Artikkelit

Ensimmäiset vaelluspäivät Khareen

Nyt on pahimmat Nepalin pölyt karisteltu  ja lähes kaikki varusteet huollettu. Olo kropassa ei ole mikään mieltä imarteleva, sain tuliaiseksi Nepalista matkustajaripulin, flunssan, ihottumaa ja sinisiä varpaankynsiä. Pikku juttuja, mutta niiden hoitamiseen on mennyt viime viikko.

Koska reissu oli mielettömän pitkä ja tapahtumarikas, niin haluan paloitella matkakertomukseni useaan juttuun, jotta niitä on ensinnäkin mukavampi lukea ja helpompi käsitellä täältä kotisohvalta. Tuntuu, että ensimmäisistä päivistä reissussa on ikuisuus, ja onhan niistä pitkä aika, jo yli kuukausi.

Matkalla Luklaan

Jännittyneenä pienkoneessa matkalla Luklaan

Matkahan eteni siten, että kiipesimme ensin Mera Peak -nimisen 6476 metriä korkean vuoren ja sen jälkeen lähdimme Baruntsen perusleiriin, josta sitten tarkoituksena oli kiivetä Baruntsen 7129 metrinen huippu. Matka oli siis jo alkuasetelmiltaan upea, sillä mahdollisuudet kahteen eri huippuun ja ympyrän malliseen reittiin oli ihan käsillä.

Retkikunta

Olen kirjoitellut useaan otteeseen retkikunnan merkityksestä vuorikiipeilyssä. Olen itse viehättynyt ajatuksesta, että jokaisella reissulla tutustun uusiin ihmisiin ja luon aina uusia ystävyyssuhteita tuleville reissuille, matkalla ja jopa elämänmittaisia ihmissuhteita. Tälläkin kertaa odotin retkikunnan tapaamista kuin kuuta nousevaa.

Retkikunta muodostuu siis toisilleen tuntemattomista ihmisistä, jotka ovat valinneet saman retkikuntaoperaattorin eli meidän tapauksessamme Summit Climbin retkikunnan järjestäjäksi. Emme siis tienneet ennen Kathmanduta muuta kuin sen, mistä maista retkikuntaan on liittymässä ihmisiä.

Retkikuntamme oli alussa kymmenen jäsentä. Kaksi heistä kiipesi ainoastaan Mera Peak -vuoren ja loput kahdeksan molemmat vuoret. Tämä oli sinänsä harmillista, koska Mera Peakin kiipeäminen tuntui olevan todella aikaisessa vaiheessa reissua ja näiden kiipeilijöiden kanssa olisi mielusti viettänyt pidempääkin aikaa vuorilla.

Retkikuntamme jäsenet olivat: yhdysvaltalainen 60-vuotias kokenut vuorikiipeilijä Stuart, saksalainen 57-vuotias Detlef, suomalainen 55-vuotias kasitonnisten kävijä Matti, sveitsiläinen reilu 50-vuotias ensikertalainen Anna, minä, Matka-Mikko, 62-vuotias yhdysvaltalainen Darel, noin 40-vuotias australialainen lääkäri (en muista hänen nimeään, koska hän kääntyi toisena päivänä pois kotona olleen sairastapauksen vuoksi), reilu 50-vuotias italialainen Silvio, joka kiipesi vain Mera Peakin ja englantilainen 34-vuotias Steve, niin ikään vain Meralla.

Tämän lisäksi retkikuntaan kuului yhdysvaltalainen retkikunnan johtaja Don, Sherpoja, kokki, keittiöpoikia, kantajia ja isoimmillaan työllistimme 70 eri henkilöä erilaisiin tehtäviin. Tälläisellä kokoonpanolla olimme liikenteessä ja muistan olleeni yllättynyt siitä, kuinka vanha keski-ikä retkikunnassa oli. Tällähän ei sinällään ole väliä ja kuten reissu sen osoitti, on huiputtamisen mahdollisuudet kyllä aivan eri asioista kiinni kuin iästä.

