Everestin kiipeämisen jälkeen minun on täytynyt miettiä, että mitäs nyt seuraavaksi? Minulle on koko ajan ollut selvää, että kiipeily jatkuu vuorilla, kalliolla, jäällä ja erilaisissa ympäristöissä Everestistä huolimatta. Itseasiassa kahdeksen vuoden aikana Everest-tavoite muuttui pelkästä vuoren huipusta matkaksi, jota en oikeastaan osannut odottaa. Tärkeämpää ei ollutkaan yhden vuoren huippu vaan kaikki ne tapahtumat viimeisen kahdeksan vuoden ajalta.
Olen halunnut ottaa aikalisän blogin aktiivisesta kirjoittamisesta. Olen nauttinut urheilemisesta melko rennoin ottein ja toisaalta minulla tuli hieno mahdollisuus kiivetä syksyllä Ama Dablam, josta olin haaveillut vuodesta 2014 saakka. Everest-projekti oli julkinen projekti sen vuoksi, että projektin aloittamisen aikaan olin opiskelija ja kävin vain kesätöissä. Tarvitsin rahaa unelmani toteuttamiseen ja yhteistyökumppanit ovat mahdollistaneet säästöjen lisäksi erilaiset reissut.
Seuraava tavoite
Palasin kesäkuussa Nepalista Everestin reissulta ja olo oli aika sekava. Olin juuri saavuttanut pitkäaikaisen unelmani, mutta toisaalta arki jatkui kotona melko normaaleissa merkeissä vaikka olin ollut lähes seitsemän viikkoa reissussa. Kesällä tuli nautittua Suomen helteistä Ahvenanmaalla ja Lapissa.
Aloitin käymään melko pian reissun jälkeen pitkiä sähköpostiketjuja Phil Cramptonin kanssa, jonka Altitude Junkies -operaattorin mukana olin sekä Everestillä että Ama Dablamilla. Vaikka en ole aina Philin kanssa samaa mieltä joka asiasta, niin hänen mieletön kokemus kasitonnisilta viimeisen 35 vuoden aikana on jotain sellasta, mitä arvostan ja kysyn mielelläni hänen mielipiteensä.
Kysyin, että mikä voisi olla sopiva yli 8000 metrin vuori. Vaihtoehtoja on nyt 13 muuta Everestin jälkeen. Vuoret sijaitsevat Nepalissa, Pakistanissa ja Tiibetissä. Olisi siis melko selvää, minne seuraavien vuosien matkat suuntautuvat. Kävimme listaa läpi ja sen jälkeen onkin alkanut pohdinnat ja selvittelytyöt, joista en ole kovinkaan paljon puhunut täällä blogin tai Instagramin puolella.
Keväisin potentiaalisia vaihtoehtoja ei ole kovinkaan paljon. Pakistanissa kiipeillään pääasiassa kesällä ja Nepalissa keväällä tai syksyllä. Haluaisin myös kiivetä kasitonnisia sellaisessa järjestyksessä, että onnistumisen mahdollisuus olisi mahdollisimman hyvä. Reissut sisältää aina riskejä ja mitään takeita ei tietenkään mistään ole, mutta tietyillä valinnoilla voi kyllä mielestäni vaikuttaa mahdollisuuksiin onnistua.
Päätin, että haluan lähteä Makalulle, joka on viidenneksi korkein kasitonninen kohoten 8465 metrin korkeuteen. Olen nähnyt Makalun sekä Baruntsen reissulla että viimeksi Ama Dablamin huipulta. Se on upea, jylhä, varmasti haastava ja varmasti tarjoaa sellaisia haasteita, joita toivon.
Olin selvittänyt jo ennen Ama Dablamin reissua melko paljon erilaisista operaattoreista, kiipeilijöiden määrästä ja reitistä. Yllätykseksi Ama Dablamilla yksi puhutuin aihe oli se, että lähdenkö Makalulle. Kaikilla tuntui olevan asiaan jonkinlainen mielipide. Välillä lähdön puolesta ja välillä lähtöä vastustaen.
Selvitystyö
Kevätkaudella Everest ja Lhotse ovat ne kasitonniset, johon monet operaattorit keskittyvät. Näillä vuorilla on eniten kiipeilijöitä, reitille fiksataan kiinteät köydet yhden operaattorin toimesta ja sekä uutiset että sosiaalinen media on täynnä tietoa Everestistä. Se, että reitillä on paljon ihmisiä, kasvattaa myös mahdollisuuksia huipulle kiipeämiseen.
Makalulla tulisi olemaan huomattavasti vähemmän ihmisiä, koska kiinnostus vuorta kohtaan ei ole yhtä suurta kuin Everestillä. Vuori myös sijaitsee logistisesti haastavassa paikassa, joka vaatii operaattoreilta hyvää ennakkovalmistautumista. On kulunut useampi vuosia, jolloin Makalulla ei ole ollut yhtään huiputusta. Joko köysiä ei ole saatu fiksattua, on ollut huonoa säätä, korona tai kiipeilijöitä ei ole ollut vuorella.
Ottaen huomioon sen, että huipulle ei välttämättä olisi mitään asiaa, niin olin silti todella kiinnostunut lähtemään Makalulle. Matka olisi varmasti seikkailu ja minulle kiipeilyssä on kyse paljon muustakin kuin vuorien huipuista. Valehtelisin kuitenkin jos väittäisin, että huippu ei ole minulle tärkeä. Tottakai se on, mutta ei esimerkiksi niin tärkeä että sinne kannattaisi pakkomielteisesti pyrkiä.
