Blogitaukoa on ehtinyt vierähtämään tovi, mutta täällä edelleen ollaan ja aika on sitten talven treeneistä kulunut nopealla tahdilla. Kävin helmikuussa Kilimanjarolla Aventuran ryhmän kanssa ja tämä oli minulle kuudes kerta huipulla. Tällä kertaa säät olivat tosi vaihtelevat ja saimme sadetta niskaan lähes jokaisena päivänä. Olimme kuitenkin onnekkaita, sillä huiputusyönä aamuyön ukkosesta huolimatta saimme kirkkaan aamun ja olimme huipulla hyvässä säässä koko porukan kanssa.
Nepalin kolme viimeistä huippua: Makalu, Dhaulagiri ja Kanchenjunga
Minulla oli kevään 2025 jälkeen Nepalissa vielä kolme kasitonnista kiipeämättä. Makalu, jossa olin jo kertaalleen ollut 2023, Dhaulagiri ja Kanchenjunga. Yleensä olen kiivennyt Nepalissa yhden vuoren kerrallaan, mutta kevään ja kesän 2025 jälkeen uskoin, että pystyisin kiipeämään enemmän kuin yhden vuoren kaudessa. Niinpä aloitin jo syksyllä 2025 keskustelemaan parin eri operaattorin kanssa mahdollisuudesta kiivetä kaikki kolme vuorta yhden kauden aikana.
Päätin lähteä tutun Sherpan Mingma Jangbu Sherpan kanssa matkaan ja heidän uuden yrityksen Altipron kanssa. Sain myös puolison mukaan ensimmäiselle vaellukselle Makalun perusleiriin, joka oli tosi iso juttu erityisesti henkisesti.
Ohjelmamme meni niin, että lähdimme ensin Makalulle, sieltä tarkoitus oli jatkaa Dhaulagirille ja viimeisenä Kanchenjungalle.
Makalu 8481 metriä
Tosiaan olin ensimmäisen kerran Makalulla vuonna 2023 ja retkikunta ei mennyt todellakaan millään mittarilla putkeen. Tällä kertaa valmistautuminen meni huomattavasti paremmin kuin aiemmin. Talven treenit menivät hyvin ja sain tehtyä laadukasta treeniä Lapissa läpi talven. Ohjelma koostui kolmesta voimaharjoituksesta ja paljon peruskuntoharjoittelua siihen päälle sekä mahdollisimman paljon mäkitreeniä.
Aloitimme reissumme Kathmandusta 2.4. eli melko aikaisin ja vaelsimme Makalun perusleiriin ja sieltä edelleen ylempään perusleiriin. Sain vaelluksella pienen vatsapöpön ja siitä selviyttäni asiat alkoivat sujumaan paremmin.
Teimme yhden kävelyn crampon pointille eli pisteeseen, jossa laitetaan jääraudat jalkaan ja sitten yhden rotaation ylös vuorelle kakkosleiriin, jossa nukuimme 6400 metrin korkeudessa kaksi yötä. Kävimme koskettamassa 7000 metriä ja sen jälkeen lepäsimme muutaman päivän perusleirissä ennen kiipeilyä. Makalulla kiipeilijät ovat Advance Base Campissa, joka on 5700 metrin korkeudessa ja se on yksi korkeimmista kasitonnisten perusleireistä. Jo tähän korkeuteen tottuminen ottaa oman aikansa.
Olimme ajoissa liikkeellä, sillä tarkoitus oli kiivetä useampi vuori sesongin aikana. Sattumalta fiksaustiimi sai fiksattua Makalun huipun jo 18.4.2026 ja sääikkuna alkoi avautumaan juuri sopivaan aikaan. Lähdimme syntymäpäivänäni 22.4.2026 huipulle ja tarkoituksemme oli olla huipulla 24.4.2026. Sääennuste ei ollut näyttänyt näin hyvältä varmaan yhdellekään kasitonniselle tätä ennen.
Mielestäni Makalu on tosi hieno vuori kiivetä. Vyöryriski on suhteellisen pieni, mutta perusleiri on korkealla ja vuorella tuulee usein paljon. Mikään kasitonninen ei tietenkään ole vaaraton ja se valitettavasti todistettiin tällä kaudella Makalulla usealla eri kuolemantapauksella sekä paleltumavammoina.
Meillä kaikki sujui tosi hyvin ja pääsimme kolmosleiriin 7400 metrin korkeuteen. Makalu La tunnetaan siitä, että siellä usein tuulee kovaa, mutta meillä oli onni matkassa eikä tuulesta tietoakaan. En saanut leirissä juurikaan nukuttua, mutta torkahdin kerran ennen huipulle lähtöä. Suunnitelmamme oli lähteä kohti huippua kello kahdeksan illalla.
