Olen tällä viikolla mukana Outwardbound-nimisen järjestön #munrinkka-kampanjassa lähettiläänä. Outwardbound edistää elämyspedagogiikan, seikkailukasvatuksen ja kokemuksellisen oppimisen käyttöä Suomessa. Aiheita, jotka ovat ollut mielessä varsinkin viimeisen puolen vuoden ajan myös minulla Aventuran matkanjohtajan työn merkeissä.
Tässä kirjoituksessa haluan kuitenkin avata sitä, mitkä ovat minulle merkittävimmät luonnossa tapahtuneet kokemukset ja mitä rinkan kantaminen on vuorilla minulle opettanut. Vuorilla oleminen ja repun tai rinkan kantaminen on kuitenkin yksi hienoimmista asioista, joita minun elämässä tällä hetkellä on ja erityisen upeaa siitä on myös tehnyt se, että olen päässyt jakamaan näitä kokemuksia monien tärkeiden ihmisten kanssa.
Tämä Mons Royalen paita toimi todella hyvin jäätiköllä auringossa
En muista, milloin olen ensimmäisen rinkkani saanut. Retkeilimme perheen kanssa, kun olin pieni, mutta uin kilpaa melko tosissani 16 vuotta ja lapsuuden sekä teini-iän täytti useat tunnit uimahallilla. Muistan kesälomamatkat telttailemaan Norjaan, Päijänteen kansallispuistoon ja Tanskaan. Koko seitsemänhenkinen perhe ahtautui yhteen telttaan ja erityisesti mieleen on jäänyt Päijänteellä ukkosmyrsky teltassa pitkän melontapäivän päätteeksi. Olimme pikkuveljeni kanssa niin nuoria, että meillä oli oikean melan sijasta kumiveneen melat.
Vietimme myös useat talvet ja erityisesti hiihtolomat Lapissa lasketellen ja hiihtäen. Minulla on erityisesti talvisia muistoja Rukalta, Ylläkseltä ja Iso-Syötteeltä. Noihin reissuihin ei varsinaisesti rinkka ole liittynyt, mutta meitä on kannustettu silti ulkoilemaan ja välillä ehkä pakotettu olemaan myös ulkona. Muistan, kuinka äitin “bravuuri”retkiruoka oli kanakeittoa pussista ja valmislihapullia keiton sekaan. Joimme myös sitruunateetä, joka taisi olla oikeasti sokeria ja sitruunaesanssia.
Uintiurani jälkeen etsiskelin omaa lajiani ja löysin vuorikiipeilyn. Sen jälkeen tie on vienyt eri puolille maailmaa ja ulos, rinkan kanssa ja sellaisiin paikkoihin, jotka ovat jääneet muistoiksi kiikkustuolipäiville saakka.
Merkittävimmät tapahtumat
Kun mietin merkittävimpiä tapahtumia, jotka minulle on rinkkaa kantamalla tapahtunut, niitä on jopa melko vaikea listata. Jokainen reissu on ollut niin uniikki ja oma kokemuksensa, että en osaisi arvottaa retkiä sen perusteella.
Matkani vuorille on ollut myös melko kivinen, sillä olen ollut usean kerran loukkaantuneena ja parantelemassa milloin mitäkin vaivaa. Telakalla oleminen on ollut yksi vaikeimpia asioita, sillä veri vetää niin kovaa tällä hetkellä vuorille, että kotona oleminen saa minut välillä kummallisen levottomuuden valtaan.
Sen vuoksi jokainen matka on ollut tärkeä, sillä reissuun pääsemiseen on täytynyt tehdä niin monella elämän osa-alueella töitä. Palkkatöitä, jotta on rahaa ostaa vuorikiipeilymatka. Vietettyjä tunteja lenkkipoluilla ja kuntosalilla, jotta olen mahdollisimman hyvässä fyysisessä kunnossa. Paljon mietintää ja pohdintaa, millaisia henkisiä voimavaroja reissuilla tulen tarvitsemaan. Panostuksia siis myös ihan jokapäiväisessä elämässä.
Yksi mieleenpainuvin hetki on ollut ensimmäinen retki Nepaliin 2013 ja Annapurna Circuit -vaelluksen yksi pisin päivä korkeimman kohdan Thorung Lan ylittäminen. Yöllä oli kylmä, kaikki suklaapatukat jäätyivät matkalla, sillä en ollut laittanut niitä taskuun ja lopulta, kun aurinko nousi ja alkoi lämmittämään ja pääsimme korkeimmalle kohdalle, oli todella upea fiilis. Tämä oli myös ensimmäinen kosketukseni yli 5000 metrin korkeuteen.