Lentomatkat polkujen varteen

Lähdimme Suomesta siis 11.10 ja lensimme Qatar Airwaysin avulla Dohaan ja sieltä hyppäsimme sitten Kathmandun koneeseen. Tuo yhteys on kyllä todella näppärä, sillä vaihtoajat ovat järkevät, Qatarilla homma toimii ja Dohassa oli mukava odotella keskellä yötäkin vaihtoa. Lennot ovat vielä todella inhimillisen mittaiset kuuden ja neljän tunnin pituuksilta sekä ajoissa varaava saa lennot 400-600 euron hintaankin.

Kathmandussa sitten tapasimme kaikki retkikunnan jäsenet, kävimme läpi varusteet ja esimerkiksi omalla kohdallani kuituhousut eivät läpäisseet varustetarkastusta vaan jouduin vuokraamaan paksut untuvahousut. Housut kyllä pelastivat minut palelemasta. Olin sitten kylmissä olosuhteissa onnellinen, että retkikunnan johtaja Don oli pakottanut minut vuokraamaan ne housut.

Seuraava siirtyminen Kathmandusta on lento pienkoneilla Luklan lentokentälle, joka on pieni lentokenttä vuoren rinteiden välissä. Luklasta puhutaan, että se on yksi maailman vaarallisimmista kentistä, mutta todellisuudessa onnettomuuksien määrä on minimaalinen. Syy siihen on se, että he ovat erittäin tarkkoja säästä, jolla Luklaan lennettään ja sään täytyy olla kirkas, jotta koneet liikkuvat mihinkään.

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Luklan lentokenttä 2800 metrin korkeudessa

Lentopäivänä Kathmandun ja Luklan sää näytti heikolta ja päätimme ajaa pienemmälle lentokentälle neljä tuntia Kathmandusta, josko siellä olisi kirkasta ja pääsisimme Luklaan sitä kautta. Ajomatka oli sen arvoinen, sillä pääsimme lentämään heti aamupäivästä Luklaan. En ole lentopelkoinen isoissa koneissa, mutta on kyllä pakko sanoa, että tämä lentomatka pienellä 10-paikkaisella koneella jännittää ja ottaa mahan pohjasta ihan joka kerta.

Helpotus päästä vaeltamaan kohti määränpäätä

Lukla on 2800 metrin korkeudella ja oli todellinen helpotus laskeutua pomppivasta koneesta alas. Lukla on pieni kylä, josta saa ostettua kaikki länsimaalaiset mukavuudet kuten kuuman suihkun, yöpaikan sisältä ja erilaisia tarvikkeita vaellukseen. Söimme Luklassa lounaan ja edessä oli kolmen tunnin vaeltaminen ensimmäiseen leiriin.

Lukla on legendaarinen paikka siinä mielessä myös, että lähes kaikki Nepalin puolelta Everestille lähtevät kiipeilijät kulkevat sitä kautta. Luklasta lähtee siis polku Everestin laaksoon, mutta me lähdimme Hinku Valleyhin, joka on siis eri suuntaan kuin Everestin laakso. Tämä laakso on myös väylä Mera Peakille ja se, mistä erityisesti pidin niin tämä laakso on myös todella paljon hiljaisempi ja poluilla ei juuri törmää muihin ihmisiin.

Ensimmäiset askeleet poluille

Helpotus oli suuri päästä vihdoin kävelemään ja poluille. Olihan ennen ensimmäistä trekkipäivää kökitty ensin lentokoneessa, sitten odoteltu autossa, lisää lentokoneessa ja malttamattomana odoteltu vuorien pilkahtamista esiin. Vihdoinkin oli aika aloittaa kävely kohti tämän vuoden päätavoitetta eli Baruntsen huippua.