Alkuyö meni hyvin, mutta aika pian joskus puolen yön aikaa alkoi kylmä aika. Olin aivan jäässä ja jouduin lisäämään untuvatakin untuvapuvun alle ensimmäistä kertaa ikinä. Tämän lisäksi yritin saada Suomesta ostettuja kädenlämmittimiä toimimaan, mutta ne eivät lähteneet lämpiämään ollenkaan vaikka olivat juuri ennen reissua ostettuja. Mingma lämmitti sormiani ja jouduin vaihtelemaan jumarissa olevaa kättä askeleen välein.
Pääsimme French Colouairin yläosaan 4:00 aamulla ja oli vielä pimeää. Päätimme pitää pidemmän tauon tuossa kohtaa ja odottaa auringonnousua. Olimme tauolla puoli tuntia ja jatkoimme siitä hitaasti kohti huippua.
Sitten tapahtui varmaan yksi uniikeimmista kokemuksistani kasitonnisilla tähän asti. Olimme huippuharjanteella ja koko huiputusyön Mingman kanssa kahdestaan kolmosleiristä ylöspäin. Ei ruuhkaa, täydellinen sää ja olosuhteet vuorella.
Tällä kertaa Makalun kiipeäminen oli todella onnistunut monella tapaa. Tiimityö toimi ja kaikki meni meidän osalta niin kuin pitikin. Olin erittäin tyytyväinen siis kaikkeen ja siitä matkamme jatkui kohti Dhaulagiria.
Dhaulagiri 8167 metriä
Makalun jälkeen lensimme Pokharaan, jossa satoi kuin monsuuni olisi jo alkanut. Sadetta oli paljon ja ennusteessa oli luvattu huonoa säätä myös Dhaulagirille.
Dhaulagiri on tunnettu lumivyöryistä ja vyöryherkistä rinteistä. Näiden kanssa pitää olla varovainen. Pääsimme kahden päivän odotuksen jälkeen lentämään perusleiriin erinomaisessa säässä ja kun saavuimme niin yllätykseksi perusleirissä oli lisäksemme neljä muuta kiipeilijää.
Tiimi oli siis todella pieni isolle vuorelle. Fiilis oli kuitenkin hyvä ja meillä oli hauskaa tiimin kesken. Sitten lumisateet alkoivat kiusaamaan meitä. Useana aamuna sää näytti hyvältä alkuun, mutta jo puolen päivän aikaa alkoi pilvet kerääntyä perusleiriin ja iltapäivisin vähintään satoi lunta. Perusleiristä näkee lumivyöryjä ja yhtenä aamuna katselin reitille ja puolessa tunnissä näin kuusi lumivyöryä reitillä.
Oli ihan selvää, että emme lähtisi edes yrittämään ennen kuin ennuste paranisia ja pari päivää olisi ollut parempaa keliä. Maltti on valttia tällä vuorella.
Sitten tapahtui ikävä homma, sillä tiimistämme eräs jäsen alkoi valittelemaan pohjekipua. Konsultoimme kahta eri lääkäriä ja molemmat käskivät tulla alas vuorelta niin nopeasti kuin mahdollista. Seuraavana aamuna hänet ja hänen kiipeilypari evakuoitiin ja onneksi niin, sillä hänellä oli pohkeessa levinnyt veritulppa. Jäimme vuorelle kolmen kiipeilijän ja kolmen Sherpan kanssa.
Aika pian alkoi olla selvää, että näin pienellä tiimillä ja epäsuotuisilla olosuhteilla emme tulisi onnistumaan vuoren kiipeämisessä. Päätimme lähteä vuorelta pois ja siirtää keskittymisen kohti Kanchenjungaa.
Pettymys oli tietenkin suuri, mutta olosuhteet olivat niin selkeät, että turha lähteä edes yrittämään. Voi olla tyhmä ja rohkea, mutta se ei oikeastaan kuulu tyyliini vaan aina on tärkeää pohtia olosuhteita tarkkaan ja tehdä päätöksiä perustuen faktoihin eikä tunteisiin. Se on mielestäni yksi tärkein henkivakuutus vuorilla.
Kanchenjunga 8586 metriä
Dhaulagirin jälkeen lensimme Luklaan, jossa odotimme neljä päivää lentoa huonon sään takia. Oli aika hermoja raastavaa jotenkin odotella lentoa, sillä joka päivä herättiin aikaisin ja odotettiin koko päivä ja iltapäivällä tuli tietoa, että tänäänkään ei lennetä. Kanchenjunga on erityisaluetta, jonne lentämiseen tarvitsee erikoisluvan. Luvan hakeminen ja hyväksyminen kestää useita päiviä ja sen lisäksi täytyy tietenkin olla hyvää säätä.