Tähän väliin täytyy kertoa, että minulle ylipäätään yksi vuorikiipeilyn kohokohtia ovat auringonnousut. Se tunne, kun paleltaa ja tuntuu ehkä kurjalta, mutta kun ensimmäinen auringonsäde osuu takkiin ja alkaa lämmittämään. Luonnollinen energiapiikki, jolla jaksaa kävellä vielä monta tuntia sen jälkeen. Nämä ovat ehdottomasti lempihetkiäni.
Yksi merkittävä hetki oli viime syksynä Baruntsen reissulla, jossa lopulta olin meidän retkikunnan johtajan kanssa ainut, joka kiipesi huipulle. Olimme odottaneet useita päiviä hyvää sääikkunaa ja lopulta keli parani niin, että pääsimme yrittämään huipulle. Päivä oli raskas, mutta todella merkityksellinen monestakin syystä.
Tavoitteeni on kiivetä Everestin huipulle ja olin ajatellut, että haluan kiivetä yhden onnistuneen yli 7000 metrin vuoren ennen sitä. Baruntsen onnistuminen oli siis myös yksi välietappi kohti seuraavaa tavoitetta ja uskon, että se oli myös henkisesti iso askel kohti korkeampia vuoria. Takana oli kahden vuoden loukkaantumisrulianssi ja täysi kuntoutuminen takaisin kiipeilykuntoon ja siihen, että reissulla entiset vammat eivät vaivanneet.
Merkitykselliseltä on tuntunut hetket, joiden eteen olen tehnyt paljon ja kaikista palkitsivimmalta on tuntunut ne reissut, joissa onnistuu sekä tavoitteessa että viettämään onnistuneen seikkailun vuorilla. Näissä kaikissa hetkissä minulla on ollut reppu selässä.
Mitä rinkan kantaminen on minulle opettanut?
Olen oppinut rinkan kantamisesta omista rajoista. Ne venyvät ja pystyn venymään jos minulla on kovasti tahtoa. Rinkan kantaminen on opettanut motivaation tärkeyden, sillä ilman motivaatiota olisin varmaan ollut pidempään telakalla. Halu päästä takaisin vuorille on vain ollut niin kova, että kurjatkaan hetket eivät sitä ole horjuttanut kuin hetkellisesti.
Olen löytänyt intohimon ja oppinut, että tavoitteiden eteen täytyy tehdä töitä. Vaivannäkö on joka kerta palkittu ja olen oppinut, millaista projektinhallintaa ja itsensä johtamista vuorikiipeily vaatii.
Rinkan kantaminen on tuonut elämääni perspektiiviä ja tapoja käsitellä tunteita. Se on tuonut syvyyttä ja laajempaa tunneskaalaa elämääni. Kurjat hetket on tuntunut kurjalta ja hyvät hetket entistä paremmalta.
Rinkan mukana on tullut myös todella upeita ihmisiä elämääni. Ystäviä, tuttuja, mielenkiintoisia hahmoja ja muistoja näiden ihmisten kanssa. Olen kokenut, että minusta välitetään ja olen välittänyt muista. Empaattisuutta ja ymmärrystä on tullut rinkan mukana iso annos elämääni.
Olen oppinut arvioimaan eri tavalla riskejä ja pohtimaan omaa riskinsietokykyäni. En tiedä, olisinko ikinä pohtinut niin syvällisesti, missä omat rajani menevät jos en olisi kiipeillyt. Riskien lisäksi olen miettinyt yksinäisyyttä ja sitä, miltä se tuntuu. Välillä vuorilla voi olla hyvinkin yksinäistä vaikka ympärillä olisikin ihmisiä. En ole ollut kovin hyvä sietämään yksinäisyyttä, mutta vuorilla olen oppinut olemaan vain omien ajatusteni kanssa ilman isompia aktiviteetteja.
Toisaalta rinkan kantaminen on myös tuonut rauhaa ja etenkin vuorilla minulla ei ole enää kiire mihinkään. Se on paikka, jossa nautin olemisesta ja tekemättömyyden tunteesta. Elämän perusasioista ja niiden toteuttamisesta mahdollisimman hyvin.
Rinkan kantamisesta on tullut harrastuksen lisäksi minulle työ ja se on ollut haaveeni vuosia. Tässäkin mielessä olen todella onnellinen siitä, että olen löytänyt vuoret, vuorilla liikkumisen ja ulkona olemisen elämääni. Odotan innolla tulevia seikkailuita rinkkani kanssa!