Vaellus Khareen 4900 metrin korkeuteen

Kahden ensimmäisen yön jälkeen jatkoimme ylämäkeä 4000 metrin korkeuteen ja ylitimme ensimmäisen 4600 metriä korkean solan matkallamme. Ylämäki tässä kohtaa reissua tuntui raskaalta ja etenemisvauhti oli erittäin rauhallisesti. Päivien aikana juteltiin paljon ja fiilis oli kokonaisvaltaisesti hyvä.

Mera Peakin kiipeäminen

Leiri 4000 metrin korkeudesta

Aklimatisoituminen menee itselläni lähes aina samaa kaavaa: ensimmäinen viikko korkealla on vaikeaa, saan nukuttua mutta en kovin syvää unta. Heräilen öisin, havahdun telttakaverin kuorsaamiseen ja aamulla on tokkurainen olo. Ruokahalu pysyy lähes muuttumattomana ja se jopa kasvaa päivien kuluessa. Tämä on aina hyvä merkki, sillä energiaa noissa oloissa myös kuluu.

Solan jälkeen jatkoimme alamäkeen ja leiripaikkaan, jossa pääsimme ensimmäistä kertaa myös paikalliseen teahouseen eli majataloon, jossa on kamina ja illalla myös lämmintä. Oli ihanaa istua illalla sisällä ilman palelua ja jutustella retkikunnan tyyppien kanssa. Yhdellä jenkillä oli tässä kohtaa jo huonompi olo ja hän kärsi selvästi akuutista vuoristotaudista. Annalla oli myös päänsärkyä ja hän oli nukkunut huonosti useamman yön. Myöskään Steve ei ollut nukkunut kunnolla. Varsin yleisiä oireita siis korkeasta ilmanalasta.

Mera Peak vuori Nepalissa

Mera Peak vasemmalla

Leiripaikasta jatkoimme seuraavana päivänä tähän mennessä pisimmän ja viidennen trekkipäivän 1000 vertikaalimetrin alamäen kävelyllä. Tämä oli myös päivä, jolloin pääsimme ensimmäistä kertaa suihkuun ja voi vitsit, miten voimaantunut olo siitä tulikaan. Elämä on niin perusasioiden äärellä vuorilla: kävelet, syöt, kävelet, juot, syöt, nukut ja tätä kuviota toistetaan päivästä toiseen. Oikeastaan sillä ei ole merkitystä, mitä sosiaalisessa mediassa tapahtuu, mitä uutisissa tapahtuu vaan elämä on siinä hetkessä ja läsnäoleminen on helppoa ilman turhia ärsykkeitä.

Lepopäivät Kharessa

Kuudentena trekkipäivänä matka jatkui kohti Kharea, joka on Mera Peakin kiipeämisessä selkeä merkkipaalu. Khare on 4900 metrin korkeudessa oleva kiipeilykylä, josta löytyy tarvittavat hyödykkeet valmistautumisessa kiipeilyyn. Kharessa pääsimme taas sisälle teahouseen ja vietimme yhteensä kolme yötä Kharessa. Lepopäivinä kävimme korkeammalla totuttelemassa ohueeseen ilmanalaan, harjoittelimme fiksatussa köydessä kiipeämistä ja lepäsimme.

Vuorikiipeily Nepalissa

Matkalla Khareen, näkymät 4500 metrin korkeudesta

Khareen pääseminen oli pidemmän päivän lopun ylämäen jälkeen yllättävän rento päivä. Kävelimme todella rauhallisesti ja jutustelimme matkalla. Steve nauroi, että mun ääni kuului laaksossa kun hölötin Matka-Mikon kanssa suomeksi. Sanoin vaan, että parasta tässähän on se, että te ette edes ymmärrä mistä me puhutaan. Oma salakieli on noin pitkällä reissulla ihan kiva asia, sillä saa purettua kaikki asiat rauhassa kiipeilykaverille.

