Terveisiä Nepalista! Saavuin jo reilu viikko sitten kotiin Ama Dablamin matkalta. Olipa hieno reissu, mutta myös monella tapaa opettavainen ja omalla tavallaan rankkakin matka. Saavuin lopulta viikkoa aiemmin kotiin kuin oli tarkoitettu ja syy tähän oli odotettua nopeampi nousutahti. Yritän tässä artikkelissa purkaa retkikuntaa, kiipeilyajankohtaa ja reitin haastavuutta mahdollisimman yksityiskohtaisesti.
Retkikunta
Liityin Altitude Junkiesin kansainväliseen retkikuntaan ja lähtö oli todella helppo, sillä olinhan juuri keväällä kiivennyt saman operaattorin kanssa Everestille. Tiesin, mitä odottaa ja tiesin erityisesti logistiikan hoituvan mallikkaasti.
Meitä oli minä ja kolme muuta kiipeilijää sekä Phil Crampton, joka on yrityksen omistaja ja kiipeilee myös. Tämän lisäksi tapasimme perusleirissä Everestiltä tuttuja: kokki, sherpojen kokki ja kokin apulainen. Tämän lisäksi mukanamme oli kolme sherpaa: Pasang Ocnhu, Kami ja Pasang Nima. Olin tavannut kaikki heidät jo keväällä ja oli aivan ihana nähdä tuttuja perusleirissä.
Kaikki retkikunnan jäsenet olivat kiivenneet paljon ja pieni ryhmä teki taas kerran liikkumisesta joustavaa. Altitude Junkiesin retkikunnat eivät ole opastettuja retkikuntia eli käytännössä toiminta on melko itsenäistä. Apua ja mielipiteitä kyllä on tarjolla, mutta päätökset esimerkiksi siitä, milloin liikutaan tehdään yhdessä ja kukaan ei varsinaisesti opasta reissulla tai pidä niin sanotusti kädestä kiinni. Retkikunnassa oletetaan, että osaat kiipeillä ja mitään harjoittelupäiviä tai opastuksia varusteiden käyttöön ei ole ennen itse kiipeilyä perusleirin yläpuolella. Tykkäsin tästä mallista jo Everestillä ja malli sopi tälläkin kertaa minulle.
Kiipeilyajankohta
Kiipesimme Ama Dablamin South West Ridge – reitin, joka on suosituin reitti huipulle. Nepalissa syksyn kiireisin kiipeilykausi alkaa elokuun lopulla ja jatkuu lokakuun loppuun. Tämän jälkeen vuorilla alkaa hiljentymään, mutta me olimme liikkeellä marraskuun lopussa. Virallisesti aikaa ei voi sanoa mielestäni vielä talveksi, mutta jos nepalilaisilta kysytään, niin talvi alkaa joulukuun alussa.
Marraskuun loppu oli mielestäni oikea aika mennä Ama Dablamille. Moni ei välttämättä tiedä, mutta Ama Dablam on yksi suosituimpia vuoria kiivetä syksykaudella ja lupia myönnetään jopa enemmän kuin keväällä Everestille. Ama Dablamin suosion voi esimerkiksi nähdä katsomalla Himalaya Databasesta huiputusten määrää 2019 (jolloin oli ns. normaali kausi).
Saavuimme perusleiriin 23.11.2021. Olimme sitä ennen lentänyt Kathmandusta Pangpocheen 3900 metrin korkeuteen ja olimme kaksi yötä Pangpochessa ennen siirtymistä 4500 metrin korkeuteen. Perusleirissä oli jo hiljaista ja suurin osa retkikunnista oli ehtinyt jo kiivetä huipulle.
Myöhäinen ajankohta tarkoittaa yleensä vähän viileämpiä kelejä, mutta toisaalta vähemmän ihmisiä vuoren rinteellä. Ama Dablamin South West Ridge -reitillä on useita pullonkauloja ja yläleirien paikat ovat ahtaita ja jyrkissä kohdissa, jolloin ihmismäärästä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Marraskuussa myös päivän valoa on joka päivä hieman vähemmän ja aurinkoa oli 7-17 välillä.