Pääsimme vihdoin lentämään perusleiriin ja tarkoituksemme oli aloittaa kiipeily aikalailla heti. Seuraavana päivänä kävimme koskettamassa ykkösleiriä ja tulimme takaisin perusleiriin ja sitä seuraavana päivänä lähdimme jo huiputusyritykselle.
Kanchenjunga on Nepalin ja Intian rajalla ja huippu on itseasiassa Intian puolella. Perusleiriin pääseminen on hankalaa ja tänä keväänä käytännössä kaikki kiipeilijät lensivät perusleiriin helikopterilla, sillä jäätikkö ennen perusleiriä on huonossa kunnossa. Kanchenjungalla on myös historiaa siitä, että köysien kanssa on hankaluuksia. Joinakin vuosina köysiä ei jopa ole saatu fiksattua huipulle asti.
Jouduimme pitämään kakkos- ja kolmosleirissä lepopäivän kovien tuulin ja puuttuvien köysien vuoksi. Lopulta kaikki kääntyivät alas, sillä keli oli liian tuulinen. Sain kakkosleirissä ihan kamalan vatsataudin, joka ei meinannut lähteä oikein millään lääkkeillä. Pääsimme takaisin perusleiriin ja toisen firman ihmiset olivat menossa ylös ja he saivat fiksattua köydet. Sääennuste näytti, että lepäämme yhden päivän ja lähdemme sitten huipulle.
Minulla oli kuitenkin vatsan kanssa niin paljon ongelmia, että päätin levätä yhden lisäpäivän perusleirissä ja mennä suoraan perusleiristä kolmosleiriin. Tämä oli pitkä päivä, mutta lepopäivä tuli kyllä oikeeseen kohtaan ja vatsa voi paremmin ylös lähtiessä. Kiipesimme 5600 metrin korkeudesta 7000 metriin ja saimme päivän tehtyä ihan järkevässä ajassakin.
Seuraavana päivänä lähdimme nelosleiriin ja tämä olikin minulle varmaan reissun vaikeimmista pätkistä. Vaikka olin nukkunut ihan hyvin, niin silti edellinen pitkä päivä painoi ja jalka ei ollut ihan kauhean lennokas. Päästiin kuitenkin nelosleiriin ja siellä lepäsimme ennen huipulle lähtöä teltassa.
Sitten teimme virhearvion. Kanchenjungasta sanotaan, että se on yksi pisimmistä huiputuspäivistä, mutta olimme todella hyvin akklimatisoituneita ja köydet oli jo huipulle. Lähdimme puoli seitsemän illalla kohti huippua ja minulla vatsassa vääntelehti ja oli vähän huono olokin. Olin ottanut yötä vasten Imodiumia ja ajattelin, että jatkan tunnin vielä ja sitten teen päätöksen jatkanko kiipeämistä. Matka alkoikin sujua tosi hyvin ja tasaisesti etenimme kohti huippua. Vatsakipu hellitti ja auringonlasku oli upea. Yön aikana näimme myös kuinka kaukana jossakin Nepalissa ja Intiassa oli useita eri ukkosmyrskyjä. En ole koskaan nähnyt mitään niin kaunista.
Etenimme lopulta niin nopeasti, että olimme huipulla 2:30 yöllä. Tämä oli hienoinen pettymys siinä mielessä, että näkymät olivat mitä olivat. Näimme toki auringonnousun laskeutuessa ja minusta tuli ensimmäinen suomalaisnainen Kanchenjungan huipulla. Pitkä reissu alkoi näkymään siten, että nelosleirissä sain ihan henkisen romahduksen ja itketti. Oli koti-ikävä ja sairastelu alkoi tuntumaan. Pidimme pienen tauon ja jatkoimme lopulta perusleiriin saakka laskeutumista.
Yhteenveto sesongista
Sesonki Nepalissa meni mielestäni hyvin. 2/3 huippua on jo hyvä onnistumisprosentti, mutta eniten jäi harmittamaan Kanchenjungan huiputus niin aikaisin. Muuten teimme mielestäni hyviä päätöksiä ja pääasia, että oikeastaan minkäänlaisia läheltäpiti tai edes vaaratilanteita ei reissulle sattunut. Se on aina tietenkin pääasia.
Matka kevään jälkeen jatkui kahden viikon kotijakson jälkeen Nanga Parbatille Pakistaniin.