Kharessa ensimmäisen lepopäivän aikana tunsin, kuinka kurkussa alkoi olla polttava tunne ja kuin kaktus olisi ilmaantunut kurkkuun. Kylmä ja kuiva vuoristoilma tekee helposti kurkun kipeäksi ja aloitin heti syömään erilaisia kurkkupastilleja. Yöllä minua ahdisti rintaan ja buff-kaulaliina helpotti suun edessä hengittämistä. Valvoin yhden yön pelätessä äityvää kurkkukipua.

Khare 4900 metriä ja Nepali

Khare 4900 metriä

Viimeisenä lepopäivänä pakkasimme tavaroitamme Mera Peakille, yksi kassi lähtisi Mera Peakin high campiin seuraavana päivänä 5800 metrin korkeuteen ja toinen kassi lähtisi jo kohti Baruntsen perusleiriä. Seuraavana päivänä lähtisimme myös oikeasti kiipeilemään, sillä virittelimme kaikki kiipeilyvarusteet kuntoon ja valmistauduimme lähtemään Mera Peakin huiputukseen. Poiketen monen muun matkanjärjestäjän ohjelmasta emme olleet yhtään yötä Mera Peakin varsinaisessa perusleirissä, vaan siirryimme suoraan Kharesta yläleiriin.

Tässä vaiheessa reissua olimme siis 4900 metrin korkeudessa ja valmiina lähtemään Mera Peakin huiputukseen yhden yläleirin kautta. Kirjoitan seuraavassa postauksessa Mera Peakin huiputuksesta – yhdestä rankimmasta yöstä, jonka olin siihen mennessä kokenut.

 

Colorado: Aspen ja kuumat lähteet

Lensin Helsingistä Denveriin, jossa kaverini olivat minua vastassa lentokentällä. Heti lentokoneesta suoraan hyppäsimme autoon ja aloitimme lyhyen roadtripin kohti Coloradon luontoa.

Olin itse valmistautunut matkaa varten verrattain huonosti, sillä olin ulkoistanut matkasuunnitelmat kavereilleni, jotka olivat käyneet osassa paikoissa jo aiemmin. Toisaalta tämä suunnittelemattomuus oli aika mukavaa, sillä kaikki, mitä eteen tuli olivat täysiä yllätyksiä ja suunnitelmat toisaalta muuttuivat reissun aikana monta kertaa.

Automme lähti Denveristä kohti Aspenia ja vuoria. Aspen on tunnettu muutamasta asiasta: filmitähdistä ja upeista vuorista. Jostain syystä alue on houkutellut julkkikset paikalle ja me mentiin vuorien perässä.

Kohti vuoristoa

Tavoitteena oli siirtyä luontoon trekkaamaan ja telttailemaan. Nyt oli vielä keväinen ajankohta, joten otimme myös lumikengät mukaan jos niitä tarvittaisiin. Ja hyvä oli, että lumikengät olivat mukana.

Lentoni oli Denverissä kahdeksalta illalla ja ajomatka Aspeniin kesti kolme tuntia. Olin nukkunut melkein koko matkan koneessa ja automatkan, mutta nukkumaanmeno venyi pitkälle aamuyöhön. Seuraavana aamuna herättiin sitten ajoissa keittelemään aamupuuroa ja yöunet olivat parilta edelliseltä yöltä aika pienet. Tähän päälle vielä yhdeksän tunnin aikaeroväsymys.

Väsymyksestä huolimatta lähdettiin seuraavana aamuna kävelemään kohti Conundrum Hot Springejä eli kuumia lähteitä. Matkaa oli edessä koko päivän edestä ja nostettiin reippaina rinkat selkään.

Kohti kuumia lähteitä

Tässä kohtaa oltiin jo melko korkealla, sillä aloituspisteessä korkeutta oli 2400 metriä. Tämä tuntuu pieneltä, mutta ainakin omalla kohdallani jo tässä korkeudessa tuntui, että nyt alkaa happea olemaan vähemmän.