Lopulta saimme kiivetä täysin omassa rauhassa ja tapaamiset muiden ihmisten kanssa voi oikeastaan laskea yhden käden sormilla.
South West Ridge – reitti
Kiipesimme vuoren suosituinta South West Ridge -reittiä. Reitillä on kiinteät köydet ja Seven Summit Treks oli vastuussa köysien kiinnittämisestä. Yleensä korkeilla vuorilla kuten Everestillä ja Ama Dablamilla annetaan yhdelle operaattorille vastuulleen köysien fiksaaminen ja kaikki kiipeilijät maksavat tästä tiettyä rahasummaa (summa vaihtelee riippuen vuoresta) omasta kiipeilyreitistä huolimatta. Tämän avulla reitti pyritään pitämään mahdollisimman turvallisena.
Reitillä on perusleiri ja kolme yläleiriä. Tämän lisäksi perusleirin ja ykkösleirin väliin on pikku hiljaa tullut Yak Camp -niminen leiri, jota ihmiset käyttävät tavaroiden säilyttämiseen ja akklimatisoitumisrotaatiolla nukkumiseen. Perusleiri on 4500 metrin korkeudessa, Yak Camp 5600 metrin korkeudessa, Camp 1 5800 metrin korkeudessa ja Camp 2 6000 metrin korkeudessa ja Camp 3 6400 metrin korkeudessa.
Erityisesti Camp 2 on ongelmallinen leiripaikka, sillä leiri sijaitsee jyrkällä ja kapealla kohdalla. Telttoja ei mahdu leiriin kymmentä enempää ja ruuhkaisimpina aikoina tämä tekee leiripaikasta ongelmallisen. Leiri oli myös todella kuvottava, sillä siellä oli roskaa ja ihmisjätettä joka puolella.
Vuorella on kolme selkeää teknisempää kohtaa: Yellow Tower ennen kakkosleiriä, Grey Tower kakkosleiristä kolmosleiriin mentäessä ja Mushroom Ridge. Tämän lisäksi yläleirien välillä on ilmavia kohtia ja sellaisia kohtia, joissa mennään kapeaa harjannetta. Mielestäni nämä olivat kiipeilyn kohokohti samanaikaisesti.
Kiipeilygradeltaan vuorella on maksimissaan 5a -gradea ja se tuntuu todella alhaiselta. Kun korkeutta lisätään 6000 metriä, painava reppu selkään ja isot ylävuoristokengät jalkaan, niin arvioisin teknisyyden olevan haastavaa. Teknisyydeltään Ama Dablam on selkeästi haastavin vuori, jonka minä ole Nepalissa kiivennyt.
Olin kiivennyt syksyn aikana melko paljon sisähalleilla ja uskoisin, että sisällä kiipeilystä oli reissulla hyötyä. Vaikka matkalla ollaan kiinteässä köydessä ja kiipeilyssä käytetään hyväksi nousukahvaa, niin silti suurimmalta osin kiipesin niin, että käytin käsiäni ja jalkojani avuksi ja nousukahva oli ikäänkuin turvana, jos tippumisia olisi tullut. Ankkureista ei aina voi tietää ja varsinkin jos useampi ihminen on samanaikaisesti samassa köydenpätkässä, niin on hyvä ettei nojaudu pelkästään kiinteään köyteen.
Mielestäni reitti oli tekninen, mutta ei millään tavalla mahdoton. Oli paikkoja, joissa jännitti ja sai haukkoa henkeä, mutta mikään paikka ei ollut sellainen etteikö sieltä olisi selvinnyt. Ama Dablam ei mielestäni kuitenkaan ole sellainen vuori, jonne kannattaa ensimmäisenä suunnata vaan kiipeilykokemusta olisi hyvä olla sekä korkealta että matalimmilta vuorilta. Olin itse todella innoissani, kun päästiin teknisille pätkille ja tuntui, että kiivettävää on paljon.
