tämä osuus kesti useamman tunnin ja lopulta alkoikin tulla kylmä siten, että lisäsin paksumman takin ja hanskat käteen. Jossain kohtaa sormia palelsi siten, että tunto lähti keskisormesta. Tunto olikin keskisormesta useamman viikon kateissa, eli jonkun verran kylmää siis oli sormi ottanut.
Lopulta otin viimeiset askeleet huipulle ja seisoin 9:07 Ama Dablamin 6812 metrisellä huipulle. Kuten aina, niin olo oli tietenkin huipulla aivan huikea. Näkymät Everestille, Lhotselle, Cholatselle, Makalulle, Mera Peakille ja monille muille huipuille oli upea ja tuuli oli hyvin maltillinen. Olimme valinneet täydellisen päivän kiivetä.
Vietimme huipulla noin puoli tuntia aikaa, lähetin inReachillä kotiin viestiä, että huipulla ollaan ja otimme kuvat ja lähdimme laskeutumaan alas. Kahdentoista tunnin kiipeämisen jälkeen saavuimme takaisin kakkosleiriin, jossa päätimme olla vielä toisen yön.
Rankka kokemus
Ama Dablamille kiipeäminen oli minulle rankka kokemus sekä henkisesti että fyysisesti. Nopea nousutahti aiheutti huolta sekä henkisesti, mutta erityisesti vaikeuksia oli vain edetä jonkinlaista järkevää vauhtia. Jouduin haukkomaan henkeä ja oli monta hetkeä, kun mietin kääntymistä alas. Toisaalta aina kun pysähdyin, pystyin tasaamaan hengityksen ja oloni normalisoitui.
Taktiikkani vuorilla kiivetessä on aina se, että etenen rauhallisesti, mutta jatkuvasti. Pyrin välttämään jatkuvia pysähdyksiä, sillä jokainen pysähdys hidastaa aina matkan tekemistä. Tällä kertaa en kuitenkaan saanut oikein minkäänlaista rytmiä päälle. Jouduin pysähtelemään ja ihan rehellisesti sanottuna kärsin. Toki koko ajan mietin, että onhan voimia laskeutumiseen ja olon normalisoituminen pysähtyessä oli hyvä merkki siitä.
Vaikka onnistuimme huiputusmielessä, niin mielestäni reissu ei ollut täydellinen onnistuminen kaikkien päätösten osalta. Kiirehdimme ja päätökset liikkumisesta olivat yhteiset, mutta kuitenkin tiettyjen ihmisten mielipide painoi ryhmässä enemmän kuin toisten. Tämä oli siis hyvä oppitunti akklimatisoitumisesta, päätöksenteosta retkikunnassa ja ihmisten välisesta dynamiikasta.
Vuori ja reitti itsessään on upea ja voisin lähteä matkalle milloin tahansa uudestaan. Suosittelen reissua kiipeilyllisesti ja ehdottomasti vaihtoehdoksi, jos sinulta löytyy kiipeilykokemusta!
