Miten ajatukseni pienistä vastoinkäymisistä on muuttunut? Etenkin nyt viimeisen vuoden aikana.
Ensinnäkin olen tajunnut sen, että on olemassa isoja ja pieniä vastoinkäymisiä. Se, mikä on isoa riippuu sitten taas monesta eri asiasta. Loukkaantumisten kohdalla olen tajunnut, että jokainen loukkaantuva kokee asian todennäköisesti todella isona, riippumatta vamman suuruudesta. Henkisellä tasolla ihmiset taas käsittelevät vastoinkäymisiä todella eri tavalla ja tällä viikolla viimeksi ihmettelin erään ihmisen upeaa stressinsietokykyä. Sama stressin määrä olisi itselläni tai jollain toisella saattanut alkaa näkymään jo jossain toiminnassa tai vaikkapa unen laadussa. Eli me kaikki koetaan nämä asiat omalla tavalla ja vertailu tyyliin: ”mulla on tää vamma, ni sulla kun on sama vamma, ni sen täytyis tuntua tältä”, ei. Vaan se voi tuntua hyvinkin erilaiselta. Näiden asioiden käsittely tai tajuaminen on ollut itselleni aikamoisen työn takana.
Miten päädyin ajattelemaan tätä asiaa? Oikeastaan sen myötä, että olin päässyt taas hyvään treeniputkeen ja sunnuntaina kävin vetämässä kovan porrastreenin. Tämän jälkeen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä heräsin siihen, että minulla oli aivan törkeän huono olo. Kävin vessassa ja en meinannut päästä sängystä ylös, koska jokaista lihasta särki niin paljon, että liikkuminen oli kuin puu-ukolla. Aamulla sängystä noustessa päässä pyöri ja mittasin kuumeen, no kuumehan sieltä oli iskenyt. Maanantain sitten käytännössä nukuin kokonaan ja kuume oli sillä taputeltu.
Ärsytti ja harmitti tietysti, että viikon treenin meni taas ihan plörinäksi ja viikonlopuksi suunniteltu laktaattitesti siirtyi seuraavalle viikolle. Mutta tässä kohtaa tulee käänteentekevä hetki, sillä ajattelin tästä koko kuumehässäkästä aikalailla rennolla ajatuksella, että näitä tulee ja menee. Tämähän on ihan pieni juttu siihen nähden, mitä tässä on takana. Turha myöskään valittaa, tämähän on parissa päivässä ohi. Muutama päivä lepäämistä ja olen taas iskussa. Pidin jopa extralepopäivän vielä päälle, jotta tauti olisi varmasti ohi ennen kropan liikuttamisen aloittamista. Ja alkukin oli rauhallinen.
Miten homma olisi aiemmin mennyt? Olisin ahdistuneena ollut kipeänä kotona, miettinyt kaikkia mahdollisia keinoja, miten voisin lähteä jopa vaikka buranan voimalla treenaamaan. En varmasti olisi pitänyt ylimääräistä lepopäivää vaan olisin käynyt jo kävelyllä tai muuta vastaavaa. Teki kyllä mieli tälläkin kertaa, mutta en käynyt, koska järki voitti tässä kohtaa. Olisin myös varmasti selaillut sosiaalista mediaa ahdistuneena siitä, että kaikki muut vaan paahtaa ja minä makaan sohvalla.
Tällä kertaa tuli sitten seurattua Suomen koripallomaajoukkueen pelejä ja levättyä kunnolla. Ehti hyvin makaamaan sohvalla, katsomaan telkkua, myydä kaapeissa pyöriviä tavaroita ja miettiä mitä kaikkia varusteita Kilimanjarolle tarvitsee mukaan. Eli siis lepäämisestä oli myös hyötyä ja monet hommat eteni sen myötä eteenpäin.
Ajatusmaailma siitä, mikä on iso vastoinkäyminen ja mikä on pieni vastoinkäyminen, on siis viimeisen vuoden aikana muuttunut. Jotenkin tuntuu, että pystyy laittamaan omia asioita paremmin järjestykseen ja miettimään, että mitkä asiat oikeasti kannattaa ottaa vakavasti ja missä kohtaa voisi ehkä mahdollisesti pohtia myös hiukan relaamista. Tuntuu, että tämä ei koske vain fyysisiä vastoinkäymisiä vaan viimeisen vuoden aikana olen joutunut tekemään sellaisen matkan oman pääni kanssa, että myös henkisellä tasolla kasvamista on tapahtunut.
Nämä on myös aivan varmasti sellaisia ominaisuuksia, joita tarvitaan vuorilla. Pitää pystyä käsittelemään pieniä vastoinkäymisiä melkeinpä koko ajan. Väsyttää, nälättää, on kylmä, joku varuste hajoaa tai nukut huonosti yön. Silti pitää jaksaa ja pystyä liikuttamaan kehoa ja olla ikäänkuin välittämättä vastoinkäymisistä. Se, että minusta tuntuu, että olen pystynyt kasvamaan näissä asioissa sekä fyysisten että henkisten vastoinkäymisten käsittelyssä, on aika siistiä ja isoja juttuja elämälle ylipäätään.