Reitin haastavuus on myös melko subjektiivinen kokemus. Toiselle 6a grade sporttikiipeilyssä on älyttömän helppoa ja toiselle taas maksimia. Sama pätee vaikeuteen ja haastavuuteen vuorilla. Ama Dablamin South West Ridge -reitti on mielestäni täysin tehtävissä oleva, muutamia vaikeampia paikkoja sisältävä, upean jyrkkää ja ilmavaakin sisältävä reitti. En kuitenkaan lähtisi ensimmäisenä huippuna sinne ja suosittelen jonkun verran kiipeämään ennen reissua. Kaikki on mukavampaa, kun on tietynlainen taito-, tieto-, ja kokemustaso.
Huomasin myös, että pystyin keskittymään kiipeilyyn, sillä oleminen Nepalissa on muuten niin tuttua että energiaa ei mene ylimääräisten asioiden pohtimiseen. Everestin kiipeäminen on myös tuonut tietynlaista varmuutta ja vähentänyt henkistä painetta, joka on liittynyt kiipeilyyn. Tämän merkitystä en väheksyisi ollenkaan.
Kiipeilytaktiikka
Yleensä South West Ridge -reitillä kiipeilijät noudattavat taktiikkaa, jossa tehdään vähintään yksi rotaatio Yak Campiin ja ykkösleiriin. Näissä leireissä nukutaan ja palataan takaisin perusleiriin odottamaan huiputukselle sopivaa sääikkunaa.
Saavuimme perusleiriin ja pidimme seuraavana päivänä Puja-seremonian, jossa siunataan kiipeilijät ja varusteet. Sitten pidimme lepopäivän ja kannoimme seuraavana päivänä Yak Campiin jäärautoja, kiipeilykamaa ja niin edelleen.
Sitten aloitimme katsomaan säätä ja pohtimaan, miten teemme rotaatiot yläleiriin. Päätin heti, että en aio viettää Yak Campissa yötä vaan menisin perusleiristä suoraan ykkösleiriin ja olisin siellä yön ja tulisin alas. Myös muut päättivät tehdä näin. Yksi retkikunnan jäsenistä aikoi, ettei hän yövy ollenkaan yläleireissä ennen kiipeilyä.
Sääennuste näytti tulevaa lumisadetta ja ennusteen mukaan piti tulla noin puoli metriä lunta. Siitä alkoikin sitten pieni panikointi ja pohdinta, että mitä tehdään. Ama Dablamilla on sen verran jyrkkää ja ilmavia kohtia sekä vyöryherkkiä alueita, että lumisade ei kuulostanut ollenkaan houkuttelevalta vaihtoehdolta. Päätimme, että emme tee rotaatiota vaan kiipeämme suoraan yläleirien kautta huipulle. Emme käyttäneet ollenkaan kolmosleiriä, koska sen yläpuolella on jäätikkö ja leiripaikka on vaarallinen.
Mielestäni taktiikka ei ollut paras mahdollinen. Olimme olleet vuorella todella vähän aikaa ja riski vuoristotaudista olisi todella korkealla rotaation väliinjättämisen myötä. Tunsin myös, että en ole akklimatisoitunut ja liikkuminen oli raskasta. Pystyn hyvin akklimatisoituneena pitämään tasaisen tappavaa kiipeilytahtia päällä, mutta tällä kertaa se oli haastavampaa. Harmillisesti myös yksi retkikunnan jäsenistä joutui kääntymään huiputusrotaatiolla alas vuoristotaudin takia.
En siis voi suositella noin nopeaa nousutahtia ja mielestäni mukana oli tuuria, että minulla ei tullut mitään oireita. En jatkossa suosisi noin nopeaa nousua ja tällä kertaa päätös perustui tulevaan lumimyrskyyn.
Vaikka lopulta pääsin huipulle, niin silti mielestäni rotaation väliinjättäminen ei ollut hyvä idea. En nauttinut kiipeilystä niin paljon, koska se oli vain älyttömän raskasta. Otimme myös tietynlaisen riskin ja tällä kertaa lopputulos oli hyvä. Tämän asian pohtimisessa on nyt reissun jälkeen mennyt aikaa ja edelleen olen samaa mieltä. Tämä oli myös todella opettavainen kokemus akklimatisoitumisesta ja siitä, miten oma keho tottui tällä kertaa korkeuteen.
Jatkan seuraavassa jutussa huiputusyöstä.
