Viime viikko oli kovin erilainen kuin tämän syksyn viikon yleisesti. Normaalisti päiväni ovat koostuneet pitkälti kouluhommien tekemisestä koululla ja treenaamisesta. Olin kuitenkin hyvin perustellut itselleni, miksi minun täytyy levätä ja tehnyt sen myös selväksi, että nämä perustelut ovat tarpeeksi vahvat ja relevantit, jotta lepoviikko täytyy pitää.
Fiilikset kuitenkin alkoivat muotoutumaan viikon aikana kovin erikoisella tavalla. Vaikka lepääminen on kivaa, kävin silti sisäistä taistelua sisälläni siitä, miksi sitä täytyy tehdä. Viikkoni koostui seuraavalla tavalla:
Maanantaina fiilikseni olivat hyvät, vaikkakin Milletit painoivat. Käytiin kuitenkin boulderoimassa, joka yllätysyllätys päättyi leuanvetotangolle leukojen treenaamiseen.
Tiistaina teki mieli Milletkiukussa pyöräillä täysiä salilla, maltoin kuitenkin mieleni ja treenasin vain kevyesti.
Keskiviikkona pelkkä kävely alkoi ärsyttämään, suututti, kiukutti, kenkä painoi ja tuntui, että pipokin kiristää päästä. Muut vaan treenaa ja minä lusmu lepään. Purin ärsytystä kotona opettelemalla päälläseisontaa, käsilläseisontaa ja siltaa. Työnsarkaa vielä riittää…
Torstaina salilla taas, kärsivällisesti, kevyesti. Mutta yllätykseksi jalka tuntui kuin höyhenen kevyeltä ja reisiä ei hapottanut. Iso plussa tästä.
Perjantaina niskalenkki kenkien painamiseen alkoi kiristymään, tämä tuntui osavoitolta jo sinänsä. Pyöräilin kauheassa kiireessä keskustaan ja hikimärkänä sitten kiusaantuneena ja ahdistuneena revin yksi vaate kerrallaan pois päältä kaupassa.
Lauantaina ja sunnuntaina treenaamattomuus alkoi jo ahdistamaan, mutta onneksi tieto siitä, että maanantaina taas mennään lohdutti.
Alkuun oli kivaa, mutta viikon mittaan ärsytys, turhautuminen, ahdistus, kiukku otti minusta valtaa. Kuitenkin niin, että joka päivään sisältyi paljon hyvää, eikä se lepääminen kurjinta ole, mitä voisin tietää. Se vaatii kärsivällisyyttä kun samaan aikaan mieli on vuorilla juoksentelemassa kuin vuorigaselli.
Kellossa oli maanantaina pyöreä 0 aloittaessani treenit ja sitä oli ollut jo useampi päivä. Ei siis ihmekkään, että tuntuu taas todella palkitsevalta eikä läheskään yhtä raskaalta kuin muutama viikko sitten. Lepoviikko teki todella hyvää, vaikka mieltä vähän koeteltiikin. Lepääminen kuitenkin kuuluu myös tähän prosessiin ja osa matkaa vuoren huipulle.
Hermo on kuitenkin levännyt taas kun olen päässyt salille. Plus nyt ollaan jo oikean kuukauden puolella! Lähtöön on enää niin vähän aikaa… Jännittää.