Matkaa autolta kuumille lähteille kertyi reilut 16 kilometriä ja käytännössä koko päivä käveltiin ylämäkeen. Nousu oli tasaista ja vasta viimeinen neljä kilometriä oli jyrkempää nousua.

Noususta haastavaa teki upottava, sulava lumi, korkeus ja väsymys. Olin vielä hiihtänyt viikon alle aika reilusti ja jossain kohtaa tämän päivän aikana tuntui, että mä en jaksa kävellä perille asti. Siitä kuitenkin yksi askel kerrallaan lähestyttiin leiripaikkaa ja lohduttavalta tuntui se, että myös matkaseurueen muille jäsenille ylämäki tuntui olevan suhteellisen raskas.

Kahdeksan tuntia myöhemmin saavuimme leiriin, joka sijaitsi 3500 metrin korkeudessa. Sieltä avautui upeat maisemat, jossa joka puolella näkyi vain vuoria, lunta, metsää ja kaiken tämän kauneuden keskellä oli kuuma lähde höyryämässä pakkasilmassa.

Lepohetki kesken päivän

Laitettiin leiri pystyyn ja pulahdimme kuumaan lähteeseen. Ai että, millainen palkinto oli rankan päivän päätteeksi pulahtaa ihoa hellivään kylpyyn. Lähteeseen, joka oli viiden tähden paikalla vuorien keskellä ja tämä paikka oli täysin ilmainen. Päivä oli täytynyt vain kävellä saavuttaakseen tämä paikka.

Kuumat lähteet

Lähde oli niin kuuma, että välillä täytyi tulla vilvoittelemaan pakkaseen. Olimme onnekkaita, sillä koko päivän paistoi aurinko täysin pilvettömältä taivaalta. Auringossa oli jo lämmin ja osan päivästä pystyi kävelemään kevyellä varustuksella. Auringonlaskun jälkeen ilma viilentyi reilusti pakkasen puolelle ja yöllä oli arvioni mukaan kymmenisen astetta pakkasta.

Auringosta muuten sen verran, että opin aikamoisen läksyn reissun ensimmäisen päivän hölmöilyn vuoksi. Kuka lähtee puolen vuoden Suomen pimeyden jälkeen aurinkoiseen vuoristoon ilman aurinkorasvaa? Tai oikeastaan pitää aurinkorasvaa repussa, mutta ei laita sitä kasvoihin? No minä tietenkin. Hölmöä, typerää ja mitä tästä seurasi? Paloin ja muuten tosi pahasti.

Varoituksen sana! Laitan ja laittakaa sitä rasvaa

Kasvot olivat muuten aika kipeät seuraavat päivät. Ja sitten rasvattiin ja pidettiin pitkiä vaatteita, etten palaisi lisää. Joo, olisi pitänyt jaksaa ja ajatella, että ihoni ei todellakaan kestä noin voimakasta säteilyä. No tästäkin selvittiin ja läksyt opittiin.

Yö nukuttiin teltassa ja ruuat keiteltiin retkikeittimellä. Seuraavana aamuna vielä pulahdettiin kuumaan lähteeseen ja sitten käveltiin viidessä tunnissa takaisin autolle. Autolle pääsyn jälkeen lähdettiin ajamaan kohti autiomaata ja Utahin osavaltiota.

Aspen ja Conundrum Hot Springs oli aivan upea paikka. Emme tavanneet muita ihmisiä kahden päivän aikana, vaikka reitti oli täysin käveltävissä lumikenkien avulla. Jos katsoo kuvia Googlesta kyseisestä paikasta, niin olen todella onnellinen, että olimme ainoat lähteillä ja saimme nauttia todella omasta rauhasta vuorien ja luonnon keskellä.

Aspen kohteli hyvin

Upeat vuoret ja Aspenissa olisi voinut viettää aikaa paljon pidempää. Matka kuitenkin jatkui kohti täysin erilaisia maastoja. Näistä lisää seuraavalla kerralla.