Olin lähdössä Makalulle kiipeilykaverini kanssa ja selvitimme eri vaihtoehtoja kenen operaattorin kanssa lähteä matkaan. Tämä selvitystyö vaatii muuten hyvää taulukkoa, monta meiliä ja viestittelyä keskenään. Voisi sanoa, että käy ihan työstä tämäkin, mutta on tietenkin yksi tärkeimmistä osista matkan onnistumisen kannalta.
Löysimme meille sopivan operaattorin Pioneer Expedition.
Muutoksia ja lisää muutoksia
Tiesimme, että tiimi tulisi olemaan tosi pieni. Meitä oli tarkoitus olla viisi kiipeilijää, neljä sherpaa ja perusleirissä kokki. Tulisimme jakamaan perusleirin mahdollisesti muiden retkikuntien kanssa ja tulisimme tekemään mahdollisimman paljon yhteistyötä muiden kanssa. Yhden näistä neljästä kiipeilijästä piti tulla suoraan Annapurnalta ja toisen piti tulla suoraan Kanchenjungalta eli he tekisivät tuplanousua. Loput tulisivat Kathmandusta perusleiriin.
Sovimme, että maksamme vasta helmikuussa retkikuntaoperaattorille maksun eli mitään rahallista painetta ei ollut eikä toisaalta myöskään sitoutumista. Helmikuussa kiipeilykaverini joutui perumaan reissun ja minulle jäi pohdittavaksi, että lähdenkö matkaan yksin vai mitä tekisin.
Everestillä olin ajottain aika yksinäinen enkä muista, olenko koskaan viettänyt niin paljon aikaa yksin. Minulla oli kuitenkin todella korkea motivaatio ja halusin kiivetä enemmän kuin mitään muuta. Tylsyyttä ja yksinäisyyttä oli helppo sietää, mutta ei joka hetki mitään herkkua todellakaan ollut.
Itseasiassa yksi isoimpia toiveitani Everestin jälkeen oli se, että löytäisin itselleni kiipeilykaverin, joka haluaisi kiivetä kasitonnisia yhtä paljon kuin itse niitä haluaisin kiivetä. Sellainen tuntui löytyvän, mutta terveysmurheet pakotti kaverini perumaan reissun.
Pieni tiimi ja perumiset aiheuttivat sen, että aloin epäilemään halukkuuttani lähteä reissuun. Retkikunta Makalulle tarkoittaisi kahden kuukauden reissua ja isoa rahallista investointia. Riskinä on täysin se, että emme pääsisi lähellekään huippua. Kuitenkin ilman kiipeilykaveria nämä riskit tuntuivat niin isoilta, että päätin etten lähde reissuun.
Harmittaako?
Pohdin reissuun lähtöä todella paljon – niin paljon etten ole meinannut saada nukuttua viime viikkoina. Päätös on tuntunut jotenkin niin isolta. Päätöksenteossa on niin monta puolta enkä pysty edes pitkästi kirjoitettuna niitä kaikkia avaamaan. Isoimpana mietin omia töitä, asiakkuuksia ja toisaalta rahallista sekä henkistä investointia reissuun. Minusta ei tuntunut, että haluan yhtä paljon tälle matkalle kuin halusin olla Everestillä. Tilanne muuttui radikaalista kaverini peruttua matkan ja lopulta päätin, että jos minusta ei tunnut hyvältä, niin silloin en lähde.
Päätös oli lopulta melko helppo tehdä ja ainakaan toistaiseksi ei ole harmittanut. Tiedän, että tulen seuraamaan kevään kiipeilykautta tarkkaan somen välityksellä, mutta toisaalta nauttimaan siitä, että tällä kertaa muut ovat antamassa kaikkensa vuorilla.
Jo syksyllä ilmassa oli pientä alavireisyyttä treeneissä ja Ama Dablamilla minulla oli ongelmia huonon akklimatisoitumisen vuoksi. Kaivoin ehkä itse itselleni myös kuoppaa, sillä en levännyt kovinkaan pitkää Ama Dablamin reissun jälkeen ja lähdimme Ylläkselle, jossa tuli urheiltua melko paljon. Olen siis laiminlyönyt lepopäiviä ja se ei ole ollut kovin järkevää.
Nyt on aika levätä, panostaa kesän kiipeilykauteen ja maastopyöräilyyn. Viettää kesää ilman palautumista reissusta ja suunnata katse kohti syksyä.
Tavoitteet siirtyy
Syksy on hyvää kiipeilykautta Nepalissa. Olen laskenut, että pystyn kiipeämään yhden kasitonnisen vuodessa, joten valittavaksi jää vain mihin kiipeilykauteen haluan panostaa ja milloin löytyy hyvä retkikunta, jonka mukaan lähteä.
En nyt keväällä lähde Nepaliin, joten katseet siirtyvät syksyyn, jolloin on myös hyviä vaihtoehtoja tarjolla. Selvitystyö on taas käynnissä ja tällä kertaa pääsen hiukan helpommalla. Sopiva operaattori on löytynyt ja nyt on puoli vuotta aikaa valmistautua seuraavaan koitokseen.
Tärkeintä on ollut muistuttaa itselleni se, että minkä vuoksi kiipeän ja kuinka en ole tilivelvollinen kiipeilyistä tai niiden väliinjättämisestä millekkään taholle. Vaikka olen saanut hyvin kerättyä rahoitusta seuraavia projekteja varten, niin siltikään ne eivät sisällä minkäänlaista pakkoa lähteä reissuun. Haluan, että kiipeily tuo minulle enemmän iloa kuin stressiä ja sen vuoksi oman fiiliksen kuunteleminen on tärkeämpää kuin pakkomielteisesti reissusta toiseen sinkoilu.
Syyskuuhun on puoli vuotta nyt aikaa ja aika tuntuu menevän niin nopeasti, että pian kevät ja kesä onkin jo kulunut. Näillä ajatuksilla on hyvä jatkaa eteenpäin.
